Kyräilyn ja karttelun kadut

Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto keräsi ostoskeskuksissa tempausmuotoisesti hyväkuntoisia leluja ja pelejä vähävaraisille ja lastensuojelun piirissä oleville lapsiperheille, monet vanhemmat nykivät kiireesti lapsensa keruupisteen ohi ja yrittivät kiinnittää lasten huomion muualle. "Kato Annukka, tuolla on jätskipiste!". Ohikulkevien, tiukasti eteenpäin tuijottavien aikuisten kasvoissa kyräili vaivautuneisuus, ja tällä kauppareissulla kartteleva katse pyrittiin penkeillä hengailevien densojen lisäksi suuntaamaan pois myös niistä, jotka rennosti hymyssäsuin tai ehkä vaivautuneina punastellen kiikuttivat kasaamiaan lelukasseja kerääjille.

Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.

Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.

Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.

Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)

Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.

Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.

Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.

Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.

Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.

Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.

Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.

Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.

Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.

Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.

Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.

Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.