Paskaa voi kiillottaa

Yhtenä sadoista työttömistä päivistä röhnötin nautinnollisesti kylpytakki auki nojatuolissa juomassa kaljaa ja katselemassa juuri sitä kanavaa, mikä oli sattunut jäämään edelliseltä katsojalta auki. Myytinmurtajissa testattiin sanonnan "paskaa ei voi kiillottaa" todenperäisyyttä: eläintarhasta koottiin eksoottinen valikoima jätöksiä, joista pyöriteltyjä kakkakuulia hiottiin ja hinkattiin, ja lopuksi verrattiin eri eläinsuolistojen lopputuotteiden kiiltoa mittaamalla heijastustasoa kalliin näköisellä laitteella. Kuulista tulikin ajan kanssa varsin hienopintaisia ja sileitä; satunnaisia pintakarvoja lukuunottamatta alkuperää olisi voinut olla mahdoton arvata. Muistaakseni leijona voitti.

Onko näissä ohjelmissa jonkun mielestä mielekästä sisältöä? Tietysti on. Paskan kiillottamiseen liittyvää hokemaa kuitenkin aina joskus kuulee, ja oli korkea aika kumota sen todenperäisyys. Aina on niitä, jotka ovat varmoja itsestään ja kyvystään lukea ihmisiä ja ympäristöä, tulkita tapahtumia ja muodostaa oikeita mielipiteitä siitä, mikä milloinkin on sitä itseään. Alentuva ja itsetietoinen ääni kertoo Suomen sosiaaliturvan kannustavan laiskuuteen ja loisimiseen, miten kaikki me ponnistamme samalta viivalta yhtäläisillä mahdollisuuksilla tai miten yhteiskuntamme kaltoinkohdelluin väestöryhmä on todellisuudessa sosiaalipummien riistämä keskiluokkainen ja keski-ikäinen valkoinen mies, joka on ikänsä tehnyt töitä ja maksanut veroja. Nämä alempiarvoisia väheksyvät äänet ovatkin todennäköisesti oppineet yhteiskuntarakenteen perusasiat tuijottamalla sanomalehdistä ja peilistä kiillotettua paskaa.

Lopputuotteen estetisointi on yhteiskuntarauhan säilymiseksi ilmeisen tarpeellista, koska myös valtionhallinto työllistää alalle satoja tai tuhansia.

Loppujen lopuksi minkä tahansa saa kiiltämään, ellei muuten niin rahalla. Koistisilla riittää pilkkuun saakka seuraa ja kusipääkin ansaitsee alipalkatulta aspalta hyvää palvelua, jos rahat riittää. Ilmaiseksi tai työvoimahallinnollisella yhdeksän euron päiväkorvauksella tehtävä työ ei ansaitse arvostusta tekijälleen, joka pysyy edelleen yhteiskunnan velallisena, mutta täsmälleen samaa työtä TES:n mukaisella liksalla tekevä on kelpo veronmaksaja. Miten moni vapaaehtoisduunari, kotiäiti/perhepäivähoitaja, omaishoitaja tai työvoimatyöllistetty on saanut kuulla (ja aina samalla tavalla, vaivautuneen vähättelevästi) työstään puhuttaessa, miten "sehän nyt ei olekaan oikeaa työtä". Puuhastelua, sitähän se.

Onhan ihan eri asia, että saa oikeaa palkkaa. Ja sitäpaitsi tässä maassa oikeasta työstä maksetaan aina oikea palkka. Ei olla Neuvostoliitossa, ei.

Työ - palkkatyö - kiillottaa jo käsitteenä kaiken mihin koskee. Etenkin tekijänsä, mutta samalla tekijän kulutusvalinnat, tavan hoitaa perhesuhteita, alkoholinkulutuksen ja hienhajun. Se oikeuttaa paremmuuteen ihmisenä ja kansalaisena, parempaan palveluun, lepoon työn ulkopuolisten velvollisuuksien sijasta ja pyhittää palkansaajasta yhteiskunnan tukipilarin. Koulutus- ja uraputkesta pullahtanut suurten ikäluokkien vielä voimissaan oleva palkansaaja käy parhaillaan läpi kollektiivista kanonisointia, sopivasti ennen kuin pakettimatkat ja mökkimaasturit vaihtuvat vanhainkodin vaippoihin (jotka vaihtaa joku muu kuin minä) ja hilpeään neuroleptipöhnään, jota voidaan lisätä sitä mukaa kun potilas - anteeksi, asiakas - tuo julki tarpeitaan muutenkin kuin vaipoissa.

Tein yli kymmenen vuotta töitä kolmannella sektorilla; nuorisotyötä, ympäristökasvatusta, oikolukua, kielenkääntämistä, yhteiskuntakoulutusta, erityissosiaalityötä, viestintää, sovittelua. Vapaaehtoisena, joskus kertaluonteisella urakkapalkkiolla, viime vuosina lähinnä työvoimatoimiston yhdeksän euron päiväkorvauksella, mutta ne työt merkitsivät jotain. Eivätkä edes pelkästään minulle, vaan niille muille, joiden vuoksi töitä tehtiin ja jotka arvostivat meitä tekijöitä. Ilman vapaaehtoisia moni niistä töistä olisi jäänyt tekemättä ja johtanut tilanteisiin, jotka eivät ole yhteiskunnalle ilmaisia. Silti ne eivät virastojen ja useimpien kanssaihmisten silmissä olleet minkään arvoisia. Sen sijaan saan selkääntaputuksia ja "tiesinhän minä että joskus sinäkin vielä teet oikeita töitä" -kommentteja nyt, kun myyn täydellisen merkityksetöntä krääsää pimeällä palkalla. Se työ ei ole kellekään minkään muun kuin pienen käteisrahan arvoista, mutta silti se näköjään toisten silmissä kohottaa minut palkkatyön sädekehän valaisualueelle. Kunnon ihminen, kun tekee töitä eikä vain puuhastele tai luuhaa. Yläpuolelleni jää enää vain veronmaksaja.

Hesarin kolumnissa Häkkinen (31.03.10) kuittaili työn idean käyttömahdollisuuksista, ja ehkä pyhistä lehmistä onkin parasta kirjoittaa kepeitä kolumneja. Jos kiiltäviä kuulia heittää seinään, näkee mistä ne on tehty.


Salsamar: Mettä

mie lähin methän
halusin mennä sinne ihan yksin,
ja selvittää ajatuksia
sielä oli kauhean kaunista,
koskematonta ja ikuista

ihan ku sielä ei olis kukkaan koskaan ees käyny!
hämähäkinseitikki oli ihan ehjinä,
kastepisaroita koivunoksilla ja ruskan lehet
jo tippuneina maahan

vaikka kaikki paikat näyttää sielä melkein samalta,
niin on niissä kuitenki hirveästi eroja!
missään kohtaa ei ennää samalla tavalla elä sopusoinnussa
männyt jänkällä ja
sienet koivumettässä

poroja mie en tännään nähny,
ehkä ne oli kaikki menneet paremmille apajille syömhän
tai ehkä ne nukku kaikki yhessä kasassa,
semmosessa sanattomassa yhteisymmärrykessä
ei niistä kukhan uhittele turhaan
eikä puhu toisista pahhaa

sammaa ei voi sanoa meistä ihmisistä,
meistä, jokka täälä yritämmä selvitä.
vissiin tämä on sitä ihmiskunnan uhmaikkää,
ko kaikki on "mie itte!" eikä muka tarvi toisten apua

ja vaikka sitä apua hakiski, niin ketäpä se kiinnostaa
pelkästhän niitä, jokka siitä saa palkkaa
olemmieki sielä lääkärissä joskus käyny, eikä ne muuta
ku kirjottivat reseptejänsä ja anto sairaslommaa
miten muka voipii ihminen levätä rauhassa kotona,
ko tietää, että jos se toistuu, niin ei ole ennää sitä peruskalliota
jota työpaikakski joskus sanothan

emmie jaksa ellää pelkästhän siks, että voisin tehhä työtä
tai että saisin mahollisimman paljon rahhaa, jota sitte tuhlata.
jumalilla on kyllä mahoton huumorintaju,
tai sitte ihmiset on tehneet jotaki tosi pahhaa
ko elämästä ei ennää ees sais nauttia

siks mie sinne mettään lähin,
kuulostelemhan lintujen laulua ja
kattelemmaan hilloja
maistelemmaan ja ihhailemmaan,
miten jotaki näin kaunista on voinu syntyä

sielä se pakopaikka aina pyssyy, ei se minnekhän katoa
mettä on aina mettä, siihen ei voi kukhaan kajota
ei ees isot päättäjät, ko eihän niitä kiinnosta
jonku pienen kylän osa taivhan valtakunnasta