keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kannustaa ja rangaista

[Editoitu lauserakenteita ja pätkitty turhia pois 15.12.10]

Nettikeskusteluihin on ihan hyvä tulla mukaan jälkijunassa silloin, kun aihe herättää tunteita. Pahimmat sammakot ja aivopierut on jo vapautettu istuntosaleista ja Uuden Suomen blogeista reposteltaviksi, vihattaviksi, revittäviksi ja pilkottaviksi, ja ne pahimmat populismit ja purkaukset ovat tasoittumaan päin. Sen verran tunteellisia sammakoita ehti näkyä vähän kaikilta suunnilta; pata kattilaa soimaa, läksyt lukematta kummaltakin.

Viimeksi muistan rekisteröineeni tämän mittakaavan "yleisen mielipiteen" purkausta sosiaaliturva- ja köyhyyskeskustelussa aika tarkalleen neljä vuotta sitten, jolloin blogeissa, foorumeilla ja mielipidepalstoilla tapeltiin perustulon puolesta ja sitä vastaan suunnilleen yhtä tietopohjaisilla argumenteilla kuin nyt huudetaan "KÖYHYYS!" niin kuin se olisi uusikin asia, ja mesotaan sosiaaliturvan minimitason korottamisesta. Silloinkin oli eduskuntavaalit tulossa. Suurin ero siinä, kuka sanoo ja mitä, johtunee siitä, että silloin demarit olivat vielä hallituksessa.

Tämän nelivuotissyklin sosiaaliturvakeskustelun sysäsi kunnolla vauhtiin hallituksen esitys toimeentulotuen leikkaamisesta opinnot keskeyttäviltä tai niistä kieltäytyviltä alle 25-vuotiailta. Kyllä, leikkausmahdollisuus on syvältä, mutta vastustajien argumentit olivat valitettavan usein ihan yhtä hukassa kuin edustaja Karhuvaara istuntosalissa.

Kahden- ja neljänkymmenen prosentin leikkauksia toimeentulotukeen on tehty herraties miten monta vuotta, todennäköisesti aina siitä lähtien, kun työmarkkinatuen leikkaaminen työvoimapoliittisten toimenpiteiden laiminlyönnillä tuli mahdolliseksi.

Minimityöttömyyskorvaus on suht tarkkaan saman suuruinen kuin toimeentulotuen yksinasuvan perusosa, eli nykyään neljä hunttia ja risat. Osassa kunnista on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan työmarkkinatuen leikkauksen kohteeksi joutuneelta leikataan toimeentulotuesta vastaava prosenttiosuus, joka ensimmäisellä leikkauskierroksella on 20% perusosasta. Sanktion epäonnistuessa aktivoimaan asiakasta leikataan alkuperäisestä tukisummasta seuraavalla kerralla 40%.

Joissakin kunnissa 40%:n leikkaukseen saatettiin edetä hyvinkin nopealla aikataululla ilman minkäänlaisten tukitoimenpiteiden tarjoamista tai työvoimatoimiston leikkausperusteiden tilannekohtaista arvioimista. Toisissa ei ollut toimeentulotuen leikkauskäytäntöä lainkaan, vaan minimityöttömyysturvan leikkauksen kohteena oleva työnhakija saattoi halutessaan hakea menettämänsä erotuksen toimeentulotukena. Uuden lainkohdan myötä käytännöt toivottavasti tasapuolistuvat. Muutos myös mahdollistaa enintään 20%:n leikkauksen minimiturvaan.

Paskakin laki on tavallaan pienempi paha kunnolla tehtynä - niin, että se kohtelee kaikkia samalla tavalla asuinkunnasta tai sosiaalityöntekijästä riippumatta. Se, että ylipäätään koskaan on pidetty loogisena kannustaa rankaisemalla, on toinen asia. Työmarkkinatuen - ja siten loogisesti myös toimeentulotuen - vähennysmahdollisuudesta puhuminen "kannustavana" edustaa aika samankaltaista makaaberia huumoria kuin lastensuojelulain jo kieltämä "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

* Siinä ei ole mitään kannustavaa. Jos joku argumentoi, miten uhkaavilla sanktioilla tavoitetaan syrjäytymisuhan alaisia tukitoimien piiriin, niin pientä palkkiota vastaan tulen pitämään esitelmän toimeentulotuen hakemisen ja työnhakijastatuksen välisistä suhteista.
* Sen voi kiertää, jos osaa. Tähän ei tarjota koulutusta.
* Järjestelmä ei huomioi riittävästi opintotuen ulkopuolelle jääviä oma-aloitteisia koulutuksia.
* Kriteerit, kyvyt ja käytännöt työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja koulutukseen liittyvien elämäntilanteiden tunnistamisessa vaihtelevat kuntien, toimistojen ja työntekijöiden välillä.

Jossain vaiheessa yritän jatkaa sosiaaliturvamouhotusteemalla kirjoittamalla lempeään sävyyn nuorista miehistä.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Tuttu tunne.

Aurinkopäivinä ei kitistä

Tänään olen loputtoman kyllästynyt kaikenlaiseen jankkaamiseen, saarnaamiseen ja päällepuhumiseen. En enää viitsi edes lukea blogin kommentteja, jossa kuitenkin taas epämääräinen määrä Anoja sun muita hyökkää kommentoimaan uskaltautuvien kimppuun kuin yleinen syyttäjä ja vatvoo viestin toisensa perään omaa katkeraa agendaansa. Katkeria on muutkin petettyihin lupauksiin ja turhiin toiveisiin, ja on turhaa kuvitella olevansa se ainoa päähänpotkittujen puolestapuhuja, tuulimyllyjä vastaan taisteleva don Quijote, marttyyri jota ei ymmärretä.

Olin pitkään aina kommentteja selaillessani iloinen, yllättynyt ja salaa hiukan ylpeä siitä, että kommenttien ja keskustelun ja kritiikin taso oli varsin korkea, ja opin aina jotain uutta siitä miten maailma toimii. Nyt vain vituttaa. Jos ei ole muuta sanottavaa kuin sisälukutaidotonta jankkausta ja loanheittoa, niin viekää se johonkin muualle. KKK - kritiikki on jees, keskustelu on jees, mutta kuvioon tulisi kuulua myös se kolmas k eli kunnioitus muita kohtaan. Harmi, että tyhjä tynnyri kolisee eniten.

Varattomat, ongelmaiset ja vähävaraiset eivät ole toistensa vihollisia, vaikka kuinka joku jaksaa jankuttaa yhteisestä jaettavasta kakusta. Yhteinen vihollinen on päättävän portaan tahdon puute ja yhteinen ongelma on tukiloukkujen ym. hajanaisuus, joille toisten samassa jamassa olevien ryhmien keskinäisen katkeruuden sijaan tulisi hakea yhteisiä tekijöitä ja yhteisiä ratkaisuja. Ja samalla huomata, että yhden, ns. "toisen" ryhmän hyväksi tehdyt muutokset hyödyttävät usein välillisesti myös muita, kuten pariskuntien yhdessäasumisen helpottaminen vaikuttaa pienten asuntojen vuokratarjontaan.

Kävin kävelemässä auraamattomilla kävelypoluilla, kahlasin hangessa kirkkaassa talviauringon paisteessa -14 kirpakassa pakkasessa. Kunnon pakkaslumi ei pakkaudu kengänpohjan reiästä sisään samalla tavoin kuin nuoska, ja tiukasti sidotut kengänvarret pitivät lumen ulkopuolella. Toisin kuin keskiviikkona, jolloin väki puski vasten jääpiiskaavaa viimaa sateenvarjot nurinpäin kääntyneinä ja kasvot kumarassa, tänään vastaan tallusti hilpeitä sauvakävelymummoja päät pystyssä, hihkuvia ja kiljuvia paksusti topattuja polvenkorkuisia kakaroita ja harmaita herroja otsa hiljaisessa rypyssä lumilapio kainalossa.

Onneksi olin säästänyt joskus vaatelahjoituksena saamani talvitakin, vaikka se jossain vaiheessa jäikin isoksi. Nyt siitä on iloa, kun normaali takki ei ole mahtunut päälle enää hetkeen ja sää kylmenee. Ilman tuttujen kierrättämiä vaatesäkkejä ja tarvikkeita kasvavaan perhekokoon varustautuminen veisi konkurssiin.

Nyt, kun työttömien tukikikkailu on ollut suosittu puheenaihe, on muistettava ylistää Kelan virkailijan asiakaspalveluhenkisyyttä. Silkasta uteliaisuudesta tiedustelin lomakkeita ja todistuksia viedessäni, onko äitiysrahakauden aikana palkkatuloansioille tulorajoja, ja miten järjestelmä ylipäätään sen aikana suhtautuu satunnaisiin freelance-tuloihin. Ystävällinen virkailija tunnusti tietämättömyytensä ja soitti pari puhelua selvittääkseen asiaa.

Lopputuloksena oli, että jopa minimiäitiysrahakaudella pienetkin palkkatulot vaikuttaisivat tuen maksatukseen eikä siis ole tulorajaa, jonka alle meneviä tuloja ei tarvitsisi ilmoittaa. "Mutta eihän me näitä valvota, että omantunnon mukaan ilmoittelet." Koska päivärahaa maksetaan vain kuudelta päivältä viikossa - ei sunnuntaisin - niin virkailija teki selväksi, miten kotona epämääräisin työajoin urakkaliksalla työskentelevä voi silti hyötyä tekemästään työstä.

"Kun - tai jos - ilmoitat niitä palkkioita tänne meille, niin meitä ei kiinnosta maksupäivät, vaan ensisijaisesti ne päivät milloin olet tehnyt töitä. Ilmoitat vaan siis työpäiviksi pelkkiä sunnuntaita, niin niinä päivinä ns. ansaitut tulot eivät vaikuta muiden päivien rahoihin."

Mistä tällaisia virkailijoita ilmestyy? Yleensä asiakkaalle kerrotaan puolet välttämättömästä ja luetellaan ehkä litania pykäliä, muttei vahingossakaan kerrota niiden soveltamisesta ainakaan asiakkaan edun mukaisesti. Laillisten kikkailuneuvojen jakamisesta puhumattakaan. Vaikkei tuosta tiedosta todennäköisesti tule minulle sosiaalitoimen osuuksien vuoksi mitään iloa olemaankaan, tulin hyvälle mielelle jo siitä, että kerrankin Kelassa tunnuttiin koneiston sijaan inhimillisiltä ja niin, että ote ruohonjuuritason todellisuuteenkin oli ihan hallussa. Kerrankin työntekijä, joka selvästi pyrki auttamaan asiakasta ja on oikeassa paikassa töissä.

torstai 11. marraskuuta 2010

Hyötyykö pakkotyöstä kukaan?

Helsinki pohtii: työttömät pakolla töihin (TaSa 11.11.10)

"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."

Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.

Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.

Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.

Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.

Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.

Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.

Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.

Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.

"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.

– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."


Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Kilon kääretorttu

Viime päivien aiheet ovat olleet vaikeita ja synkkiä, mutta valitettavan tuttuja valitettavan monelle. Unettomat yöt nakersivat optimismia ja hyvää tuulta, mutta nyt viikon ruokajonosaalista lämpimässä syystuulessa raahatessa saattoi vain hymyillä. Säkeissä oli yhden hengen talouteen sopivia valmisruokia, ryynäreitä, omenia, banaaneja, jugurttia ja se kokoelman kruunannut Laitilan kilon kääretorttu. Joskus sama saldo olisi tuntunut kovin pieneltä, mutta yksinasuvalle satsi oli juuri sopiva. Kääretortusta tosin riittäisi jo isommallekin kahviseuralle.

Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.

Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.

Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.

Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.

Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.

Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?

maanantai 13. syyskuuta 2010

Sä oot seppä ja mä oon alasin

Lupasin muinoin Melankolian vainiolla -tekstin sivulauseissa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta ja siihen liittyvästä lakimuutoksesta. Lakipykälöinti jää nyt vähemmälle kirjoittajan ollessa muutenkin enemmän arkisen fiilistelyn alalla. Lupaan kuitenkin linkittää lainopillisia linkkejä, kun niitä tulee taas vastaan. Kolmas sektori -sivulle tulee myös jonain päivänä lista aiheeseen liittyvistä järjestöistä ja turvakotilinkeistä.

Lokakuun alussa järjestetään Helsingissä Pikkuparlamentin kansalaisinfossa yleisötilaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Maininta tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa myös blogin sivupalkin Ajankohtaista-kohdassa.

"Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki)"

Ja ruikuttakaahan nyt joku siitä, että miten (lähisuhde)väkivalta muka liittyy köyhyyteen, syrjäytymiseen tai varsinkaan leipäjonoihin. Tai siitä, miten yhyy, miehiä sorretaan, miksei saloilla kaiu hätähuuto kärsivän miehen puolesta, kun akka mökissä nalkuttaa. En tiedä, miksi seminaari käsittelee erikseen mainiten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta aiheen rajaamiseen lienee ihan oikea syy. Nykyaikana kun näissä asioissa ollaan tietoisia siitä, että naisillakin on kovat kädet ja aggressioita, eikä vain pullantuoksua kotona ja ruusuntuoksuista paskaa.

Tänne ei siis ole tarvis valittaa sukupuolten eriarvoistamisesta tuon seminaarin osalta, ei liity tähän. Aihe on aina rajattava johonkin; minä rajaan sen tällä kertaa parisuhdeväkivaltaan, eli jätän tylysti myös väkivaltaa kokevat lapset täysin huomiotta.

Tietysti myös naiset voivat olla väkivaltaisia, ja fyysisesti voimattomampana nainen ehkä tarttuu myös helpommin siihen keittiöveitseen, kun kumppanin tms. hakkaaminen ja ruhjominen hengiltä on onnistumisprosentiltaan varsin epätodennäköistä. On kuitenkin molemmille sukupuolille yhtäläinen kynnys tarttua kättä pidempään ja nostaa se toista vastaan, mutta valitettavasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan (yleensä) vahvemmat miehet saavat paljain nyrkein enemmän vahinkoa aikaan. Lähisuhdeväkivaltaa käyttävä todennäköisesti harvoin ymmärtää, ettei tapaus jää niihin pariin lyöntiin tai seinään heittelyyn, sen jälkeiseen anteeksipyyntöön ja ehkä jopa sovintoseksiin.

Pelko nimittäin jää, ja varsinkin toistuvan väkivallan jälkeen se jää pysyvästi. Ja häpeä. Takaraivossa on aina pieni varaus ja ehdollistunut kyky - tai yritys - olla tekemättä mitään, mikä voisi taas laukaista tilanteen. Toisen tullessa vihaisena kotiin syystä tai toisesta kootaan vaistomaisesti - toisen huomaamatta, ettei se provosoidu - kotiavaimet ja kännykkä taskuun ja kengät lähettyville.

"Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli.."
(Viimmeisellä rannalla -blogi)

Satunnaisessa tilanteessa - snagarijonossa, baaripöydässä - tuntemattoman ihmisen väkivallan kohteeksi joutunut saattaa tietää joutuneensa kohteeksi vain siksi, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Kun väkivaltaa kohtaa kotona, ei oikeaa aikaa ja paikkaa enää ole, vaan väkivallan uhka on aina olemassa. Etenkin niissä tilanteissa, joilla on yhtäläisyyksiä aiempiin väkivaltatilanteisiin: kumppanin päihtymystila, työstressi, rahaongelmat, mielenterveysongelman esiintyminen. On käsittämätöntä, millaiset asiat voivat toimia triggerinä ja muuttaa sekunneissa rauhallisen tv-koti-illan painajaiseksi. Kaukosäätimen pudottaminen, väärä kanava, oluen loppuminen... Tietyssä vaiheessa väkivaltaa kohdannut osapuoli ehkä huomaa, ettei enää voi tekemisillään vaikuttaa siihen, tuleeko dunkkuun vai ei. Silloin vaihtoehtoina on, lähteäkö vai jää. Riipaisevan moni jää.

Miesten ja naisten tuntema häpeä parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumisesta on monella tavoin samanlaista. Naiset ovat susia toisilleen; mustelmista kuiskaillaan, kuinka joku voi olla niin daiju että jää. Minä en ainakaan jäis, muahan ei ykskään mies koskaan lyö. Miehet vähättelevät: ai sulla on ärhäkkä ämmä, no mikäs mies sä oikein olet jos akalta turpiin otat? Senkun vaan sidot riuhtovan tamman sänkyyn ja näytät kuka on Mies Talossa. Ja röhöröhöhöhhöhhöö.

Vaikuttaa siltä, että parisuhteessa koetusta väkivallasta kannattaakin avautua vastakkaista sukupuolta olevalle, ellei kantti vielä kestä mennä ammattilaiselle tai tunne tuttavapiiristään samaa kokeneita, jotka helpottavan myötätuntoisen kuuntelun lisäksi ehkä osaisivat myös neuvoa hakemaan apua. Ja harva tuntee, tai siis tietää: lyömisestä ollaan hiljaa, hävetään ja yritetään kääntää kaikki parhain päin etsimällä syitä omasta itsestään ja toiminnastaan. Usein väkivaltainen kumppani auttaa siinä varsin tehokkaasti siirtämällä syyn toiselle. Että sunkin piti; mitä vittua sä menit sanomaan sillä tavalla; ellet ois huorannut juttelemalla siel puistonpenkillä sen naapurin Perskan kanssa niin ei ois tarvinnu kimpaantua; vittu tekisit säkin tääl jotain; kai nyt pinna palaa kun kaikki kotityöt jää omalle kontolle ja toinen vaa tsiigaa teinitsubuja kapakassa renttukavereidensa kanssa... Ja nosta VITTU NYT SE KAUKOSÄÄDIN, TAI.

En tiedä, miten suhtautua seminaarin aiheena olevaan sovitteluun. Ehkä opin siellä jotain uutta, jos saan aikaiseksi mennä paikalle.

Syrjäytymiseen, köyhyyteen, päihteisiin ja ylipäätään lähestulkoon kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin väkivalta sen sijaan liittyy. Ellei syynä, niin seurauksena.

On itsestään selvää, että jatkuva väkivalta tai edes sen uhka ja pelko masentavat kenet tahansa, ja sosiaalinen elämä rajoittuu pahimmassa tapauksessa nollaan, jos väkivaltainen kumppani sattuu olemaan mustasukkaista sorttia. Uloslähtiessä toisen reaktiot pelottavat. Ihmisten tapaaminen pelottaa, ja sen seuraukset. "No, mitä vittua menit sanomaan sille naapurin noidalle? Kuitenkin valehtelit et muka hakkaan sua, kuule jos mä kuulen et sellanen huhu on lähteny nii niiltä huhuilta leikataan pää niinku sultakin."

Masennus ja ikuinen pelko persluissa lamauttavat ihmisen täysin, ja tuloksena on syrjäytyminen, ellei satu olemaan niin onnekas, että on saanut pitää jonkin henkireiän, jossa hengittää vapaasti ja syvään ja olla vahtimatta jokaista liikettään ja äänensävyään.

Syyskuun alussa uutisoitiin, miten kotihälytykset ovat lisääntyneet hurjasti Lapissa.

- Tämä ilmiö liittyy lamaan mitä nyt eletään. Vaikka sanotaan, että lama on taittunut niin taloudellinen epävarmuuden aika näkyy näissä kotihälytystilastoissa.
- Kuntien tulisi huolehtia siitä, että apua on saatavilla juurikin perheväkivaltapauksissa. Tällä hetkellähän on se tilanne, että kunnat eivät kirjoita maksusitoumuksia ensi- ja turvakoteihin.
- Kotihälytykset, perheväkivalta ja alkoholi liittyvät selvästi yhteen. Myös taloudellinen tilanne on ratkaisevassa osassa.
Kaikkia perheväkivaltatapauksia ei välttämättä ilmoiteta poliisille. Orjasniemi sanoo, että luvut voivat olla jopa todellista suurempia kuin mitä tilastot kertovat. (sic!)


En tiedä monellakaan sormella laskettavia tapauksia, joissa poliisille olisi ilmoitettu yhtään mitään, mutta tapauksia tiedän valitettavan paljon. Toisilla tosin on aktiivisia naapureita, jotka huolehtivat muistakin ihmisistä, mutta suurin osa kerrostaloasukeista tuntuu vain ärsyyntyvän metelistä. Hyvä sekin, tietysti, jos jatkuva kirkuminen ja avunhuuto ärsyttää niin paljon, että saa aikaiseksi tarttua luuriin ja ottaa yhteyttä poliisiin. Ennen poliisille soittaminen oli myös melko turhaa. Vaikka riehuva osapuoli vietäisiinkin spuduun rauhoittumaan, niin viimeistään aamulla tulee vihainen puoliso kotiin ja hakkaa toisen vasikoinnista. Vaikka näkyviä jälkiä olisi, ei poliisi välttämättä puuttunut tilanteeseen kuin käskemällä pitää pienempää ääntä, jos tulevia lyöntejä pelkäävä mustelmainen vakuutti niiden tulleen työtapaturmasta. Mustelmat sitäpaitsi tulevat usein esiin vasta jälkikäteen, ei ovikellon soidessa voimakkaan määrätietoisesti, niinkuin poliisin soittama ovikello soi.

Nykyään on (ilmeisesti jo nyt?) voimassa uusi säädös, jonka mukaan myös kotona tapahtuva lieväkin pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos. Toisin sanoen poliisin mahdollisuudet rikostutkinnan aloittamiseen lievän pahoinpitelyn nimikkeellä kasvoivat ainakin teoriassa. Käytännössä lienee paikalle sattuvan viranomaisen tulkinnan varassa, miten toimitaan. Pääasia on, ettei lievä pahoinpitely kotioloissa ole enää asianomistajarikos, jossa uhri on helppo pelolla painostaa luopumaan syytteen nostamisesta. Nyt pahoinpidelty ei enää välttämättä voi vaikuttaa syytteen nostamiseen. Niin, siis ellei asiaa sovitella.

Poliisille soittaminen on usein käytännössä mahdotonta, vaikka sen kehtaisikin tehdä. Toinen takavarikoi puhelimen ja kengät. Siihen on kuitenkin melkoinen kynnys, oli kyse sitten sattumalta turpaan vetäneestä vastaantulijasta kadulla, kadonneesta lompakosta tai perheväkivallasta. Yleisin toimintatapa tuntuu olevan turvakotiin tai luotettavan tuttavan luokse ulkoruokintaan siirtyminen siihen asti, että kumppani alkaa anella takaisin ja on taas oma ihana itsensä. Valitettavan harvinainen toimintatapa taas on palaaminen kotiin, mutta vain taustajoukon ja muuttolaatikoiden kanssa.

En missään nimessä väitä, että jos joku lyö kerran, niin lyö toisenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että - ilman liioittelua - rakkaus voi oikeasti tappaa.

Ei ole kauaa siitä, kun kuulin kaverin saaneen kotitekoisen keuhkolävistyksen ja tsirrakyydin teholle; tai siitä, kun tuttu kertoi kumppaninsa yrittäneen polttaa hänet sänkyynsä nukkuessa. Tai siitä, kun majoitin kaveria joka ei uskaltanut enää olla yötä kotona; tai siitä, kun lehdessä kerrottiin tapelleesta pariskunnasta. Tappelun yhteydessä mies oli tönäissyt - huom. "vain" tönäissyt - naista, joka oli kolauttanut päänsä ties mihin senkinkulmaan. Riita oli sitten kuitenkin hyvässä hengessä sovittu ja menty yhdessä kainaloikkain nukkumaan ilman mitään epätavallista. Toinen vain ei herännyt enää.

Väkivallan ei tarvitse olla nyrkillä lyömistä, veitsellä huitomista tai uhkausta silmän kaivamisesta ulos päästä samalla, kun jatkaa hitaasti haarukan työntämistä kohti toisen silmää. Yksi tönäisykin riittää.

Aiheeseen on vaikea löytää tämän soveliaampaa teemamusiikkia. Etenkin ko. artistin humoristissovinistisen pimp daddy -imagon huomioon ottaen...

Norsupyssyllä päin Hakaniemenrantaa - vihaisen hetken nostalgiaa

Joku ehkä muistaa, että teknisten ongelmien takia viime vuodenvaihteessa oli pitkänpitkä tauko. Alla oleva teksti on kirjoitettu 10.12.2009, ja se löytyi hetki sitten edellisen koneen - sen hajonneen - tiedostoista, jotka luojan kiitos olivat tallessa.

En muista, miksi teksti jäi silloin julkaisematta. Ehkä en halunnut luistaa liikaa blogin varsinaisesta aiheesta; ehkä pelkäsin reaktioita; ehkä kone vain petti juuri silloin. En muista. Joka tapauksessa, blogin aihepiirin laajennuttua muutenkin seurausten sijasta myös syihin, katson tämän nyt sopivasti täydentävän edellistä, sisällöllisesti turhan tyngäksi jäänyttä postausta ruokajonoista ja päihteistä.

Syrjäytymisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että päihdeongelmilla ja rikollisuudella on aina taustansa, olivat ne miten moninaisia hyvänsä. Hyvät ihmiset, toivon siis inhimillisyyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, jotka aurinkoisilla ostareilla herättävät sääliä, inhoa ja häpeää, autioilla asemalaitureilla pelkoa. Kiitos ja kumarrus, alla pieni paluu lähes vuoden takaiseen kirjoitushistoriaan.

10.12.2009

Lueskelin jonkin aikaa sitten Mikko Salasuon blogikirjoituksia Cityn sivuilta, ja aloin odottaa mielenkiinnolla "Marginaalin marginaali" -tekstissä mainittua tutkimusta huumekuolemista.

Tänään tutkimuksen julkaisusta on lopulta uutisoitu. Muuten tuskin olisin liittänyt tutkimusta tämän blogin aihepiiriin, ellen aivan äskettäin olisi törmännyt keskusteluihin sekakäyttäjistä ruokajonoissa. Keskustelut sai aikaan nuori mies, jonka jalat eivät jonossa kantaneet ja joka poikkeuksellisesti haettiin paikalta sinivalkoisin voimin. Tämä siis on hyvin harvinaista, koska yleensä ruokajonossa koitetaan skarpata eikä sekaisin haluta näyttäytyä tutuille. Huomattavan päihtyneitä ei myöskään päästetä jonoihin sisälle.

Ruokajonoissa käy tavallisten pienituloisten lisäksi myös päihdeongelmaisia, niin alkoholisteja kuin huumeiden- ja sekakäyttäjiäkin. Jälkimmäisiin ei yleensä kiinnitetä huomiota, koska päihdeongelma ei välttämättä näy mitenkään päällepäin. Vasta, kun joku niistä kymmenistä sattuu olemaan näkyvästi pihalla, aletaan kauhistellen pohtia pitääkö vessoissa nyt varoa neuloja. "Kauheeta, se seiso aiemmin ihan mun takana, onneks lompakko ei ollu taskussa, onneks en puhunu sille mitään - eihän sitä ikinä tiedä mitä sellaset saattaa tehdä!"

Suuri yleisö mieltää mielellään, että köyhyydellä on jotain tekemistä päihteiden väärinkäytön kanssa. Joko dokataan sossumassit tai pahimmassa tapauksessa käytetään omat ja muidenkin rahat törkykalliisiin laittomiin päihteisiin, joiden saamisen pakonomainen tarve ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Myymään luisevaa narkkarinpersettä, väijymään viattomien lasten viikkorahoja koulujen porteilla ja ryöstämään väkivalloin baarista kotiutuvia perusherroja. Huumeiden käytössähän ei ole mitään järkeä, eikä sitä voi ymmärtää, joten nisteiltä voi odottaa mitä tahansa järjetöntä. Juopot ovat tuttu juttu, mutta kaiken ymmärryksen tuolla puolella oleviin huumeidenkäyttäjiin voi liittää kaikkein absurdeimpiakin pelkoja.

Monet päihdeongelmaiset ovat minimituloisia, ja monet minimituloiset päihdeongelmaisia. Onneksi on toivottavasti turhaa edes mainita, että monet minimituloiset ovat tavallista päihteettömämpiä, ja monet päihdeongelmaiset ihan hyvin toimeentulevia perheellisiä ja palkansaajia. Jälkimmäiset tosin putoavat helposti kyydistä. Pahimmassa tapauksessa hoitoon hakeutuminen voi olla se, mikä aiheuttaa niitä paljonpuhuttuja sosiaalisia ongelmia, ellei niitä ole ennestään.

Joskus blogin alkuaikoina kirjoitin ruokajonojen ja köyhien sisäisestä kastijaosta, jonka alimmalla portaalla ovat ne, joita voi syyttää itseaiheutetuista ongelmista. Jonoissa käyvistä päihdeongelmaisista selkeä enemmistö on keski-ikäisiä vanhan ajan alkoholisteja, nuorempi päihdepolvi taas lähes poikkeuksetta huumeiden- tai sekakäyttäjiä. Ehkä räikein ero näiden ryhmien välillä on se, että nuori polvi ei örise, rehaa, haise pahalta tai usein edes ole peruskansalaisen silmissä tunnistettavissa päihteidenkäyttäjiksi. Toisaalta, silloin jos ollaan näkyvästi sekaisin, ollaan sitten kunnolla, kuten tämä notkeapolvinen nuori mies.

Salasuon blogauksessa mainitun THL:n ja Nuorisotutkimusverkoston huumekuolematutkimuksen uutisoinnissa kerrotaan, että "eniten huumeisiin kuolee Suomessa vakavista mielenterveysongelmista ja fyysisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä. Huumeita saatetaan käyttää esimerkiksi kivun hoitoon." Samoin kuin 90-luvun irtisanomiset masensivat ja alkoholisoivat laajan ryhmän keski-ikäisiä, nykyään vaikeudet saada hoitoa mielenterveysongelmiin ja tuki- ja liikuntaelinsairauksiin luovat vankkaa pohjaa itselääkinnälle ja sitä kautta riippuvuudelle. Usein päihdeongelmaisten mielenterveysongelmista julkisuudessa puhuttaessa annetaan ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan käytön seuraus, eivät syy.

Hoitoon hakeutumisen jälkeen voi toimivan masennuslääkkeen löytäminen vaatia parin vuoden kokeilusarjoja eri lääkeaineilla, ja selkäkipua ei välttämättä hoideta mitenkään. Jatkuvan kivun murtaessa mielialaa ja työkykyä hakeudutaan helposti yksityiselle hakemaan Buranaa vahvempia kipulääkkeitä. Esimerkiksi opiaattipohjaiset lääkkeet auttavat usein myös paniikkihäiriöön ja parantavat toimintakykyä sosiaalisissa tilanteissa.

Kun potilaan epätoivo ja avuntarve ylittää tietyn pisteen, ei valmisteen laillisuudella tai laittomuudella ole enää olennaista merkitystä. Varsinkin, jos kyse on ihan oikeasta lääkevalmisteesta, jonka saaminen oireiden ollessa aitoja on kiinni vain omalääkärin hoitomenetelmistä. Parin saunakaljan suomalainen ei useinkaan näe reseptilääkkeen oireenmukaista käyttöä (vaikkakin ilman reseptiä) huumeidenkäyttönä. Selkäkipuihin määrättävät Tramalit ja Tramadolit ovat opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, samoin kipulääkkeenä - ennen suht yleisestikin - käytetty Temgesic on samaa tavaraa kuin korvaushoitolääkkeenä käytettävät Subutex ja Suboxone, joten liukuma kipulääkkeestä huumausainepuolelle on vain lääkkeen milligrammoista kiinni.

Huumeidenkäyttäjät eivät ole alinta kastia pelkästään ruokajonostatuksensa puolesta, vaan heittopusseja myös viranomaisasioinnissa, päihdehoidossa ja terveydenhuollossa. Väärinkäyttöepäily riittää usein siihen, että diagnosoituihin oireisiin määrätyt reseptit lopetetaan, jolloin viimeistään lääkitystä haetaan katukaupasta. Ongelmat seuraavat toisiaan, kasautuvat ja hoitamattomina pahenevat.

Sivupalkin artikkelilistan kokoaminen havainnollistaa aina ajoittain Suomen poliittisen keskustelun asemasotia; parhaillaan on menossa vasemmiston ja uusliberaalin vihersiiven pallottelu sosiaaliturvauudistuksesta, työmarkkinajärjestöjen asemasta ja opintotuen kehittämisestä. Vasemmistoliitto ja erityisesti sen nuori siipi osoittavat syyttävällä sormella vuorotellen ("oikeisto")hallitusta, vihreitä ja "porvareita" yleensä. Porvarillista mainetta kantava SYLkin sai tänään oman osansa kritiikistä.

Ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa - yleisasiantuntija Soininvaara tulittaa juoksuhaudastaan takaisin tiukan provosoivasti valituilla sanakäänteillä: "Vasemmisto pitää köyhät köyhinä",

Vihreiden ja perinteisen vasemmiston välinen ideologinen asemasota tuntuu välillä suuremmalta blokilta edistyneelle sosiaaliturvakeskustelulle kuin oikeiston ja vasemmiston lähtökohtaiset näkemyserot. Oikeisto on perustavanlaatuisesti eri mieltä siitä, missä määrin yhteiskunnalla tulisi olla yksilön suhteen oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se sentään tunnustaa sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisyn (joskus jopa hoidon) kustannustehokkuuden.

Usein tuntuukin, että uudistustarpeen tunnustaminen on perusturvakeskustelussa tärkeämpi yhteinen nimittäjä kuin arvopohjainen ajatus yksilön subjektiivisesta oikeudesta perustoimeentuloon, ja suurin este/hidaste ne tahot, joiden olemassaolon perusteita nykyjärjestelmän muutos uhkaisi, tapahtuisi se missä muodossa hyvänsä. Minimiturvan suuruuden sitominen ansiosidonnaiseen ja puoluekytkeytyneistä ammattiliitoista riippumattoman ansiosidonnaisen jääminen idea-asteelle kääntävätkin Lahtiskani kohti Hakaniemenrantaa.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Katkokävelylle, mut katkolle ei päästä

Pissiksillä luottokortit valtavasti lainaa,
unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa,
Hura-huh-hah-hei!
Heitä pois ja osta uusi,
Visa, pikavippi, karhukirje, maksuhäiriö.

Ja keväisin ne kodittomat sulatellaan jäästä,
katkokävelylle mutta katkolle ei päästä.
Halle-luja-hei!
Suomen päihdepolitiikka:
pamit, pervitiini, Subutex ja sunnuntai.

(Paleface, Helsinki-Shangri-La)



Köyhyyteen ja leipäjonoihin liitetyt stereotypiat huomioon ottaen olen ilmeisesti melko tasan puolitoista vuotta onnistuneesti välttynyt kirjoittamasta päihteistä ja niiden yhteydestä etenkin pitkäaikaiseen köyhyyteen. Pitkäaikaisten fyysisten ja mielenterveyssairauksien lisäksi päihteet ovat ehkä suurin yksittäinen totaalisen sosiaalisen ja taloudellisen köyhyyden syy, mutta ruokajonoissa päihderiippuvaisista näkyy lähinnä vanhan liiton väkeä. Radanvarsien miehillä ja naisilla on usein myös jo jonkinlainen suhde ruokajakoja ylläpitäviin uskonnollisiin tahoihin. Monet myös osallistuvat itse palkattomaan vapaaehtoistoimintaan muiden hyväksi.

Nuori sekakäyttäjäsukupolvi on pitkälti joukosta pois, tai piipahtaa satunnaisesti. Ei ole välttämättä harvinaista, että nitkuja on duunareissa yhtä paljon kuin satojen asiakkaiden tungeksivassa jonossa. Ollessani vielä vapaaehtoisena ruokajonossa osa duunareista istui töidensä ohessa kahvilla, ja jotenkin keskustelu ajautui vessojen siivouksesta sen yhteydessä mahdollisesti ehkä joskus löytyviin vermeisiin ja värkkeihin, ts. neuloihin ja ruiskuihin. Pari niistä joukon aktiiveista, jotka kärsiviä lähimmäisiä vapaaehtoistyöllä auttaessaan lähinnä toteuttivat Herran Jeesuksen käskyä, kauhistui ajatuksesta.

"Käykö täällä narkomaaneja? Mutta nehän käyttäytyvät ihan arvaamattomasti. Miten me uskalletaan ottaa tuolla ihmisiä vastaan, entä jos joku käykin yhtäkkiä päälle?"

"Voitaisko me estää narkomaanien käyminen täällä jotenkin, nehän on turvallisuusuhka kaikille?" "Voi kauhea, olisko yhdistyksellä varaa sellaisiin suojahanskoihin, jos tuolla vessassa sitten iskeekin sellainen ruisku käteen? Siitähän voi saada vaikka mitä tauteja."

Puolet huoneen väestä katseli seinille yrittäen olla nauramatta. Viikkoja, kuukausia ja vuosia samat ihmiset olivat tehneet töitä yhdessä, samoissa tiloissa ja samoissa huoneissa, ja erona oli vain se, että töiden päätyttyä toiset lähtivät Alfa-kerhoon, toiset lähikapakan terassille, toiset psykologille ja toiset väsäämään päivän vedot. Yritin kertoa, että nistejä kyllä käy ihan meidänkin jonossa, muttei niitä erota muiden nuorten ja pariskuntien joukosta, eikä yksikään ole ollut osallisena järjestyshäiriöihin.

"Eihän niitä saa sanoa nisteiksi, sehän on loukkaava ilmaisu! Narkomaani on oikea ja virallinen sana." "Voi hirvitys, niitäkö siis saattaa tulla vastaan ihan huomaamatta? Miten niitä sitten osaa varoa? Eikö niitä voi tunnistaa mistään?"

Vanhat äijät puhuvat usein siitä, miten vanhan ajan puhtaat alkoholistit ovat katoava luonnonvara: nykypolvi yli nelikymppisistä alaspäin kiskoo tilaisuuden tullen mitä tahansa. Pameja, subua, kipulääkkeitä. Harvemmin niistä tosin maksetaan, koska Koskis-flindan saa halvemmalla ja siitä saa enemmän iloa irti. Tai ellei koskista, niin Dorista ainakin, nyt kun perinteikäs Sorbus vedettiin myynnistä.

Alkoholi on halpaa, mutta se vie sokereineen ja hiilareineen nälän antamatta ravinteita. Kama on kallista, eikä sitä saa seitsemän euron kertaostolla. Kuun tuet menevät helposti kerralla, tai ainakin parin kerran jälkeen.

Pitkäaikainen ja sosiaalinen alkoholismi on usein enemmän tai vähemmän julkista. Istutaan torin laidoilla, puistonpenkeillä tai varakkaampina hetkinä terasseilla. Kamaa harvemmin heitetään edes takin suojissa hihaan porukalla bussipysäkillä. Narkomania on privaatimpaa, lukuunottamatta joidenkin kovaäänisiä keskusteluja ja velkariitoja ostareilla. Sen julkistamista ja sen tuomaa leimautumista vältetään eri mittakaavassa, eikä ruokajonoihin haluta mennä kailottamaan maailmalle olevansa ongelmainen jo nuorena. Tai sitten kyse on vain kärsimättömyydestä... En tiedä.

Vartissa tai Metrossa kerrottiin tällä viikolla uusien asuntolapaikkojen rakentamisesta Vantaalle. Netistä uutista ei löydy (korjaus: juttu on täällä), mutta ilmeisesti kerrankin vanhoista suunnitelmista edes osa etenee. Kerrankin jotain positiivista. Asunto on kuitenkin kaiken toipumisen tai edes ihmisarvoisen elämänlaadun ehto.

Viittaan kintaalla kaikenmaailman vuosipäiville ja WTC:n palomiessankareille, ja omistan päivän tekstin sille alkoholisoituneelle uskovalle pariskunnalle, joka aina tavatessa muisti huonossakin hapessa toivottaa iloisesti siunausta, ja joka asuttuaan aikansa teltassa ja herra ties missä skarppasi, selvisi ja sai lopulta asunnon, ja se oli todellinen juhlapäivä. Toivon kaikkea hyvää.


sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Kulinaarihamsterin säilykesesonki

Menossa on paras mahdollinen vuodenaika panostaa ankean, varattoman talven ruoan laatuun.

Toisille syöminen on vain valitettava välttämättömyys, josta selviämiseen riittää hampparinkäyrä ja kinkkusiivu käntyn päällä. Meille joillekin ruoka on se ainoa asia, johon voi panostaa pienelläkin rahalla ja kokea edes joskus ylellisyyttä, elämyksiä ja laatua. Ruoanlaitto on sisustuksen lisäksi niitä harvoja useimpien elämään kuuluvia asioita, joissa luovuudella ja itse tekemisellä voi monelta osin korvata rahan; jopa niin, että ilmaisuudella sovellettua lopputulosta ei voisi millään rahalla kaupasta ostaa.

Marjaihmisten kannattaa pakastaa ja hillota mansikkaa nyt, ennen kuin hinnat nousevat, vaikka hintapohja ilmeisesti ohitettiinkin jo sadon yhtäkkiä kypsyttyä ylitarjonnaksi asti viime viikolla, ja hinnat kuulemma nousevat tästä eteenpäin. Mansikkaa kannattaa ostaa isoja laareja kerralla, varsinkin jos suunnittelee hilloamista, tai kokonaisena/viipaleina pakastaessakin laarin voi ostaa porukkaostoksena tuttujen kanssa. Kanttarelleja on pulpahdellut jo iät ja ajat, voi- ja herkkutatit soveltuvat mainiosti ohuina siivuina kuivattaviksi ja rouskuista tulee varsin kelvollisia suolasieniä, joita saa säilöttyä valtavan määrän pieneen tilaan. Viime loppukesänä kerätyistä rouskuista on vieläkin suolaämpärissä jäljellä muutama litra, joista ehtii vielä vääntää kastikkeita, sienisalaatteja ja pasteijatäytteitä ennen tuoreen satsin poimimista.

Yritän löytää paikan, josta poimia villivadelmia hillottavaksi. Muutossa jenkkikaappipakastin vaihtui säälittäväksi pakastelokeroksi, eikä pieneen asuntoon mahdu arkkupakastinta. Pieni sellainen olisi tosin silti hankintalistalla: mahdollisuus pakastamiseen lisää taloudellista liikkumavaraa huomattavasti, kun säkän sattuessa kaiken ylimääräisen voi pakastaa, eikä käytännössä mitään tarvitse heittää menemään, jos sen vain voi tarvittaessa soveltaa pakastettavaan muotoon. Niin kuin nyt vaikka pasteijatäytteet, juustot, ruokajonon epämääräiset antimet ja niin poispäin. Yksin asuessa ruokatarpeita pääsee pilaantumaan paljon helpommin, koska etenkin ruokajonosaaliissa ei ole yleensä montaakaan käyttöpäivää jäljellä, jolloin ne kannattaa valmistaa ja säilöä samantien. Kuitenkaan ei joka päivä ole nälkä, joka päivä ei jaksa laittaa ruokaa eikä joka päivä ole kotona omalla jääkaapilla.

Myöhästyin villiyrttisesongista, mutta jos vielä löydän jostain tuoreita nuoria nokkosia, kerään niitä pari muovisäkillistä, ajan koneella mössöksi ja testaan säilyvyyttä pakastettuna ja öljyssä valkosipulilla sun muulla maustettuna nokkospestona. Nokkonenhan ajaa niin maun, ulkonäön kuin terveysvaikutustenkin osalta pitkälti pinaatin asiaa, ja suht miedon makuisena ajattelin testata sen käyttöä ja säilömistä pestona. Pakastettuna ja maustamattomana mössönä se sopii loistavasti sämpylätaikinoihin, suolaisiin täytettyihin lettuihin sun muihin taikinoihin.

Ja pestosta puheen ollen; ainakin Citymarketeissa on pitkin kesää ollut myynnissä basilikaruukkuja parilla kolmella eurolla. (Ei siis niitä miniyrttiruukkuja, vaan ihan kunnon isompi ja rehevämpi kasvi) Basilika ei kestä kylmää vaan säilyy tuoreena parhaiten ruukussa säännöllisesti kastellen, ja sitä voi kasvattaa ikkunalaudalla joko siemenestä asti tai valmiina ostettuna kasvina ruukussa. Basilikaa voi myös käyttää pestoon (=koneella muussiksi, sekaan oliiviöljyä, valkosipulimurskaa, yrttejä ja mausteita oman maun mukaan, käytetään levitteenä leivällä ja sopii erinomaisesti esim. pastan kanssa tai vaikkapa mozzarellapizzaan), tai - mitä ajattelin kokeilla tänä vuonna - öljyssä säilöttäväksi. Ikkunalaudan basilikojen työntäessä uusia lehtiä kasvaessaan niitä voi nyppiä säilöön öljypulloon ja noukkia sieltä tarvittaessa ruoanlaittoon. Vaikka lehdet loppuisivat, on jäljelle jäävä esim. oliiviöljy imenyt lehdistä makuja ja tuoksua ja sopii mihin tahansa. Basilikan tai muiden yrttien tuoksuinen/makuinen öljy sopii vaikkapa salaatin kostuttamiseen tavallisen oliiviöljyn sijaan tai kasvisruokien laittoon.

Suppilovahverot ovat tämän kesän päätavoitteeni ja yksi syy siihen, miksi haluan oikean pakastimen. (Tässä suhteessa minulle on turha niuhottaa energiansäästöstä, joten ei kannata edes yrittää.) Olen aina pitänyt säilötyistä suppiksista enemmän pakastettuina kuin kuivattuina, mutta silloin tietysti tilaa tarvitaan paljon enemmän. Pakastintilaa. Haluan kantaa syksymmällä kotiin säkkikaupalla selkä vääränä mustikkaa ja suppiksia ja vihellellä mieli onnea ja tulevaisuudenvarmuutta täynnä syksyn reseptejä suunnitellen siivotessani saalista säilöntäkuntoon. Toinen haave olisi saada edes jonkin verran aitoa, tuoretta, itsepyydettyä kuhaa. Voissa paistetun kuhan kanssa kilpailee vain savustettu ahven.

Kesää on vielä jäljellä, ja vielä ehtii istuttaa siemeniä loistavien mausteyrttien kasvattamiseen. Kasvit ehtivät parvekkeella ja ikkunalaudalla kasvaa ihan kohtuullisesti ennen säiden viilenemistä, ja vielä senkin jälkeen aurinko paistaa ikkunoiden läpi. Mausteyrteillä säästää, saa vaihtelua ruokiin ja makuja ja ulkonäköä salaatteihin, kermaviilikastikkeisiin ja niin poispäin.

Vaikka mahdollisimman halvalla hankittu ruokavalio muuten koostuisikin halvimmista saatavilla olevista raaka-aineista ja/tai ruokajonosaaliista, sen ei tarvitse olla yksipuolista, mautonta ja tylsää. Omavaraisuudessa on puolensa, ja vaikka kuinka olisivat kertaalleen säilöttyjä, niin pakastetusta raparperista tehty kiisseli kermavaahtokiekuralla keskellä pimeintä talvea maistuu taatusti pirteän kesäiseltä, jos ulkona viheltää vimmainen viima ja ulkoatullessa nenänpää sinertää.

Kesäkauden ansiosta talvella on varattomallakin mahdollisuus syödä vaihtelevasti, terveellisesti ja raikkaasti - ihan ilmaiseksi. Liian monta talvea menee lenkkimakkaralla, alennuskanasuikaleilla/jauhelihalla ja riisillä tai makaronilla. Pienellä mielikuvituksella ja uskalluksella kokeilla saa samoista raaka-aineista kymmeniä variaatioita, puhumattakaan pakastinaarteiden kohottamasta mielialasta - ei pelkästään vaihtelun ja makujen, vaan vitamiinien takia.

Jos joku odotti pitkän kirjoitustauon jälkeen taas jotain koskettavaa ja köyhyysromanttista eikä tällaista Suosi Suomalaista -henkistä käytännöllistä soopaa, niin lupaan suoltaa sitä viimeistään synkeinä talviöinä. Nyt vain vinkkaan, että lakasta/hillasta kustannetaan tänä kesänä 10e/litra, joten jos on hillasuo lähimaastossa, niin siitä vaan keräämään jokamiehenoikeuden turvin verotonta rahaa. Toivottavasti edes joku innostuu edes miettimään keräilyn, kalastuksen ja säilömisen etuja ja iloja?

Kuulostan varmasti 50-luvun emäntälehdeltä, mutta suosittelen yleensäkin selailemaan Marttojen ruokaohjeita ja sivuja... ;) Metsässä hamuilu ei sovi kaikille, mutta siitäkin tulee erilaista, kun on konkreettinen tavoite josta tietää oikeasti hyötyvänsä. Kun talvella jossain kuussa rahat ovat vähissä, on melkoisen ylellistä käyttää 1-2 euroa perunaan ja tölkkiin kermaa ja saada silti lautaselle loistoannos vaikkapa juuri voissa paistettua kuhaa, perunoita kermaisella sienikastikkeella ja jälkiruoaksi raparperikiisseliä tai suolasienipasteijoita kahvin kanssa. Täällä ainakin viime kesän säilökkeet ovat pelastaneet ihan kohtalaisen monta täydellisen rahatonta iltaa, jolloin panttitölkeillä ostettuja suolaa ja kermaa lukuunottamatta kaikki tarpeellinen on löytynyt kuivattuna tai pakastettuna kaapista.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Muutaman sekunnin tarinoita

Myöhään sateisena lauantai-iltana istuin pimeässä betoninharmaalla asemalaiturilla. Vähän aikaisemmin samalla asemalla perheenäiti säikäytti kaikki ympärillään kiljaisemalla yhtäkkiä kovaa ja korkealta, kun pikkulaps ojensi kättään kohti portaiden kaidetta. "ÄLÄ KOSKE SIIHEN! Se on likanen!" Ja hiljaista mutinaa: ties mitä bakteereja siinä on...

Junan tuloon oli vielä parikymmentä minuuttia, ja katselin ajatuksissani aseman asvaltin sylkiläiskiä ja revittyjä sixpackeja, polttelin hitaasti ja annoin ajan kulua sateen valuessa katoksen päältä lammikoiksi lähelle laiturin reunaa.

Takana oli tuottoisa ilta. Olin pientä palkkiota vastaan ollut auttamassa kaverinkaverin kämpän muuttosiivouksessa ja isompien tavaroiden roudauksessa roskakatokselle. Osa tavaroista heiteltiin suosiolla laatikoihin, hyväkuntoinen taloustavara jätettiin härskisti dyykattavaksi katoksen seinustalle. Loput pelastettiin uusiokäyttöön itselle tai tarvitseville tutuille, ja kehitysvaiheinen keittiönikin oli saanut lisää tarvikkeita. Kaiken kaikkiaan kannattava ilta. Käsivarsilihaksetkin viestivät parin tunnin hyötytreenistä.

Väärään suuntaan menevä juna päästi keskustan suunnasta tulevat laiturille. Nuori slaavilainen mies käveli junan ovelta suoraan eteeni ja ojensi avonaista röökiaskia.

"Take!"

Näytin varmaan yllättyneeltä. "Please take! Please! You help me so much!" Nyt näytin varmasti vähintään pöllöltä: en yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, ja toinen taisi huomata sen. "In your work place, you help me so much, in your work you help." Vasta nyt mies näytti tutulta: vanhoja asiakkaita siitä ruokajonosta, jossa olin joskus töissä. Hymyilin, kiitin ja otin yhden röökin, mies näytti tyytyväiseltä ja hävisi sumuiselta asemalaiturilta. Olin liikuttunut, enkä voinut kuin hymyillä.

Kotimatkan kruunasi keskustaan suuntaavan lyhythameisen, hiusjatketun bilehileneitosen junaan mennessään hylkäämä vasta-avattu siideri, joka lähes suoraan bileneitosen punatuilta huulilta siirtyi virkistämään kotimatkani viime metrejä. Häveliäisyyttäni tosin nappasin sen vasta junan lähdettyä.


Hyvää ja turvallista juhannusta.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Ihmisten välisestä solidaarisuudesta

Ihmiset voivat olla käsittämättömän julmia ja kylmiä toisilleen. Vastaantulijoille, asiakkailleen, läheisilleen, rakkaimmilleen. Kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä pidetään puolusteltavina ja normaaleina, koska tuntemattomia kohtaan ei ole velvollisuuksia.

Kuusitoistavuotiaana olin värissyt aikani bussipysäkillä liftaamassa, mutta sateella kukaan ei halunnut märkää liftaria kastelemaan penkkejään. Sain lopulta kyydin hiljaiselta ja vakavalta keski-ikäiseltä mieheltä, joka oli muistaakseni menettänyt vastikään läheisiään. Kiitin kyytiin pääsystä ja kerroin, miten kauan olin sillä kertaa odottanut, ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen mies kertoi, miten joskus liftarit tarjoavat maksua kyydistä, mutta elävänsä yksinkertaisen periaatteen mukaan: Minä en halua sinulta mitään, mutta auta jotakuta toista, kun sinulta seuraavan kerran pyydetään.

Nuorelle ja jotakuinkin muiden pyyteettömän avun varassa elävälle mielelle tällä oli merkitystä varmasti enemmän kuin liftikuskini ymmärsi. Edelleen vuosien jälkeen sanon samaa niille, jotka jostain syystä yrittävät tarjota kahtakymmentä senttiä pummitusta röökistä tai korvausta pyörätuolin työntämisestä kynnyksen yli, ja mietin joka kerran sitä autoilevaa miestä, joka noukki märän teinin tienposkesta vuosia, vuosia sitten. On vaikeaa käsittää ihmisten tarvetta yrittää maksaa asioista, joiden pitäisi olla luonteva osa ihmisten normaalia kanssakäymistä, ja yritän uskoa siihen, että apua tarvitessaan saavat muistaisivat sen ja osaisivat erikseen sanomattakin auttaa tarvitsevaa jatkossa. Kaikki köyhät kun eivät ole solidaarisia avunjakajia eivätkä kaikki varakkaat kylmiä niljakkeita, mutta suurin osa ihmisistä on joskus saanut jeesiä muodossa tai toisessa.

Köyhien ja syrjäytyneiden keskuudessa annettavaa apua ei silti voi olla ajattelematta suuremmalla lämmöllä, koska se tosiaan pelkän hyvän tahdon lisäksi on yleensä toiselta konkreettisesti pois. On tyrkytetty se viimeinen tupakka, kaivettu viimeiset kolikot, lahjoitettu viimeiset lääkkeet, kutsuttu tuntematon kotiin syömään kun ei ole ollut ruokarahaa mitä antaa, soitettu apua pakkaseen sammuneelle, dyykattu nälkäänsä kramppaavalle alkoholistin avokille ruokaa roskiksesta, otettu se kriittinen koppi pyörtyvästä vanhuksesta metriksen rappusissa, tarjottu väsyneelle liftarille keskellä ei-mitään kahvit tai kyyti, taitettu dyykattu leipä kahtia, haalittu lapasia, villasukkia ja kenkiä kylmän talven keskellä ihmisille, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, kääritty kiveyksellä istuessa sanaakaan sanomatta toisen pussinpohjapuruista ja toisen viimeisestä paperista sätkä, poltettu se puoliksi, toivotettu jatkoja ja jatkettu matkaa eri suuntiin.

Vastikään poismennyt tuttu oli niitä, jotka jeesasivat jos pystyivät. Ongelmaisuus ei tee kenestäkään huonoa. Olo on turvallinen, kun tietää, että todellisessa hädässä apua löytyy aina. Aina ei ole ollut niin, eikä kaikilla ole niin.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Melankolian vainiolla

Pilkkeenä isän silmäkulmassa
olisi parempi olla
kuin melankolian vainiolla
jolla seisoo mykkä kansa
auringonlaskua tuijottaen
hiljaa valtioksi muuttuen
(Kotiteollisuus)


Lähiostarini oli niitä ensimmäisiä paikkoja keskustan ja rautatieaseman jälkeen, mihin Itä-Euroopan romaneja joidenkin toisten käyttämän ilmaisun mukaan "pesiytyi". Haitarinsoittajat tulivat hyytävänä talvipäivänä ruokajonoon hetkeksi lämmittelemään, mutta kieltäytyivät ruokatarjonnasta, koska se olisi haaskannut kallista soittoaikaa, jonka aikana voisi ansaita muutamankin kolikon. Se oli aikaa, jolloin pääministeriä myöten ei vielä kielletty antamasta rahaa nk. järjestäytyneelle rikollisuudelle. Tulkkasin soittajille majapaikkaa tarjoavan ruokajonoasiakkaan ja soittajien välillä, ja henkilökunta kävi hakemassa miehille pari leipäpakettia, sitä kun riitti muutenkin liiankin kanssa. Yllättyneet miehet puhaltelivat sormiinsa, sopivat tapaamisen majoittajan kanssa ja lähtivät jatkamaan soittamista.

Usein iltaisin voi nähdä nuoren soittajamiehen etsivän ostarin tuhkakupeista polttamiskelpoisia tumppeja. Ensimmäisellä kohtaamisella mies pyysi löytämäänsä stögöön tulta, sittemmin tavaksi tuli tarjota pyytämättä tulen lisäksi tupakka, tai sätkä, jos kumpaakaan sattui itsellä olemaan. Jokaisella kerralla kiitos on ollut yhtä iloinen ja tarvittaessa sätkiä kääritään puolin ja toisin sen mukaan kummalla on. Yhteistä kieltä ei ole ilmeisesti sanaakaan, mutta hällä väliä.

Närkästyin, kun Wikipedia ei Dickensin Kolean talon (Bleak House) listassa merkittävimmistä henkilöistä mainitse Jo'ta, köyhää katupoikaa, joka elää miten taitaa, tekee mitä työtä sattuu saamaan ja jolle turvallinen vastaus kaikkeen kysyttyyn on "en mä tiä". Englanninkielinen Wikipedia on ymmärtänyt kerjäävän kadunlakaisijan arvon ja sijoittanut poikaparan kategoriaan Major Characters. Jo'n (joka ei tiennyt mitään, ei mistään mitään, ei yhtään mitään...) joka yritti selvitä jotenkuten, käskettiin kaikkialla vain "jatkaa matkaa". Seuraavassa paikassa käskettiin taas jatkaa matkaa, ja sama paikasta toiseen. Jo'n rinnalla kaikki muut näyttivät ihan toimeentulevilta.

Bulgarian ja Romanian romanit ovat paikasta toiseen kiertäessään tehneet saman taikatempun kotimaisille köyhille. Samassa hengenvedossa saamme ruusuja kun emme alennu kerjäämään, ja risuja, kun töitä kyllä olisi muttei suomalaisille kelpaa. Kaiken syynä on toki liian korkea sosiaaliturva, niin työttömyyden kuin ulkomaisten romanienkin.

Lenkkiä leipäjonosta -projektin muuttuminen reilun vuoden aikana korostuu artikkelilinkkien määrissä. Aihepiiri on laajentunut ruokajonoista niiden syihin. Artikkeliarkistoon päästäkseen jutun otsikossa ei enää tarvitse olla sanoja "köyhyys", "leipäjono" tai "asunnottomuus", vaan köyhyyden painopiste näyttäisi siirtyneen ruokajonoista ja eri tavoin syrjäytyneistä opiskelijoihin, vammaisiin, velkaantuneisiin ja matalapalkkaisiin. Toisin sanoen kaikkiin yleistettäviin ryhmiin, joilla välttämättömiin menoihin jäävä summa jää toimeentulotuen tasolle ja sen alle tai joilla muuten on selvä yhteys syrjäytymiseen ja syrjäyttämiseen, mutta joita ei välttämättä julkisessa(kaan) keskustelussa mielletä köyhiksi.

Vaikka joskus näyttää, että sympatia olisi siirtynyt ruokajonojen asiakkaista kaikenmaailman mahdollisiin vähätuloisiin, niin ei sentään. Joistakin aiheista on kipeää tai muuten vaikeaa kirjoittaa, ja toisista on kirjoitettava herkkyydellä ja varovaisuudella, ettei tule sanoneeksi jotain, mitä ei tarkoita. Jos voisin, kertoisin muiden tarinoita. Siitä lähtien, kun noin viikko sitten uutisoitiin lähisuhdeväkivaltaan liittyvien lievien pahoinpitelyiden siirtyvän virallisen syytteen alaisiksi, olen yrittänyt kasata tekstiä siitä, mistä ehkä parhaimmillaan voi olla kyse. Ehkä jossain vaiheessa.

Artikkelilinkkien määrän kasvu ei johdu pelkästään lisääntyneestä ajasta tietokoneen äärellä ja aina uusista syntyvistä ja löytyvistä nettimedioista. Suuren Taantuman myötä Ylen Sanomat ovat tehneet yhteiskunnallisista ongelmista suorastaan trendikkäitä, ja nyt köyhyysuutisointeihinkin on helpompi saada huomiota herättävää kuvitusta - bongaa vain ensimmäisen kyhjöttävän mummon Manskulta. Ennen piti ylittää piiiitkänpitkä silta löytääkseen riittävän rähjäisiä ja kuvaajalle juuri oikealla hetkellä irvistäviä juoppoja, jotta ilman kuvatekstiäkin tulisi selväksi, millainen on köyhän ja normaalin ero. Haluaisin seilata trendin aallonharjalla ja nähdä nämä kuvat, mutta maanantain Hesaria ei löydy enää kuin roskiksista. Ja niistä roskiksista taas ei löydy ruokaa, joten en vaivaudu.

Köyhyys, kurjuus ja hätä ovat taas eri asioita kuin ennen. Ennen sanottiin, ettei Suomessa ole oikeita köyhiä, koska meillä on maailman paras sosiaaliturva. Nyt sanotaan, ettei Itä-Euroopasta tule oikeasti köyhiä, jos kerran on varaa tulla tänne ja lähettää kerjuukolikot kotimaahan. Romanikaan ei enää tarkoita isohameista mustalaisnaista, vaan ryysyistä myttyä alikulkusillan alla. Kieli ei ehkä muutu, mutta sanojen merkitys muuttuu kokemusten myötä.

Köyhyys muuttuu samalla tavalla. Kurjuuden avaruus laajenee jokaisesta uudesta kolutusta virastosta, hyväätarkoittavan katastrofaalisesta säädöksestä, Björn Wahlroosin lausunnosta, uudesta tuttavuudesta ja kuulumistenvaihdosta. Uutisotsikoiden metsästys yhden vaivaisen blogin teema-arkiston takia ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi menettää ainoaa lohduttavaa asiaa: tietämättömyyttä. Se, joka sanoi tiedon olevan valtaa, oli idiootti.

Näistä sanoista tuli mieleen muutama ihminen, joista yksi poistui vähän aikaa sitten:

Mä oon koditon, uupunut
pois ajettu, langennut
nyt enää vieraat porttikongit ja puistot
syliinsä ottaa mut
niin tämä katu on hellä, se ei sano
ite kaiken oot pilannut

Ja päivä tää ei lopu
sekunnit ei häviä
mun elämä on ruma
ajatukset hävettäviä
päänsä kääntää pois
joku satunnainen kävijä
yksinsensä itkeskelevät
on häviäjiä
(Maija Vilkkumaa)


R.I.P. Epe - Harmi, ettet nähnyt kesää. Beati pauperes; et quid solutis est beatius curis...

perjantai 21. toukokuuta 2010

Sosiaalipalvelua ja mielivaltamasturbaatiota

Helsingin Sanomien torstain pääkirjoitussivulla oli teksti (Sosiaaliasiamiehet kohtaavat arjen epäkohdat (HS 20.05.10)), jonka lukemisen jälkeen monen sosiaalityöntekijän ja soster-lautakunnan jäsenen sopisi vilkuilla häpeissään peiliin. Sikäli mikäli varsinkaan lautakunnissa häpeää tunnetaan.

"Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.

Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa."


Ensimmäinen sosiaalitoimistoni hädintuskin täysi-ikäisenä oli silloinen Esto, asunnottomien ja muiden erityissosiaalityön tarpeessa olevien erityissosiaalitoimisto Hakaniemessä. Asunnottomuus oli väliaikaista, mutta jo muutaman kuukauden asiakkuus Estossa teki selväksi, mikä on sosiaalitoimen asiakkaan paikka.

Odotushuoneessa oli oltava klo 08 jonottamassa. Myöhemmin tulleilta evättiin usein palvelu siltä päivältä "myöhästymisen" perusteella, vaikka jonoa olisi ollut jäljellä vielä tunteja. Ellei jaksanut odottaa koko päivää, ellei saanut istumapaikkaa ja jalkoja särki tai ellei tuntien jonottamisen jälkeen tiskillä todettukaan asiaa käsittelemisen arvoiseksi tai jos kyseisen vastuualueen työntekijä oli poissa, oli edessä taas uusi aamu Hakaniemen harmaudessa. Nykyaikana samaan asiointikäytäntöön ei toivottavasti törmää muualla kuin tietääkseni Rovaniemellä.

Ensimmäisellä sosiaalityöntekijän tapaamisella päätin sen olevan viimeinen siinä toimistossa. Toisen asteen iltaopinnot olivat loppusuoralla, ja sosiaalityöntekijä tenttasi jatkosuunnitelmia. Jos löytäisin asunnon voisi sosiaalitoimisto avustaa kohtuullisissa takuuvuokrissa, mutta muuten jatkossa edellytettäisiin aktiivista työnhakua. Ymmärränhän, että toimeentulotuki ei ole opintojen rahoittamista varten, ja että tässä maassa on itse asiassa "aivan liikaa" lukion käyneitä. (Silloisille) suunnitelmille valtiotieteiden opinnoista hymähdettiin huvittuneesti ja tokaistiin, että lopeta se lukio ja mene töihin.

"Tässä maassa on ihan liikaa ylikoulutettuja työttömiä, jotka eivät ole ihan ajatelleet hakiessaan opiskelupaikkaa", täti ilmoitti ja neuvoi toisen asteen vaihtoehdoksi aamuyösiivoamista, sitä kun voisi tehdä ilman "turhia koulutuksia". Kysyin uteliaana tädin omaa koulutusta, ja vastaus oli tietenkin ylpeä "minä olen valtiotieteen maisteri".

Odotushuoneeseen vaelsi aamuisin krapulaisten, sairaiden ja asunnottomien kurja kavalkadi, jotka eivät olleet saaneet päätöksiään paperilla, joiden soittopyyntöihin ei oltu vastattu, joiden toimeentulotukea ei oltu maksettu päätöksestä huolimatta, jotka olivat kuukausia yrittäneet saada aikaa sosiaalityöntekijälle, jotka itkivät, puhuivat itsekseen, menettivät hermojaan ja kannettiin ulos tai jotka käännytettiin tuntien odotuksen jälkeen pois "johonkin muualle". Kerran kysyin sosiaaliasiamiehen yhteystietoja etsittyäni niitä turhaan ilmoitustauluilta ja esitteistä, mutta sosiaaliasiamiestä ei virkailijan mukaan "ollut olemassa".

Sittemmin olen muutamissa sosiaalitoimistoissa pyytänyt paikallisen sosiaaliasiamiehen yhteystietoja tai tietoa toimeentulotukipäätöksen valitusketjusta asiakkaiden näkyville ilmoitustaululle, mutta sosiaaliasiamiehen palveluista tiedottaminen ei mm. eräässä maakuntakaupungissa kuulu sosiaalitoimen tehtäviin. Toisaalta jossakin muualla toivomusta pidettiin tervetulleena asiakaspalautteena.

Hankalinta sosiaalitoimen kanssa asioinnissa ovat paikalliset käytännöt. Niiden sitovuus ja painoarvo suhteessa valtakunnallisiin yleisohjeisiin vaihtelevat, ja käytännöt saattavat olla täysin erilaisia jo saman paikkakunnan eri toimistoissa. Kelan tavoin myöskään sosiaalitoimi ei tiedota käytäntöjen muuttumisesta asiakkaille, lukuunottamatta ehkä ryppyistä aanelosta tai post-it-lappua vahtimestarin pleksikopin ikkunassa, ja muutokset selviävät vasta hakemuksen/maksusitoumuspyynnön palautuessa hidastettuna bumerangina parin viikon päästä, ilman päätöstä ja pahimmillaan ilman mitään selitystä. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen selviää, että jonkin uuden käytännön mukaan hakemus oli puutteellinen, liite vanhentunut tai mitä milloinkin.

Valitinkin tästä jo taannoin, mutta kiroilen edelleen käytäntömuutosta, jonka mukaan lääkkeisiin apteekista haettava hinta-arvio on toimitettava sosiaalitoimistoon saman päivän aikana ja noudettava ja käytettävä maksusitoumus vuorokauden sisällä hinta-arvion hakemisesta. Syynä on kuulemma lääkevalmisteiden hintojen jatkuva muuttuminen. Lääkekulujen korvaamisen ja maksusitoumusten ohella ehkä härskeimmin toimistojen ja kuntien välillä vaihteleva käytäntö koskee veronpalautuksia ja sitä osuutta, minkä asiakas joissakin paikoissa saa pitää ylimääräisenä tulona. Toisaalla veronpalautuksista katsotaan tuloksi jokaikinen penni, toisaalla ei mitään ja toisaalla niistä jätetään huomioimatta esim. 100e taloutta kohti riippumatta taloudessa asuvien määrästä tai henkilöiden välisistä suhteista.

Paikallisista tai toimistokohtaisista käytännöistä ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedoteta kirjallisesti. Jos kunnallisiksi tarkoitettuja ohjeistuksia ylipäätään on, vain harva kunta luovuttaa nivaskaa asiakkaalle edes pyydettäessä. Edellinen toimistoni piti paikallisia ohjeistuksia "salaisina asiakirjoina", Turun sosiaalitoimi taas rinnastaa toimeentulotukiohjeistuksensa suullisiin ohjeistuksiin ja katsoo niiden silloin jäävän julkisuuslain tarkoittamien asiakirjojen ulkopuolelle. Eri toimistojen asiakkaiden on yleensä mahdotonta tietää, mitkä keskenään ristiriitaisista linjauksista ovat sosiaali- ja terveyslautakunnan tms. linjausten mukaisia, tai onko kyseessä ylipäätään oikea hyväksytty käytäntö vai etuuskäsittelijän omaa mielivaltamasturbaatiota. Käytäntöjen suhteen ei anneta valitusoikeutta, ja tarvittaessa räikeimmätkin niistä voidaan kuitata sosiaaliasiamiehelle tai toimittajalle yksittäistapauksina.

"Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä."

Toimeentulotuen ja siihen liittyvien sosiaalipalveluiden suurin ongelma ovat juuri alueelliset erot ja räikeät vaihtelut tuen myöntämisperusteissa, käsittelyajoissa ja käytännöissä. Valtakunnalliset toimeentulotukiohjeet löytyvät netistä, mutta kunnallisella tasolla niitä pidetään ohjeellisina, ja kunnalliset ohjeistukset ovat usein ristiriidassa valtakunnallisten kanssa. Yhdellä paikkakunnalla sosiaalitoimisto korvaa enintään yhden, toisella kolmen kuukauden takuuvuokran; toisaalla työttömälle korvataan automaattisesti paikallisliikenteen kausikortti, toisaalla yritetään vähentää aktivointitoimenpiteen (9e/työpäivä) ylläpitokorvauksetkin toimeentulotuesta; tuolla päätös tehdään viikossa mutta rahojen siirto kestää kaksi lisää, ja siellä pelkkään päätökseenkin menee koko kesä eikä kirjallista saa lainkaan. Toisaalla lääkkeisiin ei myönnetä maksusitoumuksia lainkaan, toisaalla sen saa pikkuostoksiinkin odottaessa.

Käytäntöjen merkitystä vähätellään niin sosiaalitoimessa kuin lautakunnissakin. Loppujen lopuksi ne ja niiden yllättävät muutokset pahimmassa tapauksessa estävät tuensaannin kokonaan.

Myös Kela on muuttanut käytäntöään kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien poissaolojen sanktioinnissa. Ennen kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa olevilta vähennettiin poissaolopäiviltä pelkkä ylläpitokorvaus, mutta nykyään poissaolopäivinä ei ole oikeutettu työttömyysturvaan lainkaan ja työmarkkinatuesta vähennetään niiden osalta koko 25,63e, ellei asiakkaalla ole lääkärin kirjoittamaa sairaslomatodistusta.

Käytännössä poissaolopäiviltä vähennetyn työttömyyskorvauksen kuittaa sosiaalitoimisto toimeentulotukena - vähän kuin valtion tueksi kunnille kulkeutuva aktivointilisä käänteisenä. Työttömän roolina on vain toimia rahansiirtojen välikappaleena kuntien ja valtion välillä, vaikkei itse näe penniäkään ylimääräistä.

Työmarkkinatuen tarveharkinta tapetilla eduskunnassa (Yle 20.05.10)
EK haluaa lukukausimaksut korkeakouluihin (KU 20.05.10)

tiistai 11. toukokuuta 2010

Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.

Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita

"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."

Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.

Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?

Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.

En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.

Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.

Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.

Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.

Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.

Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.

Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.

Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.

REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.

Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?

Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?

En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Kyräilyn ja karttelun kadut

Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto keräsi ostoskeskuksissa tempausmuotoisesti hyväkuntoisia leluja ja pelejä vähävaraisille ja lastensuojelun piirissä oleville lapsiperheille, monet vanhemmat nykivät kiireesti lapsensa keruupisteen ohi ja yrittivät kiinnittää lasten huomion muualle. "Kato Annukka, tuolla on jätskipiste!". Ohikulkevien, tiukasti eteenpäin tuijottavien aikuisten kasvoissa kyräili vaivautuneisuus, ja tällä kauppareissulla kartteleva katse pyrittiin penkeillä hengailevien densojen lisäksi suuntaamaan pois myös niistä, jotka rennosti hymyssäsuin tai ehkä vaivautuneina punastellen kiikuttivat kasaamiaan lelukasseja kerääjille.

Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.

Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.

Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.

Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)

Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.

Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.

Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.

Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.

Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.

Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.

Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.

Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.

Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.

Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.

Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.

Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Hiljainen hetki

Sanktiot eivät kannusta työttömiä (Yle 19.04.10)

Luin ensin väärin. Ihmettelin, joko tosiaan ovat ymmärtäneet, ettei tukien menettäminen jokaisen saadun palkkaeuron myötä motivoi. Vasta sana sanktio selvensi, että kyse olikin niistä tuenalennuksista, mitä seuraa ellei hae töitä ja osallistu työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.

Jos ei mene töihin, saa tukisummassa näkyviä sanktioita, ja tuista vähennetään 20-40%. Jos menee töihin, tukisummista vähennetään pahimmillaan 100%. Ei yllätä, että osa-aikaisesta tai väliaikaisesta töihinmenosta seuraavat työttömyysturvan uudelleenkäsittelyt ja tukien menetys pelottavat enemmän kuin viidenneksen tukivähennys.

Ymmärrettyäni mistä jutussa puhuttiin olin hetken aikaa sanaton.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Liikamakua

Terveydenhoitokulujen kattaminen sosiaaliturvalla on joillakin paikkakunnilla vajaakuntoisille, liikuntarajoitteisille ja muuten sairaille varsinainen leipään leivottu kivi hyvinvointivaltion viimeisellä ehtoollisella. Kunnan sosiaalitoimi on lisännyt päälle kirsikan rajoittamalla sekä ennakkoon hankittavien hinta-arvioiden että maksusitoumusten voimassaoloaikoja - lääkkeiden hinnat muuttuvat niin usein, sanovat. Erilaisten virasto-ongelmien kasauduttua lyhyen ajan sisällä teki mieli huutaa, hajottaa poistyöntäviä pleksitiskejä tai edes valittaa kirjallisesti mihin tai kenelle tahansa. Yksinkertaisista asioista on tehty taas vaikeampia yksinkertaisille ihmisille, joille asiat ovat ennestäänkin vaikeita.

Kunnan sosiaalitoimella on ollut tapana vaatia jokaista lääkemaksusitoumusta varten uusi hinta-arvio riippumatta siitä, onko lääkitys jatkuva tai onko hinta aina sama. Maksusitoumuslääkkeisiin tarvittavat kaksi apteekkikäyntiä ja kaksi visiittiä fattaan sai ennen hoidettua samalla reissulla muiden asioiden kanssa silloin, kun seuduille oli muutakin asiaa.

Lääkevalmisteiden hintavaihtelu on kuitenkin uuden linjauksen mukaan niin tiuhaa, että hinta-arvio täytyy jatkossa toimittaa sosiaalitoimistoon saman päivän aikana, ja ellei maksusitoumusta nouda ja käytä seuraavana päivänä, se vanhenee. Ennen maksusitoumukset olivat sentään voimassa sen toimeentulotukikuukauden loppuun, jonka aikana maksusitoumus oli myönnetty.

Sosiaalitoimen käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä julkisen terveydenhuollon puolelta määrättyihin reseptilääkkeisiin vaihtelevat kunnittain ja pahimmillaan jopa saman toimiston työntekijöiden välillä. Aiemmilla asuinpaikkakunnillani lääkkeisiin sai maksusitoumuksen yksinkertaisesti esittämällä reseptin sosiaalitoimiston tiskillä ja täyttämällä lomakkeeseen lääkkeiden about-hinnan. Tuensaajapotilaan kannalta järjestelmä oli toimiva ja looginen: uusimattomaankin reseptiin sai maksusitoumuksen, koska jos reseptiä ei syystä tai toisesta uusita ei synny kulujakaan. Ja koska reseptistä riitti toimistolle kopio, sai reseptin uusittua toimeentulotuen käsittelyn aikana ja haettua lääkkeet tarpeen mukaan ilman viivytyksiä.

Täällä reseptilääkkeiden hankkiminen sosiaalitoimiston maksusitoumuksella vaatii yhteensä viisi asiointikäyntiä. Kun resepti on saatu terveyskeskuksesta noudetaan apteekista hinta-arvio, joka toimitetaan alkuperäisen reseptin kanssa sosiaalitoimistoon. Sittarin saa seuraavana päivänä, ja lopuksi seistään hikisenä apteekin reseptijonossa karvalakkipappojen riidellessä lääkevaihdosta. "Minä haluan hammassärkyyni Buranaa enkä mitään ipumakseja! Se halvempi ei toimi, kyllä minä olen kokeillut!" Maksusittarikikkailu on turhauttava toimenpide, ja kodin, tk:n, apteekin ja sossun siirtymävälit matkakuluineen motivoivat ostamaan lääkkeet omalla rahalla ja laskuttamaan kulut takautuvasti, vaikka se tarkoittaisikin viittä päivää vedellä ja leivällä.

Sain työkeikan, ehkä. Pitkän päivän päätteeksi käteeni ehkä sujautetaan jokin seteli, ja muutaman vuorokauden sisällä valuutta jatkaa jotakuinkin täysimääräisenä kiertokulkuaan valtiontalouden ylläpitoon. Ensimmäiseksi kävelen verokorttiyhteiskunnan rakenteita romuttava seteli taskussani sisään yhdestä niistä ovista, joista varattomilla ei ole asiaa ja leikkautan hiukset parturikampaamossa ensimmäistä kertaa vuoteen. Käynnistä tulee neljäs maksullinen tällä vuosituhannella.

Oli mustaa, harmaata tai valkoista, kaikki raha tulee nyt tarpeeseen, jotta voin kietoutua itsepetokseen ja elää huoletonta just tätä päivää just nyt, kun postien seasta löytyi pahaenteinen kirje Kelalta ja seuraava arkipäivä on siis valmiiksi pilalla. Syksyllä työvoimaneuvoja kyseli rutiininomaisesti opintojen keskeytystodistusta ja lupasin hoitaa asian kun vain ehdin ja muistan. Sen toimitukselle ei asetettu eräpäivää tai muutenkaan juuri kuumotettu, työnhaku pysyi normaalisti voimassa, työelämävalmennussopimus hyväksyttiin ja ylläpitokorvaukset tulivat normaalisti tilille.

Syksy ja kevät ovat olleet mielenterveyden, asumisen ja perusturvallisuudentunteen kannalta tuskaisen kaoottisia. Rämmin kuukausia päivän kerrallaan yöpaikasta ja kriisistä toiseen ja pysyin kasassa turvautumalla duuniin ja sen tarjoamaan sosiaaliseen tukiverkkoon. Hoitoon hakeutumisen kivinen tie oli ennestään riittävän kuljettu evättyjen kuntsareiden ja terapioiden umpikujiin asti enkä halunnut sairaslomaa. Ehkä olisi pitänyt, koska minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Kela totesi tehneensä virheen myönnettyään työmarkkinatukea puuttuvasta keskeytystodistuksesta huolimatta. "Virheen" takia puolen vuoden aikana on Kelan mukaan tapahtunut tukien "liikamakua" [sic]. Halusivat hyväksyntäni oikaisupäätökselle, jonka sisältöä ei kerrottu. Voivatko "liikamaku" ja "oikaisu" viitata mihinkään muuhun kuin takaisinperintään, ja jos niin mihin?

Hallintolain mukaan vastaanottajan katsotaan saaneen kirjeen seitsemän vuorokauden sisällä päiväyksestä. Kela oli siis jättänyt vastausaikaa 2-3 arkipäivää, ja kun vielä hain postini poste restantesta vasta reilun viikon tauon jälkeen, palautuspäivä oli jo ollutta ja mennyttä. Myös työnhaku oli (huomaamattani, oma moka) katkennut välittömästi työelämävalmennuksen jälkeen, joten koko tilanne vaatii antaumuksellisia Kela- ja työkkärikäyntejä ja intensiivisiä puheluita numeroihin, joissa jonotuskin maksaa. Yritin päästä prosessissa alkuun, mutta perillä työkkärin ovessa kerrottiin yli 25-vuotiaiden palveluiden siirtyneen kokonaisuudessaan toiselle puolen kaupunkia. Alle 25-vuotiaitakaan varten ei ollut esimerkiksi asiointitiskiä, enkä löytänyt yhtään työntekijää jolta kysyä edes soveltuvia puhelinnumeroita aikuispuolelle.

Asennoidun suosiolla siihen, etten koskaan näe vielä maksamatta olevia ylläpitokorvauksia ja aktivointilisiä, mutta jännitän miten Kela toimii puolen vuoden "liikamakujen" suhteen. Selvittely saa jatkua maanantaina, nyt voin vain yrittää saada lisäaikaa vetoamalla hallintolakiin ja selvittää pykäläryteiköstä mahdollisia seurauksia.

Kelan tuntien - ja jos hallintolaista mitään muistan - ei hyväksyttäväksi lähetettävä oikaisupäätös ole sisällöltään oikeastaan koskaan asiakkaan kannalta myönteinen, koska asiakkaalle selkeän myönteisiä päätöksiä ei tarvitsisi hyväksyttää.

Ensi viikosta tulee rankka. Viikonloppu aikaa jalostaa unetonta ahdistusraivoa tiiviin peräänantamattomaksi kärsivällisyydeksi, jolla selvitään vielä tästäkin tukikriisistä kunnialla ja veloitta.