maanantai 19. huhtikuuta 2010

Hiljainen hetki

Sanktiot eivät kannusta työttömiä (Yle 19.04.10)

Luin ensin väärin. Ihmettelin, joko tosiaan ovat ymmärtäneet, ettei tukien menettäminen jokaisen saadun palkkaeuron myötä motivoi. Vasta sana sanktio selvensi, että kyse olikin niistä tuenalennuksista, mitä seuraa ellei hae töitä ja osallistu työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.

Jos ei mene töihin, saa tukisummassa näkyviä sanktioita, ja tuista vähennetään 20-40%. Jos menee töihin, tukisummista vähennetään pahimmillaan 100%. Ei yllätä, että osa-aikaisesta tai väliaikaisesta töihinmenosta seuraavat työttömyysturvan uudelleenkäsittelyt ja tukien menetys pelottavat enemmän kuin viidenneksen tukivähennys.

Ymmärrettyäni mistä jutussa puhuttiin olin hetken aikaa sanaton.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Liikamakua

Terveydenhoitokulujen kattaminen sosiaaliturvalla on joillakin paikkakunnilla vajaakuntoisille, liikuntarajoitteisille ja muuten sairaille varsinainen leipään leivottu kivi hyvinvointivaltion viimeisellä ehtoollisella. Kunnan sosiaalitoimi on lisännyt päälle kirsikan rajoittamalla sekä ennakkoon hankittavien hinta-arvioiden että maksusitoumusten voimassaoloaikoja - lääkkeiden hinnat muuttuvat niin usein, sanovat. Erilaisten virasto-ongelmien kasauduttua lyhyen ajan sisällä teki mieli huutaa, hajottaa poistyöntäviä pleksitiskejä tai edes valittaa kirjallisesti mihin tai kenelle tahansa. Yksinkertaisista asioista on tehty taas vaikeampia yksinkertaisille ihmisille, joille asiat ovat ennestäänkin vaikeita.

Kunnan sosiaalitoimella on ollut tapana vaatia jokaista lääkemaksusitoumusta varten uusi hinta-arvio riippumatta siitä, onko lääkitys jatkuva tai onko hinta aina sama. Maksusitoumuslääkkeisiin tarvittavat kaksi apteekkikäyntiä ja kaksi visiittiä fattaan sai ennen hoidettua samalla reissulla muiden asioiden kanssa silloin, kun seuduille oli muutakin asiaa.

Lääkevalmisteiden hintavaihtelu on kuitenkin uuden linjauksen mukaan niin tiuhaa, että hinta-arvio täytyy jatkossa toimittaa sosiaalitoimistoon saman päivän aikana, ja ellei maksusitoumusta nouda ja käytä seuraavana päivänä, se vanhenee. Ennen maksusitoumukset olivat sentään voimassa sen toimeentulotukikuukauden loppuun, jonka aikana maksusitoumus oli myönnetty.

Sosiaalitoimen käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä julkisen terveydenhuollon puolelta määrättyihin reseptilääkkeisiin vaihtelevat kunnittain ja pahimmillaan jopa saman toimiston työntekijöiden välillä. Aiemmilla asuinpaikkakunnillani lääkkeisiin sai maksusitoumuksen yksinkertaisesti esittämällä reseptin sosiaalitoimiston tiskillä ja täyttämällä lomakkeeseen lääkkeiden about-hinnan. Tuensaajapotilaan kannalta järjestelmä oli toimiva ja looginen: uusimattomaankin reseptiin sai maksusitoumuksen, koska jos reseptiä ei syystä tai toisesta uusita ei synny kulujakaan. Ja koska reseptistä riitti toimistolle kopio, sai reseptin uusittua toimeentulotuen käsittelyn aikana ja haettua lääkkeet tarpeen mukaan ilman viivytyksiä.

Täällä reseptilääkkeiden hankkiminen sosiaalitoimiston maksusitoumuksella vaatii yhteensä viisi asiointikäyntiä. Kun resepti on saatu terveyskeskuksesta noudetaan apteekista hinta-arvio, joka toimitetaan alkuperäisen reseptin kanssa sosiaalitoimistoon. Sittarin saa seuraavana päivänä, ja lopuksi seistään hikisenä apteekin reseptijonossa karvalakkipappojen riidellessä lääkevaihdosta. "Minä haluan hammassärkyyni Buranaa enkä mitään ipumakseja! Se halvempi ei toimi, kyllä minä olen kokeillut!" Maksusittarikikkailu on turhauttava toimenpide, ja kodin, tk:n, apteekin ja sossun siirtymävälit matkakuluineen motivoivat ostamaan lääkkeet omalla rahalla ja laskuttamaan kulut takautuvasti, vaikka se tarkoittaisikin viittä päivää vedellä ja leivällä.

Sain työkeikan, ehkä. Pitkän päivän päätteeksi käteeni ehkä sujautetaan jokin seteli, ja muutaman vuorokauden sisällä valuutta jatkaa jotakuinkin täysimääräisenä kiertokulkuaan valtiontalouden ylläpitoon. Ensimmäiseksi kävelen verokorttiyhteiskunnan rakenteita romuttava seteli taskussani sisään yhdestä niistä ovista, joista varattomilla ei ole asiaa ja leikkautan hiukset parturikampaamossa ensimmäistä kertaa vuoteen. Käynnistä tulee neljäs maksullinen tällä vuosituhannella.

Oli mustaa, harmaata tai valkoista, kaikki raha tulee nyt tarpeeseen, jotta voin kietoutua itsepetokseen ja elää huoletonta just tätä päivää just nyt, kun postien seasta löytyi pahaenteinen kirje Kelalta ja seuraava arkipäivä on siis valmiiksi pilalla. Syksyllä työvoimaneuvoja kyseli rutiininomaisesti opintojen keskeytystodistusta ja lupasin hoitaa asian kun vain ehdin ja muistan. Sen toimitukselle ei asetettu eräpäivää tai muutenkaan juuri kuumotettu, työnhaku pysyi normaalisti voimassa, työelämävalmennussopimus hyväksyttiin ja ylläpitokorvaukset tulivat normaalisti tilille.

Syksy ja kevät ovat olleet mielenterveyden, asumisen ja perusturvallisuudentunteen kannalta tuskaisen kaoottisia. Rämmin kuukausia päivän kerrallaan yöpaikasta ja kriisistä toiseen ja pysyin kasassa turvautumalla duuniin ja sen tarjoamaan sosiaaliseen tukiverkkoon. Hoitoon hakeutumisen kivinen tie oli ennestään riittävän kuljettu evättyjen kuntsareiden ja terapioiden umpikujiin asti enkä halunnut sairaslomaa. Ehkä olisi pitänyt, koska minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Kela totesi tehneensä virheen myönnettyään työmarkkinatukea puuttuvasta keskeytystodistuksesta huolimatta. "Virheen" takia puolen vuoden aikana on Kelan mukaan tapahtunut tukien "liikamakua" [sic]. Halusivat hyväksyntäni oikaisupäätökselle, jonka sisältöä ei kerrottu. Voivatko "liikamaku" ja "oikaisu" viitata mihinkään muuhun kuin takaisinperintään, ja jos niin mihin?

Hallintolain mukaan vastaanottajan katsotaan saaneen kirjeen seitsemän vuorokauden sisällä päiväyksestä. Kela oli siis jättänyt vastausaikaa 2-3 arkipäivää, ja kun vielä hain postini poste restantesta vasta reilun viikon tauon jälkeen, palautuspäivä oli jo ollutta ja mennyttä. Myös työnhaku oli (huomaamattani, oma moka) katkennut välittömästi työelämävalmennuksen jälkeen, joten koko tilanne vaatii antaumuksellisia Kela- ja työkkärikäyntejä ja intensiivisiä puheluita numeroihin, joissa jonotuskin maksaa. Yritin päästä prosessissa alkuun, mutta perillä työkkärin ovessa kerrottiin yli 25-vuotiaiden palveluiden siirtyneen kokonaisuudessaan toiselle puolen kaupunkia. Alle 25-vuotiaitakaan varten ei ollut esimerkiksi asiointitiskiä, enkä löytänyt yhtään työntekijää jolta kysyä edes soveltuvia puhelinnumeroita aikuispuolelle.

Asennoidun suosiolla siihen, etten koskaan näe vielä maksamatta olevia ylläpitokorvauksia ja aktivointilisiä, mutta jännitän miten Kela toimii puolen vuoden "liikamakujen" suhteen. Selvittely saa jatkua maanantaina, nyt voin vain yrittää saada lisäaikaa vetoamalla hallintolakiin ja selvittää pykäläryteiköstä mahdollisia seurauksia.

Kelan tuntien - ja jos hallintolaista mitään muistan - ei hyväksyttäväksi lähetettävä oikaisupäätös ole sisällöltään oikeastaan koskaan asiakkaan kannalta myönteinen, koska asiakkaalle selkeän myönteisiä päätöksiä ei tarvitsisi hyväksyttää.

Ensi viikosta tulee rankka. Viikonloppu aikaa jalostaa unetonta ahdistusraivoa tiiviin peräänantamattomaksi kärsivällisyydeksi, jolla selvitään vielä tästäkin tukikriisistä kunnialla ja veloitta.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Paskaa voi kiillottaa

Yhtenä sadoista työttömistä päivistä röhnötin nautinnollisesti kylpytakki auki nojatuolissa juomassa kaljaa ja katselemassa juuri sitä kanavaa, mikä oli sattunut jäämään edelliseltä katsojalta auki. Myytinmurtajissa testattiin sanonnan "paskaa ei voi kiillottaa" todenperäisyyttä: eläintarhasta koottiin eksoottinen valikoima jätöksiä, joista pyöriteltyjä kakkakuulia hiottiin ja hinkattiin, ja lopuksi verrattiin eri eläinsuolistojen lopputuotteiden kiiltoa mittaamalla heijastustasoa kalliin näköisellä laitteella. Kuulista tulikin ajan kanssa varsin hienopintaisia ja sileitä; satunnaisia pintakarvoja lukuunottamatta alkuperää olisi voinut olla mahdoton arvata. Muistaakseni leijona voitti.

Onko näissä ohjelmissa jonkun mielestä mielekästä sisältöä? Tietysti on. Paskan kiillottamiseen liittyvää hokemaa kuitenkin aina joskus kuulee, ja oli korkea aika kumota sen todenperäisyys. Aina on niitä, jotka ovat varmoja itsestään ja kyvystään lukea ihmisiä ja ympäristöä, tulkita tapahtumia ja muodostaa oikeita mielipiteitä siitä, mikä milloinkin on sitä itseään. Alentuva ja itsetietoinen ääni kertoo Suomen sosiaaliturvan kannustavan laiskuuteen ja loisimiseen, miten kaikki me ponnistamme samalta viivalta yhtäläisillä mahdollisuuksilla tai miten yhteiskuntamme kaltoinkohdelluin väestöryhmä on todellisuudessa sosiaalipummien riistämä keskiluokkainen ja keski-ikäinen valkoinen mies, joka on ikänsä tehnyt töitä ja maksanut veroja. Nämä alempiarvoisia väheksyvät äänet ovatkin todennäköisesti oppineet yhteiskuntarakenteen perusasiat tuijottamalla sanomalehdistä ja peilistä kiillotettua paskaa.

Lopputuotteen estetisointi on yhteiskuntarauhan säilymiseksi ilmeisen tarpeellista, koska myös valtionhallinto työllistää alalle satoja tai tuhansia.

Loppujen lopuksi minkä tahansa saa kiiltämään, ellei muuten niin rahalla. Koistisilla riittää pilkkuun saakka seuraa ja kusipääkin ansaitsee alipalkatulta aspalta hyvää palvelua, jos rahat riittää. Ilmaiseksi tai työvoimahallinnollisella yhdeksän euron päiväkorvauksella tehtävä työ ei ansaitse arvostusta tekijälleen, joka pysyy edelleen yhteiskunnan velallisena, mutta täsmälleen samaa työtä TES:n mukaisella liksalla tekevä on kelpo veronmaksaja. Miten moni vapaaehtoisduunari, kotiäiti/perhepäivähoitaja, omaishoitaja tai työvoimatyöllistetty on saanut kuulla (ja aina samalla tavalla, vaivautuneen vähättelevästi) työstään puhuttaessa, miten "sehän nyt ei olekaan oikeaa työtä". Puuhastelua, sitähän se.

Onhan ihan eri asia, että saa oikeaa palkkaa. Ja sitäpaitsi tässä maassa oikeasta työstä maksetaan aina oikea palkka. Ei olla Neuvostoliitossa, ei.

Työ - palkkatyö - kiillottaa jo käsitteenä kaiken mihin koskee. Etenkin tekijänsä, mutta samalla tekijän kulutusvalinnat, tavan hoitaa perhesuhteita, alkoholinkulutuksen ja hienhajun. Se oikeuttaa paremmuuteen ihmisenä ja kansalaisena, parempaan palveluun, lepoon työn ulkopuolisten velvollisuuksien sijasta ja pyhittää palkansaajasta yhteiskunnan tukipilarin. Koulutus- ja uraputkesta pullahtanut suurten ikäluokkien vielä voimissaan oleva palkansaaja käy parhaillaan läpi kollektiivista kanonisointia, sopivasti ennen kuin pakettimatkat ja mökkimaasturit vaihtuvat vanhainkodin vaippoihin (jotka vaihtaa joku muu kuin minä) ja hilpeään neuroleptipöhnään, jota voidaan lisätä sitä mukaa kun potilas - anteeksi, asiakas - tuo julki tarpeitaan muutenkin kuin vaipoissa.

Tein yli kymmenen vuotta töitä kolmannella sektorilla; nuorisotyötä, ympäristökasvatusta, oikolukua, kielenkääntämistä, yhteiskuntakoulutusta, erityissosiaalityötä, viestintää, sovittelua. Vapaaehtoisena, joskus kertaluonteisella urakkapalkkiolla, viime vuosina lähinnä työvoimatoimiston yhdeksän euron päiväkorvauksella, mutta ne työt merkitsivät jotain. Eivätkä edes pelkästään minulle, vaan niille muille, joiden vuoksi töitä tehtiin ja jotka arvostivat meitä tekijöitä. Ilman vapaaehtoisia moni niistä töistä olisi jäänyt tekemättä ja johtanut tilanteisiin, jotka eivät ole yhteiskunnalle ilmaisia. Silti ne eivät virastojen ja useimpien kanssaihmisten silmissä olleet minkään arvoisia. Sen sijaan saan selkääntaputuksia ja "tiesinhän minä että joskus sinäkin vielä teet oikeita töitä" -kommentteja nyt, kun myyn täydellisen merkityksetöntä krääsää pimeällä palkalla. Se työ ei ole kellekään minkään muun kuin pienen käteisrahan arvoista, mutta silti se näköjään toisten silmissä kohottaa minut palkkatyön sädekehän valaisualueelle. Kunnon ihminen, kun tekee töitä eikä vain puuhastele tai luuhaa. Yläpuolelleni jää enää vain veronmaksaja.

Hesarin kolumnissa Häkkinen (31.03.10) kuittaili työn idean käyttömahdollisuuksista, ja ehkä pyhistä lehmistä onkin parasta kirjoittaa kepeitä kolumneja. Jos kiiltäviä kuulia heittää seinään, näkee mistä ne on tehty.


Salsamar: Mettä

mie lähin methän
halusin mennä sinne ihan yksin,
ja selvittää ajatuksia
sielä oli kauhean kaunista,
koskematonta ja ikuista

ihan ku sielä ei olis kukkaan koskaan ees käyny!
hämähäkinseitikki oli ihan ehjinä,
kastepisaroita koivunoksilla ja ruskan lehet
jo tippuneina maahan

vaikka kaikki paikat näyttää sielä melkein samalta,
niin on niissä kuitenki hirveästi eroja!
missään kohtaa ei ennää samalla tavalla elä sopusoinnussa
männyt jänkällä ja
sienet koivumettässä

poroja mie en tännään nähny,
ehkä ne oli kaikki menneet paremmille apajille syömhän
tai ehkä ne nukku kaikki yhessä kasassa,
semmosessa sanattomassa yhteisymmärrykessä
ei niistä kukhan uhittele turhaan
eikä puhu toisista pahhaa

sammaa ei voi sanoa meistä ihmisistä,
meistä, jokka täälä yritämmä selvitä.
vissiin tämä on sitä ihmiskunnan uhmaikkää,
ko kaikki on "mie itte!" eikä muka tarvi toisten apua

ja vaikka sitä apua hakiski, niin ketäpä se kiinnostaa
pelkästhän niitä, jokka siitä saa palkkaa
olemmieki sielä lääkärissä joskus käyny, eikä ne muuta
ku kirjottivat reseptejänsä ja anto sairaslommaa
miten muka voipii ihminen levätä rauhassa kotona,
ko tietää, että jos se toistuu, niin ei ole ennää sitä peruskalliota
jota työpaikakski joskus sanothan

emmie jaksa ellää pelkästhän siks, että voisin tehhä työtä
tai että saisin mahollisimman paljon rahhaa, jota sitte tuhlata.
jumalilla on kyllä mahoton huumorintaju,
tai sitte ihmiset on tehneet jotaki tosi pahhaa
ko elämästä ei ennää ees sais nauttia

siks mie sinne mettään lähin,
kuulostelemhan lintujen laulua ja
kattelemmaan hilloja
maistelemmaan ja ihhailemmaan,
miten jotaki näin kaunista on voinu syntyä

sielä se pakopaikka aina pyssyy, ei se minnekhän katoa
mettä on aina mettä, siihen ei voi kukhaan kajota
ei ees isot päättäjät, ko eihän niitä kiinnosta
jonku pienen kylän osa taivhan valtakunnasta