perjantai 20. helmikuuta 2009

Koska minä, miksi ette te?

Minimituloilla (noin 400e/kk plus asumistuki max. 80% vuokrasta) omien sanojensa mukaan hyvin toimeentulevat ovat ehkä pahiten leipäjonolaisia halveksuva ja väheksyvä ryhmä: "jos minä tulen sillä toimeen, tulisivat kaikki muutkin jos vain haluaisivat yrittää".

On totta, että minimituloilla tulee toimeen, jos karsii kaiken ei-välttämättömän ja jaksaa kiertää kauppojen poistomyynneissä tai nykyään ylihinnoitelluilla kirppareilla, syö yksinkertaisesti, ei polta tai juo eikä käy koskaan ulkona missään. Minulle on kuitenkin turha väittää, että toimeentulotuella tai työmarkkinatuella olisi viimeiseen viiteentoista vuoteen saanut niitä perusoikeuksiksi luokiteltuja asioita, joihin minimituen tulisi riittää, kuten tv-lupamaksua, sanomalehteä, harrastuskuluja, joukkoliikenteen matkalippuja.

Minimituloisen talous on jatkuvasti tiukilla, ja yllättävä meno tai muutos elämäntilanteessa saattaa kaataa sen pitkäksi aikaa. Oma tai läheisen sairastuminen, tukimuodon muutos ja siitä johtuvat kuukausien rahattomat käsittelyajat, oma tai läheisen päihdeongelma, pesukoneen hajoaminen, tv-lupamaksutarkastajalle kiinnijääminen, vanhat velat, joihin ei enää saa maksuaikaa, parisuhteen katkeaminen ja siitä johtuva asuntoloukku, lapsen rakas harrastus johon ei oman irtisanomisen/sairastumisen jälkeen olisikaan enää varaa, puutteellinen neuvonta perusturvan hakemisessa virastoista, mahdottomuus saada riittävän halpaa asuntoa, jotta sen kykenisi maksamaan opintotuella ja sen asumislisällä...

Syitä on yhtä paljon kuin ihmisiä. Raa'alla mutulla sanoisin, että yleisimpiä syitä tulla ruokajonoon ovat oma tai läheisen sairaus, oma tai läheisen päihdeongelma ja lapsen tulo perheeseen.

Huomattavasti nykyistä useammalla olisi täysi syy ja oikeutus tulla ruokajonoon, mutta toimeentulotukeakin hakee vain puolet siihen oikeutetuista. Tapasin jonossa kerran vanhan rouvan, joka kertoi käyvänsä jonossa, koska eläke ei riitä vuokraan ja ylpeys ei anna periksi mennä sosiaalitoimistoon. "Koskaan en siellä ole käynyt ja koskaan en sinne kerjäämään mene".

Kaikilla meillä ei elämänhallinta ole priimakunnossa, psyyke huippuluokkaa tai jaksamista aivan kaikkeen. Vaatimukset ovat kovia, ja vajaakuntoinen tippuu helposti tukiverkostojen ulkopuolelle. Tukea pitää jaksaa hakea, vaatia, joskus jopa tapella siitä. Virastotkin tekevät virheitä ja epäoikeudenmukaisia päätöksiä, ja ellei ole osaamista ja vitusti voimia valitusprosesseihin, jää tyhjän päälle. Ruokajonot antavat parhaimmassa tapauksessa sen pienen liikkumavaran budjettiin: ostaako leivän päälle leikkelettä vai pelkkää voita tai jos lopultakin pääsisi käymään ystävän kanssa kahvilla tai maksettua ne velat, jotka ovat hävettäneet jo pitkään.

Huonommassa tapauksessa ruokajono voi olla elinehto. On ihmisiä, joiden kunto on niin huono, ettei kauppaan päästetä edes sisälle vaikka rahaa hiukan olisikin. Asunnottomuus on kallista, koska ilman keittiötä ruokaa ei voi valmistaa itse halvoista raaka-aineista. Tukiloukkuihin jääneille perheille ruokajono saattaa olla välttämätön kasvavien muiden menojen vuoksi ja jonosta saatu ruoka menee suoraan paistinpannulle, koska muutakaan ei ole.

Meitä on helppo haukkua ja vähätellä. "Jos minä pärjään, pitää muidenkin pärjätä." Elämänkohtalot vain vaihtelevat rankasti ja heittelevät ihmisiä miten sattuu joskus ilman omaa vaikutusta asiaan. Voi yrittää parhaansa ja silti tipahtaa tyhjän päälle.

15 kommenttia:

  1. Voi ei, kymmenes kerta kommentointia eikä tule läpi - jossakin on nyt vikaa! Eli kiitos blogistasi, yritä pitää sitä pystyssä. Tämä on tärkeää. Itse hain leipää piiitkän sairaslomani aikana jonosta, ei hävetyttänyt yhtään, seura oli hyvää (ja hauskaa, hmph ,D) ja olihan siinä omaa tunnelmaansakin, tavallaan.
    Eli minä ainakin tulen seuraamaan blogiasi!

    VastaaPoista
  2. No niin, onnistuihan se, anteeksi jos häiriköin.... Mutta siis tsemppiä kaikille!

    VastaaPoista
  3. Hei, kiitos kommentista! Onpa mukava saada heti alkuun positiivista palautetta. Yritän pitää blogin pystyssä ja jaksaa kirjoitella, jos kerta yksi lukijakin löytyy. ;D

    VastaaPoista
  4. Klikkasin sut suosikkeihin ja laitan huomenna blogiini vielä maininnan, jos sopii mainostaa?!

    VastaaPoista
  5. Käyhän meillä vilaisemassa plokia, siellä on asiaa - toivottavasti et pahastu mistään. Ja muutenkin olet tietty tervetullut aina käväisemään. Yleensä vali-valini juuttuu omiin asioihini, mutta eilen asiat ajautuivat niin moneen kertaan Suomen tämänhetkiseen tilanteeseen, yhteiskuntaa ym. että päivitys on minulta vähän paasausta, sorry! Mutta kiitti sinulle. Ai niin, laitoin myös Marille Kulutusjuhlaan vinksun tästä blogista, josko sen saisi sinnekin näkyviin - katsotaan ja odotellaan ,D
    Jos kommentointi taas tökkii, poikkea oikeassa talossa eli wwww.polgara.vuodatus.net, listalta Malmin Polgara tarinoi (milloin mitäkin kattinsa kanssa).

    VastaaPoista
  6. Hei Polgara, kävin lukemassa, kiitos kovasti positiivisesta mainostuksesta. Juuri tuollainen kiva huomio motivoi jatkamaan.

    VastaaPoista
  7. Voisiko olla myös pillujono, koska nyt panettaa?

    VastaaPoista
  8. Minäkin tuumaan,että krjoittamallesi blogille on "tilaus",laitoin heti myös omiin suosikkeihini:)Jatkoa odotellen:-)
    Uppis

    VastaaPoista
  9. Uppis, kiitän. :) Tuntuupa kivalta, että aiheelle löytyy tilausta... Olin ihan varma, ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa.

    VastaaPoista
  10. Kun pitkään (vuosikausia) elää minimituloilla ei tarvitse olla edes isoa asia joka kaataa talouden. Uudet housut tai talvitakki on iso investointi. Ja kun tarpeeksi monta vuotta elää köyhyydessä sitä haluaa väkisin toisiaan hemmotella itseään (kampaaja, uusia sisustusjuttuja kotiin...). On aivan eri asia elää köyhyydessä josta tietää pääsevänsä pois vaikka 3 vuoden päästä kun elää köyhyydessä jonka päättymiselle ei näy loppua.

    VastaaPoista
  11. Kiitos että jaoit kokemuksesi! Itselläni on jono kohta edessä, ja nyt pelottaa ja hävettää vähemmän kun tietää vähän mitä odottaa. Voisitko vielä kertoa millaista oli mennä ensimmäistä kertaa hakemaan "armopaloja"? Kaikkea hyvää sinulle T: Leena
    Ps. löysin tänne Kulutusjuhlasta

    VastaaPoista
  12. Leena: Kiva jos tästä on apua: tarkoituksena onkin vähentää sitä salaperäisyyttä ja tietämättömyyttä mitä jonoihin liittyy.

    Itse menin itse asiassa ensimmäistä kertaa ruokajonoon auttelemaan tutun seurassa vapaaehtoisena ja saamaan palkaksi saman säkin kuin asiakkaat. Sekin ensin hävetti: olin varma, että vien leivän jonkun tarvitsevamman suusta (onhan mulla kuitenkin asunto jne) vaikkei kotona ollut ollut ruokaa pitkään aikaan.

    Sen jälkeen olen hyvin uskaltanut käydä jonoissa asiakkaana. Huomasin, että porukkaa on erittäin laidasta laitaan, eikä ketään arvioitu ulkonäön perusteella. Jo se, että ylittää sen kynnyksen mikä ruokajonoon tulemisella on, riittää yleensä kertomaan että tarve on todellinen.

    Kannattaa ottaa jonoon meneminen vaikka urbaanina elämysmatkana. :) Porukka on mukavaa ja sosiaalista, ja painavan kassin kanssa kotiin kävellessä on väkisinkin yleensä hyvä mieli.

    VastaaPoista
  13. sea: Nimenomaan!

    Usein ne, jotka eniten boustaavat pärjänneensä oikein hyvin alle 200e/kk tms., ovat tosiaan eläneet sillä pienellä summalla juuri kuukauden tai ehkä jopa kolme. Yksineläjä voi tulla toimeen jonkun köyhemmän kuukauden joskus kun vähän pihistelee, elatusvelvollisella tai velkojaan maksavalla tilanne voi olla pahasti eri.

    Ja pitkäaikainen köyhyys kasaantuu. Kun ei ole ollut vuosiin niitä ylimääräisiä kymppejä vaikkapa hiustenleikkuuseen tai siisteihin vaatteisiin, työnsaanti vaikeutuu entisestään, itsetunto romahtaa ja köyhyys tuntuu upottavalta suolta, josta ei pääse kuin haudan kautta.

    Toivo tai toiveikas tieto siitä, että puute on väliaikaista on ainakin minulle henkireikä. Jos vielä vaikka vain viisi vuotta...

    VastaaPoista
  14. Tai jos tulee niitä ylimääräisiä menoja vaikka vain pari pientä jää yleensä vuokra maksamatta, syötävä kun on. Yhden vuokran takaisinmaksu voi olla ihan mahdotonta. Pitäisi joka kuukausi vähän nipistää jotta saisi edes jotenkin maksettua, mutta kun ei ole mitään mistä nipistää. Ja sitten kolkutteleekin häätö ovella. Miten elämä joskus onkin kiinni satasesta tai parista.

    VastaaPoista

Kommentointi vapaa. On mukava huomata joskus kirjoittavansa ihmisille pelkän kasvottoman internetin sijaan.