torstai 28. toukokuuta 2015

Neljän vuoden vitutus aina välillä on parlamentarismin väistämätön seuraus

Koska hallitusohjelma on nyt kuuma sana, haluan minäkin vänistä jollekin.

Leikkauksia tehdään, korotuksiakin on joskus tehty, rakenteellisia ongelmia tulee ja menee ja yksi hallitusohjelma ei ole maailmanloppu. Kyseenalaista toki on, saavutetaanko näillä keinoilla asetettuja tavoitteita sen enempää lyhyellä kuin etenkään pitkällä tähtäimellä. Ja vähäpätöisempänä seikkana voi keskustella myös siitä kuuluisasta äänestäjän kuluttajansuojasta, politiikan ja totuuden suhteesta ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kehityksestä sun muuta pientä.

Eniten mietityttää, keneltä oikeasti leikataan ja keneltä ei. Leikataan, leikataan, mutta kuka sen kaiken maksaa?

Kommentit ovat täysin subjektiivisia, ja kaikki yhteydet olemassa oleviin tilanteisiin ovat kuviteltuja nyt ja toivottavasti tulevaisuudessa.

1)      Lapsilisien indeksijäädytys. Kyllä, pisara sekin on pienessä toimeentulon lätäkössä, muttei kriittinen. Palkansaajilla sen sanotaan kompensoituvan ansiotuloverohelpotuksilla, mutta meillä tuensaajilla ei tarvitse miettiä edes sitä, vaan vaje siirtyy automaattisesti katettavaksi toimeentulotuella.
Hyötyjä: valtio – Kärsijä: kunta ja monilapsiset pienituloiset palkansaajaperheet.

2)      Opintotuesta leikkaaminen. Onneksi en opiskele yliopistossa, varsinkaan Helsingissä.

Meillä EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden määrä todennäköisesti laskee, mutta lukukausimaksujen vaikutusta oppilaitoksen talouteen en tiedä.

Opintotuen lainapainotteisuuden lisääminen koskee, koska kaavaillun 1100e opintoraha + asumislisä + opintolaina -summan mukaan taloutemme tulojen velalla katettava osuus on sitten 15kk päästä – kun se on ajankohtainen - enemmän kuin sen 400e (nykyinen maksimilaina/kk). Loput katetaan edelleen toimeentulotuella, ellen saa palkallista harjoittelupaikkaa.

Sanotaan, että muutos koskee vain uusia opiskelijoita. Uusia opiskelijoita vai uusia opintotuen hakijoita? kysyy nimimerkki ”Työvoimapoliittinen korkeakouluopiskelija”
Hyötyjä: valtio, lyhyellä tähtäimellä – Kärsijät: opiskeluhaluiset mutta taloudellisesta tulevaisuudestaan epävarmat, työvoimapolitiikka, elinkeinoelämä, kunta, yhteiskunnallinen tasa-arvo.

3)      Subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus. Kun tästä aiheesta käytiin laajaa julkista keskustelua Silloin Joskus, kerrottiin, että oikeus täysipäiväiseen päivähoitoon kotona olevasta vanhemmasta huolimatta säilyy niissä tapauksissa, joissa on kyse lapsen kehityksestä tai perheen sosiaalisesta tilanteesta. Mihin raja vedetään, ovatko kriteerit valtakunnallisesti yhtenäiset ja mikä instanssi tekee päätöksen, onko perheiden omatoimisesti anottava luokittelua b-luokan perheeksi, joka tarvitsee lapselleen täyspäivähoitoa sosiaalisin perustein? Huomioidaanko yksinhuoltajat, fyysiset siirtymäajat ja se, että työttömiksi luetaan myös ne, jotka ovat vajaatyökykyisiä (mielenterveysongelmat, päihteet, kipuoireet jne.) mutta eivät virallisesti sairaslomalla? Ja sori nyt vaan, en usko hetkeäkään, että 3-6-vuotiaalle ylienergiselle huomiota ja opastusta tarvitsevalle viipottajalle on eduksi kyhjöttää kotona uupumuksesta puolitajuttoman vauvanhoitajan kanssa. Hyötyjä: Kuka? Kärsijät: Töistä leikatut hoitajat, hoitolapset, vanhemmat, työttömyyskassa, ne nuoremmat sisarukset.

4)      Lääkkeiden Kela-korvausten leikkaaminen. Ei tunnu missään, sossu maksaa. Päästiin juuri ehkä pois sossun luukulta, kun asumistuki nousi niin paljon, että ajattelin säästää omia ja julkisia resursseja ja olla muutaman kympin ja kohtuullisten terveydenhoitokulujen takia ramppaamatta fattassa joka kuukausi. Siirrän päätöksen toistaiseksi vatulointikoriin.
Hyötyjä: valtio – Kärsijä: kunta, pienituloiset, sairaat.

5)      Päivähoidon maksuluokat. Nollamaksuluokan käpälöinti olisi kai lähinnä siirtoa kunnallisesta budjettisarakkeesta (vai riviltä?) toiseen päivähoidon ja sosiaalitoimen välillä. Ylemmän maksuluokan lisäämisessä toivottavasti huomioitaisiin progressiivisen verotuksen vaikutukset riittävän kattavasti eri perhemuodot huomioiden, koska päivähoitomaksut määräytyvät brutto- eivätkä nettotulojen mukaan.

Yhteenveto: Me, jotka syystä tai toisesta oikeutettuja verottomien tukiemmekin jälkeen vielä toimeentulotukeen (ja joita pidetään kaikkein köyhimpinä, vaikkemme joudu edes elämään lainalla), emme juuri näillä näkymin menetä rahaa. Toimeentulotuki seuraa indeksiä, ja jotakuinkin kaikkien muiden suorien tulonsiirtojen heikennysten aiheuttamat vajeet siirtyvät katettaviksi toimeentulotuella. Kunta maksaa (minun talouteni tapauksessa ja juuri tässä elämänvaiheessa), mitä valtio leikkaa.

Sen sijaan menetämme jotain, mihin emme voi omilla mitättömillä valinnoillamme vaikuttaa; meille pienituloisille välttämättömien julkisten palveluiden taso laskee, mahdollisuudet luokkasiirtymiin kouluttautumalla vaikeutuvat, koulutuksesta leikataan.

Jos talousyksikölläni olisi ansiotuloista sama nettomääräinen rahasumma käytettävissään kuukautta kohti kuin nykyään, maksaisin jo nyt päivähoitomaksuja alimman maksuluokan mukaan, tai siis en maksaisi, koska sen maksaisi kuitenkin sosiaalitoimi. Olisin yksi työssäkäyvistä köyhistä, joilla ei juuri ole mahdollisuuksia nousta pois tulonsiirtojen piiristä. 

Täydet 100% nettotuloista menee asumiseen ja kulutukseen, joka nyt koostuu pitkälti halvimmasta monipuolisesta ruoasta mitä on saatavilla (eli valitettavan paljon ulkomailla tuotettua) ja kierrätyksestä (ei juuri tue kansantaloutta). Vuokraisäntä on sentään yksityinen ja maksaa vuokratuloistaan pääomaverot Suomeen.

Jos toimeentulotukirajalla elävän palkansaajan (tai tuensaajan, tässä suhteessa se ja sama) käytettävissä oleva summa kasvaisi 50%, kasvaisi kansantalouden kiertoon palaava summa ehkä vielä enemmän. Pienituloisimmille suunnatuista tulonsiirroista leikkaaminen on pois kulutuksesta.

Liikkumavara ohjaa valintoja yhtä paljon kuin arvot: käyttäisin enemmän palveluita, kuten parturikampaamoja, joukkoliikennettä, kulttuuria ja viihdettä; ostaisin lapselle kotimaiset kengät, vaikka ne maksaisivat 15% enemmän; ostaisin vain kotimaisia maitotuotteita kauppaketjubrändien tanskalaisten ja virolaisten sijaan.

Toivon sydämeni pohjasta, että valmistun alle tavoiteajan, työllistyn alalle mahdollisesti jo opiskeluaikana opintojen siitä kärsimättä ja että muutaman vuoden päästä olen onnellinen nettomaksaja, jolla on varaa tukea valinnoillaan pienyrittäjiä ja kotimaista tuotantoa ja maksaa niin isoja veroja, että niistä liikenee kehitysapuunkin. Niin, ja säästää jostakin vielä huntti kuussa lapsen autokoulua ja opintoja varten, koska maksuttoman koulutuksen tulevaisuudesta ja lainapainotteisuudesta ei voi tietää.