Kaikki talven tarpeet

Ruokajonotuttava, jonka tiedän jo pitkään vieneen leipää ja kuivaruokia Kalasatamasta häädetyille Itä-Euroopan romaneille, kertoi hätääntyneenä ja epätoivoisena tutuistaan, jotka Diakonissalaitoksen järjestämän hätämajoituksen jälkeen ovat jäämässä taivasalle Rastilan leirintäalueelta. Kaksi on (ihan oikeasti siis) kuuromykkiä, nuorella pojalla on ollut viime aikoina korkea kuume ja suurimmalla osalla ei ole enää edes käsinkyhättyä hökkeliä mihin mennä säätä suojaan, asuntovaunusta puhumattakaan.

Vakaa mielipiteeni on, että oli kerjäämisestä ja elintasosiirtolaisuudesta mitä mieltä tahansa, ihmisten perustarpeet on pyrittävä täyttämään. Oli romanien syy täällä oloon mikä hyvänsä, niin moraalinen velvollisuus auttaa mahdollisuuksien mukaan tulee jossain vaiheessa vastaan, ja minulla se vaihe tulee kohdalle silloin, kun kyse on ruoasta ja sääolosuhteissa selviämisestä. Kunnioitan kyllä niitä, jotka ottavat vieraita asuntoihinsa edes väliaikaisesti, mutta koska en ole itse valmis tekemään sitä enkä todellakaan antamaan rahaa, niin toivottavasti saan tutuilta ja naapureilta kokoon edes muutaman talvitakin ja lasten villasukkia. En tiedä kehtaanko enää jutella tämän ruokajonotuttavan kanssa, ellen edes yritä.

Talven tullen avuntarve ja puute konkretisoituu. Rahan puute alkaa näkyä päälle. Vielä 5-6 viikkoa sitten tuttava kulki läpykkäillä, kun ei ollut varaa kenkiin; yhä useampi ruokajonossa tapaamani kyselee, tietäisinkö sattumalta paikkoja, joista saisi ilmaista lämmintä ruokaa, kun talvikenkien osto vei ruokarahat - tai jos edes johonkin pääsisi sisälle lämpimään istumaan ihan luvan kanssa, ettei omaa kämppää vailla aina joutuisi kävelemään päämäärättömästi ulkona pysyäkseen lämpimänä. Viime viikkoina olen ollut blogin ja ruokapaikkalistan aloittamisesta iloisempi kuin koskaan. Tulen aina loppupäiväksi hyvälle mielelle, jos osaan kertoa jollekulle, missä jaetaan lämmintä ruokaa lähipäivinä. Tuntuu, että jonoihin on tullut yhä enemmän uusia kasvoja, sellaisia, jotka häpeillen tulevat sinne vasta äärimmäisessä hädässä elettyään hanavedellä päiväkausia ja itkevät kävellessään ruokakassin kanssa kotiin. Ette ikinä uskoisi, kuinka paljon näkymätöntä hätää istuu ostarin penkeillä siivosti eläkkeellä tai ehkä vähemmän siivosti asunnottomina.

Joudun myöntämään, että reilun vuoden ruokajonohistoriani aikana olen joutunut aika radikaalistikin muuttamaan käsitystä ihmisistä yleensä. Suurinta osaa ennakkokäsityksistä ja -luuloista en edes tajunnut ennen kuin jouduin jonkin tilanteen myötä tarkistamaan niitä. Luulin joskus olevani ennakkoluuloton ja suvaitsevainen (hrrrr); nyt ymmärrän suvaitsevaisuuden tarkoittavan vain sietämistä [tolerance], ei hyväksyntää, luokittelemattomuutta tai ihmisen näkemistä ihmisenä. Ruokajonossa saattaa törmätä joskus ajan mittaan juonitteluun, selkäänpuukotuksiin (kuvaannollisesti kuitenkin), kiittämättömyyteen, velanperintään, viinakramppeihin, äärimmäiseen itsekkyyteen, välinpitämättömyyteen ja aggressioihin. Silti väittäisin, että harva hyvin toimeentuleva kokee tai näkee yhtä paljon vilpitöntä auttamista, vähästään antamista, välittämistä, ystävällisyyttä ja rehellisyyttä. Eikä siihen yleensä edes tarvita Jeesusta.