Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.

Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita

"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."

Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.

Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?

Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.

En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.

Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.

Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.

Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.

Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.

Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.

Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.

Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.

REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.

Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?

Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?

En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.