Hävetkee työ, mää en kehtoo

Olen toistuvasti toivottanut paremmin toimeentulevia tuttaviani tervetulleiksi tutustumaan ruokajonojen mystiseen maailmaan, ihan sen köyhyysmystiikan ja ennakkoluulojen hälventämiseksi. Olen luvannut tarjota siellä kahvitkin. Tähän mennessä yksikään niistä sosiaalipolitiikan tai muista yhteiskuntatieteiden kandeista tai nuoriso- ja kunnallispolitiikoista ei ole rohjennut ottaa kahvikutsua vastaan. Tarjoavat kuulemma mieluummin oikeassa kahvilassa. Minä taas en rytkyissäni yleensä mene trendikkääseen keskustakahvilaan almukahveille. Kumpi meistä häpeää itseään enemmän?

Matkailutoimistotkin markkinoivat urbaaneja elämysmatkoja, mutta mikseivät minun elämysmatkani kelpaa tiedostaville, yhteiskunnallista vastuuta kantaville ihmisille? ;) Seuraavana kiertokohteena voisikin olla päivätuvan aamupuuro ja päätepisteenä tutustuminen iv-käyttäjien terveysneuvontapiste Vinkkiin...

Osan suhteen ymmärrän hyvin: toiset ovat nähneet työssään tai kotonaan ihan riittävästi. Toisille taas voisi tehdä ihan hyvää. Fiilistellä edes keskusteluilmapiiriä tupakkapaikalla, auttaa vaikka kahvinjaossa pullapöydän luona, kuunnella sitä pianon kimppuun heti sen vapauduttua syöksyvää maanista muusikkoa, joka tiiviisti koskettimia tuijottaen näyttää siltä, kuin voisi paukuttaa kuuluvat jenkkitanssit, vanhat klassiset sonaatit, 60-luvun rappioiskelmän alusta loppuun vartissa, jos vain fysiikan lait antaisivat myöten. En ole koskaan nähnyt ketään, joka soittaa yhtä intohimoisesti, niinkuin ei olisi nähnyt pianoa vuosiin.

Niille, joille köyhyys, syrjäytyminen ja ruokajonot ovat etäisiä, en haluaisi näyttää sitä perinteistä "katso, näin huonosti meillä menee" -kuvakulmaa, vaan sitä koko ihmismassaa, ja miten luonnollinen ja vakituinen osa köyhyys monien elämässä on. Se ei ole välivaihe, se ei rajoitu sairaslomaan, se ei aina ratkea katkolla ja jatkokatkolla ja Jeesuksella. Köyhyyteen on helppo pudota, mutta siitä nouseminen on raskasta. Inhoan köyhien uhriuttamista: me emme ole uhreja, objekteja, kohteita. Olemme eläviä, aktiivisia, ympäristöömme ja usein myös läheistemme hyvinvointiin vaikuttavia ihmisiä jotka osallistumme myös poliittiseen päätöksentekoon. Kuten monet muutkin, minäkin jäin ilman kunnollista hoitoa, ilman riittävää elantoa, ilman oikeutta opiskella tai tehdä töitä, mutta ainakaan en halua sääliä. Haluan rahaa.

Ne jotka eivät ole luovuttaneet, toivoisivat vain mahdollisuuksia parantaa tilannettaan voimiensa mukaan. Mahdollisuutta käydä osa-aikaisesti töissä, päästä kuntouttavaan työtoimintaan, saada terapiaa, päästä kunnolliseen psykiatriseen arviointiin ja saada jostain lääkekorvaukset, mahdollisuutta saada asunto, edes pieni, edes kaukana, mutta kunhan olisi "oma", ettei vierailemaan tulevaa tytärtä tarvitsisi aina majoittaa sillä samalla kaverin sohvalla, missä itse nukkuu. Iso osa viime aikoina olleista jauhamisista pk-seudun kaupunkien järjestämistä asunnottomien väliaikaismajoituksista on ihan bullshittiä.

Olen edistynyt kauan sitten mainitsemassani projektissa koota kulissi. Pikkuhiljaa, pala palalta, olen panostanut siisteihin huiveihin, koruihin, paitoihin, kenkiin... (lähetyskirppareilta ja lähinnä kavereiden ylijäämistä tietty), ja kohta voin jo mennä ihan täydestä ja hävitä huomaamattomasti siistien kaupunkilaisten väkijoukkoon.

Ja, koska aina näin talven tullen poen musertavaa koti-ikävää, vellon kuusimetsien kaipuussani ja välitän samalla teille työttömän tuntoja. Muistan ihastuneeni lauluun 8-vuotiaana kuunnellessani Savon Radiota...