Melankolian vainiolla

Pilkkeenä isän silmäkulmassa
olisi parempi olla
kuin melankolian vainiolla
jolla seisoo mykkä kansa
auringonlaskua tuijottaen
hiljaa valtioksi muuttuen
(Kotiteollisuus)

Lähiostarini oli niitä ensimmäisiä paikkoja keskustan ja rautatieaseman jälkeen, mihin Itä-Euroopan romaneja joidenkin toisten käyttämän ilmaisun mukaan "pesiytyi". Haitarinsoittajat tulivat hyytävänä talvipäivänä ruokajonoon hetkeksi lämmittelemään, mutta kieltäytyivät ruokatarjonnasta, koska se olisi haaskannut kallista soittoaikaa, jonka aikana voisi ansaita muutamankin kolikon. Se oli aikaa, jolloin pääministeriä myöten ei vielä kielletty antamasta rahaa nk. järjestäytyneelle rikollisuudelle. Tulkkasin soittajille majapaikkaa tarjoavan ruokajonoasiakkaan ja soittajien välillä, ja henkilökunta kävi hakemassa miehille pari leipäpakettia, sitä kun riitti muutenkin liiankin kanssa. Yllättyneet miehet puhaltelivat sormiinsa, sopivat tapaamisen majoittajan kanssa ja lähtivät jatkamaan soittamista.

Usein iltaisin voi nähdä nuoren soittajamiehen etsivän ostarin tuhkakupeista polttamiskelpoisia tumppeja. Ensimmäisellä kohtaamisella mies pyysi löytämäänsä stögöön tulta, sittemmin tavaksi tuli tarjota pyytämättä tulen lisäksi tupakka, tai sätkä, jos kumpaakaan sattui itsellä olemaan. Jokaisella kerralla kiitos on ollut yhtä iloinen ja tarvittaessa sätkiä kääritään puolin ja toisin sen mukaan kummalla on. Yhteistä kieltä ei ole ilmeisesti sanaakaan, mutta hällä väliä.

Närkästyin, kun Wikipedia ei Dickensin Kolean talon (Bleak House) listassa merkittävimmistä henkilöistä mainitse Jo'ta, köyhää katupoikaa, joka elää miten taitaa, tekee mitä työtä sattuu saamaan ja jolle turvallinen vastaus kaikkeen kysyttyyn on "en mä tiä". Englanninkielinen Wikipedia on ymmärtänyt kerjäävän kadunlakaisijan arvon ja sijoittanut poikaparan kategoriaan Major Characters. Jo'n (joka ei tiennyt mitään, ei mistään mitään, ei yhtään mitään...) joka yritti selvitä jotenkuten, käskettiin kaikkialla vain "jatkaa matkaa". Seuraavassa paikassa käskettiin taas jatkaa matkaa, ja sama paikasta toiseen. Jo'n rinnalla kaikki muut näyttivät ihan toimeentulevilta.

Bulgarian ja Romanian romanit ovat paikasta toiseen kiertäessään tehneet saman taikatempun kotimaisille köyhille. Samassa hengenvedossa saamme ruusuja kun emme alennu kerjäämään, ja risuja, kun töitä kyllä olisi muttei suomalaisille kelpaa. Kaiken syynä on toki liian korkea sosiaaliturva, niin työttömyyden kuin ulkomaisten romanienkin.

Lenkkiä leipäjonosta -projektin muuttuminen reilun vuoden aikana korostuu artikkelilinkkien määrissä. Aihepiiri on laajentunut ruokajonoista niiden syihin. Artikkeliarkistoon päästäkseen jutun otsikossa ei enää tarvitse olla sanoja "köyhyys", "leipäjono" tai "asunnottomuus", vaan köyhyyden painopiste näyttäisi siirtyneen ruokajonoista ja eri tavoin syrjäytyneistä opiskelijoihin, vammaisiin, velkaantuneisiin ja matalapalkkaisiin. Toisin sanoen kaikkiin yleistettäviin ryhmiin, joilla välttämättömiin menoihin jäävä summa jää toimeentulotuen tasolle ja sen alle tai joilla muuten on selvä yhteys syrjäytymiseen ja syrjäyttämiseen, mutta joita ei välttämättä julkisessa(kaan) keskustelussa mielletä köyhiksi.

Vaikka joskus näyttää, että sympatia olisi siirtynyt ruokajonojen asiakkaista kaikenmaailman mahdollisiin vähätuloisiin, niin ei sentään. Joistakin aiheista on kipeää tai muuten vaikeaa kirjoittaa, ja toisista on kirjoitettava herkkyydellä ja varovaisuudella, ettei tule sanoneeksi jotain, mitä ei tarkoita. Jos voisin, kertoisin muiden tarinoita. Siitä lähtien, kun noin viikko sitten uutisoitiin lähisuhdeväkivaltaan liittyvien lievien pahoinpitelyiden siirtyvän virallisen syytteen alaisiksi, olen yrittänyt kasata tekstiä siitä, mistä ehkä parhaimmillaan voi olla kyse. Ehkä jossain vaiheessa.

Artikkelilinkkien määrän kasvu ei johdu pelkästään lisääntyneestä ajasta tietokoneen äärellä ja aina uusista syntyvistä ja löytyvistä nettimedioista. Suuren Taantuman myötä Ylen Sanomat ovat tehneet yhteiskunnallisista ongelmista suorastaan trendikkäitä, ja nyt köyhyysuutisointeihinkin on helpompi saada huomiota herättävää kuvitusta - bongaa vain ensimmäisen kyhjöttävän mummon Manskulta. Ennen piti ylittää piiiitkänpitkä silta löytääkseen riittävän rähjäisiä ja kuvaajalle juuri oikealla hetkellä irvistäviä juoppoja, jotta ilman kuvatekstiäkin tulisi selväksi, millainen on köyhän ja normaalin ero. Haluaisin seilata trendin aallonharjalla ja nähdä nämä kuvat, mutta maanantain Hesaria ei löydy enää kuin roskiksista. Ja niistä roskiksista taas ei löydy ruokaa, joten en vaivaudu.

Köyhyys, kurjuus ja hätä ovat taas eri asioita kuin ennen. Ennen sanottiin, ettei Suomessa ole oikeita köyhiä, koska meillä on maailman paras sosiaaliturva. Nyt sanotaan, ettei Itä-Euroopasta tule oikeasti köyhiä, jos kerran on varaa tulla tänne ja lähettää kerjuukolikot kotimaahan. Romanikaan ei enää tarkoita isohameista mustalaisnaista, vaan ryysyistä myttyä alikulkusillan alla. Kieli ei ehkä muutu, mutta sanojen merkitys muuttuu kokemusten myötä.

Köyhyys muuttuu samalla tavalla. Kurjuuden avaruus laajenee jokaisesta uudesta kolutusta virastosta, hyväätarkoittavan katastrofaalisesta säädöksestä, Björn Wahlroosin lausunnosta, uudesta tuttavuudesta ja kuulumistenvaihdosta. Uutisotsikoiden metsästys yhden vaivaisen blogin teema-arkiston takia ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi menettää ainoaa lohduttavaa asiaa: tietämättömyyttä. Se, joka sanoi tiedon olevan valtaa, oli idiootti.

Näistä sanoista tuli mieleen muutama ihminen, joista yksi poistui vähän aikaa sitten:

Mä oon koditon, uupunut
pois ajettu, langennut
nyt enää vieraat porttikongit ja puistot
syliinsä ottaa mut
niin tämä katu on hellä, se ei sano
ite kaiken oot pilannut

Ja päivä tää ei lopu
sekunnit ei häviä
mun elämä on ruma
ajatukset hävettäviä
päänsä kääntää pois
joku satunnainen kävijä
yksinsensä itkeskelevät
on häviäjiä
(Maija Vilkkumaa)


R.I.P. Epe - Harmi, ettet nähnyt kesää. Beati pauperes; et quid solutis est beatius curis...