Ruokajonossa kuka tahansa voi huomata olevansa psykologi, pappi, sosiaalityöntekijä tai järjestyksenvalvoja. Usein huomaa kuuntelevansa täysin tuntemattoman ihmisen purkautumista elämäntilanteestaan ja nyökyttelevänsä auliisti pyynnöille rukoilla, jotta toinen saisi asunnon, parantuisi alkoholismista tai vaikkapa jonottajan sairaan äidin toipumisen puolesta. Vastaan yleensä ystävällisesti olevani hengessä mukana, ja kun toivotellaan "siukkuja", niin toivottelen samoin.
Jos ihminen hädässä kääntyy Jumalan puoleen, mikä minä olen siihen puuttumaan tai kuuluttamaan omaa vakaumustani; hyvä vain, jos joku saa Herrasta helpotusta. Välillä käy melkein kateeksi.
Kaikenlaisia tarinoita kuulee, kun vaikka vain ojentaa pyydettäessä tulta, pummii tupakan tai vain seisoo hörppimässä kahviaan eikä säikähdä juttelevia ihmisiä. Kuka on ollut merillä viisitoista vuotta, kenellä on sairas äiti/lapsi/puoliso, kenen läheinen on juuri kuollut, kuka on juuri irtisanottu töistä ja on ensi kertaa jonossa, kuka on käynyt katsomassa ketäkin sairaalassa. Ei ole vaikea huomata, että monilla ei ole ketään tuttua jolle puhua, ja tuntematon ruokajonossa on loppujen lopuksi aika turvallinen kohde. Ei sosiaalityöntekijälle tai kaupan kassalle voi itkeä elämäänsä, kaikki eivät seurakuntaduunarillekaan.
Sen sijaan, että tuntisin itseni hyväksi ihmiseksi voidessani hetkeksi ojentaa auttavan olkapään, tunnen lähinnä syyllisyyttä niistä sukuni ja lähipiirini ihmisistä joita minun ensisijaisesti pitäisi kuunnella enemmän. Aiempi kirjoitus tukiverkostoista ja lähipiirin tukemisesta tuntuu todella tekopyhältä, kun mietin niitä jotka ovat jääneet vaille läheisen ansaitsemaa huomiota. Minunkin olisi aika keskittyä enemmän sukuun kuin naapureihin, tai häpeän aina löytäessäni itseni miettimästä eikö tuollakaan yksinäisellä mummolla ole tosiaan edes lapsenlapsia joille jutella.
Kohtaamiset jonossa ovat lyhyitä ja unohtuvat helposti samantien. Mieleen jäävät oikeastaan vain erityisen sympaattiset tyypit, rasittavat pyyhkiytyvät muistoista heti niiden kadotessa silmistä. Sydäntäraastavista tarinoista mieleen jäävät lähinnä ne tarinat, eivät kertojat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mäkin olen toisinaan kateellinen niille jotka löytävät lohdun Jumalasta. Miten helppoa olisi jos kykenisi uskomaan niin kovin ja heittämään kaiken huolen jonkun näkymättömän harteille.
VastaaPoistaUskovaiset tuntuvat myös olevan keskimääräistä onnellisempaa ja iloisempaa sakkia. Liekö vääristynyt kuva, mutta toisinaan käy kateeksi.
Mulle 'siukku' tarkoittaa siskoa. =) Mutta selvittelin aikoinaan yhdessä blogissa että mitä se muille tarkoittaa ja nyt siis jo ymmärrän!
VastaaPoistaMinä olen aikoinani ollut harras ortodoksi, mutta petyin kirkkoon ja elämään ja huomasin että elämän realiteetit ovat kaukana arjesta useinkin. Usko vähän hävisi. Hädän hetkellä turvaan automaattisesti Jumalaan mutta enää en usko että siitä on apua. Olen vaan epätoivoinen! =D Ja joo, uskovaiset ovat onnellisempia ja elävät kauemmin kuin "uskomattomat".
Mutta elä nyt hyvä ihminen häppee!! Siis onhan tosi hienoa että tarjoat kuuntelevan korvan joillekuille! Ei kukaan joka paikkaan voi revetä. Ja on ihan luonnollista miettiä joskus joistain tapaamistaan ihmisistä että eikö niillä tosiaan ole KETÄÄN kelle puhua. Ei sillä ole merkitystä, muistatko jutut jälkeenpäin - niille ihmisille merkitystä on sillä että joku kuunteli ja jakoi asian. Näin puhuu Ofelia Oraakkeli. ;-)