sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Kauniit köyhät

Selailin Leipäjono Foorumia ja törmäsin ylläpidon viestiin:

"- Ilmoita tiedossasi olevasta leipäjonosta joko suoraan ylläpidolle leipajonon.yllapito[ät]suomi24.fi . Voit ilmoittaa niistä myös tähän foorumiin. Ylläpidon tiedossa olevat leipäjonot näet tästä.

- Suomalainen asiallinen ja laadukas aikakausilehti etsii haastateltavakseen äitiä ja äitejä, jotka ovat joutuneet turvautumaa ruoka-avustuksiin. Mikäli olet halukas haastateltavaksi niin lähetä sähköposti ylläpidolle niin välitän antamasi yhteystiedot lehden toimittajalle. Tässä olisi tilaisuus havahduttaa ihmisiä huomaamaan, ettei kaikilla nyky-Suomessa todellakaan mene hyvin."

Tuon sivuston ongelma on, että juuri minkään tietojen yhteydessä ei ole päiväystä, josta voisi päätellä onko tieto mahdollisesti vanhentunutta vai ei. Käyttäjiäkään ei näytä huimasti olevan, vaikka sivuston idea on hyvä. Mutta jos satut olemaan ruokajonossa asioiva äiti (miksei isä?!), niin tuon sivuston ylläpitoon voi ottaa yhteyttä, jos olet kiinnostunut antamaan haastattelun. En tosin tiedä, voiko haastattelun antaa anonyymina. Voi olla monille ratkaiseva tieto.

Edelliseen postaukseen viitaten kyllästyttää joskus se, että näissä "annetaan köyhyydelle kasvot" -artikkeleissa kasvoiksi valikoituu yleensä terveitä, kunnollisia ihmisiä, niitä ns. parempia köyhiä, joita köyhyys parhaimmassa tapauksessa on jalostanut entistäkin paremmiksi ja jotka yrittävät viimeiseen asti. On totta, että tällaisen köyhyyskäsityksen levittäminen voi parantaa suuren yleisön suhtautumista avuntarvitsijoihin, mutta ei ole ehkä silti täysin tarkoituksenmukaista levittää käsitystä, jonka mukaan köyhyys johtuu vain jostain systeemin porsaanreiästä, josta huonolla tuurilla voi pudota ja kaikki korjaantuu kun vain saa riittävästi rahaa.

Tuntuu, että inhimillistämällä köyhyyttä kantamalla lukijan kahvipöytään esimerkillisiä ja kauniita köyhiä suljetaan entistä enemmän ulos niitä, joilla köyhyyssuosta rämpiminen edellyttää muutakin kuin lisää rahaa: kuntoutusta, joustavuutta työmarkkinoilta, terapiaa, katkaisuhoitoa, tukiryhmiä, asuntoa. Köyhyyden ainoa alkulähde ei ole rahan puutteessa.

Tilaajien kahvipöytiin ei kanneta niitä, joita pöytään ei huolittaisi oikeastikaan. Ikäisekseen kuluneita, moniongelmaisia ihmisiä joille apua annetaan tipoittain tai joita kokonaisvaltaisempikaan apu ei ehkä enää tavoita. Toisia vaivaa pelkkä rahan puute, toisia syvä fyysinen ja sosiaalinen köyhyys. Esittelemällä raikkaita, terveitä ja kameralle hymyileviä köyhiä suljetaan toiset entistä kauemmas hyväksynnästä ja tietoisuudesta.

Ymmärrän toisaalta myös sen, että köyhät opiskelijat, pätkätyövanhemmat ym. haluavat karsia köyhyyteen liittyviä stereotyyppisiä ennakkoluuloja juuri niistä karvaisista örisevistä spurguista ja kaksikymmentä vuotta ikäistään vanhemmalta näyttävistä kovaäänisistä ryyppyruusuista ja vakuuttaa julkisesti olevansa erilaisia, hyviä investointikohteita, tulevia tuottavia kansalaisia. En voi sanoa, että tämäkään olisi väärin. On ihan luonnollista jakaa omaa näkökulmaansa. Sitähän minäkin teen.

(Päivityksenä aiempaan kommentteihin tullut tieto, että toimittaja etsii edelleen haastateltavia ja haastattelun voi antaa myös anonyymina, joten ottakaahan ruokajonojen äidit yhteyttä leipajonon.yllapito(at)suomi24.fi.)

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Orjantappurakruunu

Köyhyyteen sotketaan keskenään hyvin päinvastaisia ihmistyyppejä. Ruokajonossa käyvän varattoman on oltava nuhteeton, yritteliäs olosuhteiden uhri ja ylväästi köyhyytensä kantava. Köyhän on käytävä jatkuvaa sisäistä kilpailua siitä, miten vielä pärjätä vähemmällä, ja muistutettava marttyyrinkruunu ohimoillaan omasta jaksamisestaan ja yritteliäisyydestään niille, jotka kehtaavat olosuhteistaan valittaa. "Turha valittaa ellette yritä, sitäpaitsi näillä summilla pärjää ihan hyvin jos vaan yrittää."

Toisaalta stereotyyppinen köyhä on yksinäinen, masentunut, alkoholisoitunut keski-ikäinen mies, jonka hiussuonet kasvoista ovat räjähtäneet, kasvot turvoksissa, ääni kova mutta artikulaatio epäselvä ja askel horjuva. Taustalle sopisi hyvin maalaus rikoksista, vankilatuomioista tai väkivaltaisesta käytöksestä eroon johtaneessa parisuhteessa. Tällaista köyhää voidaan syyttää kaikesta. Loisimisesta, itseaiheutetuista ongelmista, yrittämisen puutteesta. "Minäkin jaan mainoksia neljän euron tuntipalkalla enkä valita, ottaisit minusta mallia niin saisit vähän ihmisarvoasi takaisin!"

Toisille marttyyrin orjantappurakruunu on kirkasotsaisten täydellisten köyhien koristus jota kannetaan kunnialla ja käännytyksellä. Toisille riittää se karvalakki tai hiihtopipo, eikä muille pyritä opettamaan mitään. Jälkimmäiset ovat usein jo yrittäneet niin monta kertaa pettymykseen asti, ettei kirkasotsaisen marttyyrin saarna enää hetkauta, sääliä herättää ehkä. Vielähän sekin oppii realiteetit, ettei tässä maailmassa aina pelkkä yrittäminen riitä, monttu saattaa häämöttää jo jalkojen juuressa.

Pidän siitä karvalakkiporukasta, jota olisi ehkä helppo katsoa nenänvarttaan pitkin, mutta jotka loppujen lopuksi ovat varsin helppoa ja mukavaa seuraa, missä kukaan ei pyri pätemään erinomaisuudellaan, eikä toisia väheksytä. Kuitenkin elämänkokemuksen tuomaa tietoa arvostetaan, kirjaviisautta ei niinkään. Luottamus ja sen pettäminen ovat vakavia asioita, mutta muuten voi tulla helpostikin hyväksytyksi, jos vain kohtelee toista ihmisenä kuten kuuluukin. Saarnaajista ja marttyyreista en pidä, ja jos pärjää yrittämällä niin hyvin että sillä on syytä päteä, mitä silloin ylipäätään tehdään ruokajonossa?

Orjantappuravanne kiristää niilläkin, joiden on toitotettava toistuvasti tulevansa toimeen vielä pienemmällä kuin muut ja hoitavansa vielä lisäksi lapset ja puolison. Opiskelijat lankeavat tähän valitettavan usein. Usein itsehehkutuksista paistaa läpi - ja joskus sanotaan suoraankin - se, että parempina ihmisinä heidänlaisillaan tulisi olla suurempi oikeus maksuttomaan ruokaan ja muihin köyhäinetuihin kuin niillä, jotka eivät "edes yritä".

Olen aiemmin viitannut köyhyyden moninaisiin syihin, ja on suurta sokeutta vähävaraiselta niputtaa kaikki muutkin vähävaraiset samaan nippuun itsensä kanssa ja olettaa sillä perusteella, että lähtökohdat ja mahdollisuudet ovat samat. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen, vaikka monissa samat kaavat toistuvatkin. Toiset meistä eivät enää jaksa yrittää ja pettyä; toiset meistä keräävät voimia jaksaakseen yrittää; toisten kaikki energia menee sen opetteluun, kuinka tulla yhtäkkiä elämänmuutoksen jälkeen toimeen murto-osalla aiemmista tuloista. En usko, että kukaan meistä kaipaa yhteenniputtamista ja syyllistämistä saamattomuudesta, koska loppujen lopuksi ainoa mikä meitä yhdistää on ruokajono, puute ja enemmän tai vähemmän kärsinyt ylpeys ja ihmisarvo.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Suhteellisuudentaju on ilmaista

Asioiden saaminen ilmaiseksi tuntuu vievän suhteellisuudentajun yhtä tehokkaasti kuin liiallinen rahakin. Päinvastoin kuin rahalla lotratessa, asioiden rahallinen arvo ei kuitenkaan unohdu vaan korostuu entisestään. Kaksi euroa tuntuu isolta rahalta, kun sen edestä saa jotain ilmaiseksi. Vaikka ei varsinaisesti tarvitsisikaan, sitä ei varmasti jätetä ottamatta.

Ruokajonoissa muutamat ihmiset käyttäytyvät joskus absurdilla tavalla. Ei riitä se mitä saa, vaan ollaan omasta mielestä täysin oikeutettuja vaatimaan lisää, enemmän ja parempaa ja jos vaatimuksiin ei myönnytä niin haukkumaan muut "ahneet" asiakkaat ja samalla ruokajonon työntekijät.

"Mitä sä oikein kitsastelet, sullahan on siellä laatikkokaupalla tavaraa, älä ala valehtelee mulle ettet muka voi antaa enempää!", tuohtunut nainen meuhkaa. Työntekijä yrittää selittää, että jonossa on vielä monta sataa henkeä naisen jälkeen, ja ruoan pitäisi riittää tasapuolisesti kaikille. "Älä helvetti pidä mua sokeena, kai mä nyt nään että sulla on siellä laatikot täynnä!" Duunarilta menee hermot. "Tuu vittu ite laskee montako safkaa laatikoissa on ja mieti voidaanko antaa kaikille sunkaltasille ylimäärästä nii et viimeset jää ilman?" Nainen hymähtää ylimielisesti ja jatkaa mutisten eteenpäin.

"Mikäs päiväys tässä on, kato sää kuule nuoremmakses ku mul jäi lasit kotiin, onks siinä tuore päiväys? Ai ei oo, no hyi emmä sitä sit ota, etis mulle kuule sieltä jotain tuoreempaa, sulla on siellä niin monta laatikkoa että varmasti löydät jostain." Ja jono takana kasvaa...

Ihan omaa luokkaansa ovat ne, jotka näkevät vaivaa huijatakseen ylimääräisiä ruokakasseja, mielellään ilman jonotusta. Jos lapsiperheet tai liikuntarajoitteiset pääsevät jonon ohi, voi olla melko varma että osa vaunuista ei ole lasta nähnytkään (niissä on kyllä kätevää roudata ruokaa) ja ehkä jonkun kainalosauvatkin vaihtavat käyttäjäänsä. Lapsiperheille annetaan usein hiukan enemmän, mutta silloin katsotaan että lapsi on mukana, koska muuten jonossa ei olisi yhtään lapsetonta. Samat pienet lapset saattavat ensin käydä jonon läpi vanhempiensa ja sitten vanhempiensa ystävien kanssa. Kerran ehdin jo säpsähtää edellä kulkevan jonottajan heittäessä raskaat muovikassit suoraan vaunuihin, kun olin automaattisesti olettanut että siellä on pieni lapsi.

Joissain paikoissa toimii se, että käy ensin hakemassa numerolapulla säkillisen ruokaa, käy heittämässä kassin talteen ja tulee uudestaan sisälle hakemaan toisen kassin numerottomien mattimyöhäisten joukossa. Niissä paikoissa, missä sisään- ja uloskäynnit ovat erikseen tai ruokaa saa vain numerolapulla tai tietyn aikaa, tämä ei toimi.

Numerolappuja voi sisääntullessaan pyytää ylimääräisiä. "Vaimolle kans, se tulee myöhässä." "Tuolta tulee muu porukka vielä, anna niillekin laput nyt samalla." Kun on useampi numero voi käyttää sen lapun, jonka numero arvotaan aiemmin ja sitten joko hakea toisen kassin toisella lapulla tai vaihtaa ylimääräisen lapun vaikka tupakkaan.

Ymmärrän kyllä yritteliäisyyden ja myös sen, että pelkillä ruokajonon antimilla ei välttämättä elä. Ymmärrän myös ajatuksen siitä, että kotiinpäin vetäminen on täysin hyväksyttävää, koska ruoat ovat kauppojen valikoimistaan poistamia eikä niistä ole kukaan maksanut omistaan. En silti hyväksy ruokasäkkien vedätystä, koska joku todellakin jää joskus ilman sen takia. Niitäkin päiviä on, jolloin jonon viimeisille ei ole jäänyt edes leipää maatuskojen ja kassialmojen lappaessa kapsäkkinsä täyteen rievää - jos vaikkapa kolme sadasta on vedättänyt itselleen ylimääräistä, niin niilläkin olisi pelastettu niiden kymmenen viimeisen päivä joille ei jää juuri mitään.

Jos tietäisin, että ruoka ei koskaan lopu kesken, niin vedättäkööt minun puolestani miten paljon huvittaa. Vaikka maailmassa biojätettä riittääkin, niin ruokajonot eivät näköjään ole kuitenkaan ehtymättömiä runsaudensarvia, vaan siellä tosiaan pyritään jakamaan kaikki vanheneva ruoka pois mahdollisimman tasaisesti. Jos omalle kohdalle joskus sattuisi se, ettei jonotuksen jälkeen kassiin riitäkään enää mitään, olisi pettymys niin musertava, etten varmaan menisi uudestaan pitkään aikaan.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Maahanmuuttajat leipäjonoissa

Tiedän sohaisevani mahdolliseen trollipesään, mutta senkin riskillä otan osaa tekstaripalstoilla, blogeissa ja lehtien sivuilla vellovaan maahanmuuttajakeskusteluun. (Eri mieltä saa olla, mutten halua aloittaa moderointiakaan joten trollit ja umpi-idarit on helpointa tarvittaessa poistaa kommenteista ja silloin sananvapaudesta voi ruikuttaa jossain muualla.) Väännän myös kaiken varalta rautalangasta, että puhun edelleen subjektiivisista havainnosta ja suppealla otoksella, en anna yleispätevää informaatiota sen enempää maahanmuuttajista kuin muustakaan ruokajonoihin liittyvästä.

Maahanmuutto on joidenkin mielestä nykyään muodikas keskustelunaihe ja erinomainen keino tuoda julki yhteiskunnallista tiedostavuutta ja laajaa ymmärrystä valtiontaloudesta, poliisin tehtävistä, mediakritiikistä, puoluekentästä, sananvapaudesta tai humaanista suvaitsevaisuudesta. Itkijöitä ja pinttyneisiin mielikuviin nojaavia tekopyhiä ruikuttajia löytyy puolin ja toisin. Usein eniten haittaakin mustavalkoisuus: naiivin idealistinen positiivinen yleistäminen harvoin on paras tapa vastata rasistiseen loanheittopopulismiin.

Perinteisesti jos maahanmuuttaja on töissä, hän vie työpaikan suomalaiselta. Jos ei ole, elää yhteiskunnan varoilla. Jos ei puhu kieltä, on sopeutumishaluton, jos puhuu niin puhuu huonosti. Jos on lapsi, on maassa vain vetääkseen koko suvun mukanaan Suomeen, jos vanha, kuormittaa hoitojärjestelmää. Jos sattuu olemaan nuori mies, kuuluisi olla kotimaassaan (kenties jossain sisällissodan runtelemassa hajonneessa valtiossa?) sotimassa isänmaansa puolesta. Mitä talvisodassakin olisi käynyt jos koko armeija olisi lähtenyt pakolaisiksi Afrikkaan?

Kaikkein pahinta tietysti on, jos maahanmuuttaja tarvitsee yhteiskunnan väliintuloa, kuten poliisia tai lastensuojelua, tai ulkopuolista apua, kuten yhteiskunnan tarjoamia tukia tai ruokajonoa.

Jossain blogissa viitattiin ruokajonoissa näkyvään ja kuuluvaan rasismiin yhtenä syynä siihen, miksei jonoon meno houkuttele. Rasismia todellakin on, avuntarvitsijoihin kun ei valikoidu pelkästään yhteiskuntamme jalointa, avoiminta ja ennakkoluulottominta eliittiä. Alkuun jonoissa hätkäyttikin, miten avoimesti puhuttiin neekereistä, mutiaisista, ählämiloisista, ryssistä, russakoista, hiekkaneekereistä, karvakäsistä, mustalaisrosvoista, ravikansasta jne. Omissa tuttavaporukoissa noita sanoja harvemmin kuuli, mutta jonossa niihin tottui äkkiä ja alkoi kuunnella sanavalintojen ohella äänensävyä ja yhteyttä, missä niitä käytetään. Toiset kun eivät miellä neekeriä, karvakättä tai ählämiä negatiivisina sanoina, ovatpahan vain elävämpää kieltä. Harvemmin niitä silti käytetään päin naamaa.

Samalla tavalla kuin "kelpo kansalaiset" kertovat katkerina hurjia legendoja narkkareista, joille sossu syytää rahaa ja tavaraa enemmän kuin ehtivät kamansa eteen myydä, niin osa köyhistä tilittää neekereiden saavan asunnot, autot ja luottokortit vilauksessa, suitsait noin vain sosiaalitoimistosta. Mahdollisesti ajavat vielä "koko neekerisuvun" voimin sillä "upouudella mersullaan" ruokajonon oven eteen ja kahmivat parhaat päältä "niin ettei suomalaisille jää kuin kuivaa leipää". Tämänkin avautumisen olen kuullut, samansuuntaisia vaikka kuinka monta. Katkeruus synnyttää kateutta ja kateus huhuja, joiden todellisuuspohja on niin ja näin.

Katujen kriitikoiden kunniaksi on sanottava, etten ole tähän mennessä huomannut jonoissa syrjivää tai aggressiivista käytöstä suoraan maahanmuuttajia kohtaan. Harkitsemattomia ilmaisuja kuulee, mutta nekin ovat usein ystävällisessä keskustelussa sattuvia lipsahduksia. ("Miks sä sen sianlihan pois annat?" "Mina ei syö sikaa, sinä voi otta." "Et syö sikaa? Miks ihmeess- ainiin, sinä oot semmonen ählämi. Eikun anteeks, islami, vai mikskä teikäläisiä sanotaankaan.") Venäjää puhuvat pysyttelevät usein omina ryhminään ja ovat ehkä tästäkin syystä helpompi kohde kyräilylle ja puheille siitä, kuinka "ne" taas huijaavat ylimääräistä ruokaa ja kiilaavat jonoissa.

Omissa vakiojonoissani ulkomaalaisiksi erottuvia on varsin pieni osa ruoanhakijoista. Tummaihoisista suurin osa on naisia mukanaan pieniä lapsia, he ovat ystävällisiä ja sosiaalisia ja juttelevat mielellään muiden lapsiperheiden kanssa. Toinen erottuva ryhmä on venäjää puhuvat, jotka ovat pääsääntöisesti vanhempaa väkeä, osa inkeriläisiä tai karjalaisia vanhuksia. Maatuskat saapuvat paikalle ryhminä, puhuvat vilkkaasti keskenään ja yrittävät kaikki tunkea ovesta sisään yhtä aikaa.

Toivon, etteivät jonoissa käyvät joudu kohtaamaan niissä suoraa rasismia. Köyhien sisäisessä kastijaossa köyhä ulkomaalainen on alimmalla portaalla. Vastaanpanemattoman logiikan mukaan kotimaiset juopot ja nistit olisivat oikeutetumpia apuun, koska ovat Suomen kansalaisia ja maan tulisi huolehtia "omistaan" ensin. Ottamatta kantaa oleskelulupiin, maahanmuuttopolitiikkaan tai Astrid Thorsiin toivoisin, että yhteiskunnan ja yhteisön velvollisuudet ja tuki ulottuisivat tasapuolisesti kaikkiin yhteiskunnan osana asuviin ja eläviin. Leipäjonot kasvavat hintojen ja tuloerojen mukana, ja sairaiden, vammaisten ja maahanmuuttajien syrjäytymisriski kasvaa. Kenenkään etua ei palvele se, että yhä useammalla on nälkä.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Siukkuja!

Ruokajonossa kuka tahansa voi huomata olevansa psykologi, pappi, sosiaalityöntekijä tai järjestyksenvalvoja. Usein huomaa kuuntelevansa täysin tuntemattoman ihmisen purkautumista elämäntilanteestaan ja nyökyttelevänsä auliisti pyynnöille rukoilla, jotta toinen saisi asunnon, parantuisi alkoholismista tai vaikkapa jonottajan sairaan äidin toipumisen puolesta. Vastaan yleensä ystävällisesti olevani hengessä mukana, ja kun toivotellaan "siukkuja", niin toivottelen samoin.

Jos ihminen hädässä kääntyy Jumalan puoleen, mikä minä olen siihen puuttumaan tai kuuluttamaan omaa vakaumustani; hyvä vain, jos joku saa Herrasta helpotusta. Välillä käy melkein kateeksi.

Kaikenlaisia tarinoita kuulee, kun vaikka vain ojentaa pyydettäessä tulta, pummii tupakan tai vain seisoo hörppimässä kahviaan eikä säikähdä juttelevia ihmisiä. Kuka on ollut merillä viisitoista vuotta, kenellä on sairas äiti/lapsi/puoliso, kenen läheinen on juuri kuollut, kuka on juuri irtisanottu töistä ja on ensi kertaa jonossa, kuka on käynyt katsomassa ketäkin sairaalassa. Ei ole vaikea huomata, että monilla ei ole ketään tuttua jolle puhua, ja tuntematon ruokajonossa on loppujen lopuksi aika turvallinen kohde. Ei sosiaalityöntekijälle tai kaupan kassalle voi itkeä elämäänsä, kaikki eivät seurakuntaduunarillekaan.

Sen sijaan, että tuntisin itseni hyväksi ihmiseksi voidessani hetkeksi ojentaa auttavan olkapään, tunnen lähinnä syyllisyyttä niistä sukuni ja lähipiirini ihmisistä joita minun ensisijaisesti pitäisi kuunnella enemmän. Aiempi kirjoitus tukiverkostoista ja lähipiirin tukemisesta tuntuu todella tekopyhältä, kun mietin niitä jotka ovat jääneet vaille läheisen ansaitsemaa huomiota. Minunkin olisi aika keskittyä enemmän sukuun kuin naapureihin, tai häpeän aina löytäessäni itseni miettimästä eikö tuollakaan yksinäisellä mummolla ole tosiaan edes lapsenlapsia joille jutella.

Kohtaamiset jonossa ovat lyhyitä ja unohtuvat helposti samantien. Mieleen jäävät oikeastaan vain erityisen sympaattiset tyypit, rasittavat pyyhkiytyvät muistoista heti niiden kadotessa silmistä. Sydäntäraastavista tarinoista mieleen jäävät lähinnä ne tarinat, eivät kertojat.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Ulos syömään

Haluatko viedä ystäväsi tai rakkaasi ulos syömään?

Ruokaa, ei aseita -toiminta jatkuu taas Helsingissä maaliskuun lopussa. En ole kovin montaa kertaa käynyt noilla syömässä ja edellisestäkin käynnistä on vuosia, mutta jokaisella kertaa ruoka on ollut lämmintä ja hyvää, sijainnit ovat hyviä (seuraavaksi Karhupuisto) ja tutut ovat myös kehuneet. Olen suhtautunut REA:aan hyvin myönteisesti ehkä senkin takia, että se on niitä harvoja ryhmiä, jotka jakavat ruokaa puistoissa ja toreilla ilman uskonnollista kehystä.

En ole kovinkaan kokenut maksuttomien tai niiden euron ruokailujen suhteen, ehkä siksi että omalla asuintienoolla niitä on varsin harvoin. Joskus lähtisin mielelläni, mutta yksin lähtemiseen on jonkinlainen kynnys. Jostain syystä vieraiden ihmisten seassa syöminen tuntuu vaikeammalta kuin ruokajonossa seisominen, ja siinä mielessä ulkona tapahtuvat ruokailut ovat jotenkin helpompia. Olen suunnitellut osallistuvani ensi jouluna työttömien joulujuhlaan Helsingin Kisahallilla, joko hyvällä kaveriporukalla tai luottaen siihen, että tuttuja tai jouluista juttuseuraa löytyy aina. Tai ehkä sinne voisi ilmoittautua vapaaehtoiseksi töihin, ei sekään olisi paha tapa viettää joulua?

Googlen kautta törmäsin sattumalta blogiin, joka liippaa aihettani läheltä. Toimeentulotuki-blogi käsittelee tt-tukea, muutoksenhakumenettelyjä, ongelmia tuen hakemisessa ja sosiaaliturvauudistusta. Vaikutti äkkilukemalta ihan asialliselta, ja etenkin löysin teksteistä paljon hyviä linkkejä erilaisiin artikkeleihin ym.

Jääkaappi alkaa olla tyhjä joitakin avattuja säilykkeitä ja margariinia lukuunottamatta. Pakastimessa on onneksi vielä lihaa, mutta leipä ja kaikki muukin on aika lailla loppu. Ennen seuraavia jonotuksia on siis hyvä aika sulattaa pakastin ja jääkaappi, kun ulkona on vielä hiukan pakkasta.

Edelliset postaukset ovat olleet masentavia ja negatiivisia, mutta niitä päiviä tulee väkisinkin. Tällä kertaa odotan innolla aamua ja liikkeelle lähtöä ja toivon aurinkoa ja kirpeää pikkupakkasta. En jaksa huolehtia siitä että näytän resuiselta, hävetä sitä että hihkun tyytyväisyydestä kerätessäni pulloja aina mukana kulkevaan kangaskassiin kadunvarsilta tai - ennen kaikkea - huolehtia rahasta. Miksi huolehtia sellaisesta mitä ei ole, jos vain on henki, omat jalat ja katto pään päällä?

(Älkää rasittuko, jos kuulostan ylipirteältä tai naiivin optimistiselta. Onneksi on tällaisiakin hetkiä, jolloin on se maaginen tunne, että "kaikki kyllä järjestyy".)

Avuntarve on häpeä

Jan T. pyysi näkemyksiä sosiaalisista turvaverkoista, ja Ofelia kirjoitti omista kokemuksistaan.

Suomi tosiaan on yksinpärjäävien luvattu maa. En yleensä pyydä vastikkeetonta apua perheeltä sen enempää kuin keneltä tahansa (kuka meistä pyytäisi naapuria lahjoittamaan parisataa euroa?), mutta toisaalta tiedän saavani apua todellisessa hätätilanteessa. Uskon, että jos asunto olisi menossa alta tai muuta vastaavaa, saisin tarvitsemani summan lainaksi pitkällä ja korottomalla maksuajalla. Sukuni ilahduttaa myös aina joskus pienillä ylellisyyksillä, kuten kuivatuilla sienillä, keittiötarvikkeilla tai oman kasvimaan tuotteilla. Olen tyytyväinen tilanteeseen.

Minun pääasiallinen turvaverkkoni ovat toiset samassa tilanteessa olevat. Naapurit, jonottajat, tuttavat. Lähtökohtaisesti kukaan ei heitä mitään pois kyselemättä ensin, onko jollain tarvetta ilmaiselle sohvakalustolle/mikrolle/edellisen syksyn kuivatuille sienille ja niin poispäin. Kaikki laitetaan kiertoon, ja jos lainataan rahaa sen maksaminen ajallaan on kunnia-asia ja vakaa perusta yhteistyön ja avunannon jatkuvuudelle.

Toivoisin Suomessa ajattelutavan muutosta, ehkä jopa perhekäsityksen laajentamista. Minun perheeseeni eivät kuulu pelkästään verisukulaiset, vaan myös heidän vanhat ja uudet perheensä, läheisemmät naapurit, hyvät kaverit ja kavereiden perheet. Kaikkia näitä olen valmis auttamaan yhtä lailla ja yhtä lailla toivon tarvittaessa apua sieltä suunnasta.

Ihmisen pitäminen pystyssä ei ole yksin ydinperheen vastuulla. Vastuuta pitäisi kantaa kaikkien lähellä olevien ihmisten, jotka näkevät että avulle on tarvetta. Ystävien, työkavereiden, lastenlasten, naapureiden. Ei ole iso vaiva kysyä naapurin liikuntakyvyttömältä yksinäiseltä vanhukselta, haluaako hän kaupasta jotain samalla reissulla, tai vihjaista lähisuhdeväkivallasta kärsivälle tuttavalle, että hätätilassa kotisohvalla on tilaa. Näillä pienillä kysymyksillä voi pelastaa paljon.

Kulttuurissa, jossa sairaus on heikkoutta ja väsymys laiskuutta, on myös avun tarve häpeä. Kyse ei olekaan pelkästään siitä, että apua on opittava tarjoamaan, vaan myös siitä, että sitä on opittava ottamaan vastaan.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Aurinkoa odotellessa

Olen väsynyt jonoihin. Olen kuullut samat elämäntarinat monta kertaa, kieltäytynyt ostamasta samalta "taiteilijalta" taulua, saanut uskovaiselta lapinpukuiselta jonossa ainakin kolme ryhmämatkamainosta Israeliin, olen kyllästynyt siihen samaan kaavaan - ovelle, numerolappu, hartaus ja kahvia, odottelua, ruokaa - joka toistuu viikosta viikkoon, päivästä päivään. Talvi ja lumituiskut tuntuvat häätäneen iloiset ihmiset johonkin muualle, tai ainakin tuntuu ettei kukaan jaksa hymyillä. Aiempien nauravien ihmisten sijaan näen hiljaisia, apaattisia kasvoja ja jonkun itkevän. Henkilökunta sentään piristi - joku hymyili, tervehti iloisesti ja toivotti vielä hyviä jatkoja ja pärjäilyjä. Kiitos siitä.

Näitäkin päiviä on, jolloin varattomuus näyttää ruman puolensa ja kaikki tuntuu ankealta ja vaikealta. Pienet ilonaiheetkin masentavat, kun alkaa itkettää se miten pienistä asioista pitää olla iloinen. Kun näen jonkun ohuessa kesärotsissa saavan jonosta talvitakin, minunkin pitäisi olla iloinen. Huonoina päivinä sellainen kuitenkin tekee ennemmin surulliseksi ja vihaiseksi: missä on vika, kun ihmisten on haettava talvitakkinsa jonosta pärjätäkseen talven?

En tiedä, miten kauan jaksan käsitellä tilanteita. Niitä kerääntyy päähän, silmiin ja korviin. Ihmisiä, jotka alkavat itkemään kuullessaan, ettei ruoasta ja vaatteista tarvitse oikeasti maksaa; viinakramppeja kesken ruokajonon; päällekkäin kiedotuissa ohuissa paidoissa jonottajia; mentaalitapauksia jonojen laidoilla kiekumassa milloin mitäkin sanomaa; hiljaisia lapsia vaunuissaan, joista hymyilevät jokaiselle joka hymyilee; jonottajan onnellista ääntä, kun nuori nainen paljastaa tuttavalleen odottavansa lasta.

Lehdissä kerrottiin Unicefin kampanjasta, jossa sinisiä lastenvaunuja oli jätetty julkisille paikoille. Vaunuista kuului lapsen itkua, ja niille joillekin kurkistamaan vaivautuneille oli vaunuissa kyltti, joka kertoi kyseessä olevan kampanja ja kiitti välittämisestä.

Viikon sisällä olen todistanut yhden ihmisen kiintiön edestä tilanteita, jotka koskettavat. Elättelen toiveita siitä, että ne, jotka vaivautuivat kurkistamaan vaunuihin olisivat myös niitä, jotka lahjoittavat vanhat vaatteensa roskiksen tai ylihinnoitellun UFFin sijasta suoraan tarvitseville. En väheksy UFFin toimintaa tai rahoituskohteita koska en tiedä niistä, mutta liian kovat hinnat tiedän. Viimeksi kun uskaltauduin UFFille, seisoi vartija takanani koko ajan. En viihtynyt kauaa. Ilmeisesti näytän liian köyhältä kirpparille.

Uutisointia

Helsingin Sanomat: Köyhyys vähenisi tehokkaimmin toimeentulotuen nostolla

Heitän seuraavalla kerralla ohikulkiessani kiven ikkunaan, räin ulko-oveen tai hymyilen nähdessäni jonkun kusevan rappusille kulkiessani niiden lafkojen ohi, joiden takia sosiaaliturvan uudistusta pohtiva SATA-komitea kusi käsille minimiturvan nostamisen. Perusturva sidottiin ansiosidonnaiseen, eikä minimiturvaa siis voi nostaa nostamatta samalla ansiosidonnaista. Ansiosidonnaisten sisällyttäminen tukikorotuksiin taas tulee liian kalliiksi. Joten kärsikää köyhät, SATA-komitea on viitannut teille kintaalla. Seuraavaa sosiaaliturvan kokonaisarviointia saadaankin odottaa taas muutama vuosikymmen. (Kirjoittaja tulee mahdollisesti olemaan kitkerä siihen saakka)

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Google on minun keittokirjani, eikä minulta mitään puutu

Tästä tulee nyt hiukan vähemmän ajatteleva postaus, mutta toivottavasti siitäkin on jollekulle iloa, ellei muuten niin motivoimassa ruoanlaittoon.

Köyhän ihmisen reseptejä on netti pullollaan. Laman lumo -blogista löytyy taloudellisia ruokaohjeita. Hakusanoilla "halpa resepti" löytyy sivu jos toinenkin, kuten Sentinvenyttäjän reseptit. Suuri osa resepteistä perustuu kuitenkin siihen, mitä kaupasta saa halvalla - niissä ei varauduta siihen, että osa raaka-aineista saattaa olla törkykalliita ja osa halvimmasta päästä, ja niiden yhdistäminen ennen pilaantumista on joskus haastavaa.

Ruokajonosta ei siis koskaan tiedä mitä saa. Ruoat ovat pääosin kauppojen vanhentuneita tai pian vanhenevia tuotteita eikä niitä yleensä voi itse valita, joten jonosta voi todellakin saada aivan mitä tahansa. Hummereista en ole vielä kuullut, lampaanpaisteista, hirvenlihasta, kasvis"makkarasta" ja tuoreista viikunoista kylläkin. Melkein mistä tahansa saa hyvää, jos on rahaa ostaa kaupasta pari sipulia. Mausteet kannattaa ostaa etnokaupoista isoissa pusseissa halvalla ja kasvattaa kesäisin yrttejä (salviaa, timjamia, korianteria, persiljaa, sitruunamelissaa...) ikkunalla kuivausta varten. Kohta alkaa jo idätysaika osalla hyvistä kesäkasveista, on vihoviimeinen aika etsiä halpoja parvekelaatikoita.

Ruokajonot tuovat kaivattua vaihtelua ja terveellisyyttä ruokavalioon. Luulen, että suurin osa on joskus kokeillut kuun viimeisellä viikolla kituuttamista muutamalla eurolla, kun tuet/palkka on vasta tulossa mutta rahat on käytetty, ja turhan moni syö säilyketonnikalaa makaronilla, alennusjauhelihaa perunoilla ja 90 sentin mikropizzoja vuodesta toiseen. Niillä pärjää hyvin viikon pari, mutta entä kolme vuotta? Tuoreet vihannekset ovat kalliita varsinkin useamman hengen ateriaa tehdessä, ja muutenkin vitamiinitaso ja rasvat ovat minimituloisen ruokavaliossa usein vähän niin ja näin koska jostain joutuu aina tinkimään. Ruoka on kuitenkin pidemmän päälle se, mihin kannattaa panostaa: mieluummin fyysisesti terve kauhtuneissa vaatteissa kuin huonossa hapessa hyvännäköisenä. Ellei vihanneksia halua syödä tuoreena, niin melkein mille tahansa sopii pannulla/uunissa paistaminen joko lihan tai pelkkien mausteiden kanssa.

En halua antaa ruokajonoista kuvaa luovan kulinaristin taivaana, koska loppujen lopuksi sieltä saa yleensä eineksiä, kuten broileripyöryköitä, tai sitten valmisruokaa, kuten kolmasosa-annoksen kokoisen kinkkukiusauksen tai "mummon" lihapullat muusilla. Valmisruoilla ei nälkä lähde pitkäksi aikaa yhdelläkään ihmisellä saati koko taloudella, mutta sokeakin kana saa joskus jyvän.

Suhteellisen perussetti ruokajonosta on leivän lisäksi esimerkiksi säkillinen hiukan ylikypsiä banaaneja, punajuuria, litra maitoa, tölkki smetanaa, kaurahiutaleita, muovipakattu kolmioleipä ja paketti vauhdilla vanhenevaa jauhelihaa. Jos rahaa on muutamia euroja, millä pitäisi saada pariksi päiväksi ruokaa kahdelle tai useammalle, kannattaa raaka-aineiden kulutus suhteessa ostettavien ainesten hintoihin optimoida.

Ensimmäisenä syöt kolmioleivän, koska nälkäisenä ei saa mennä kauppaan. Sitten ostetaan tai lainataan sujuvasti naapurilta leivinjauhetta, sipulia, muutama kananmuna ja vehnäjauhoja, ellei niitä löydy vielä kaapista. Näillä, kaurahiutaleilla, uunilla ja banaaneilla saa jo ison satsin mahtavia banaanipannukakkuja. Erilaisia ohjeita löytyy paljon netistä, ellei pannarinteko ole tuttua. Eli banaanit mössöksi taikinaan, tässä käytössä ylikypsyys ei haittaa.

Punajuuret pistetään kosteaksi soseeksi ja sotketaan yhteen jauhelihan kanssa. Sidosaineeksi taikinaan laitetaan loput kananmunat ja vehnäjauhoja (jos on perunoita tai tähteeksi jäänyttä perunamuussia, niin voi hyvin lisätä sekaan) ja paistetaan uunissa tai pannulla pihvejä. Tarjoiluun sopii lisukkeeksi vaikka perunat tai riisi, pihvit voi syödä myös ihan sellaisenaan smetanan ja sipulisilpun kanssa. Jos ei käytä maitoa ruokajuomana, sitä voi käyttää esim. soijarouheen liottamiseen tai tehdä kastikkeen. Maito myös säilyy pitkään (mitä rasvaisempaa sen pidempään, kaikkein kestävintä on laktoositon), joten jos sattuu saamaan lähiaikoina pienen palan juustoa voi tehdä halvalla ison kasan lasagnea.

Tämä koko setti voi maksaa joitakin euroja, mutta sillä saa helposti ruoan jälkiruokineen useammalle ihmiselle, pihvejä voi pakastaa ja ylijäämäraaka-aineet säilöä kaappiin jatkoa varten.

Jokaisen pienituloisen kaapeista tulisi rahojen täydellisen loppumisen varalta löytyä ainakin perunoita, vehnäjauhoja, soijarouhetta, kermaviiliä (säilyy jääkaapissa helposti kuukausiakin yli päiväyksen), riisiä/makaronia ja mausteita. Kohtuuhintaisia, makua-antavia ja helppoja mausteita ovat ainakin soijakastike, liemikuutiot, curry, garam masala, valkosipuli, pippurit, suola ja sokeri. Muutaman euron investointi silloin tällöin hätävarakaapin sisältöön saattaa antaa kummasti vaihtelua parin viikon kaurapuurokuuriin. Lähestulkoon jokainen makua antava asia sopii johonkin ruokaan, kuten edellisiltaisen oluen tai halvan punaviinin väljähtyneet jämät. Mitään ei kannata heittää pois, ellei se ole selvästi pilaantunutta.

Sain kerran jonosta samana päivänä lähes pelkästään aineksia, joista en joko pidä tai joiden käyttötavat jouduin selvittämään netistä. Liloja möykkyjä, joita luulin niiden tipahtaessa kassiin pieniksi punasipuleiksi ja niin luuli ilmeisesti jakajakin, homejuustoa, jota ajattelin inhoavani syvästi, epämääräisen köntin lihaa hedelmäpussissa (ilmeisesti tuoretiskin ylijäämiä), kermaviiliä ja perunoita, joihin olin läpeensä kyllästynyt syötyäni pienen ikäni perunaa muussina, perunaa keitettynä ja perunaa ranskalaisina. Kotona lähempi tarkastelu osoitti lihan mahdollisesti lampaaksi, homejuuston hajun perusteella suht miedoksi ja ne violetit pallerot viikunoiksi. En ole kovin luova, joten varastin ideani ehtymättömästä ilmaislähteestä pistämällä googleen hakusanoiksi "tuore viikuna lammas". Sopii kokeilla.

Perunoihin kyllästynyt saa niihin säväkkää vaihtelua maustamalla ne vaihteeksi muullakin kuin suolalla. Perunat lohkoiksi, vuokaan tai pannulle ja hiukan rasvaa, reippaasti valkosipulia ja salviaa tai rakuunaa, niin hyvällä tuurilla kyllästyminen helpottaa.

= =

Ja jos nyt tämän kerran.

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.

Haasteen jätän nyt välittämättä eteenpäin. Päätin jo Leipäjonoa aloittaessa etten meemeile aktiivisesti. Pidetään tätä nyt kuitenkin vaikka esittäytymisenä.

1. Olen elänyt pääsääntöisesti toimeentulotuella noin 7-8 vuotta. Sinä aikana on ollut yksi lyhyt lihavampi kausi opintotuella ja palkalla (jonka sain verojen jälkeen ihan kokonaan pitää!), lyhyitä kausia työmarkkinatuella ja paljon pidempiä sairaspäivärahalla.

2. Nautin hitaasta ruoasta. Tämä on yksi syyni käydä ruokajonossa, koska ruokamyrkytys on pieni riski siihen nähden, kuinka hyvää ruokaa jonotuomisista joskus saa tehtyä. Varsinkin vihannekset ja yrtit ovat ihana asia... Muuten söisin huomattavasti nykyistä useammin spagetti soijabolognesea ja kaurapuuroa.

3. Olen tehnyt paljon virheitä, mutta en osaa kovin vakavissani katua niistä ainuttakaan. Jos katuisin ja häpeisin kovin pahasti, ei olisi tätä blogiakaan.

4. Luen paljon, kirjastot ovat lähiön henkireikä. Raskas kirjallisuus ei pysy enää päässä, joten on dekkarikausi. Keräilin ennen hyviä kirjoja (varsinkin muinaispainoksia) divareista ja kirppareilta, se loppui rahapulaan ja raskaisiin muuttokuormiin. Nyt harkitsen vanhojen kirjojen myymistä, mutta eipä noista pölypalikoista mitään saisi.

5. Pelkään nykyään eniten asunnottomuutta. Asunto toistaiseksi voimassa olevalla vuokrasopimuksella on kiinteä, rakas ystävä, josta en halua enää joutua luopumaan. Tunnen olevani ns. hyvinvoiva köyhä, koska minulla on aina paikka mihin mennä.

6. Toivon olevani jonain päivänä niin vakavarainen yhteiskunnan tukipilari, että saan kotiseudulta maakunnista pienen kodin, jonka pihalle mahtuu iso kasvimaa. Pieni kanala olisi kiva. Päivät kävisin töissä vakituisella työsopimuksella, iltaisin makaisin nurmikolla napsimassa herneitä kasvimaalta, huitomassa hyttysiä ja hätistämässä kanoja sisälle kuopsuttamasta, ettei kettu vie.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Kastijärjestelmä

Kiitokset Ofelialle blogitunnustuksesta! Blogi on ollut nyt pystyssä reilut kaksi viikkoa, käyntejä on tullut parituhatta, yksilöityjä kävijöitä on ollut noin kuusisataa ja kommentteihin on tullut paljon asiaa. Yritän tehdä parhaani, jotten tuottaisi pettymystä...

Virallisesti köyhät jakautuvat lukuisiin eri kasteihin jo ulkopuolisten silmissä, puhumattakaan heikosti toimeentulevien sisäisistä arvojärjestyksistä, joiden ylläpitäminen tuntuu olevan toisille jonkunlainen pakkomielle ja epätoivoinen keino pönkittää omanarvontuntoaan. Tällä kastijärjestelmällä ei ole mitään tekemistä tulotason kanssa, vaan se perustuu siihen miten paljon kyseinen kasti "ansaitsee" saamaansa apua. Aivan niinkuin joku toinen meistä muka ansaitsisi ruoka-apua toista vähemmän.


Ylintä kastia ovat kansaneläkkeen varassa elävät, sotaveteraanien lesket, kotiäiteinä elämäntyönsä tehneet, sotaveteraanit, suuryhtiöiden irtisanomisten takia työttömiksi jääneet duunarit, opiskelevat yksinhuoltajat, pätkätyöläiset, työssäkäyvät asunnottomat ja muut yhteiskunnan tukipilarit. Seuraavalle portaalle asettunevat sairaslomalaiset, vammaiset, kuntoutujat ja työkyvyttömyyseläkeläiset. Edellämainittujen alapuolelle lukeutuvatkin sitten kaikki ne, joiden köyhyys, sairaudet, asunnottomuus sun muut ovat "itseaiheutettuja ongelmia" - alkoholistit, nistit, kriminaalit, maahanmuuttajat.

"Mitäs juot." "Kuka käski tulla Suomeen elämään yhteiskunnan varoilla, olisitte pysyneet siellä Afrikassanne, siellähän ruokakin on halvempaa." "Ai joku saatanan narkkari, vittu ne kaikki pitäs ampua, varastavat autoja ja hakkaavat mummoja - ja sitten vielä kehtaavat tulla tänne meidän kanssa jonottamaan ilmaista ruokaa!"

Vaikka yleensä pyrinkin tuomaan esille ruokajonojen sosiaalisen puolen kauniita pieniä asioita, kukkii siellä myös kateus ja katkeruus. (Rasismista puhumattakaan, mutta siitä lisää jossain myöhemmässä postauksessa.) Jos tuntee itsensä köyhäksi ja kokee kärsivänsä puutetta huolimatta siitä, että tekee parhaansa ja kaikkien voimiensa mukaan, katkeruus iskee kai helposti jos katsoo jonkun toisen saavan "enemmän" tekemättä mitään. Jos ei itse polta eikä juo, saattaa kiukustua niille jonossa kävijöille, joilla tuntuu aina riittävän rahaa tehdastupakkaan. Puhumattakaan niistä, joilla kyllä rahaa riittää viinaan, mutta kyllä kehdataan tulla ruokajonoon kunnon kansan sekaan.

"Ettäs kehtaavat, eihän täällä kehtaa kohta itse naamaansa näyttää kun luulevat vielä että kaikki jonottajat ovat tuollaisia pummeja." Kaikenlaista jonoissa kyllä kuulee. Suosittuja ovat myös Kelpo Kansalaisten hurjat urbaanilegendat siitä, miten naapurin narkkareille kyllä sossu maksoi pyykkikoneen ja sängyn ja kaikki, mutta K. Kansalaisen kunnolliselle naapurille ei maksettu edes Hesarin tilausta...

Kaikkein alinta kastia missä tahansa maahanmuuttajien lisäksi ovat siis juopot ja narkkarit, ne "itseaiheutetut ongelmat". Käyttävät, ruojat, ensin veronmaksajien rahat viinaan ja huumeisiin, kuormittavat julkista terveydenhuoltojärjestelmää, loisivat sosiaalitoimiston luukulla ja hakevat vielä ruoatkin ruokajonosta. "Lopeta se juominen" tai "no mitäs vedät, kärsisit seuraukset jos et halua lopettaa". Aivan niinkuin päihdeongelmasta vapautuminen olisi yksinkertainen valintakysymys.

En perusta uskonnosta, koska minulle uskonto kuvastuu pakollisina uskonnontunteina, pinnallisena rippikouluna ja hautapaikkana. Ruokajonoissa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, kuinka paljon muutakin se ihmisille voi merkitä. Vaikken harkitsekaan kirkkoon liittymistä, on uskonnon ja uskonnollisuuden kaunein ilmentymä minusta juuri auttaminen autettavaan katsomatta. Ruokajonossa jokainen on samalla viivalla, eikä kukaan kysy oletko itse syypää siihen, että sinulla on nälkä.

Oli syy avuntarpeeseen mikä tahansa, olen vakaasti sitä mieltä ettei kenelläkään meistä ole oikeutta määritellä sitä, kuka apua "ansaitsee" ja kuka ei. Apu ei ole suunnattu kelpo kansalaisille, vaan tarvitseville tilanteesta riippumatta. Voin ymmärtää, vaikkakaan en hyväksyä, hyvin toimeentulevien karsastuksen köyhiä ja resuisia kohtaan, mutta ymmärrykseni ei yllä toisten ilmaisen ruoan tarpeessa olevien ihmisten väheksymiseen. Samassa veneessä kuitenkin ollaan, koiraa ei ole karvoihin katsominen, paistaa se päivä risupartaankin ja muita asiaankuuluvia sananlaskuja.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kuponkiloma

Pahoittelen pitkää taukoa. Kirjoittaminen ei vain ole sujunut, enkä jaksa vääntää kovin väkisin.

Jonkun aikaa sitten oli kuitenkin sellainen päivä, jolloin maailma huutaa "mitä väliä!" kaikelle turhautumiselle, itsesäälille ja vitutukselle. Lumi ei paakkuuntunut kengänpohjiin, kevätaurinko paistoi ja puista kimitti titityykuoro. Oikaisin sirpakasti luistinradan poikki liukastelusta huolimatta, joku vastaantullut kersa kikatti ja osoitteli vaunuistaan, ruokajonossa seisoi vanha (toisilleen) hymyilevä pariskunta, joka piti toisiaan tiiiviisti kädestä kiinni koko jonotuksen ajan... sinä päivänä ruokakassin sisältökin tuntui jotenkin juuri sopivalta ruokalistasuunnitelmiin.

Kun mieli piristyy vaatii myös arki selvästi enemmän virikkeitä, haaveita ja aktivointia, joten olen alkanut kerätä puhelinluetteloiden tarjouskuponkeja. Postiluukustakin tulee aina välillä tarjousinfoja ja mainoksia, mutta niistä erittäin pieni osa on säästämisen arvoisia. Kupongeista ei tietenkään ole mitään hyötyä, ellei ole jo valmiiksi rahaa, kun eihän niillä mitään ilmaiseksi saa. Mutta vaikka köyhän kuinka pitäisi joidenkin mielestä olla vaatimaton ja nöyrä, ansaitsee jokainen meistä joskus pientä hemmottelua, irtautumista arjesta ja jotain pientä kivaa. Jos joku ajattelee toisin, ruoskikoon itsensä verille ja työntäköön päänsä ämpäriin.

Jos pihistelee loppukuusta, saattaa joskus uskaltaa investoida alennushupeihin, kuten kympin päiväristeilyyn Tallinnaan (jos on kiva sää, siellä voi vain kävellä puistoissa ja vanhassa kaupungissa, ostaa torilta villasukat halvalla tai käydä vaikka femmalla ravintolassa), häppärin kaljaan kaverin kanssa ihan oikeassa baarissa, lapsenvahtiin siksi aikaa, että menee kerrankin rakkaan kanssa kahdestaan johonkin, parin tunnin museoreissuun (jotkut museot ovat maksuttomia, toisista saa opiskelijan/työttömän alennusta), neljän euron (!) seutulippuun Nuuksion laitamille, muutaman kympin tutustumiskäyntiin ampumaradalle (kohta hallitus varmaan kieltää kuponkialet radoille, etteivät köyhät ja syrjäytyneet saa mitään ideoita päähänsä) tai vaikka hömppäherkutteluun Hesessä, joka muuten syytää muka-alekuponkeja joka luukusta.

Ja kyllä, kaikki nuo ovat periaatteessa ihan turhia, paitsi ne villasukat. Ne ovat kuitenkin myös saavutettavissa suht pienellä rahalla, ja mikä tahansa niistä voi tuntua poikkeukselliselta lomalta omasta elämästään. Jos päiväristeily Tallinnaan tai lapsenvahti yön yli ovat yhtä saavuttamattomissa kuin kahden viikon Thaimaan rantaloma, niin mistä haaveilu voisi enää piristää matkalla kohti seuraavaa loppukuuta?

(Kommenteissa suositellun Hesarin Nyt-liitteen artikkelin "Lounas: 1 euro" löytää muuten tuosta linkin takaa, linkitän sen vielä jossain vaiheessa myös sivupalkkiin. Luin jutun itsekin vasta nyt, ja täytyy pistää talteen, ihan kattavankuuloinen lista. Onpa kiva, että aiheesta kirjoittavia pulpahtelee siellä täällä...)