tiistai 16. helmikuuta 2010

Asuntoa odotellessa

Oli ihan toista olla köyhä yksin.

Eilen kokosin kanakassin naapurille ja schäferille, tänään vien toiseen naapuriin tortilloja, toscakakkua ja tulppaaneja. Jostain kaupasta oli tullut rehuja enemmänkin, ja sain ruokajonosta vielä autokyydin kotiovelle, ettei ylijäämistä haalimani orkidea palellu. Ja hyvällä tuulella kun olin, kävin viemässä tulppaanikimpun kioskimyyjälle, joka taannoin lahjoitti löytötavaroissa puoli vuotta lojuneet hanskat jonon vaatejakoon vietäväksi. Loppuviikolle sovin jonon ulkopuolella hytistessä treffit päivätuvalle, jossa yksi ostarin kasvoista lupasi opettaa lopultakin pelaamaan biljardia.

Vie mennessäs, tuo tullessas, opetti äiti. Melkein aina liikkeelle lähtiessä on jotain vietävää, ja harvoin kotiin palaa tyhjin käsin. Muutan asumaan yksin heti tilaisuuden tullen, ja tulevaan kämppään on jo viherkasvitkin tiedossa, kun yksi naapureista lupasi laittaa pistokkaita. Asuntoa odotellessa aloin hamstrata käyttötavaraa ja täyttää kaappeja ja pakastinta sillä ajatuksella, että uusi koti tuntuu paljon nopeammin kodilta, jos sen kaapeissa on ruokaa. Sosiaalityöntekijä antoi asunnonhakuun lausunnon ja diakoni suosituksensa - kun takana on fatta ja Herra, niin mikä muka voisi mennä vikaan?

En ymmärrä miten joskus saatoin masentua ruokajonossa. Elämäntilanteen muutos, lisääntynyt päivänvalo ja uuden kodin etsintä varmasti nostavat osaltaan mielialaa, mutta hyväntuulisesta sosiaalisuudesta tulee riippuvaiseksi. Vuorovaikutus, jeesaaminen puolin ja toisin ja ihmisten alttius olla loppujen lopuksi kuitenkin hyviä toisilleen (ainakin silloin, kun se ei maksa) saavat aikaan tietynlaista tulevaisuudenuskoa ja varmuudentunnetta. Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.