torstai 24. syyskuuta 2009

Turhaakin turhempi viikko

Menossa on vihainen vaihe. Päivisin on turhautunut ja kiukkuinen, iltaisin kirjoittaa sähköposteja ja selvityksiä toimeentulotukiohjeistusten soveltamisesta, ruokajonojen sijainneista eri paikkakunnilla, referaatteja valitusmenettelyistä ja herraties mitä. Nukkumaan mennessä päässä pyörivät päivän aikana kuullut tarinat ja ajatukset siitä, miten tilanteisiin voisi vaikuttaa. Varattomuuteen vittuuntumisesta voi tehdä täysipäivätoimintaa, mutta käteen jää useimmiten jaettu pettymys.

Valitusprosessit, varsinkin säännöllisesti toistuessaan, kuluttavat yllättävän paljon voimavaroja. On helppoa soitella silloin tällöin väärin laskutetuista puhelinkuluista, ellei energiaa ja huolta tarvitse syytää minimitoimentulostaan hätäilyyn. Umpikuja tulee jossain vaiheessa vastaan, ja silloin on vaikeaa uskoa, että tiiliseinän läpi pääsisi päätään siihen hakkaamalla. Ihme kyllä, joskus niinkin käy.

Itseoikaisupyynnöistä ja kadonneiden liitteiden metsästyksestä on tänä vuonna muodostunut jokakuinen perinne. Etuuskäsittelijä jätti huomioimatta alkaneen karenssin vuoksi vajaaksi jääneen työmarkkinatuen ja laski tulot edellisen kuun täyden tukisumman mukaan, työvoimatoimiston todistuksesta huolimatta. Etukäteen toimitetut tiliotteet jätettiin huomioimatta, vaikka niiden toimittamisesta oli erikseen mainittu hakemuslomakkeessa, ja uusien noutaminen pankista maksoi yhteensä noin 8-9e. Liitteet ovat edelleen kateissa. Yleensä tästä jo rutiiniksi muodostuneesta valitusprosessista on selvinnyt puhelinsoitoilla, toivon että niin käy tälläkin kertaa.

Yritin päiväkausia kirjoittaa asumismenoihin liittyvän tukijärjestelmän aukkojen ja hajanaisuuden vaikutuksista yhdessä asumiseen, parisuhteeseen ja yhteen muuttamiseen jo alunperin. Kun tukijärjestelmä tietyissä tilanteissa tekee toisesta avopuolisonsa - tai pahimmassa tapauksessa kämppiksensä - tosiasiallisen elättäjän, synnyttää riippuvuus toisen pankkitilistä ja pankkikortista helposti ristiriitoja. Puhumattakaan parisuhteessa jo olemassa olevien ongelmien kärjistymisestä silloin, kun talouden tuet maksetaan kokonaisuudessaan vain toisen osapuolen tilille toisen jäädessä puolisonsa oikeudenmukaisuuden tai vallankäytön varjoon. Oli kuitenkin liian vaikeaa kirjoittaa ilman havainnollistavia tarinoita, ja niiden tiivistäminen lyhyiksi anonyymeiksi kappaleiksi joko teki kipeää tai tuntui asianosaisten yksityisyyden loukkaamiselta.

Hetki sitten eduskunnan kyselytunnilla Vasemmistoliiton Tennilä kertoi työvoimapoliittisessa työharjoittelussa olevien ylläpitokorvauksen nousevan ensi vuoden alussa kahdeksasta yhdeksään euroon. (Muistuttaa elävästi taannoisesta viiden euron korotuksesta eläkkeisiin.) Tennilän mukaan ylläpitokorvauksen korotuksen jälkeen yhteistaloudessa asuvalla, viisipäiväisellä työviikolla työharjoittelussa, kuntouttavassa työtoiminnassa tai työkokeilussa olevalla vuokran jälkeen käteenjäävä kuukausitulo nousisi 510 eurosta 530 euroon.

Onhan se jo jotain, mutta...

maanantai 14. syyskuuta 2009

Hurstin mielenilmaus 15.09.09 Helsingissä

Rauhanomainen mielenilmaus vähävaraisten tilanteen parantamiseksi

Tiistaina 15.09.2009 klo 12 Helsingissä eduskuntatalolla. Koollekutsujana Heikki Hursti.

Tällä hetkellä pieni symbolinenkin osallistuminen yhteiseen mielenilmaukseen saisi minulta kannatusta. Harmi, etten työharjoittelusta irtoa tuonne huomenna - muistelin alunperin mielenosoituksen olevan keskiviikkona. Vaikken uskokaan eduskuntatalon eteen kokoontumisilla olevan juuri vaikutusta suuntaan tai toiseen, haluaisin osoittaa solidaarisuutta tapahtuman järjestäjille - jotka muutenkin tekevät hyvää työtä muiden auttamiseksi - sekä kaikille niille, joita mielenilmauksen aihe ylipäätään koskee. En toivoisi, että vähävaraisten puolesta järjestetyssä tapahtumassa seisoisi vain kourallinen ihmisiä nostamassa esiin asioita, jotka vaikuttavat kymmenien tuhansien arkeen.

Ensi kuussa YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä 17.10. vietetään seitsemättätoista kertaa vuosittaista Asunnottomien yötä. Asunnottomien yön tapahtumia järjestetään yleensä monilla paikkakunnilla, ja ohjelma vaihtelee. Yleisintä taitaa olla, että torilla seisoo soppatykki ja tarjolla on kuumaa mehua ja lämpimiä vaatteita niille, joille kylmenevä alkutalvi tarkoittaa tarvetta muullekin kuin pitkille kalsareille.

Joillakin paikkakunnilla Asunnottomien yönä ohjelmaa saattaa olla pitkälle yöhön asti: musiikkia, puheita, videoesityksiä, performansseja. Hyvällä tuurilla on mahdollisuus tukea Vailla vakinaista asuntoa ry:n toimintaa esimerkiksi ostamalla sisällökkäästi painettu t-paita tai huppari.

Monilla paikkakunnilla Asunnottomien yönä on ollut mahdollisuus lahjoittaa asunnottomille lämpimiä vaatteita alkavaa talvea varten. Vuosia sitten kylmänä syksynä värjöttelin Hakaniemen torilla tulen ääressä katselemassa ihmisiä, joista joku kumarassa levottomasti liikkuen ja alahuuli vapisten kaappasi lämpimän takin ohuen flanellipaitansa päälle ja kietoi sen samantien tiukasti ympärilleen. Lämpimät vaatteet tekivät kauppansa; niiden ei tarvitse olla uusinta muotia tai kauniita, kunhan ovat puhtaita, lämpimiä ja ehjiä.

Olen viime vuosina ilahtunut siitä, että asunnottomuuteen liittyviä stereotypioita on julkisessa keskustelussa onnistuttu pikkuhiljaa murentamaan. Vaikka ensimmäinen mielikuva asunnottomasta onkin steissin kiveyksellä puluparven ja muovikassien keskellä istuva ahavoitunut, partainen ja iättömäksi kulunut päihtynyt mies, ei asunnottomiakaan voi niputtaa yhtenäiseksi ihmisryhmäksi, jonka pulmaan voisi tarjota yhtä ratkaisua. Perinteisten päihdeongelmien ja velkaantumisten ohella asunnottomuuteen johtavat usein myös parisuhteen päättyminen, mielenterveysongelmat, luottohäiriömerkintä, asuntojen kalleus suhteessa opintotukeen, työttömyys tai pitkäaikaisen pätkätyösuhteen yllättävä päättyminen. Tuttavapiirissä hankaliin asunto- ja talousongelmiin joutuneilla on usein takana ikävästi päättynyt avoliitto, jossa jompikumpi osapuoli on jäänyt ilman asuntoa ja huonekaluja ja mahdollisesti saanut vielä niskaansa kaikki yhteiset velat, lainat ja laskut.

Kuluvalla vuosikymmenellä asunnottomuuden kirjoa on noussut enemmän esiin lehtiartikkeleissa, nettikeskusteluissa ja kansalaistoiminnassa. Etenkin opiskelijoiden asunnottomuudesta olisi aika pitää enemmänkin meteliä vuokrien ohitettua jo aikaa sitten opintotuella täysipäiväisesti opiskelevien maksukyvyn. Opintotuen maksulle joitakin vuosia sitten asetetuilla aikarajoilla pyrittiin kiirehtimään valmistumista ikuisuusopiskelun sijaan, mutta taloudellista tarvetta opintojen ohessa työskentelyyn ei vähennetty. Hintojen ja vuokrien noustessa mutta huonosti palkattujen keikkatyöläisten liksojen pysyessä ennallaan ei entisellä työmäärällä makseta entisiä kuluja. Siinä missä toimeton työtön saa tuilla maksettua pienen kohtuuhintaisen yksiön ja elämiseen tarkoitettu perusosa jää vielä yli, saa täyspäiväopiskelija alle viidensadan kokonaistuillaan kuitattua kulmahuoneen kommuunista. Olisi korkea aika rinnastaa opiskelijat muihin pienituloisiin ja korottaa opintotuki muiden minimietuuksien tasolle.

Yksi hyvin marginaalinen mutta minusta silti liian pienelle huomiolle jäävä asunnottomien ryhmä koostuu kotoaan muuttaneista nuorista. Alle 20-vuotiaista suuri osa opiskelee toisen asteen oppilaitoksessa ja saa siksi vielä korkeakouluopiskelijaakin pienempää opintotukea. Vanhempien tulot huomioidaan, ja ellei vanhemmilta heru taloudellista tukea muuttamiseen, voi poismuuttava jäädä täysin tyhjän päälle. On jo riittävän epäoikeudenmukaista, että täysi-ikäinen pakotetaan kotoa muuton jälkeenkin riippuvaiseksi vanhempien taloudellisesta tuesta (minkä saaminen ei monille ole mitenkään itsestäänselvää), mutta traaginen tilanne on niillä alaikäisillä, joiden kotoa lähtöön vaikuttavat syyt ovat yhteydessä väleihin vanhempien kanssa. Väkivalta tai sen uhka, vanhempien alkoholinkäyttö tai henkinen väkivalta ajavat aina silloin tällöin alaikäisiä kavereiden sohville kuukausiksi tai vuosiksi siihen asti, kunnes täysi-ikäisyys mahdollistaa oman vuokrasopimuksen allekirjoittamisen ja asumistuen hakemisen.

Asunnottomuutta ja asunto-ongelmia voitaisiin monien kohdalla helpottaa jo pienillä asioilla. Monet tosiasiassa yhdessä asuvat pariskunnat pitävät kahta pientä asuntoa, koska avoparin tulot vaikuttavat suoraan toisen osapuolen tukiin ja toisesta tulisi avopuolisonsa tosiasiallinen elättäjä. Ei juuri kannusta pienituloisia yhteisasumiseen. Käytännössä avoliiton osapuolille on tukijärjestelmissä luotu elatusvelvoite. (Tämä tosin koskee yleensä vain heteroita...) Kelan tapa laskea eri sukupuolta olevat kämppikset automaattisesti avopariksi vaikeuttaa kimppa-asumista ja vie samalla muuten ehkä vapautuvia pienasuntoja vuokramarkkinoilta. Epäyhtenäiset käytännöt asumisjärjestelyihin liittyvissä tuissa tekevät yhdessä asumisesta epävarmaa ja monimutkaista, etenkin jos toisen tuensaajastatus muuttuu (esimerkiksi opiskelijoiden avopuolisoiden tulot eivät enää vaikuta tukiin, työttömällä vaikuttaa) tai toisen tulot ovat selvästi suuremmat kuin toisen.

Joitain vuosia sitten tapasin pitkästä aikaa kouluaikojen ystävän ja kuulin tuoreesta avioerosta. En osannut edes pahoitella ennen kuin ihmettelin ääneen, missä vaiheessa pari oli muka ehtinyt mennä naimisiin. Ystävä muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen 18-vuotiaina lukiolaisina, mutta vanhempien tulojen vuoksi kumpikaan ei olisi saanut opintotukea. Ainoa ratkaisu oli avioliitto, koska naimisissa olevan opiskelijan tukiin vanhempien tulot eivät vaikuta. Vihkiminen oli suoritettu tukiteknisenä toimenpiteenä maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa edes meille kavereille kertomatta, ja ystävän kommentti tiivisti tukijärjestelmien absurdiuden: "Naimisiinmenolla saatiin vuosiksi normaali opintotuki ja avioero maksaa 60e, joten kyllä siitä jo voitolle jäi." On naurettavaa, että avoliitossa elävät täysi-ikäiset pakotetaan pyytämään rahat vuokraan ja elämiseen vanhemmiltaan, varsinkin siinä elämänvaiheessa jolloin opiskelu estää täysipäiväisen työnteon.

Asuin joskus samassa asunnossa kolmen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Yksi oli pienellä palkalla töissä ja kaksi opiskelijoita, minulla sosiaalitoimiston asiakkaana oli mahdollisuus maksaa muita suurempaa vuokraa. Vuokrasopimusta ja kunkin asumistuki- ja asumislisäkaavakkeita täytettiin huolella ja hartaudella, kun pohdittiin neliöiden jakamista paperilla oikeankokoisiin palasiin opiskelijoiden vuokrasumman minimoimiseksi niin, että kaikille meille tuilla eläville voisi jäädä vuokran jälkeen käteen edes jotakuinkin samantasoinen summa. Kelassa katsottiin aluksi mukavimmaksi vaihtoehdoksi kirjata minut avoliittoon - juuri sen varakkaimman kämppiksen kanssa, jolloin toisen palkka olisi vaikuttanut asumistukeeni. Tilanne selvisi, kun toimitin jokaisen neljän asukkaan allekirjoittaman paperin, jossa vakuutimme ja todistimme, ettei meistä kellään ole parisuhdetta toisen asukkaan kanssa.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Onneksi asun lähellä

Kahden kuukauden karenssin varjo väistyi yllättäen ja aamuisin herääminen työharjoitteluun piristää mieltä. Talveksi on siis tekemistä ja masentava pimeys ei pelota niin paljon. Parasta tietysti on ylläpitokorvauksista kuukausittain kertyvä 160e ylimääräistä verovapaata tuloa, jota edes sosiaalitoimisto ei vähennä tuista. Rahaahan on siis jatkossa kuin roskaa.

Kotikuntani päätti lakata myöntämästä työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuville julkisen liikenteen kausikorttia sosiaalitoimistosta. Päätös perustuu toimenpidepäivistä maksettavaan kahdeksan euron ylläpitokorvaukseen, jonka tulisi kattaa työllistymisestä aiheutuvat kulut. Työharjoittelun maksimituntimäärä on 40h viikossa, joten oletuksena ilmeisesti on, että (pk-seudulla edestakaisista matkoista 5e) matkakulujen jälkeen jäävällä osalla (3e) työtön kattaa täysimittaisen päivän ruokailut.

Kaikki työharjoittelupaikat eivät tarjoa ruokailua, saati maksutonta, eikä mikroakaan läheskään aina löydy. Jos työpaikan yhteydessä tai läheisyydessä on ruokala, sieltä tuskin saa ateriaa alle viiden euron - sen halvemmalla syövät yleensä vain opiskelijat. En vielä tiedä työharjoittelijan virallisesta oikeudesta taukoihin, mutta "oikeissakin" työpaikoissa harjoittelija/sijainen jää helposti lounastauon ajaksi paikkaamaan ylempiään näiden lähtiessä iloisesti venyvälle lounaalle, joten olen hiukan skeptinen monien työharjoittelijoita ottavien lafkojen alttiudesta erikseen järjestää palkattomille työntekijöilleen mahdollisuutta eväsruoan lämmittämiseen tai ruokailutilaa, missä syödä rauhassa. Niissä paikoissa, joissa siihen saattaisi olla resurssit, harjoittelijat eivät ehkä halua pyytämällä riskeerata mahdollisuuksiaan saada jalka oven väliin.

Aiempi, käsittääkseni monilla paikkakunnilla edelleen yleinen käytäntö myöntää maksusitoumus työvoimapoliittisesta toimenpiteestä aiheutuviin matkakuluihin takasi pitkälti sen, ettei työharjoittelijalle tai työkokeilijalle tule aktivoitumisesta ainakaan tappiota. Selvää on, että jo kahdeksan euron päiväpalkka motivoi monia etsimään mielekästä työtä; vaikka kyseessä onkin kulukorvaus eikä palkka, pienikin taloudellinen liikkumavara saattaa saada pitkäaikaistyöttömän tuntemaan, että hänen työllään on merkitystä ja että sitä arvostetaan edes pienen tukemisen verran. Kahdeksan euroa on pieni ilonaihe päivän työstä ja 160e varsin pieni korvaus kuukaudesta - miksi pirussa pitää viedä tuhkatkin pesästä?

Toivoisin tosiaan joskus, että kunnan ja lautakuntien valmisteleville byrokraateille maksettaisiin vastaavaa kuukausituloa. Kahdeksan tunnin päiviä parilla voileivällä ja päivän palkka uppoaa 80%:sti bussilippuihin. Repiköön siitä kutsumusta.

Onneksi oma työmatka on käveltävissä ja kengät kestävät kohtuullisesti loskaa.

Päivän ilmaisjakelulehti mainosti ilmeisesti ihan maksetulla mainoksella Hurstin koollekutsumaa vähävaraisten mielenilmausta eduskuntatalolla ensi viikolla. En ottanut lehteä enkä mainosta talteen, mutta muistaakseni keskiviikkona 15.9. klo 12. Korjatkaa jos joku tietää paremmin.

Olen vältellyt kaikenmaailman rauhanliikkeiden ja ydäreiden mielenosoituksia ja muita keskinäisen kehumisen kerhoja, mutta asunnottomien ja työttömien mielenilmauksille (varsinkin niille luovemmille) riittää vielä sentään sympatiaa. Toisin sanoen niille, joilta on jo karsittu turha sinisilmäisyys ja jotka eivät kuvittele pelkän joukkovoiman muuttavan mitään - "täytyyhän niiden kuunnella kun meitä on näin monta ja päästiin paikallislehden huumoripalstallekin". Taidan mennä paikalle jos töistä suinkin kerkiän, ellei muuten niin kävelemään muina miehinä eduskuntatalon ohi ja vilkaisemaan sivusilmällä, voisiko joukkoon vaikka sulautua.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Pyhä yksinkertaisuus

Kaikki mulle heti nyt -ajattelutapa voi kohdistua materiaalisten ylellisyystuotteiden sijaan myös sosiaalisiin verkostoihin. Vaikka materiaaliset toiveet olisivatkin olleet realistisia, tulevaisuudentoivo hapertuu, kun sosiaalista pääomaa ei jaksakaan ylläpitää entiseen tapaan, sen kasvattamisesta puhumattakaan. Aktiivisen elämän ja jatkuvan verkostoitumisen monimutkaisuus, rönsyily ja kaiken mahdollisen haaliminen saattavat vaatia valtavasti voimavaroja, ja niitä on vaikeaa saada säästöön korosta puhumattakaan. Rahallisesti köyhä voi olla onnellinen, mutta sosiaalinen köyhyys on se mikä lopulta musertaa.

Ongelmien kasautuminen ja horjuminen syrjäytyneisyyden laitamilla pakottaa hahmottamaan elämää uudestaan. Tuillaelävänä, mutta sosiaalisesti aktiivisena, terveenä ja tulevaisuuden lupauksia täynnä usko omiin mahdollisuuksiin oli vielä lähes rajaton ja toiveet - tai ainakin haaveet - sen mukaisia. Uravaihtoehtoja oli useita, mutta elintaso-odotukset olivat varsin kohtuullisia: hankkisin haastavan ja koulutustani vastaavan työn, jossa voisi hyödyntää myös työelämän ulkopuolella hankittuja taitoja ja verkostoja ja eläisin aktiivista mutta yksinkertaista elämää, jossa matala mutta kohtalainen palkkataso näkyisi lähinnä turvatussa asumisessa, tuoreissa, monipuolisissa ja kotimaisissa ruoanlaiton raaka-aineissa ja yhdessä matalan budjetin reppumatkassa kerran vuodessa.

Uskoin joskus selviäväni tarvittaessa opintotuella nostamatta kohtuuttomasti lainaa, koska freelancerina sai suht helposti satasen sieltä, toisen täältä. Aktiivinen elämäntapa ja laajat, vaihtelevat tuttavapiirit tekivät itsenäisestä viestinnästä luontevan, vaikkakin epäsäännöllisen sivutulonlähteen. Vasta sairastumisten ja elämäntilanteen muutosten jälkeen aloin täysin ymmärtää, missä määrin "vapaa-aika" oli sidoksissa sivutulojen määrään ja kuinka täysipainoista omistautumista kontaktien haaliminen, ylläpito ja itsensä alalla kehittäminen vaatii. Freelancerilla, kuten monien muidenkin alojen keikkatyöläisillä ja yksinäisillä yrittäjillä, palkkioiden ja pätkätyösuhteiden määrät ovat vahvasti sidoksissa siihen, kenet tuntee ja miten sitä osaa hyödyntää.

Pitkäaikaisköyhän elämästä putoavat ennen pitkää pois rönsyt, ne ylimääräiset pienet härpäkkeet, kuten elektroniikka, sisustaminen, maksulliset tv-kanavat ja ulkomaanmatkat. Vaatteiden haalistuessa, virastopyörityksen ja ruokajonojen viedessä voimat, kolikoiden loppuessa moneen kertaan murretusta säästöpossusta ja itsetunnon rapistuessa karsiutuu hiljalleen myös sosiaalinen rönsyily. Ei enää klubikeikkoja, ennakkonäytöksiä, impulsiivista poikkeamista parille uusien tuttavuuksien kanssa, sielunveljeyden kokemista tuntemattoman vierustoverin kanssa pitkällä lentomatkalla. Ei loputtomia hyvänpäivän tuttuja, yöpaikkoja joka kaupungissa ja maassa, ei tottumuksen tuomaa varmuutta siitä, että aina löytyy joka tuttu joka osaa, tietää tai hoitaa.

Yksinkertaisuus on pyhää vain silloin, kun se on vapaaehtoista, eikä sen takana häily pahoinvointia, ahdistusta, sairautta, pettymyksiä tai säröilleitä unelmia. Materiaalista yksinkertaisuutta on helppo ihannoida, eri asia on kuinka pitkälle sen vapaaehtoisesti vie ja missä kohti käsitys ylellisyydestä ja ylenmääräisyydestä kulkee.

Myös sosiaalisessa asketismissa eläminen voi onneksi olla vapauttavaa ja helpottavaa. Jatkuvan verkostopyörityksen ja usein melko turhanpäiväisten tuttavuuksien tutustumisrumban sijaan keskittyminen yksinomaan muutamaan hyvään kohtalotoveriin saa käsittelemään suhdetta muihin ihmisiin eri tavalla. Kun on vähän rahaa mutta lähes loputtomiin aikaa, entisten aktiviteettikeskeisten tapaamisten sijaan oppii istumaan vaikka vain hiljaa toisten ihmisten kanssa, ilman tarvetta jatkuviin kokemuksiin. Koskea ei aina tarvitse laskea, joskus voi kiivetä kivelle ja antaa veden virrata ohi.

Samoin kuin minimituille putoaminen on toisille kammottava mörkö, minulle sosiaalinen köyhyys näyttäytyi väistämättä tienä toivottomuuteen ja syrjäytymiseen. Kaikin tavoin köyhänä eläminen painosti valjun harmaana, synkkänä suona, jossa ilonaiheita tai lohdutusta löytyy lähinnä pitkäripaisen hyllystä. Muista ihmisistä eristyminen ja eristäytyminen ruokkivat toisiaan ja samalla materiaalista köyhyyttä.

Ruokajonojen arvokkuus ei ole vain ruoassa. Sosiaalisena ympäristönä ne ovat ainutlaatuisia.

Kevytsosiaalisuuden korvannut nykyinen sosiaalisuus on usein raskasta. Muutamaan ihmiseen keskittyessä päätyy helposti osaksi toisten arkisia iloja ja suruja, ongelmia, myös toisten köyhyyttä.

tiistai 1. syyskuuta 2009

"Äiti, onko tänään joulu?"

Parin kuukauden jonotauon aikana ruokajonot muuttuivat mielikuvissa lähinnä ruoka-automaateiksi, ja niiden inhimillinen ja sosiaalinen puoli unohtuivat lähes kokonaan. Positiivinen sosiaalisuus suorastaan vyöryi vastaan tasaista tahtia jonon pään lähestyessä.

"Mitä ilopilleri!" "Katos rentukka!" "Mrrrh." "Jopas tuulahtaa." "Kato suakin näkee." "Ootko sie sieniä saanuna?"

Tervehdyksiä on monenlaisia (vaikka ihmettelin kovasti tuota ilopilleriä ja hetken aikaa epäilin sen olevan piruilua). Pari äijää kävi halaamassakin, ja kaupanteko käynnistyi välittömästi. Sopimuksia tunnustellaan vielä polkupyörästä ja isommasta satsista tuoreita kanttarelleja.

Uusi kasvo, ennestään tuntematon nainen, kertoi pienten lastensa haluavan töihin ruokajonoon. Äidin kannettua edellisellä viikolla kotiin lastillisen vanukkaita yksi lapsista oli ihmetellyt, joko on joulu. Liikuttavinta oli, että lapset olivat halunneet lahjoittaa vanhat lelunsa jaettavaksi ruokajonossa ja ilmoittaneet, että ollessaan seuraavan kerran sairaina niin etteivät voi mennä kouluun haluavat tulla jonoon auttamaan.

Jonosta kotiin päästessä toinen hartialihas alkoi krampata kantolastin painosta. Päivän ateriana on siis itsepoimittuja kanttarelleja kastikkeena, voiperunoita ja uunilihaa. Jos kaupasta löytyy huomenna tai ylihuomenna halpaa kanaa, pääsen päivän hedelmäsaaliin kanssa kokeilemaan paljon pohdittua mangokanaa.

Tuin pienellä panoksella kotimaista tietotyöläisyyttä (toteutin samalla syvällejuurtunutta kirjahamstraajaviettiäni) ja ostin jonkin aikaa sitten julkaistun Paskaduunista barrikadille -kirjan, jota on ehditty jo kommentoida eri blogeissa. Ehkä kannan kommenttikorsia kasaan vielä jossain vaiheessa, vielä en ole ehtinyt kuin vilkaista ensimmäisiä sivuja.

Ja uutisia byrokratiapuolelta: sain sähköpostitse välitettynä Turun johtavan sosiaalityöntekijän Jyri Mikkolan kielteisen vastauksen asiakkaan pyyntöön Turun kaupungin sisäisestä toimeentulotukiohjeistuksesta.

"Ohjeistus on käytännössä koko ajan keskeneräinen, koska sitä päivitetään jatkuvasti. Ohjeistusta voi verrata lähinnä esimiesten antamaan suulliseen ohjeistukseen ja neuvontaan, eikä sitä näin ollen katsoa julkisuuslain tarkoittamaksi asiakirjaksi."

Ehkä sitten näin. Olisi kuitenkin ihan mielenkiintoista kuulla julkisoikeuden osalta asiantuntevampien kommentteja siitä, miten löyhin perustein ohjeistuksia voidaan sulkea julkisuuslain ulkopuolelle.