tiistai 11. toukokuuta 2010

Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.

Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita

"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."

Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.

Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?

Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.

En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.

Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.

Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.

Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.

Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.

Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.

Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.

Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.

REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.

Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?

Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?

En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.

10 kommenttia:

  1. Mari Koo: Kiitos. Mainostuksesta myös. Kulutusjuhla on sen verran laatuprojekti, että maininta siellä lämmittää.

    Liityin myös Kulutusjuhlan Fb-ryhmään, jota en ollut aiemmin huomannutkaan.

    VastaaPoista
  2. Olen niin kiitollinen ettei täällä Tampereella tarvitse istua sekunttiakaan kuuntelemassa julistusta jos ruokaa haluaa. Diakonilla pitää käydä ennen kun saa lapun RuokaNysseen, mutta ei sielläkään uskoa tuputettu, ensimmäisellä kerralla taisi kysyä haluatko rukoilla yhdessä ja kun vastasin ei kiitos, ei asiasta ole sen koommin puhuttu. Tai no, nythän en ole käynyt aikoihin, mutta kun kävin.

    VastaaPoista
  3. Mä olen jostain sun aikaisemmastakin tekstistä päätellyt samaa, että me käydään ihan selkeästi samassa ruokajonossa (tai no en mä nyt käy kun sain töitä kesäksi). En ole itse uskovainen enkä ateisti, mutta mulle se ei ole ongelma, että ruokajonoja järjestää joku uskonnollinen yhteisö. Ainoa ongelma mulle (erityisesti) uskonnon kanssa on sen julistaminen ja tuputtaminen, mä tykkäisin kanssa sellaisesta vaihtoehdosta ettei mitään olisi puolipakko kuunnella jos ei halua (kaikki saisivat siis pitää ihan rauhassa omat mielipiteensä).

    VastaaPoista
  4. Hyvä teksti. Mun mielestä se, että lepäjonossa saarnataan on verrattavissa siihen, että leipäjonoissa pidettäisiin poliittisia puheita ja jaettaisiin jonkin tietyn puolueen poliittista propagandaa. Jälkimmäiseen vaan suhtaudutaan yleensä kielteisemmin.

    Käytännössä se on aivan yhdentekevää kuka ruoka-jaon järjestää. Olisi todella hienoa jos jaot pystyttäisiin pitämään sisällöltään neutraaleina katsomuksiin tai aatteisiin nähden.

    Ymmärrän toisaalta myös sen, että uskonto voi auttaa monia ihmisiä jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Monet saavat siitä varmasti myös mielekästä sisältöä elämään.

    VastaaPoista
  5. Ano Nyymi: Juuri tästä aiheesta kirjoitin kommentoidessani Hiljainen hetki/Sanktiot eivät kannusta työttömiä -kirjoitustasi huhtikuussa.

    En tosin voinut kuvitellakaan, että jossain todellisuudessa tuo olisi noin kammottavaa.
    Täällä meilläpäin eräs uskonnollinen ruoanjakotaho saa muuten aika paljon yhteiskunnan rahaa projekteihinsa, joissa yhteiskunnan sivuraiteelle ajautuneille ja työttömille sitten järjestellään puuhastelua. Joskus mietinkin, minkähänlaista mahtaa olla siellä työllistettynä.

    En ole käynyt tosiaankaan muualla kuin työttömien EU-ruokajakelupisteessä ja siitäkin on aikaa jo (vieläkin on niitä makarooneja ja sämpyläjauhoja kaapissa, mutta luulen, ettei minusta olisi vaikenijaksi, vaan kyllä kyseenalaistaisin uskonnon pakkosyötön.

    Taatusti en myöskään suostu tuntemaan minkäänlaista huonoa omaatuntoa siitä, että olen ilman omaa syytäni tässä tilanteessa. Ja sanon sen kaikille muillekin: Ei pidä tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa (olemmehan taas viime päivinä nähneet ja kuulleet, että keinottelijoiden kuprujen korvaamiseksi maailmasta rahaa löytyy, myös Suomesta) ruveta syyttelemään itseään epäonnestaan. Jos itse tuntee tehneensä parhaansa, sen pitää riittää myös muille ja piste.

    Mielestäni ei todellakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa mistään tuollaisista "moraalikysymyksistä", jos jaksaa leipäjonossa tuntitolkulla tuiskussa ja tuulessa seistä saadakseen RUOKAA, joka kohta muuten olisi kaatopaikkatavaraa.

    Jos tässä maassa olisi haluttu asiat korjata niin, ettei häpeällisiä leipäjonoja olisi (Suomihan kai pitää itseään sivistysvaltiona?), se olisi pystytty
    tekemään korottamalla alimpia tukia ihan vain kohtuullisella summalla vuosittain. Nythän tarkoitus on saada nämä tuet ajan kanssa kutistumaan elinkustannusten joka hetki noustessa niin pieniksi, että kaikki taatusti menevät töihin vaikka ruokapalkalla. Asennehan on sitkeästi se, että ihmiset vain laiskuuttaan eivät viitsi tehdä töitä.

    Surullisinta tässä on, että tällaista asennetta on kaikissa kansanryhmissä. Ja tulee aina olemaan, kunnes kaikki työ on pätkitty ja määräaikaistettu. Koska näin ei tule koskaan 100 prosenttisesti tapahtumaan, saamme jatkossakin puolustella olemassaoloamme huipputuloiselle eliitille.

    VastaaPoista
  6. Nuo saarnat tosiaan välillä ovat silkkaa henkistä (vai hengellistä) väkivaltaa. Olin talvella todella ahdistunut käydessäni kuuntelemassa kerran viikossa helvetillä uhkailua. Nyt kun taloudellinen tilanteeni on parantunut eikä ole enää pakko käydä leipäjonossa, voin henkisesti paljon paremmin.

    VastaaPoista
  7. Velma: "Mä olen jostain sun aikaisemmastakin tekstistä päätellyt samaa, että me käydään ihan selkeästi samassa ruokajonossa."

    Ei ruveta arvuuttelemaan sen tarkemmin, pitää vähän varoa anonymiteettinsa puolesta. ;) Muuten saattaisin joskus vielä joutua tästä muka uskontovastaisuudestani siellä seinää vasten... Laita toki vaikka mailia tms., jos haluat joskus (ehkä samassa?) jonossa tulla seuraksi kumoamaan kupillisen kahvia.

    Mutta tosiaan, hyvin mahdollista. En ole toistaiseksi kuullut kuin tässä yhdessä ruokajonossa tapahtuvan yhtä herätyshurmoksellista, ajantajutonta Herran nimen karjumista, puhumattakaan siitä kissan kidutuksesta.

    Oletko kuunnellut hartaustilaisuuden jälkeen soittavaa (ammattilais)pianistia, joka on usein keventänyt tunnelmaa numerohuudon aikana soittamalla klassisen musiikin klassikoita (Vivaldia, Beethovenia, Chopinia tms.) ja kevyttä musiikkia, kuten elokuvamelodioita? Mies vielä soittaa niin hyvin, että etenkin epävireisen kissan kuolinkiljunnan ja heikkopäisen HERRA! HERRA! -karjumisen jälkeen kadotuksella ja tuomionpelolla rääkätty sielu ehtii hetken levätä.

    Viimeksi jonossa eräs toinen asiakas juorusi, että jotkut "Raamattu on kirjaimellinen totuus, maailmallisuus syntiä ja ruokajakotilaisuuksien tarkoitus on Jumalan sanan ja hengellisen ravinnon jakaminen; ruumiin ravinto on vain todiste Herran huolenpidosta." -duunareista olisivat paheksuneet maailmallisen musiikin soittamista asiakkaille, jotka "ovat tulleet tänne kuulemaan Herran sanaa!" Vastaavia tyyppejä löytyy useimmista kristillisistä yhdistyksistä erityisesti herätysliikkeistä, mutta ovat vakiojonossani sentään marginaalinen vähemmistö.

    "Eikö sille voi sanoa, että soittaisi virsiä? Tämä on hengellinen tilaisuus, eihän täällä moderni popmusiikki ole oikein sopivaa!"

    Mutta pianisti toivottavasti jatkaa konsertointiaan, tiiviisti etukumarassa, musiikillisen intohimon näkyessä sormista niiden hakatessa koskettimia kuin orkesteri viimeistä kappalettaan uppoavalla Titanicilla...

    Uh, näköjään avaudun nyt täällä kommenteissa, kun blogauksen halusin pitää jotakuinkin neutraalina.

    En missään nimessä halua loukata tai tuomita hengellisiä hetkiä/tilaisuuksia järjestäviä tai uskonnollisia avustusjärjestöjä yleensä. Tilitän ihan hyvällä omallatunnolla jakotilaisuuksien ym. herättämistä fiiliksistä ja jonojuoruista, mutta satunnaisesta vitutuksesta huolimatta, ja järjestävästä tahosta tai hartaushetkistä riippumatta kunnioitan varmasti aina apua mitä saan, ja jokaista joka on tehnyt sen eteen palkatonta työtä. Siitä btw enemmän seuraavassa kommentissa.

    VastaaPoista
  8. Ano Nyymi: "Täällä meilläpäin eräs uskonnollinen ruoanjakotaho saa muuten aika paljon yhteiskunnan rahaa projekteihinsa, joissa yhteiskunnan sivuraiteelle ajautuneille ja työttömille sitten järjestellään puuhastelua. Joskus mietinkin, minkähänlaista mahtaa olla siellä työllistettynä."

    Krhm. Tämä taisi olla sinulta tasan toinen kommentti, jossa (tahaton?) sanavalinta nosti niskakarvat pystyyn. :) Taisinkin tässä joku postaus sitten kertoa mielipiteeni siitä, miten työvoimatyöllistettyjen ja muiden ei-palkkatyöläisten työ ja toiminta kuitataan vain "puuhasteluksi". Puuhasteluna työttömien työ kuitataan aivan liian usein palkkatyötä vähempiarvoiseksi, merkityksettömäksi ajantappamiseksi, jonkinlaiseksi aikuisten askartelukerhoksi.

    Aloitin ruokajonohistoriani vapaaehtoisduunarina eräässä kristillisen yhteisön jakopaikassa, johon päädyin tutun seurana puolivahingossa. Olin varautunut sopeutumaan duunarina laumaan keski-ikäisiä, nutturapäisiä, harmaanhaaleita seurakuntatätejä, mutta kotouduin paikan sosiaaliseen ilmapiiriin ja jatkoin myöhemmin työkkärin työllistettynä samassa paikassa.

    Sitä duunariporukkaa monipuolisempaa on vaikea kuvitella: tekemistä kaipaavia eläkeläisiä, kotoutuvia muslimimaahanmuuttajia, työkyvyttömyyseläkeläisiä, kuntoutuvia korvaushoitopotilaita, tapaluterilaisia ja kiihkeitä herätysuskovaisia, työllistettyjä työttömiä, vähävaraisia kotiäitejä/isiä, alkoholisteja joille vapaaehtoistyö oli keino pysyä edes osa päivästä selvinpäin...

    Haudon edelleenkin paljon lämpimiä muistoja ja myös vilpitöntä kiitollisuutta sille duuniporukalle, jonka rento mitäänkysymätön hyväksyntä, luonteva huolenpito muista ihmisistä ketään luokittelematta, jaettu elämänkokemus ja ehdoton tuki ja konkreettinen apu myös yksityiselämän kriiseissä voittivat kirkkaasti paniikkihäiriön, sosiaalisten tilanteiden pelon ja masennuksen hoidossa vuosien semiturhat lääkitykset ja muun julkisen puolen säälittävän hoitoräpellyksen, jonka päätarkoitus oli täyttää hoitoonpääsytilastoja ja sen jälkeen kuitata potilas parantuneena pihalle mahdollisimman vauhdilla.

    Tein jonossa aikani semiraskasta fyysistä varasto- ja lajittelutyötä ja ruoanjakoa asiakkaille. Tärkeintä mitä opin, oli huomata omat alitajuiset ennakkoluulonsa ja hylätä ne parhaansa mukaan, ja uskomaton mutta pakollinen huomio ihmisten halusta auttaa toisiaan. En olisi ikinä uskonut tässä kylmässä maailmassa niin monien ihmisten - asiakkaiden, duunareiden, muiden kontaktien - pitävän inhimillistä vastuuta, huolenpitoa ja jakamista niin itsestäänselvänä. Maailma tuntuu nykyään paljon turvallisemmalta.

    VastaaPoista
  9. Ano Nyymi: Valitettavasti minun kokemukseni työllistämisjutuista vaan on sen kaltainen, kuin kommentissani ilmaisin eli suurin osa on työttömien päivähoitoa ja askartelukerhon pitämistä. Esim. paikallisessa työttömien yhdistyksessä on toki ihan oikeaakin ja tärkeää työtä, kuten vaikkapa työttömien ruokalan pyörittäminen, tekevät ihan muihinkin tilaisuuksiin tarjoiluja. Eikä siinä mitään, jos on tyytyväinen osaansa ikuisena harjoittelijana eli työelämävalmennettavana (mikä vitsi pitkän työelämässä olon jälkeen). Vaikka en mikään kokkarien kannattaja olekaan, pidän kyllä näitä juuri ja tasan tarkkaan tempputyöllistämisenä ja tarkoituksena pitää ihmiset pois tilastoja rumentamasta. Aika katkeria kommentteja olen eri yhteyksissä kuullut työllistettyjen suusta.

    Taas tulemme siihen eri paikkakuntien eroon. Pääkaupunkiseutu on suuri ja mahdollisuudet sen mukaiset. Nykyinen kotikaupunkini on sysännyt työllistämisen valtaosan jo kauan sitten muitten vastuulle eli näille yhdistyksille. Esim. työttömien yhdistys on tässä suhteessa täällä varsin merkittävä.

    Olin itse työllistettynä muualla vanhaan hyvään aikaan ihan kunnon palkalla, mutta kovin oli vaan vähän tekemistä ja vakituiset viranhaltijat tekivät kyllä selväksi, että työllistetty on työllistetty. Saman olen kokenut ollessani kurssiin kuluvassa harjoittelussa pari kuukautta lähes tyhjän panttina. Kokemusteni kanssa en ollut yksin.

    Pitkään ihan oikeassa työelämässä olleena pidän matonkuteiden leikkaamista ja pannulappujen virkkaamista puuhasteluna. Enkä kovin mieltäylentävänä koe myöskäään kirpputorin nurkassa päiväkausia istumista muutamaa asiakasta päivän mittaan rahastaen.
    Sen sijaan esim. vaatteiden korjaustoiminta, vaatteiden yms ompelu jne. ovat varmasti työtä siinä missä muukin. Mielestäni työllistämismielessä tehdystä/teetetystä työstä pitää olla myös hyötyä ammatillisessa mielessä, pitää voida sanoa OPPINEENSA jotain ja pitää voida HYÖDYNTÄÄ tätäkin työkokemusta tulevaisuudessa. Kaiken tällaisenhan pitäisi olla auttamassa niihin IHAN OIKEISIIN töihin pääsyä. Ja kyllä, varmasti on niitäkin, joilta puuttuu edellytykset vaikkapa olla työelämän vaatimusten mukaisesti oikeaan aikaan oikeassa paikassa eli työpaikalla ja tietää, miten siellä ollaan. Meikäläinen (vanha pieru kun on jo) pitää tällaisia asioita itsestään selvyytenä, eikä ehkä osaa ajatella asioita ihan jokaisen tyypin kannalta.

    Tuosta mainitsemastani uskonnollisesta yhdistyksestä ja sen teettämistä töistä en tarkemmin tiedä, mutta ilmeisesti senkään kaikki asiakkaat eivät kovin tyytyväisiä putiikkiin olleet päätelleen eräistä tapahtumista, joita en sen tarkemmin halua kertoa, koska en halua paikkakuntaa paljastaa. Tässä kohtaa tarkoitinkin lähinnä työnteon ja hartaustoiminnan suhdetta. Ja mitä tulee siellä asiakkaina oleviin, niin luulenpa (miten senkin nyt kauniisti sanoisi) ettei kaikkein otollisimpaan maaperään sinänsä hyvä tarkoitus tule kylvetyksi.

    Vapaaehtoistyö on ihan hyvä niille jotka haluavat eli työ on silloin tosiaan vapaaehtoisuuteen perustuvaa eikä katso ikää, sukupuolta, ruumiinrakennetta tms. Silloin, kun aletaan mennä toiseen äärilaitaan ja teetetään vapaaehtoista pakkotyötä tai hoidetaan vapaaehtoisvoimin hommia, jotka kuuluu hoitaa ihan oikeilla palkkatyösuhteilla ja vastaavilla (vaikkapa vanhusten hoito), ollaan minun mielestäni vaarallisella tiellä. Mennään suuntaan, jossa katsotaan noilta ylemmiltä tahoilta, että asiat hoituvat kyllä ihan hyväntekeväisyydelläkin. Säästyvät varat voidaankin sitten kanavoida miellyttämään ei välttämättä niitä tarvitsevia tahoja.

    Henkilökohtaisesti en hyväksy sellaista ajatustakaan, että pitäisi mennä vapaaehtoiseksi ilmaistyöntekijäksi vaikkapa sen kaltaisiin töihin, mistä on ennen leipänsä
    tienannut. Pidän sen kaltaista menettelyä ihmisen nöyryyttämisenä.

    Itse probleemahan on se klassinen: työtä olisi ja tekijöitäkin vaan palkanmaksuhalukkuutta puuttuu.

    VastaaPoista

Kommentointi vapaa. On mukava huomata joskus kirjoittavansa ihmisille pelkän kasvottoman internetin sijaan.