tiistai 1. marraskuuta 2011

Hapanta ja makeaa



(Kuva sossun hissistä.)

Kävin jonkin aikaa sitten vaihteen vuoksi Hurstilla, missä jo viittä vaille puoliltapäivin satojen ihmisten jono kiemurteli Flemarille ja Vaasankadun kulmaan. Pienikokoinen baabushka köpötti hyvin määrätietoisesti kohti jonon loppupäätä ja varmisti vetolaukullaan, ettei kukaan pääse ohi ja kiilaamaan edelle jonon hännillä.

Jonossa oli lokakuisena päivänä leppoisa tunnelma, ja tunnin jonotus meni puolihuomaamatta. Kassintäytteestä tuli hyvä mieli ja kaikelle oli käyttöä: majoneesia, valkosipulia, leipää, skyr-rahkajälkiruokia ja einespihvejä - ja hapankaalia. Harkitsin sekunnin hapankaalin torjumista, mutta nimenomaan niitä makuja, mitä on lapsena inhonnut, pitää kokeilla aikuisiällä uusiksi useampia kertoja. Parikymppisenä esimerkiksi huomasin pitäväni sipulista, valkosipulista ja sinihomejuustosta, vahvoista mausteista ja kookoksesta. Mistä sen tietää, vaikka hapankaalin kanssa kävisi samoin?

Hapankaalipakkaus tietenkin levähti alle kolmessa sekunnissa ja valutti liemiä kangaskassin pohjalle. Ystävällinen jakaja tarjosi pientä muovipussia pakkaukselle, ja jotenkin sen sai keinoteltua suorassa kotiin asti, missä heitin välittömästi kangaskassin pyykkikoneeseen. Matkalla ympärilläni leijaili häivähdys hapankaalia, ja epäilin ettei haju lähde kassista ja repusta koskaan.

Vielä seuraavalla jonoreissullakin kuvittelin haistavani hapankaalin istuessani tunnin verran bussissa. Kahden ja puolen tunnin yhteismatka-aika ruokajonoon kannatti, ja rattaiden tavarakori täyttyi maidosta, pullasta ja väsyneet päivät pelastavista valmisruoista. Hilpein saalis oli tällä kertaa artisokka, jonka kokeilemista odotan innolla.



Ruokajono ei ole vain paikka, mistä haetaan ruokaa, vaan myös paikka, missä pienituloisten tuttujen tapaaminen on luontevaa ja ilmaista. Toiset sopivat treffinsä leffaan, toiset ravintolaan ja toiset ruokajonoon. Jonottaessa voi vaihtaa kuulumiset ja jonon jälkeen voi mennä kahville, vertailla saamisia ja tehdä vaihtareita.

"Tuleeko pulla?" kysyi ostarin pizzerian myyjä. "Ei..." vastasi seuralaiseni, toi kahvit pöytään, alkoi käydä läpi ruokakasseja ja latoi viereeni pöydälle hävyttömän monta pullapussia. "Ota sä nuo, mä karppaan." En pistänyt vastaan, ja kotimatkalla ympärilläni tuoksahti hapankaalin sijaan makeanimelä sokeripulla.

Pari vuotta sitten hain työmarkkinatukea ja hyväksytin työkkärissä sopimuksen työelämävalmennuksesta. Opinnoista olin toimittanut jo parin vuoden ajan keskeytystodistuksia, mutta tällä kertaa en jostain syystä saanut sitä hoidettua. Työttömyyskorvaus kuitenkin alkoi juosta ja työelämävalmennukseni hyväksyttiin, joten oletin, että opintojeni pysyvä keskeytyminen oli ollut riittävän selvä juttu ilman todistustakin. Puoli vuotta myöhemmin juuri työelämävalmennuksen päättyessä Kelalta ilmoitettiin työvoimatoimiston peruuttaneen aikaisemman lausuntonsa oikeudestani työmarkkinatukeen, koska myönteistä lausuntoa ei olisi kuulunut antaa opintojen keskeytystodistuksen puuttuessa. Puolen vuoden "liikamaksetut" työmarkkinatuet aloittivat kahluunsa tahmeassa takaisinperintäprosessissa.

Tänä kesänä sain lopulta tilaisuuden kirjoittaa perusteluni sille, miksi takaisinperinnästä tulisi luopua, ja se kannatti.

Ruokajonosta palatessa odotti eteisen lattialla kirje, jota perustellusti juhlistin kahvilla ja valtavalla berliininmunkilla, jonka muovipussiin oli liiskaantunut niin hervoton määrä tahmeaa keltaista päällistahnaa, että sitä olisi voinut kaapia kahvikupillisen verran. Kela ilmoitti luopuneensa takaisinperinnästä koko summan eli noin kahden tuhannen euron osalta.

"Esittämienne selvitysten perusteella takaisinperinnästä on luovuttu. Ratkaisuun ovat vaikuttaneet liikasuoritukseen johtaneet seikat sekä sosiaalinen ja taloudellinen tilanteenne." "Liikamaksu on syntynyt takautuvista Te-toimiston lausunnoista joihin ette ole voinut kohtuudella vaikuttaa."

Viva la justicia! \o/