keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Kilon kääretorttu

Viime päivien aiheet ovat olleet vaikeita ja synkkiä, mutta valitettavan tuttuja valitettavan monelle. Unettomat yöt nakersivat optimismia ja hyvää tuulta, mutta nyt viikon ruokajonosaalista lämpimässä syystuulessa raahatessa saattoi vain hymyillä. Säkeissä oli yhden hengen talouteen sopivia valmisruokia, ryynäreitä, omenia, banaaneja, jugurttia ja se kokoelman kruunannut Laitilan kilon kääretorttu. Joskus sama saldo olisi tuntunut kovin pieneltä, mutta yksinasuvalle satsi oli juuri sopiva. Kääretortusta tosin riittäisi jo isommallekin kahviseuralle.

Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.

Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.

Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.

Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.

Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.

Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?

maanantai 13. syyskuuta 2010

Sä oot seppä ja mä oon alasin

Lupasin muinoin Melankolian vainiolla -tekstin sivulauseissa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta ja siihen liittyvästä lakimuutoksesta. Lakipykälöinti jää nyt vähemmälle kirjoittajan ollessa muutenkin enemmän arkisen fiilistelyn alalla. Lupaan kuitenkin linkittää lainopillisia linkkejä, kun niitä tulee taas vastaan. Kolmas sektori -sivulle tulee myös jonain päivänä lista aiheeseen liittyvistä järjestöistä ja turvakotilinkeistä.

Lokakuun alussa järjestetään Helsingissä Pikkuparlamentin kansalaisinfossa yleisötilaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Maininta tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa myös blogin sivupalkin Ajankohtaista-kohdassa.

"Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki)"

Ja ruikuttakaahan nyt joku siitä, että miten (lähisuhde)väkivalta muka liittyy köyhyyteen, syrjäytymiseen tai varsinkaan leipäjonoihin. Tai siitä, miten yhyy, miehiä sorretaan, miksei saloilla kaiu hätähuuto kärsivän miehen puolesta, kun akka mökissä nalkuttaa. En tiedä, miksi seminaari käsittelee erikseen mainiten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta aiheen rajaamiseen lienee ihan oikea syy. Nykyaikana kun näissä asioissa ollaan tietoisia siitä, että naisillakin on kovat kädet ja aggressioita, eikä vain pullantuoksua kotona ja ruusuntuoksuista paskaa.

Tänne ei siis ole tarvis valittaa sukupuolten eriarvoistamisesta tuon seminaarin osalta, ei liity tähän. Aihe on aina rajattava johonkin; minä rajaan sen tällä kertaa parisuhdeväkivaltaan, eli jätän tylysti myös väkivaltaa kokevat lapset täysin huomiotta.

Tietysti myös naiset voivat olla väkivaltaisia, ja fyysisesti voimattomampana nainen ehkä tarttuu myös helpommin siihen keittiöveitseen, kun kumppanin tms. hakkaaminen ja ruhjominen hengiltä on onnistumisprosentiltaan varsin epätodennäköistä. On kuitenkin molemmille sukupuolille yhtäläinen kynnys tarttua kättä pidempään ja nostaa se toista vastaan, mutta valitettavasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan (yleensä) vahvemmat miehet saavat paljain nyrkein enemmän vahinkoa aikaan. Lähisuhdeväkivaltaa käyttävä todennäköisesti harvoin ymmärtää, ettei tapaus jää niihin pariin lyöntiin tai seinään heittelyyn, sen jälkeiseen anteeksipyyntöön ja ehkä jopa sovintoseksiin.

Pelko nimittäin jää, ja varsinkin toistuvan väkivallan jälkeen se jää pysyvästi. Ja häpeä. Takaraivossa on aina pieni varaus ja ehdollistunut kyky - tai yritys - olla tekemättä mitään, mikä voisi taas laukaista tilanteen. Toisen tullessa vihaisena kotiin syystä tai toisesta kootaan vaistomaisesti - toisen huomaamatta, ettei se provosoidu - kotiavaimet ja kännykkä taskuun ja kengät lähettyville.

"Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli.."
(Viimmeisellä rannalla -blogi)

Satunnaisessa tilanteessa - snagarijonossa, baaripöydässä - tuntemattoman ihmisen väkivallan kohteeksi joutunut saattaa tietää joutuneensa kohteeksi vain siksi, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Kun väkivaltaa kohtaa kotona, ei oikeaa aikaa ja paikkaa enää ole, vaan väkivallan uhka on aina olemassa. Etenkin niissä tilanteissa, joilla on yhtäläisyyksiä aiempiin väkivaltatilanteisiin: kumppanin päihtymystila, työstressi, rahaongelmat, mielenterveysongelman esiintyminen. On käsittämätöntä, millaiset asiat voivat toimia triggerinä ja muuttaa sekunneissa rauhallisen tv-koti-illan painajaiseksi. Kaukosäätimen pudottaminen, väärä kanava, oluen loppuminen... Tietyssä vaiheessa väkivaltaa kohdannut osapuoli ehkä huomaa, ettei enää voi tekemisillään vaikuttaa siihen, tuleeko dunkkuun vai ei. Silloin vaihtoehtoina on, lähteäkö vai jää. Riipaisevan moni jää.

Miesten ja naisten tuntema häpeä parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumisesta on monella tavoin samanlaista. Naiset ovat susia toisilleen; mustelmista kuiskaillaan, kuinka joku voi olla niin daiju että jää. Minä en ainakaan jäis, muahan ei ykskään mies koskaan lyö. Miehet vähättelevät: ai sulla on ärhäkkä ämmä, no mikäs mies sä oikein olet jos akalta turpiin otat? Senkun vaan sidot riuhtovan tamman sänkyyn ja näytät kuka on Mies Talossa. Ja röhöröhöhöhhöhhöö.

Vaikuttaa siltä, että parisuhteessa koetusta väkivallasta kannattaakin avautua vastakkaista sukupuolta olevalle, ellei kantti vielä kestä mennä ammattilaiselle tai tunne tuttavapiiristään samaa kokeneita, jotka helpottavan myötätuntoisen kuuntelun lisäksi ehkä osaisivat myös neuvoa hakemaan apua. Ja harva tuntee, tai siis tietää: lyömisestä ollaan hiljaa, hävetään ja yritetään kääntää kaikki parhain päin etsimällä syitä omasta itsestään ja toiminnastaan. Usein väkivaltainen kumppani auttaa siinä varsin tehokkaasti siirtämällä syyn toiselle. Että sunkin piti; mitä vittua sä menit sanomaan sillä tavalla; ellet ois huorannut juttelemalla siel puistonpenkillä sen naapurin Perskan kanssa niin ei ois tarvinnu kimpaantua; vittu tekisit säkin tääl jotain; kai nyt pinna palaa kun kaikki kotityöt jää omalle kontolle ja toinen vaa tsiigaa teinitsubuja kapakassa renttukavereidensa kanssa... Ja nosta VITTU NYT SE KAUKOSÄÄDIN, TAI.

En tiedä, miten suhtautua seminaarin aiheena olevaan sovitteluun. Ehkä opin siellä jotain uutta, jos saan aikaiseksi mennä paikalle.

Syrjäytymiseen, köyhyyteen, päihteisiin ja ylipäätään lähestulkoon kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin väkivalta sen sijaan liittyy. Ellei syynä, niin seurauksena.

On itsestään selvää, että jatkuva väkivalta tai edes sen uhka ja pelko masentavat kenet tahansa, ja sosiaalinen elämä rajoittuu pahimmassa tapauksessa nollaan, jos väkivaltainen kumppani sattuu olemaan mustasukkaista sorttia. Uloslähtiessä toisen reaktiot pelottavat. Ihmisten tapaaminen pelottaa, ja sen seuraukset. "No, mitä vittua menit sanomaan sille naapurin noidalle? Kuitenkin valehtelit et muka hakkaan sua, kuule jos mä kuulen et sellanen huhu on lähteny nii niiltä huhuilta leikataan pää niinku sultakin."

Masennus ja ikuinen pelko persluissa lamauttavat ihmisen täysin, ja tuloksena on syrjäytyminen, ellei satu olemaan niin onnekas, että on saanut pitää jonkin henkireiän, jossa hengittää vapaasti ja syvään ja olla vahtimatta jokaista liikettään ja äänensävyään.

Syyskuun alussa uutisoitiin, miten kotihälytykset ovat lisääntyneet hurjasti Lapissa.

- Tämä ilmiö liittyy lamaan mitä nyt eletään. Vaikka sanotaan, että lama on taittunut niin taloudellinen epävarmuuden aika näkyy näissä kotihälytystilastoissa.
- Kuntien tulisi huolehtia siitä, että apua on saatavilla juurikin perheväkivaltapauksissa. Tällä hetkellähän on se tilanne, että kunnat eivät kirjoita maksusitoumuksia ensi- ja turvakoteihin.
- Kotihälytykset, perheväkivalta ja alkoholi liittyvät selvästi yhteen. Myös taloudellinen tilanne on ratkaisevassa osassa.
Kaikkia perheväkivaltatapauksia ei välttämättä ilmoiteta poliisille. Orjasniemi sanoo, että luvut voivat olla jopa todellista suurempia kuin mitä tilastot kertovat. (sic!)


En tiedä monellakaan sormella laskettavia tapauksia, joissa poliisille olisi ilmoitettu yhtään mitään, mutta tapauksia tiedän valitettavan paljon. Toisilla tosin on aktiivisia naapureita, jotka huolehtivat muistakin ihmisistä, mutta suurin osa kerrostaloasukeista tuntuu vain ärsyyntyvän metelistä. Hyvä sekin, tietysti, jos jatkuva kirkuminen ja avunhuuto ärsyttää niin paljon, että saa aikaiseksi tarttua luuriin ja ottaa yhteyttä poliisiin. Ennen poliisille soittaminen oli myös melko turhaa. Vaikka riehuva osapuoli vietäisiinkin spuduun rauhoittumaan, niin viimeistään aamulla tulee vihainen puoliso kotiin ja hakkaa toisen vasikoinnista. Vaikka näkyviä jälkiä olisi, ei poliisi välttämättä puuttunut tilanteeseen kuin käskemällä pitää pienempää ääntä, jos tulevia lyöntejä pelkäävä mustelmainen vakuutti niiden tulleen työtapaturmasta. Mustelmat sitäpaitsi tulevat usein esiin vasta jälkikäteen, ei ovikellon soidessa voimakkaan määrätietoisesti, niinkuin poliisin soittama ovikello soi.

Nykyään on (ilmeisesti jo nyt?) voimassa uusi säädös, jonka mukaan myös kotona tapahtuva lieväkin pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos. Toisin sanoen poliisin mahdollisuudet rikostutkinnan aloittamiseen lievän pahoinpitelyn nimikkeellä kasvoivat ainakin teoriassa. Käytännössä lienee paikalle sattuvan viranomaisen tulkinnan varassa, miten toimitaan. Pääasia on, ettei lievä pahoinpitely kotioloissa ole enää asianomistajarikos, jossa uhri on helppo pelolla painostaa luopumaan syytteen nostamisesta. Nyt pahoinpidelty ei enää välttämättä voi vaikuttaa syytteen nostamiseen. Niin, siis ellei asiaa sovitella.

Poliisille soittaminen on usein käytännössä mahdotonta, vaikka sen kehtaisikin tehdä. Toinen takavarikoi puhelimen ja kengät. Siihen on kuitenkin melkoinen kynnys, oli kyse sitten sattumalta turpaan vetäneestä vastaantulijasta kadulla, kadonneesta lompakosta tai perheväkivallasta. Yleisin toimintatapa tuntuu olevan turvakotiin tai luotettavan tuttavan luokse ulkoruokintaan siirtyminen siihen asti, että kumppani alkaa anella takaisin ja on taas oma ihana itsensä. Valitettavan harvinainen toimintatapa taas on palaaminen kotiin, mutta vain taustajoukon ja muuttolaatikoiden kanssa.

En missään nimessä väitä, että jos joku lyö kerran, niin lyö toisenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että - ilman liioittelua - rakkaus voi oikeasti tappaa.

Ei ole kauaa siitä, kun kuulin kaverin saaneen kotitekoisen keuhkolävistyksen ja tsirrakyydin teholle; tai siitä, kun tuttu kertoi kumppaninsa yrittäneen polttaa hänet sänkyynsä nukkuessa. Tai siitä, kun majoitin kaveria joka ei uskaltanut enää olla yötä kotona; tai siitä, kun lehdessä kerrottiin tapelleesta pariskunnasta. Tappelun yhteydessä mies oli tönäissyt - huom. "vain" tönäissyt - naista, joka oli kolauttanut päänsä ties mihin senkinkulmaan. Riita oli sitten kuitenkin hyvässä hengessä sovittu ja menty yhdessä kainaloikkain nukkumaan ilman mitään epätavallista. Toinen vain ei herännyt enää.

Väkivallan ei tarvitse olla nyrkillä lyömistä, veitsellä huitomista tai uhkausta silmän kaivamisesta ulos päästä samalla, kun jatkaa hitaasti haarukan työntämistä kohti toisen silmää. Yksi tönäisykin riittää.

Aiheeseen on vaikea löytää tämän soveliaampaa teemamusiikkia. Etenkin ko. artistin humoristissovinistisen pimp daddy -imagon huomioon ottaen...

Norsupyssyllä päin Hakaniemenrantaa - vihaisen hetken nostalgiaa

Joku ehkä muistaa, että teknisten ongelmien takia viime vuodenvaihteessa oli pitkänpitkä tauko. Alla oleva teksti on kirjoitettu 10.12.2009, ja se löytyi hetki sitten edellisen koneen - sen hajonneen - tiedostoista, jotka luojan kiitos olivat tallessa.

En muista, miksi teksti jäi silloin julkaisematta. Ehkä en halunnut luistaa liikaa blogin varsinaisesta aiheesta; ehkä pelkäsin reaktioita; ehkä kone vain petti juuri silloin. En muista. Joka tapauksessa, blogin aihepiirin laajennuttua muutenkin seurausten sijasta myös syihin, katson tämän nyt sopivasti täydentävän edellistä, sisällöllisesti turhan tyngäksi jäänyttä postausta ruokajonoista ja päihteistä.

Syrjäytymisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että päihdeongelmilla ja rikollisuudella on aina taustansa, olivat ne miten moninaisia hyvänsä. Hyvät ihmiset, toivon siis inhimillisyyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, jotka aurinkoisilla ostareilla herättävät sääliä, inhoa ja häpeää, autioilla asemalaitureilla pelkoa. Kiitos ja kumarrus, alla pieni paluu lähes vuoden takaiseen kirjoitushistoriaan.

10.12.2009

Lueskelin jonkin aikaa sitten Mikko Salasuon blogikirjoituksia Cityn sivuilta, ja aloin odottaa mielenkiinnolla "Marginaalin marginaali" -tekstissä mainittua tutkimusta huumekuolemista.

Tänään tutkimuksen julkaisusta on lopulta uutisoitu. Muuten tuskin olisin liittänyt tutkimusta tämän blogin aihepiiriin, ellen aivan äskettäin olisi törmännyt keskusteluihin sekakäyttäjistä ruokajonoissa. Keskustelut sai aikaan nuori mies, jonka jalat eivät jonossa kantaneet ja joka poikkeuksellisesti haettiin paikalta sinivalkoisin voimin. Tämä siis on hyvin harvinaista, koska yleensä ruokajonossa koitetaan skarpata eikä sekaisin haluta näyttäytyä tutuille. Huomattavan päihtyneitä ei myöskään päästetä jonoihin sisälle.

Ruokajonoissa käy tavallisten pienituloisten lisäksi myös päihdeongelmaisia, niin alkoholisteja kuin huumeiden- ja sekakäyttäjiäkin. Jälkimmäisiin ei yleensä kiinnitetä huomiota, koska päihdeongelma ei välttämättä näy mitenkään päällepäin. Vasta, kun joku niistä kymmenistä sattuu olemaan näkyvästi pihalla, aletaan kauhistellen pohtia pitääkö vessoissa nyt varoa neuloja. "Kauheeta, se seiso aiemmin ihan mun takana, onneks lompakko ei ollu taskussa, onneks en puhunu sille mitään - eihän sitä ikinä tiedä mitä sellaset saattaa tehdä!"

Suuri yleisö mieltää mielellään, että köyhyydellä on jotain tekemistä päihteiden väärinkäytön kanssa. Joko dokataan sossumassit tai pahimmassa tapauksessa käytetään omat ja muidenkin rahat törkykalliisiin laittomiin päihteisiin, joiden saamisen pakonomainen tarve ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Myymään luisevaa narkkarinpersettä, väijymään viattomien lasten viikkorahoja koulujen porteilla ja ryöstämään väkivalloin baarista kotiutuvia perusherroja. Huumeiden käytössähän ei ole mitään järkeä, eikä sitä voi ymmärtää, joten nisteiltä voi odottaa mitä tahansa järjetöntä. Juopot ovat tuttu juttu, mutta kaiken ymmärryksen tuolla puolella oleviin huumeidenkäyttäjiin voi liittää kaikkein absurdeimpiakin pelkoja.

Monet päihdeongelmaiset ovat minimituloisia, ja monet minimituloiset päihdeongelmaisia. Onneksi on toivottavasti turhaa edes mainita, että monet minimituloiset ovat tavallista päihteettömämpiä, ja monet päihdeongelmaiset ihan hyvin toimeentulevia perheellisiä ja palkansaajia. Jälkimmäiset tosin putoavat helposti kyydistä. Pahimmassa tapauksessa hoitoon hakeutuminen voi olla se, mikä aiheuttaa niitä paljonpuhuttuja sosiaalisia ongelmia, ellei niitä ole ennestään.

Joskus blogin alkuaikoina kirjoitin ruokajonojen ja köyhien sisäisestä kastijaosta, jonka alimmalla portaalla ovat ne, joita voi syyttää itseaiheutetuista ongelmista. Jonoissa käyvistä päihdeongelmaisista selkeä enemmistö on keski-ikäisiä vanhan ajan alkoholisteja, nuorempi päihdepolvi taas lähes poikkeuksetta huumeiden- tai sekakäyttäjiä. Ehkä räikein ero näiden ryhmien välillä on se, että nuori polvi ei örise, rehaa, haise pahalta tai usein edes ole peruskansalaisen silmissä tunnistettavissa päihteidenkäyttäjiksi. Toisaalta, silloin jos ollaan näkyvästi sekaisin, ollaan sitten kunnolla, kuten tämä notkeapolvinen nuori mies.

Salasuon blogauksessa mainitun THL:n ja Nuorisotutkimusverkoston huumekuolematutkimuksen uutisoinnissa kerrotaan, että "eniten huumeisiin kuolee Suomessa vakavista mielenterveysongelmista ja fyysisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä. Huumeita saatetaan käyttää esimerkiksi kivun hoitoon." Samoin kuin 90-luvun irtisanomiset masensivat ja alkoholisoivat laajan ryhmän keski-ikäisiä, nykyään vaikeudet saada hoitoa mielenterveysongelmiin ja tuki- ja liikuntaelinsairauksiin luovat vankkaa pohjaa itselääkinnälle ja sitä kautta riippuvuudelle. Usein päihdeongelmaisten mielenterveysongelmista julkisuudessa puhuttaessa annetaan ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan käytön seuraus, eivät syy.

Hoitoon hakeutumisen jälkeen voi toimivan masennuslääkkeen löytäminen vaatia parin vuoden kokeilusarjoja eri lääkeaineilla, ja selkäkipua ei välttämättä hoideta mitenkään. Jatkuvan kivun murtaessa mielialaa ja työkykyä hakeudutaan helposti yksityiselle hakemaan Buranaa vahvempia kipulääkkeitä. Esimerkiksi opiaattipohjaiset lääkkeet auttavat usein myös paniikkihäiriöön ja parantavat toimintakykyä sosiaalisissa tilanteissa.

Kun potilaan epätoivo ja avuntarve ylittää tietyn pisteen, ei valmisteen laillisuudella tai laittomuudella ole enää olennaista merkitystä. Varsinkin, jos kyse on ihan oikeasta lääkevalmisteesta, jonka saaminen oireiden ollessa aitoja on kiinni vain omalääkärin hoitomenetelmistä. Parin saunakaljan suomalainen ei useinkaan näe reseptilääkkeen oireenmukaista käyttöä (vaikkakin ilman reseptiä) huumeidenkäyttönä. Selkäkipuihin määrättävät Tramalit ja Tramadolit ovat opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, samoin kipulääkkeenä - ennen suht yleisestikin - käytetty Temgesic on samaa tavaraa kuin korvaushoitolääkkeenä käytettävät Subutex ja Suboxone, joten liukuma kipulääkkeestä huumausainepuolelle on vain lääkkeen milligrammoista kiinni.

Huumeidenkäyttäjät eivät ole alinta kastia pelkästään ruokajonostatuksensa puolesta, vaan heittopusseja myös viranomaisasioinnissa, päihdehoidossa ja terveydenhuollossa. Väärinkäyttöepäily riittää usein siihen, että diagnosoituihin oireisiin määrätyt reseptit lopetetaan, jolloin viimeistään lääkitystä haetaan katukaupasta. Ongelmat seuraavat toisiaan, kasautuvat ja hoitamattomina pahenevat.

Sivupalkin artikkelilistan kokoaminen havainnollistaa aina ajoittain Suomen poliittisen keskustelun asemasotia; parhaillaan on menossa vasemmiston ja uusliberaalin vihersiiven pallottelu sosiaaliturvauudistuksesta, työmarkkinajärjestöjen asemasta ja opintotuen kehittämisestä. Vasemmistoliitto ja erityisesti sen nuori siipi osoittavat syyttävällä sormella vuorotellen ("oikeisto")hallitusta, vihreitä ja "porvareita" yleensä. Porvarillista mainetta kantava SYLkin sai tänään oman osansa kritiikistä.

Ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa - yleisasiantuntija Soininvaara tulittaa juoksuhaudastaan takaisin tiukan provosoivasti valituilla sanakäänteillä: "Vasemmisto pitää köyhät köyhinä",

Vihreiden ja perinteisen vasemmiston välinen ideologinen asemasota tuntuu välillä suuremmalta blokilta edistyneelle sosiaaliturvakeskustelulle kuin oikeiston ja vasemmiston lähtökohtaiset näkemyserot. Oikeisto on perustavanlaatuisesti eri mieltä siitä, missä määrin yhteiskunnalla tulisi olla yksilön suhteen oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se sentään tunnustaa sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisyn (joskus jopa hoidon) kustannustehokkuuden.

Usein tuntuukin, että uudistustarpeen tunnustaminen on perusturvakeskustelussa tärkeämpi yhteinen nimittäjä kuin arvopohjainen ajatus yksilön subjektiivisesta oikeudesta perustoimeentuloon, ja suurin este/hidaste ne tahot, joiden olemassaolon perusteita nykyjärjestelmän muutos uhkaisi, tapahtuisi se missä muodossa hyvänsä. Minimiturvan suuruuden sitominen ansiosidonnaiseen ja puoluekytkeytyneistä ammattiliitoista riippumattoman ansiosidonnaisen jääminen idea-asteelle kääntävätkin Lahtiskani kohti Hakaniemenrantaa.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Katkokävelylle, mut katkolle ei päästä

Pissiksillä luottokortit valtavasti lainaa,
unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa,
Hura-huh-hah-hei!
Heitä pois ja osta uusi,
Visa, pikavippi, karhukirje, maksuhäiriö.

Ja keväisin ne kodittomat sulatellaan jäästä,
katkokävelylle mutta katkolle ei päästä.
Halle-luja-hei!
Suomen päihdepolitiikka:
pamit, pervitiini, Subutex ja sunnuntai.

(Paleface, Helsinki-Shangri-La)



Köyhyyteen ja leipäjonoihin liitetyt stereotypiat huomioon ottaen olen ilmeisesti melko tasan puolitoista vuotta onnistuneesti välttynyt kirjoittamasta päihteistä ja niiden yhteydestä etenkin pitkäaikaiseen köyhyyteen. Pitkäaikaisten fyysisten ja mielenterveyssairauksien lisäksi päihteet ovat ehkä suurin yksittäinen totaalisen sosiaalisen ja taloudellisen köyhyyden syy, mutta ruokajonoissa päihderiippuvaisista näkyy lähinnä vanhan liiton väkeä. Radanvarsien miehillä ja naisilla on usein myös jo jonkinlainen suhde ruokajakoja ylläpitäviin uskonnollisiin tahoihin. Monet myös osallistuvat itse palkattomaan vapaaehtoistoimintaan muiden hyväksi.

Nuori sekakäyttäjäsukupolvi on pitkälti joukosta pois, tai piipahtaa satunnaisesti. Ei ole välttämättä harvinaista, että nitkuja on duunareissa yhtä paljon kuin satojen asiakkaiden tungeksivassa jonossa. Ollessani vielä vapaaehtoisena ruokajonossa osa duunareista istui töidensä ohessa kahvilla, ja jotenkin keskustelu ajautui vessojen siivouksesta sen yhteydessä mahdollisesti ehkä joskus löytyviin vermeisiin ja värkkeihin, ts. neuloihin ja ruiskuihin. Pari niistä joukon aktiiveista, jotka kärsiviä lähimmäisiä vapaaehtoistyöllä auttaessaan lähinnä toteuttivat Herran Jeesuksen käskyä, kauhistui ajatuksesta.

"Käykö täällä narkomaaneja? Mutta nehän käyttäytyvät ihan arvaamattomasti. Miten me uskalletaan ottaa tuolla ihmisiä vastaan, entä jos joku käykin yhtäkkiä päälle?"

"Voitaisko me estää narkomaanien käyminen täällä jotenkin, nehän on turvallisuusuhka kaikille?" "Voi kauhea, olisko yhdistyksellä varaa sellaisiin suojahanskoihin, jos tuolla vessassa sitten iskeekin sellainen ruisku käteen? Siitähän voi saada vaikka mitä tauteja."

Puolet huoneen väestä katseli seinille yrittäen olla nauramatta. Viikkoja, kuukausia ja vuosia samat ihmiset olivat tehneet töitä yhdessä, samoissa tiloissa ja samoissa huoneissa, ja erona oli vain se, että töiden päätyttyä toiset lähtivät Alfa-kerhoon, toiset lähikapakan terassille, toiset psykologille ja toiset väsäämään päivän vedot. Yritin kertoa, että nistejä kyllä käy ihan meidänkin jonossa, muttei niitä erota muiden nuorten ja pariskuntien joukosta, eikä yksikään ole ollut osallisena järjestyshäiriöihin.

"Eihän niitä saa sanoa nisteiksi, sehän on loukkaava ilmaisu! Narkomaani on oikea ja virallinen sana." "Voi hirvitys, niitäkö siis saattaa tulla vastaan ihan huomaamatta? Miten niitä sitten osaa varoa? Eikö niitä voi tunnistaa mistään?"

Vanhat äijät puhuvat usein siitä, miten vanhan ajan puhtaat alkoholistit ovat katoava luonnonvara: nykypolvi yli nelikymppisistä alaspäin kiskoo tilaisuuden tullen mitä tahansa. Pameja, subua, kipulääkkeitä. Harvemmin niistä tosin maksetaan, koska Koskis-flindan saa halvemmalla ja siitä saa enemmän iloa irti. Tai ellei koskista, niin Dorista ainakin, nyt kun perinteikäs Sorbus vedettiin myynnistä.

Alkoholi on halpaa, mutta se vie sokereineen ja hiilareineen nälän antamatta ravinteita. Kama on kallista, eikä sitä saa seitsemän euron kertaostolla. Kuun tuet menevät helposti kerralla, tai ainakin parin kerran jälkeen.

Pitkäaikainen ja sosiaalinen alkoholismi on usein enemmän tai vähemmän julkista. Istutaan torin laidoilla, puistonpenkeillä tai varakkaampina hetkinä terasseilla. Kamaa harvemmin heitetään edes takin suojissa hihaan porukalla bussipysäkillä. Narkomania on privaatimpaa, lukuunottamatta joidenkin kovaäänisiä keskusteluja ja velkariitoja ostareilla. Sen julkistamista ja sen tuomaa leimautumista vältetään eri mittakaavassa, eikä ruokajonoihin haluta mennä kailottamaan maailmalle olevansa ongelmainen jo nuorena. Tai sitten kyse on vain kärsimättömyydestä... En tiedä.

Vartissa tai Metrossa kerrottiin tällä viikolla uusien asuntolapaikkojen rakentamisesta Vantaalle. Netistä uutista ei löydy (korjaus: juttu on täällä), mutta ilmeisesti kerrankin vanhoista suunnitelmista edes osa etenee. Kerrankin jotain positiivista. Asunto on kuitenkin kaiken toipumisen tai edes ihmisarvoisen elämänlaadun ehto.

Viittaan kintaalla kaikenmaailman vuosipäiville ja WTC:n palomiessankareille, ja omistan päivän tekstin sille alkoholisoituneelle uskovalle pariskunnalle, joka aina tavatessa muisti huonossakin hapessa toivottaa iloisesti siunausta, ja joka asuttuaan aikansa teltassa ja herra ties missä skarppasi, selvisi ja sai lopulta asunnon, ja se oli todellinen juhlapäivä. Toivon kaikkea hyvää.