Ei vain raha, vaan myös mieli

Olen viime aikoina käynyt paljon turhautumisen ja toivottomuuden sävyttämiä keskusteluja, jotka ovat vääjäämättä päätyneet käsittelemään mielenterveyden osuutta köyhyyteen ja äärimmäiseen syrjäytymiseen.

Kun puhutaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevista, käsitys termin merkityksestä vaihtelee huomattavasti. Toisille heikoimmassa asemassa oleminen tarkoittaa sosiaaliturvan varassa elämistä, toisille jatkuvan psykiatrisen hoidon tarvetta, toisille taas jokaisen elämänalueen romahtamista siihen pisteeseen, ettei itse elämän jatkumisesta tätä päivää pidemmälle ole suuria odotuksia.

Ruokajonojen asiakaskuntaa voi sanoa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien poikkileikkaukseksi, kehitysvammaisia ja laitospotilaita ehkä lukuunottamatta. Suuri osa kärsii taloudellisten ongelmien lisäksi syrjäytymisestä, päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, erilaisista sairauksista tai asunnottomuudesta. Harvalla on vain yksi ongelma. Ne, joiden ainoa ongelma on rahapula, kuuluvat mielestäni silti heikoimmassa asemassa oleviin, koska terveellä ja aktiivisella - ns. normaalia elämää elävällä - ihmisellä on useimmiten valtava kynnys liittyä ruokajonojen joukkoon hilpeään. Oman avuntarpeen myöntämisen, nöyrtymisen ja jopa häpeän läpikäyminen jonoon astuessa kertoo aivan riittävästi siitä, että hätä on akuutti ja tarve todellinen.

Yhteiskunnan ja muiden avun varassa eläessä on pakko oppia nöyrtymään. Etenkin päihde- ja mielenterveysongelmaiset joutuvat toistuvasti kohtaamaan loukkauksia, vähättelyä, pompottelua, juoksutusta luukulta toiselle, tiedon pimitystä, hoitoon pääsyn kohtuutonta venymistä, akuuttitilanteissa avun epäämistä ja pois käännyttämistä, syrjintää julkisissa palveluissa ja niin poispäin.

Taloudellisesti mielenterveysongelma voi olla katastrofi. Kelan lääkekatto on yli 600e vuotta kohti, ja kalliiden mieliala- ja muiden psyykenlääkkeiden ostaminen voi olla pienituloiselle mahdotonta. Minimityöttömyyskorvauksella ja toimeentulotuella elävällä on mahdollisuus laskuttaa lääkekulunsa sosiaalitoimistolta, mutta opiskelijan odotetaan nostavan ensin opintolainaa 300e/kk. Pienipalkkaisen oletetaan maksavan lääkkeensä itse niin kauan, kun niiden jälkeen käteenjäävä summa vain on 410e tai parisuhteessa elävällä 660e per pariskunta. Kela tulee vastaan vasta, kun lääkkeitä on maksanut omasta pussistaan yli sen kuudensadan euron arvosta.

Monet pitkäaikaisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet ovat erityiskorvattavia, jolloin asiakas saa kelakorttiinsa diagnoosiin viittaavan numerokoodin. Mielenterveysongelmaisilla koodi on yleensä 112, ja tällä merkinnällä lääkkeensä saa apteekista käytännössä ilmaiseksi, omavastuuta jää tietääkseni viitisen euroa ostokertaa kohti. Mielenterveysongelmiin käytettävät yleiset lääkkeet kuten masennuslääkkeet ja psykoosilääkkeet ovat hinnoissaan. (Suosittelen vilkaisemaan Tohtori.fi:n lääkeoppaasta vaikkapa Zyprexan, Seroquelin ja yleisesti masennuslääkkeenä käytettävien Efexorin ja Zoloftin hintoja.) Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että masennuksesta, unettomuudesta ja paniikkihäiriöstä kärsivän lääkekustannukset ovat yli sata euroa kuussa. Jos päälle lisää vielä psykoottista oireilua, hinta saattaa vielä hypätä parisataa euroa ylöspäin.

Tällä hetkellä kuitenkin ainoa mahdollisuus saada Kelalta erityiskorvattavuusmerkintää kelakorttiin on psykoosi. Muista mielenterveysongelmista kärsivillä on kärsittävänään se kuudenhuntin maksukatto, johon asti lääkkeisiin pitäisi koittaa repiä rahat jostain. Olen toistuvasti kuullut ihmisten lopettaneen lääkityksensä rahapulan takia ja pudonneen samalla hoidon piiristä - terapiaa kun ei ole tarjolla. Ilman terapiaa ja lääkitystä pudotaan helposti tyhjän päälle, ja jos arjen toiminnoista suoriutuminen on hankalaa, tiputaan helposti samalla myös osa-aikatyöstä, perhe-elämä kärsii ja riski päihteiden ongelmakäyttöön kasvaa huomattavasti. Ja hupsheijaa, siinähän meillä onkin jo kierre. Näitä tapauksia ruokajonoissa näkee usein.

Syrjäytyminen ei aina tarkoita köyhyyttä, päihdeongelmaa tai asunnottomuutta. Se voi tarkoittaa myös niin voimakasta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta, että itsensä laiminlyöminen ja muiden ihmisten välttely tuntuvat ainoilta vaihtoehdoilta tai keinoilta paeta niitä tilanteita, joissa saisi vain taas kerran huomata epäonnistumisensa ja merkityksettömyytensä. Lieväkin mielenterveysongelma voi oikeanlaisen hoidon puutteessa syrjäyttää yksinäisen ihmisen vakavasti. Usein ensimmäinen hoitokontaktikin tulee vasta siinä vaiheessa, kun masennusta on itselääkitty päihteidenkäytöllä ja sosiaalitoimisto passittaa katkolle. Päihdeongelmaisen taas on turha elätellä haaveita terapiaan pääsystä, vaikka sillä saatettaisiinkin päästä käsiksi perimmäiseen syyhyn.

Sairastuneella on pitkään vain kaksi vaihtoehtoa: sairasloma ja palaaminen täysipäiväiseen opiskeluun/työhön. Mahdollisuus osa-aikaiseen opiskeluun syntyy vasta, jos pääsee 300 sairaspäivän jälkeen kuntoutustuelle. Niin kauan kuin tuntee olevansa kykenemätön täysipäiväiseen opiskeluun tai työhön tai vastaanottamaan työvoimatoimiston työhönosoituksia, ei vaihtoehtona ole käytännössä kuin sairasloma.

Kolmesataa päivää tekemättä mitään, ilman lupaa tehdä mitään? Työelämään ja opiskeluun palaaminen on sitä vaikeampaa, mitä pidempään on ollut tekemättä mitään. Sairaspäivärahalla elävä ei saa tehdä mitään: ei opiskella, ei tehdä satunnaisia osa-aikatöitä, ei mitään. Palkattomaan vapaaehtoistyöhön ei sentään puututa ja siksi suosittelenkin sitä niille, jotka haluavat ylläpitää toimintakykyään siinä määrin kuin sitä on jäljellä. On käsittämätöntä, että tilanteessa, jossa masennus on varsinkin nuorten joukossa työkyvyttömyyseläkkeiden pääasiallinen syy, ei mielenterveysongelmista kärsivien mahdollisuutta toimintakykynsä ylläpitoon ja kuntouttamiseen porrasteta niin, että se olisi mahdollista jo esimerkiksi parin kuukauden sairasloman jälkeen. Kuntoutustuelle pääseminen vie käsittämättömän kauan, eikä ole edes varmaa. Työvoimatoimiston kautta kuntouttavaan työtoimintaan taas on mahdollisuus vasta viidensadan työttömyyspäivän jälkeen.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten omalla mutulla yleisimpiä syitä ruokajonon asiakkuuteen ovat oma tai läheisen sairaus tai päihdeongelma tai lapsen tulo perheeseen. Köyhyyteen ajavat sairaudet ovat usein juuri mielenterveyteen liittyviä. Puutteellisella hoidolla ja lääkekustannusten ylittäessä reilusti käytettävissä olevat varat ei kenenkään pitäisi yllättyä siitä, jos mielenterveysongelmien lisäksi mukaan liittyvät pian avioerot, sitä seuraava asunnottomuus, velkaisuus ja päihdeongelmat.

Kuka katkaisisi ketjun ajoissa?