perjantai 27. helmikuuta 2009

Pienet toiveet

Iltalehti: Hurstin leipäjono kasvoi sadoilla

En tiedä, miten paljon ruokajonojen kasvu johtuu tarvitsijoiden määrän kasvusta ja miten paljon siitä, että viime aikojen lehtikirjoitukset ja muu julkisuus ovat ehkä madaltaneet kynnystä tulla jonottamaan. Varmaan sekä että. Ainakin niissä talouksissa, joissa on jo ennestään eletty tiukilla pätkätöillä ja sijaisuuksilla, määräaikaisten poistamiset palkkalistoilta ovat varmaan korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Ruokajonot ovat erinomainen kohde etsivälle sosiaalityölle. Joskus jonoissa on ollut tavattavissa diakoneja ja kunnan sosiaalityöntekijöitä, joilta kysyä neuvoja tukien hakemiseen, hoitoon hakeutumiseen, tukipäätösten valitusmenettelyihin, asunnonhankintaan ja niin poispäin. Ruokajonossa kynnys keskustella elämäntilanteestaan sosiaalityöntekijän kanssa on alempi kuin toimistossa, johon on varattava aika etukäteen. Ihmisten joukkoon hakeutuminen vaatii varmasti tiettyä avointa asennetta myös työntekijältä.

Jonoissa konkretisoituu puutteen moninaisuus. Köyhyyteen ei ole yhtä yksinkertaista syytä, ei edes kahta tai kolmea. Ongelmilla on tapana kasaantua: kun yksi vaivaa, toinen liittyy helposti seuraan ja tuo kaveritkin mukanaan. Työttömyys, masennus, päihdeongelmat, yksinäisyys, asunnottomuus - taas yksi kliseinen ketju, jonka korjaaminen pitäisi aloittaa useammasta lenkistä yhtä aikaa. Hyvin menee niillä, joiden ainoa ongelma on rahan puute.

Monia pitkäaikaisköyhiä vaivaa toivottomuus. Usko siihen, että asiat koskaan muuttuisivat paremmaksi on hiipunut jo kauan sitten. Joku ehkä vielä varovasti toivoo omaa vuokra-asuntoa, joku parisuhdetta vertaisensa kanssa, joku lainanlyhennysten päättymistä. Me toivomme pieniä asioita, sellaisia joita monet eivät koskaan joudu kaipaamaan: kadulta löytyvää tallottua ilmaislippua elokuviin, ehjiä talvikenkiä, villasukkia, kympin voittoa euron arvasta, sosiaalista piiriä jossa tulla hyväksytyksi. Meistä on helppo tehdä iloisia: pari viikkoa sitten löysimme läheisen kanssa roskiksen viereen jätetyn muovisäkillisen tyhjiä tölkkejä ja tunsimme itsemme riemukkaiksi varkaiksi viedessämme sen kotiin odottamaan loppukuuta.

Toivottomien keskellä suurten haaveilu on lähestulkoon kielletty. Humalassa voi naureskella sille, mitä meistäkin olisi voinut tulla, jos... Mutta liian usein jos saa aikaan vaivaantuneen hiljaisuuden. Liian monella on liian monta jossia takana: jos työpaikan olisi saanut pitää, jos vaimo ei olisi lähtenyt toisen matkaan, jos "olisi ottanut itseään niskasta kiinni" masennukseen sairastuessaan, jos olisi saanut pysyä terveenä... Hiljaisuus keskeytetään kuitaten nauramalla, että no piru vie, ellen leipäjonossa seisoisi niin enpä olisi teitäkään tavannut.

Elämänhalu on ihmisessä sitkeässä. Vaikka toivo elämän muuttumisesta olisi mennyt, selviytyjät hakevat elämäänsä niitä pieniä ilonaiheita, mihin on mahdollisuus. Ilmaista ruokaa, kupillista kahvia, päivätuvan biljardipelejä, nauramista yhdessä toisten ihmisten kanssa. Viimeksimainittu tuntuu joskus tärkeämmältä kuin leipä.


keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Kaikkiruokainen köyhyys

Ruokajonon asiakkaan ei auta olla nirso, ja reseptien kanssa on oltava luova koska ikinä ei aamulla tiedä mitä jonosta saa. (Ruokajonoresepteistä kirjoitan joskus myöhemmin erikseen.) Joissain jonoissa otetaan käytännössä katsomatta vastaan mitä saa ja tutkitaan kassi vasta ulkopuolella, koska mitään mahdollisuutta tuotteen vaihtamiseen esim. allergian perusteella ei ole, jos siinä hässäkässä ehtii edes nähdä mitä saa. Joskus neuvoteltavuus riippuu työntekijästä. Yhdessä paikassa on otettu etukäteen huomioon kasvissyöjät ja muslimit (kuulin tästä duunareilta röökipaikalla) niin, että jos kasvisruokaa on tullut, niin ne voidaan jakaa ensisijaisesti kasvissyöjille. Eivät kuulemma meinaa muille kelvatakaan.

Jonoissa käy selvä vakioporukka arabiaa puhuvia maahanmuuttajia, jotka eivät syö sikaa ja jättävät kuulemma joskus jonoissa ruokatiskin kokonaan väliin, koska aikaa kysyä siattoman ruoan perään ei ole, sitä ei kehdata kysyä tai vastaanotto on nihkeä. Jossain paikoissa taas lykätään yhtään ulkomaalaisen näköisille automaattisesti sianlihaa sisältämätön ruoka käteen ihan siltä varalta, että jos asiakas vaikka on muslimi, ja tokaistaan samalla selkeästi "ei sikaa, ei sikaa".

Pääpiirteittäin kuitenkin ruokajonojen asiakkaat ovat kaikkiruokaisia. Keliakikot, vegaanit, karppaajat ja moniallergikot poistuvat jonosta helposti kassi puolityhjänä, koska jokaista ruokavaliota ei voi ottaa huomioon, kun koskaan ei tiedä mitä kaupoista tulee. Harva viitsii valittaa ettei oikein tykkää kanankoivista, jos vaihtoehtona on lenkkimakkaraa tai valmisruokia ja lihapaketit ovat pihalla kovaa valuuttaa. Kasvissyöjänä en varmaan viitsisi käydä jonoissa lainkaan paitsi ehkä hakemassa leipää ja maitoa, mutta jotakuinkin kaikkiruokaisena ja kaikkiruokaisella minimituloisella naapurustolla voi ottaa hyvin vastaan kaiken mitä saa. Ellei itse voi sietää mustaamakkaraa tai maksaa, sen voi lahjoittaa naapuriin tai vaikka vaihtaa valmisruokaan jonon pihalla.

Joskus joku nainen kertoi katkerana, ettei saa koskaan sellaista ruokaa josta pitää, vaan väkisin tungetaan hedelmiä, vanukkaita, vihanneksia, vääränlaista lihaa sun muuta, jotka hän kuulemma joutuu heittämään roskiin tarpeettomana. En sanonut mitään, mutta ärsyynnyn vieläkin ajatuksesta. Ellei löydy naapuria, kaveria tai naapurin koiraa jolle antaa ylimääräiset, niin oikeasti - ei niitä ruokia kukaan väkisin kassiin tunge ellei itse kassiaan avaa. Tai kuten joku kommenteissakin mainitsi, ruoan voi antaa tai vaihtaa pois jonon ulkopuolella jaon jälkeen. Tyrkätä vaikka takana tulevalle. Ainakin perheelliset ovat usein iloisia kaikesta lisäruoasta mitä vain saa.

Itse tunnustaudun soppatykkirajoitteiseksi, koska en ole koskaan voinut sietää hernekeittoa...

tiistai 24. helmikuuta 2009

Perusturvallisuus

Kaapissa on taas maitoa. Ja ruokaa pariinkin ateriaan. Leipää en ottanut kun en vielä tarvitse ja hyvä niin, koska kuulin viimeisten jääneen ilman. Ensimmäinen kerta koskaan kun kuulen että leipä loppuu, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin.

Kuun loppuvaihe näkyy ruokajonoissa. Tukien tultua tileille kuun alussa etenkin eläkeläisten määrä vähenee, kuun loppua kohti jonot pidentyvät ja sisätiloihin tulee ahdasta. Joskus väkimäärä näkyy henkeä kohti jaettavan ruoan määrässä, joskus ei. Tai ehkä se näkyy vain niille jonon viimeisille.

Säännölliset ruokajaot takaavat perusturvallisuuden tunteen. Joku sanoi kommenteissa, ettei vuokraan jää aina rahaa kun on syötäväkin. Omalla kohdallani (ihan ruokajakojen hyvistä sijainneista johtuen) uskallan nykyään aina maksaa ensin vuokran ja akuutit laskut - säikähdettyäni joskus vakavasti mahdollista (taas) asunnottomaksi joutumista tein myös vuokran suoramaksusopimukset Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa. Jos laskuja on kerääntynyt eikä jää rahaa ruokaan, voi aina hätätilanteessa rampata useammassa ruokajonossa per viikko, keräillä pulloja ja hyödyntää maksuttomia/käytännössä maksuttomia ruokailuja. Kaikille tämä ei ole mahdollista esimerkiksi liikuntarajoitteisuuden, työharjoitteluaikojen tms. takia, mutta minulle se mahdollisuus on helpotus. Tiedän, että saan hätätilanteessa jostain ruokaa, ja voin silti pitää luottotietoni ja asunnon, netin (jaettu useamman ihmisen kesken) ja kännykän.

Jakopisteen ulkopuolella kävi kylmä viima. Talven aikana olen nähnyt eri jakojen yhteydessä kymmenien ihmisten raahaavan ruokakassin lisäksi bonuksena tullutta talvitakkia, joka monien kohdalla tulee taatusti tarpeeseen. Ellei itselle, niin lapselle, naapurille, puolisolle. Oma takkini löytyi kirpparilta ennen talvea, en ole kehdannut käydä katsomassa saisinko jonosta toista. Vaikka varmaan voisin: olisi kivaa joskus miettiä, laittaako vaatteiden mukaan päälle vaikkapa pitkän vai lyhyen takin. Toisaalta kevät on jo tulossa.

Loma-aikoina monet jonot sulkevat ovensa kokonaan. Joulun aikaan mietin monesti, mitä olisin tehnyt jos olisin yksinäisempi ihminen - kiertänyt varmaan seurakuntien joulujuhlissa syömässä ja aattona istunut kotona tuijottamassa seinää ja syömässä lenkkiä sinapilla. Kesäisin ja joulun ja uudenvuoden aikaan ruokaa on vaikeampi löytää, eikä jonojen loma-ajoista ole välttämättä missään ilmoituksia. Ehkä kesäksi pitää etsiä uusia paikkoja minne mennä.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Ikävä pullamiestä

Haluaisin kertoa ruokajonoista pelkkää hyvää, mutta en voi. En työntekijöistä enkä asiakkaista. Inhoan niitä (yksittäisiä) duunareita, jotka tekevät asiakkaille selväksi tekevänsä koko hommaa vain siksi, että uskonnollisuus velvoittaa hyväntekeväisyyteen. Onneksi tuollaiset tapaukset ovat yksittäisiä ja helposti ohitettavissa.

Inhoan myös sitä yhtä äijää yhdessä jonossa, joka puhdistaa kulkuväyliä tarttumalla takaapäin ihmisiin kiinni ja riuhtomalla sivuun sanomatta sanaakaan. Jos ei osaa suutaan avata ja pyytää, on väärässä paikassa töissä.

Kaipaan syvästi yhden jakopaikkani pullamiestä, joka jakoi asiakkaille herkut, eli pullapitkot, piirakat ja kakkuset. Iloisen vanhahkon miehen iloiset sanat tekivät aina päivästä paremman. Oi pullasetä, miksi et ole enää töissä? Me kaipaamme sinua.

Ruokajonoissa suuri osa työntekijöistä on samalla linjalla asiakkaiden kanssa: eivät sen parempia, rikkaampia, puhtaampia tai eettisempiä. Ruokajonoissa on työvoimatoimistojen kautta töissä kuntoutettavia, korvaushoidossa olevia, pitkäaikaistyöttömiä, yhteiskuntapalvelijoita, maahanmuuttajia. Puhumattakaan vapaaehtoisista, joista osa on töissä uskonnollisesta kutsumuksesta, toiset vain ruokakassin ja sosiaalisten kontaktien takia. Olin monta kuukautta vapaaehtoisena yhdessä ruokajonossa ja arvostan toimintaa entistä enemmän tutustuttuani henkilökuntaan.

Tänään ei ole suurempaa sanottavaa. Katsotaan taas parin päivän päästä, kun viikon jonokierros alkaa. Tänään en osaa muuta kuin ilmaista halveksuntani S-ketjulle, jolla on huhun mukaan ketjulinjaus jonka mukaan vanhentuneita ja ylijäämäruokia ei lahjoiteta hyväntekeväisyyteen. Kuka tuollaisesta päätöksestä kehtaisi ottaa vastuun?

perjantai 20. helmikuuta 2009

Koska minä, miksi ette te?

Minimituloilla (noin 400e/kk plus asumistuki max. 80% vuokrasta) omien sanojensa mukaan hyvin toimeentulevat ovat ehkä pahiten leipäjonolaisia halveksuva ja väheksyvä ryhmä: "jos minä tulen sillä toimeen, tulisivat kaikki muutkin jos vain haluaisivat yrittää".

On totta, että minimituloilla tulee toimeen, jos karsii kaiken ei-välttämättömän ja jaksaa kiertää kauppojen poistomyynneissä tai nykyään ylihinnoitelluilla kirppareilla, syö yksinkertaisesti, ei polta tai juo eikä käy koskaan ulkona missään. Minulle on kuitenkin turha väittää, että toimeentulotuella tai työmarkkinatuella olisi viimeiseen viiteentoista vuoteen saanut niitä perusoikeuksiksi luokiteltuja asioita, joihin minimituen tulisi riittää, kuten tv-lupamaksua, sanomalehteä, harrastuskuluja, joukkoliikenteen matkalippuja.

Minimituloisen talous on jatkuvasti tiukilla, ja yllättävä meno tai muutos elämäntilanteessa saattaa kaataa sen pitkäksi aikaa. Oma tai läheisen sairastuminen, tukimuodon muutos ja siitä johtuvat kuukausien rahattomat käsittelyajat, oma tai läheisen päihdeongelma, pesukoneen hajoaminen, tv-lupamaksutarkastajalle kiinnijääminen, vanhat velat, joihin ei enää saa maksuaikaa, parisuhteen katkeaminen ja siitä johtuva asuntoloukku, lapsen rakas harrastus johon ei oman irtisanomisen/sairastumisen jälkeen olisikaan enää varaa, puutteellinen neuvonta perusturvan hakemisessa virastoista, mahdottomuus saada riittävän halpaa asuntoa, jotta sen kykenisi maksamaan opintotuella ja sen asumislisällä...

Syitä on yhtä paljon kuin ihmisiä. Raa'alla mutulla sanoisin, että yleisimpiä syitä tulla ruokajonoon ovat oma tai läheisen sairaus, oma tai läheisen päihdeongelma ja lapsen tulo perheeseen.

Huomattavasti nykyistä useammalla olisi täysi syy ja oikeutus tulla ruokajonoon, mutta toimeentulotukeakin hakee vain puolet siihen oikeutetuista. Tapasin jonossa kerran vanhan rouvan, joka kertoi käyvänsä jonossa, koska eläke ei riitä vuokraan ja ylpeys ei anna periksi mennä sosiaalitoimistoon. "Koskaan en siellä ole käynyt ja koskaan en sinne kerjäämään mene".

Kaikilla meillä ei elämänhallinta ole priimakunnossa, psyyke huippuluokkaa tai jaksamista aivan kaikkeen. Vaatimukset ovat kovia, ja vajaakuntoinen tippuu helposti tukiverkostojen ulkopuolelle. Tukea pitää jaksaa hakea, vaatia, joskus jopa tapella siitä. Virastotkin tekevät virheitä ja epäoikeudenmukaisia päätöksiä, ja ellei ole osaamista ja vitusti voimia valitusprosesseihin, jää tyhjän päälle. Ruokajonot antavat parhaimmassa tapauksessa sen pienen liikkumavaran budjettiin: ostaako leivän päälle leikkelettä vai pelkkää voita tai jos lopultakin pääsisi käymään ystävän kanssa kahvilla tai maksettua ne velat, jotka ovat hävettäneet jo pitkään.

Huonommassa tapauksessa ruokajono voi olla elinehto. On ihmisiä, joiden kunto on niin huono, ettei kauppaan päästetä edes sisälle vaikka rahaa hiukan olisikin. Asunnottomuus on kallista, koska ilman keittiötä ruokaa ei voi valmistaa itse halvoista raaka-aineista. Tukiloukkuihin jääneille perheille ruokajono saattaa olla välttämätön kasvavien muiden menojen vuoksi ja jonosta saatu ruoka menee suoraan paistinpannulle, koska muutakaan ei ole.

Meitä on helppo haukkua ja vähätellä. "Jos minä pärjään, pitää muidenkin pärjätä." Elämänkohtalot vain vaihtelevat rankasti ja heittelevät ihmisiä miten sattuu joskus ilman omaa vaikutusta asiaan. Voi yrittää parhaansa ja silti tipahtaa tyhjän päälle.

torstai 19. helmikuuta 2009

Viikon annos Jeesusta

Jos jaksan jatkaa tänne kirjoittamista, niin tarinoita tulee tulemaan joka lähtöön. Tulen haukkumaan joitain asioita ja ihmisryhmiä, tulen kertomaan hyviä ja huonoja juttuja ja kritisoimaan ruokajakojen järjestäjiä. Minkään sen tarkoitus ei tule kuitenkaan olemaan edistää rotukriittisyyttä (tämä "kriittisyyshän" on nyt muotisana, kun rasismi kuulostaa rumalta), väheksyä kenenkään tekemää työtä (päinvastoin) tai muutenkaan leimata ketään. Meissä kaikissa on vikamme, mutta silti monet meistä tarvitsevat ja ennen kaikkea ansaitsevat apua siinä missä kuka tahansa. Ruokajonojen hienous on juuri valikoimattomuudessa: kukaan ei kysy, mitä virheitä olet elämässäsi tehnyt tai miksi juuri sinä olisit muka oikeutettu apuun.

Ruokajonoon on tervetullut kuka tahansa. (Paitsi joissakin työttömien ruokajaoissa, joissa on toivottu hakijalta työvoimatoimiston asiakaskorttia, mutta jokaisella vapaaehtoista auttamistyötä tekevällä taholla on oikeus rajata asiakaskuntansa omien resurssiensa mukaan.) Liian siistien vaatteiden vuoksi ei käännytetä, ei myöskään silloin, jos olet juonut kaikki tukirahasi ja jäljellä on vain nälkä. Joissain paikoissa ruoan lisäksi saa myös maksuttoman kahvin ja pullan, ellei sitten ole suunnattoman allerginen hengelliselle ohjelmistolle ja tulisieluisille herätyssaarnoille, jotka usein kuuluvat ruokajonoissa kokonaispakettiin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että olisi kohtuullista jakaa ruokakassit suosiolla kaikille tarvitseville pakottamatta osallistumaan jeesusteluun. Mutta toisaalta, jos Jeesus on saanut jotkut ihmiset järjestämään ruokajakoa, niin parempi näin kuin ei ruokaa lainkaan. Kun jotain ilmaiseksi saa, on pakko kunnioittaa toistenkin motiiveja. Rukousten ajaksi voi onneksi poistua pihalle röökille.

Useimmat ruokajaot ovat tosiaan kristillisten yhdistysten ja seurakuntien järjestämiä ja rahoittamia, ja ruokakassia edeltävissä hartaustilaisuuksissa kiertää jos jonkinlaista vierailevaa puhujaa. Sitten lauletaan ja soitellaan kitaraa ja siunataan päivä ja kaikki paikalla olijat. Kunnallisvaalien jälkeen rukoiltiin palavasti Jumalan rakkautta ja johdatusta päättäjille, jotta he kääntäisivät kasvonsa meidän puoleemme ja näkisivät sen hädän, puutteen ja sairauden missä monet elävät. Minä rukoilisin päättäjille mieluummin unettomia öitä. Laman vallatessa uutiset mikrofoni ilmoitti, että lopun aikoina yhä useammat kääntyvät hädässään Jeesuksen puoleen, joten "jos Suomi putoaa, se putoaa polvilleen ja rukoukseen".

Tässä asiassa tulen toistamaan itseäni, mutta ruokajonoissa kehkeytyy väkisinkin omanlaisensa sosiaalinen kulttuuri ja ympäristö. Monesti samat ihmiset käyvät useammissa jonoissa, ja tutut kasvot bongaa usein istumassa ostarin penkeiltä, torinvieruksilta ja asemilta. Nimistä on harvoin mitään tietoa, mutta naama on tuttu ja tieto yhteisestä tarpeesta yhdistää sen verran, että aina kehtaa käydä pummimassa tupakkaa tai voi hakea toiselle Alkosta sen lestin, mitä myyjä ei enää suostunut myymään. Köyhä jeesaa vähästäänkin, ja tähän mennessä kaikki annettu on aina kiertänyt myös takaisinpäin.

Häpeä

Häpeä on loppujen lopuksi melkoisen järjetön tunne. Tekojaan voi hävetä ja helpottaa oloaan anteeksisaannilla, mutta kuka antaa anteeksi itseään tai rahatilannettaan häpeävälle?

Ruokajakopaikan ulkopuolelle kertyy usein 100-200 ihmisen jono säästä riippuen jo ennen ovien aukeamista. Paikasta riippuen toki: joissain paikoissa pääsee istumaan sisälle ja istumapaikkoja varten kannattaa jonottaa. Yleinen on myös pelko, että viimeisille ei ruokaa riitä, vaikka useimmissa paikoissa jakojärjestys arvotaan paikallesaapumisajasta riippumatta. Ulkona luikertelevien kassinkantajien jonon pituuteen vaikuttaa myös sää: viidentoista pakkasasteen hyytävä viima saa varsinkin vanhukset, liikuntarajoitteiset ja lapsiperheet saapumaan paikalle viime hetkellä.

Ulkona jonottaessa on kaikkien katseiden alla. Ohikulkijat pysähtyvät ottamaan kännykkäkameroillaan valokuvia lähettääkseen niitä kaupunginosalehteen - etenkin jos kuvaan saa sopivasti hassunvärisiä maahanmuuttajia joista soveltaa osuvia kuvatekstejä. Joku taksista nouseva pukumies jää tuijottamaan ja kyselemään ihmeissään, että "mitä te täällä jonotatte, ruokaa vai, kauppahan on tuossa vieressä?". Hienoon turkkiin pukeutunut rouvashenkilö vaihtaa kadun puolta trimmatun fifinsä kanssa ja tuhahtelee ääneen niin, että "kehtaavatkin, minun naapurustossani" kuuluu sinne kadun toiselle puolelle jonottajille asti.

Joku tuohtunut keskiluokkainen valkoinen mies tulee pommittamaan ovella seisovia työntekijöitä kysymyksillä siitä, tietävätkö nämä kuinka paljon hänen myynnissä olevan omistusasuntonsa hinta laskee tämän köyhälistön takia ja kuinka hän ei siksi voi pitää asuntonäyttöjä tiettyinä päivinä lainkaan. Kalliiden vaatekauppojen kassien kanssa ohikulkeva nuoriso nauraa ja huutelee jonolle, että "menisitte kauppaan, loiset, ja ostasitte omilla rahoillanne niinkun me kaikki muutkin", "menkää töihin", "hyi saatana kato ny tuonkin vaatteita ja kusi haisee tänne asti". Ja naurua.

Useimpia hävettää liikaa, että kehtaisi koskaan tulla ruokajonoon asti. Kun eihän siellä käy kuin juoppoja. Eihän?

Joku nuori nainen kaivaa jonossa hiukan horjahtaen vanhasta Alkon kassista parin kenkiä ja esittelee niitä toiselle jonottajalle. "Kato, kävin dyykkaamassa UFFin pömpeliä, näin nää ja aattelin heti et nää sopis sulle!" Toinen innostuu ja halaa kenkientuojaa ja vaihtaa kengät samantien. "Kato nää sopii ihan täysin, kato nyt millanen reikä mun näissä vanhoissa on pohjassa, sää oot niin ihana!"

Taantuma on tuonut köyhille hiukan vahingoniloa. Nyt joku kehtaa jo huikata pukumiehelle takaisin, että "oota vaan seuraavia yt-neuvotteluja, muista että tänne sääkin voit aina tulla!".

Häpeä ja oman huonommuuden tunne on vaikeasti havaittavissa ja kuvailtavissa. Toisille se tarkoittaa, että ulkonäön on oltava tiptop ja meikkien huolella naamassa, vaikka kotona ei olisi ruokaa viikkoon. Kenellekään ei saa antaa aihetta katsoa nenänvartta pitkin, puute piilotetaan omien seinien sisälle. Toiset pukevat sen halveksuntaan: tuokin saatanan pukupelle luulee olevansa parempi kuin me, joilla on vaan dyykattu tuulipuku ja Tapio-viinaa. Joka tapauksessa puute eristää: kun kaveri kutsuu kahville, keksii huonon tekosyyn kieltäytyä, koska kahvilassa kahvi maksaa kaksi euroa ja sillä ostaa jo 1-3 päivän ruoan. Tai ei yksinkertaisesti ole sitä kahtakaan euroa. Kun riittävän monesti kieltäytyy, kutsuja lakkaa tulemasta ja jäljelle jäävät ne sosiaaliset tilanteet, joissa keskipisteenä on ilmainen ruoka/vaate/kahvi/viihde.

Harva vähävarainen jaksaa kantaa niin hyvää itsetuntoa, että vastaisi kahvikutsuun "kyllä kiitos, olisi kiva nähdä, mulla ei vaan ole rahaa kahvilaan joten sopisko että mennään tuonne seurakunnan kahvi-iltaan kun sieltä saa ilmasta kahvia ja pullaa?"

Johdatus aiheeseen

Kerään aamuisin asemalta ilmaislehdet ennen hyppäämistä junaan. Junassa ehdin vilkuilla lehdet häthätää samalla, kun yritän sivusilmällä katsella mahdollisia lipuntarkastajia asemalaitureilta. Tekstiviestipalstat ohitan yleensä pikasilmäyksellä, koska koirankakat ja liika hajuvesi eivät ole erityisen merkittävä osa elämääni. Tänä vuonna palstoilla kuitenkin alkoi enemmän tai vähemmän kiihkeä keskustelu leipäjonoista ja erityisesti moisten häpeällisten ilmentymien asiakaskunnasta.

Leipäjono on usein harhaanjohtava nimitys: monista jonoista saa leivän lisäksi lenkkimakkaraa, maitoa, jopa vihanneksia ja hedelmiä. Ruokajono on oikeampi sana. Tai arpajaisjono: koskaan ei tiedä mitä saa.

Pelkästään pääkaupunkiseudulla jonoja on herraties kuinka monta, ja kaikkiin niihin riittää asiakkaita. Varsinaisten ruokajonojen lisäksi on sormilla laskematon määrä eri yhdistyksiä ja seurakuntia, jotka jakavat lämmintä ruokaa ja ruokakasseja. Kaduilla ja toreilla kiertää huhu, että Myyrmäen työttömien ruokajako loppuu kauppakeskuksen kaupan lopettaessa. Kun yksi ruokalähde loppuu, jonot muissa pitenevät.

Helsingissä ruokaa jakaa säännöllisesti ainakin Hurstin perikunta Kalliossa, Myllypurossa on säännöllinen ruokakassien ja leivänjako, hippien Ruokaa ei aseita -tiimi ilmoittelee lämpimän ruoan jaoista tolpissa ja seinissä aina ajoittain. Vantaalla on jakopisteet Simonkalliossa ja Myyrmäessä, molemmissa jaetaan kerran viikossa. Espoon Manna-avun ja muiden jako- ja tarjoilupisteet löytyvät mm. täältä. Lisäksi monet seurakunnat järjestävät maksuttomia ja kaikille avoimia ruokailuja, Elokoloista sai ainakin vielä markka-aikaan markalla kahvin ja puuron - nykytilanteesta minulla ei ole tietoa.

Luin jostain, että suomalaiset köyhät tuntevat vain toisia köyhiä ja ovat tekemisissä vain keskenään. Maahanmuuttajataustaisilla köyhillä tilanne on parempi: eri tuloluokat lomittuvat tyynesti sekaisin sosiaalisessa elämässään.

Suomalainen ruokajono on monelle köyhälle tärkeä sosiaalinen tilanne. Muiden vastaavassa tilanteessa olevien seassa ei tarvitse hävetä omaa köyhyyttään, huonouttaan, risaisia kenkiään tai ylipäätään sitä, että nöyrtyy seisomaan kasvoja ihmetteleviltä ohikulkijoilta peitellen "kerjäämässä" tuhlailevan yhteiskunnan jätteitä. Ruokajonossa voi vaihtaa kuulumiset, kuulla uusimmat ruoan- ja vaatteidenjakopisteet, kysellä sairauden etenemiset, oppia pari sanaa vieraita kieliäkin.

Niin, ne ruokajonojen ruoathan eivät yleensä ole varsinaisia lahjoituksia. Ne ovat vanhentuneita ja myyntikelvottomia tuotteita, jotka on parasta syödä heti etteivät ehti pilaantua.

En tiedä, jaksanko kirjoittaa aiheesta blogiksi asti, mutta yritän. Joskus jonosta kotiinlähtiessä kassi painaa enemmän, joskus vähemmän. Joskus itkettää ihmisten puolesta, joskus omasta, joskus ei voi olla nauramatta ääneen hölmöille sattumuksille. Ehkä tästä touhusta vielä tarinoita riittää.