Toinen käsi antaa, toinen vie viimeisetkin

On mulla veikkauskuponki ja kestolottosysteemi...
Mä nappaan ostomerkit, jotka joku toinen unohti -
mä vastaan kiertokirjeisiin, ja ratkon ristikot
ja tilaan viiskyt lehteä, jotka lupaa rahapalkinnot

Eikä mulla ole rahaa! Eikä mulla ole rahaa!
Eikä mulla ole rahaa!
Muttei rahalla voi toisaalta rakkautta ostaakaan...
-Hector


Lähiön tietotoimisto kertoi jo ruokaveron laskusta, viinaveron noususta ja Yle-maksun läpimenosta. Ensimmäistä ei huomaa, toisen huomaa liiankin selvästi ja kolmas piruttaa jo etukäteen.

Kenosta sentään lipsahti parisataa euroa, joilla sai kustannettua kauan vaivanneet pienet vuokrarästin tähteet. Paistaa se päivä risukasaankin. Juuri tällaisten onnellisten sattumienkin vuoksi Leipäjono-blogi on anonyymi; vain sairaalloisen rehellinen ja järjenvastainen jääräpää veisi Keno-voitoista kuitin sosiaalitoimistoon. In your face!

Pahamaineinen tuleva Yle-maksu kattaa ilmeisesti jokaisen talouden ja yrityksen, ja vuosittainen >175e lasku on pakko maksaa. Voin kuvitella, mikä sotku tulee jatkuvasti ja yhteen ja erikseen muuttavilla, ellei tuota mietitä todella huolella loppuun asti. Huolella loppuun asti mietitään toivottavasti myös se, että Yle-maksu pakollisena asumiseen liitettynä maksuna tulisi toimeentulotuen piiriin. Ellei, tulen sitten joskus vilpittömästi kannustamaan kaikkia minimituloisia osallistumaan hallinto-oikeuksien ruuhkauttamiseen Yle-maksun korvattavuudesta valittamalla.

Pahiten Yle-maksu iskee työttömiin opiskelijoihin, jotka nykykäytännön mukaan velvoitettaisiin nostamaan opintolainaa Yle-maksun maksamiseen, ja pienituloisiin työssäkäyviin, joiden tulot ylittävät juuri ja juuri toimeentulorajan. Toivottavasti tuo internet-aikakauden top3-aivopieru vielä kutistuu hirviöstä pikkuriesaksi, ja toivottavasti valmistelevat virkamiehet kirsikkapuisten palaveripöytien äärellä laskisivat, kuinka monta makaronipussia, sipulia tai prepaid-liittymän latausseteliä vähemmän minimituloinen talous ostaa vuodessa parinsadan euron yleispakollisen Yle-maksun tultua voimaan, ellei pakkomaksua kompensoida tukijärjestelmässä jotenkin.

Asuminen ja etenkin yhdessä asumiseen liittyvien tukijärjestelmien absurdius on pyörinyt päässä jo kauan. Tuntuu, että sen jälkeen olen toistuvasti ajautunut keskusteluihin, joissa toiset kertaavat yhdessä asumisen byrokraattista mahdottomuutta tai toiset inttävät, kuinka systeemi on toimiva ja ne, joilla sen kanssa on ongelmia, joko vaativat mahdottomia tai eivät ilmeisesti vain ole osanneet hakea tukia oikein.

Jos omaa kokemuspohjaa on parin tukikuukauden verran ja kaikki sujui ongelmitta, luodaan virasto-ongelmia potevaan epäilevän vino katse ja kysytään alentuvaan äänensävyyn, mahtoikohan toinen nyt varmasti täyttää oikean lomakkeen. "Minulla ei kyllä ollut mitään ongelmia, oletko ihan varma että veit lapun Kelaan etkä työvoimatoimistoon?" Eräs tapaus opasti innokkaasti asumistukijärjestelmän suuren epäkohdan ovelassa kiertämisessä, eli miten eri sukupuolta olevat kämppikset välttyvät Kelan pakkoavoliitolta. "Niin, kaikkihan ei sitä tiedä tai tajua, mutta Kelalle tarvitsee vain viedä sellainen parin lauseen lappu, jossa sanotaan ettei olla pariskunta." Tämä kerrottiin alentuvaan äänensävyyn aikuiselle, joka oli nykyisen yhteisasumisensa alussa käynyt Kelassa läpi pari valitusastetta pakkonaittamisesta. Virastojen neuvo tilanteessa oli muuttaa eri asuntoihin ja etsiä samaa sukupuolta olevat asuinkumppanit.

Muistaakseni vuonna 2007 julkaistussa yhdessä asuvien toimeentulotukea käsitelleessä haastattelututkimuksessa nostettiin esille käytäntöä, jonka mukaan toimeentulotuki käsitellään aina talous- ei henkilökohtaisena ja siten, että taloudesta tai esimerkiksi pariskunnasta vain toista pidetään tuen saajana, ns. "päähakijana". Tätä on selitetty ainakin sosiaalivirastojen käytössä olevalla tietojärjestelmällä. Jos heteropariskunta hakee toimeentulotukea ensimmäistä kertaa yhdessä, sosiaalitoimisto lähestulkoon aina merkkaa päähakijaksi miehen. Vaikka tällä perheen pää -mallilla ei taida olla useimmille väliä, voi se aiheuttaa todella, todella vaikeita tilanteita etenkin niille, jotka uusina hakijoina eivät tiedä talouskohtaisen toimeentulotuen tulevan kokonaisuudessaan vain toisen tilille sekä niille, joilla ei ole ollut mahdollisuutta valita asuinkumppaniaan.

Harva edes seurustelukumppaninsa kanssa yhteen muuttava on valmis luopumaan täysin omista käyttövaroistaan ja ruinaamaan välttämättömyystarvikkeensa kumppanin kukkarosta. Oli suhde kuinka tasapainoinen ja -arvoinen tahansa, on useimmilla ihmisillä edes jonkinlainen tarve tietää pärjäävänsä hätätilanteessa omillaan, ilman taloudellista riippuvuutta toisesta ihmisestä. Puhumattakaan itsenäisestä päätöksenteosta vailla jatkuvaa tilivelvollisuutta. Jaetaanko taloudessa sille tuettomalle osapuolelle 50-luvun hengessä kauniisti pyydettäessä hiukan talousrahaa, voiko kavereiden kanssa lähteä viettämään iltaa ilman tarvetta ruinata kymppiä (ja samalla käytännössä lupaa lähteä...) tai onko mahdollista päättää itse pihistelevänsä tässä kuussa voidakseen ostaa pari kivaa vaatetta ensi kuussa? Voin olla riippuvainen lakeihin ja asetuksiin perustuvista virastojen päätöksistä, mutten halua tai aio olla enää riippuvainen kenenkään yhdessä asumisen aikana ehkä ailahtelevista tunteista, katkeruuksista, päihteidenkäytöstä tai oikeudenmukaisuuden asteesta. Parisuhteissa ei ole valitusoikeutta.

Avopareille tukijärjestelmien kautta rakennettu tosiasiallinen elatusvelvollisuus on aikansa elänyt ja julma. Toimeentulotukiasiakas menettää perusosaansa euro eurolta sitä mukaa, kun puolison palkkatulo kasvaa. Ennen puolison tulot saattoivat laskea myös opintotukea, sikäli kuin siinä on mitään mistä laskea. Ymmärrän, että taloutta koskevat yhteiset kulut, kuten vuokra ja sähkölasku, lasketaan, arvioidaan ja korvataan talouskohtaisesti, mutta se usein mainittu inhimillisen elämänlaadun ylläpitoon tarvittava minimisumma - tt-tuen perusosa, minimityöttömyyspäiväraha, työmarkkinatuki - olisi ehdottomasti taattava jokaiselle henkilökohtaisesti riippumatta avo- tai aviopuolison (ja etenkin kämppiksen...) taloudellisesta tilanteesta. Nykyisen kaltainen minimiturvan talouskohtainen sitominen yhden "päähakijan" hallintaan on kirjaimellisesti vaarallista.

Tämä ei ole kaunis maailma, ja vaikka ulkona linnut kuinka sirkuttaa, on seinien sisällä useimmiten jonkin verran rumaa. Naapurin nuori äiti huutaakin usein kivusta eikä hekumasta, lapsella jolla on aina liikaa päällä on hihojen alla mustelmia, kadulla katseita kääntävällä korkokenkäkaunottarella saattaa olla hiusten alle kätketty kalju läntti muistona hiuksista raahaamisesta. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö suljetaan helposti omien seinien sisälle, eikä vakavampien ongelmien puuttuminenkaan ole mikään tae siitä, että kaikki olisi hyvin tai edes vakaata. Monissa perheissä ja parisuhteissa kärsitään toistuvasta henkisestä väkivallasta, vähättelystä ja vallankäytöstä pienissä asioissa, ja ehkä yleisimpiä verbaalisen väkivallan ja vallankäytön välineitä suhteessa ovat seksi ja erityisesti se raha. Parisuhteessa ilmenevistä talousongelmista kaikki eivät johdu rahan määrästä, vaan erilaisista tavoista käyttää sitä, kantaa siitä vastuuta ja erityisesti ohjata taloudellinen vastuu yhteisesti välttämättömiin menoihin. Tavallisesti tällaiset pienet asiat asettuvat totuttelun ja keskustelun kautta pian uomiinsa, mutta jokainen niistä moninkertaistuu, jos toisella on kaikki eikä toisella lainkaan.

Ystävä muutti uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen yhteiseen asuntoon seurustelukumppaninsa kanssa ja yritti kieltää parisuhteensa virastoilta, jotta toisen aloittaessa pian opinnot ei toisen mahdollinen työllistyminen vaikuttaisi muutenkin pieniin opintotukiin. Sekä Kela että sosiaalivirasto hylkäsivät valitukset (huolimatta ihan aitojen erillisten makuuhuoneiden ja ruokakaappien tarkastuksesta kotikäynnillä) ja pitivät avoliiton voimassa. Kelan useiden kuukausien käsittelyaikana pariskunta sai ainoat tulonsa sosiaalitoimelta, jolle hakemukseen kirjoitettiin päähakijaksi nainen, koska mielenterveys- ja päihdeongelmaisella miehellä oli vakavia ongelmia taloushallinnassa.

Kun toimeentulotukipäätös lopulta viikkojen jälkeen saapui, tuensaajaksi oli sittenkin merkitty pariskunnan mies, ja rahat oli maksettu tämän tilille. Ne katosivat muutamissa päivissä lähes kokonaisuudessaan Alkoon, viinavelkoihin, baari-iltoihin ja kirkkaiden tarjoamiseen kavereillekin, eikä miestä joko tavoittanut tai rahan vaatiminen laskuhumalaiselta suhteenpuoliskolta aiheutti uhkaavia tilanteita. Kun kahden hengen toimeentulotuet ja vuokra oli kymmentä euroa vaille juotu, oli toinen ollut kirjaimellisesti viisi päivää syömättä kaurapuuron ja makaronin loputtua aikaa sitten. Kerätyillä pulloilla sai pussin sokeria, koska veteen sotkettuna se kuulemma vie kohtalaisen hyvin nälän aiheuttamaa kipua. Kun selvisi, että mies oli lupauksista huolimatta mennyt viimeisellä kymmenellä eurolla ruokakaupan sijaan Alkoon ja ostanut makaronin ja tarjousjauhelihan sijaan Suomi-viinaa, löysi naapuruston vanhan liiton äijä naisen pihalta itkemästä. Pari tuntia myöhemmin sama vanha dena soitti ovikelloa ja ojensi naiselle muovisäkillisen dyykattua ruokaa. "Sori, se on dyykattua, mutta jos kelpaa tai siitä olis jotain apua."

Tapaus saa kiristelemään kiukusta vieläkin. Tuon kuukauden aikana oli otettu useita kertoja yhteyttä sosiaalitoimistoon, kerrottu puolison päihdeongelmasta, selitetty tilannetta ja yritetty pyytää apua tai edes maksusitoumusta ruokaan, mutta toimiston mukaan "pariskunnan" oli vain pärjättävä. Rahaa saitte jo, loppu on perheen sisäinen asia. Pahinta on, että myös seuraavan kuukauden tuet maksettiin avomiehen tilille, koska maksutilin muutosta ei muka voitu tehdä ilman päähakijan erillistä suostumusta.

Vasta Leipäjono-blogin aloittamisen jälkeen tajusin kysyä naiselta, oliko sosiaalitoimistossa lainkaan ohjattu paikalliseen ruokajonoon/ruokapankkiin, diakoniatyöntekijälle tai väkivallan uhan ja uuden asunnon tarpeen vuoksi vaikkapa turvakotiin; hädissään ja hajalla apua etsivä asiakas harvoin itse tietää etukäteen avunsaannin mahdollisuuksista kolmannelta sektorilta. Minkäänlaista ohjausta ammattiavun piiriin ei tullut. (Omassa sosiaalitoimistossani ilmoitustaululla on ruokajonojen osoitteiden sijaan alakerran lounasravintolan hinnasto (alk. 8e) työntekijöiden lounastaukoja varten. Ruokajonoista ei ole mainittu sosiaalitoimiston puolelta kertaakaan edes maksatuksen viivästyessä pahasti.)

Perintään menneet vuokrat nainen maksoi sittemmin saamansa työpaikan palkan turvin, koska yhteisellä vuokrasopimuksella maksamattomat vuokrat vievät pahimmassa tapauksessa syistä ja seurauksista riippumatta molempien luottotiedot ja loppusijoittuvat ulosottoprosessiin...

Loppupuolen kevennyksenä Savolaista hulluutta: Olemassaolomaksu revisited. Ja hyvää alkavaa viikkoa! Viikon ensimmäisen yön lopettaa ote 90-lukulaiselta yleisinhokilta Petri Nygårdilta.

Jumitan, huokaan
Ei varaa mässätä, saan vittu vaan silmäruokaa
127 markkaa on mun taksa
Kyllähän töitä on, mutta emmä vaan vittu jaksa
Täytän lappuja, kirjastoissa laukkaan
Pidän bileet, että voin viedä tyhjät pullot kauppaan
Joka vitun lauantai jännitän lottoo
Katson pankkikuittia, pelkkää ottoo (voi vittu)

Työtön (Työtön)
Mä oon työtön (Työtön)
Mä oon työtön (Työtön)
Kirjoitan lappuihin: työtön, työtön, työtön, työtön