lauantai 16. kesäkuuta 2012

Mies, jonka isä ampui Stalinin

Vuosituhannen alussa, kun kerjäläisiä ei vielä näkynyt normaalissa katukuvassa, Helsingin Kampissa liikkui vanhahko mies, joka pyysi kahta euroa. Venäjää puhuva mies näytti lappua, jossa kertoi olevansa suomalaista sukujuurta ja ammatiltaan opettaja. Lapussa kerrottiin myös, että hänen "isänsä ampui Stalinin".

Keväisessä Viipurissa vuonna 2012 laski aurinko, mutta kaupat ovat myöhään auki ja niistä saa kylmää olutta. Kotiinviemisiksi haettiin Sovetskajaa ja zefirejä. Kaupan ulkopuolella harmaatukkainen mies pitkässä takissa pyysi turisteilta kymmentä ruplaa ja kaivoi esiin muovitetun lapun. "Olen suomalainen opettaja. Olen työtön ja tarvitsen rahaa. [...] Isäni ampui Stalinin." Mies kertoikin käyneensä kyllä Helsingissä ja huolestui, etten vain ole poliisi. En ole, mutta joskus joku rahanpyytäjä jää mieleen - varsinkin ne, joille hymyilee väkisinkin ja tulee antaneeksi kymmenen ruplaa.



Kerjääminen tai muu rahan pyytäminen ohikulkijoilta on minulle vieras köyhyyden osa-alue. En tiedä, miltä tuntuu istua pakkashyisellä asfaltilla tunnista toiseen ihmisten kävellessä ohi, tiputellessa pikkukolikoita tai potkiessa kuppia kumoon. Nyt huomaan, että empatiakykykin turtuu, kun pyytäjiä on liikaa.

Joskus vuonna pyörä ja piikivi missasin etukäteen maksetun bussin Turun satamaan, mistä jatkokyyti olisi vienyt Tukholman kautta Belgiaan. Laivankin missaaminen olisi tarkoittanut koko reissun peruuntumista. Käteistä ei ollut aivan riittävästi opiskelijahintaiseen junalippuun, ja kello Helsingin päärautatieasemalla näytti noin aamukuutta ja kymmentä minuuttia satamaan ajoissa ehtivän junan lähtöön. Viattomana yritin saada kasaan junalipusta uupuvaa noin seitsemää markkaa kertomalla tilanteen, mutta aamuihmisten suhtautuminen oli melkoisen tylyä. "Junalippuun joopa joo, älä viiti." "Vitun pummi." Sitten jostain ilmestyi mies, joka kippasi syliini ison kourakupillisen pikkukolikoita ja toivotti hyvää matkaa Belgiaan. Jos joku tunnistaa itsensä, niin kiitokset.

En yleensä anna rahaa kerjääville, ja siihen on monta syytä, joista isoin on se ettei turhaa käteistä yleensä ole itselläkään. Hyvästä katusoitosta maksan aina jos vain voin, sellaisesta mitä oikeasti kuuntelee ilokseen. Vakio-ostarillani vain on soitettu hanurista samaa muutaman soinnun sävelmää jatkuvalla toistolla kohta viisi vuotta, ja pelkään että pelkkä muistikuva saa karttamaan katusoittajia toiset viisi. Yleensä löytyy myös se bissepullon vaatima 85 senttiä katkokävelijälle, joka kertoo olevansa alkoholisti jolla on ihan pirun kamala darra. Noita molempia tulee vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta kolmas ryhmä on harvinaisempi: ne, joista jää mieleen kasvot, ääni tai tarina.

Tarinoita vain kuulee nykyään valitettavan harvoin.

Neljäs on se, joka tarjoaa rahasta vastalahjaa, eli myy ruusuja tai muuta vastaavaa. Uudehko positiivinen juttu katumaisemassa on Ison numeron myynti. Kuulin konseptista ensimmäistä kertaa melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten Glasgow'ssa, ja idea tuntui silloin hienolta. Viime viikolla sain ostettua ensimmäistä kertaa tuon The Big Issuen suomalaisen version. Sitä varten piti hakeutua keskustaan asti, mutta elättelen toivoa, että lehtimyynti olisi joskus istumista kannattavampaa täällä lähiöissäkin. Voisiko joku opastaa hanuristia vaihtamaan soittimensa lehtipinoon?