Jan T. pyysi näkemyksiä sosiaalisista turvaverkoista, ja Ofelia kirjoitti omista kokemuksistaan.
Suomi tosiaan on yksinpärjäävien luvattu maa. En yleensä pyydä vastikkeetonta apua perheeltä sen enempää kuin keneltä tahansa (kuka meistä pyytäisi naapuria lahjoittamaan parisataa euroa?), mutta toisaalta tiedän saavani apua todellisessa hätätilanteessa. Uskon, että jos asunto olisi menossa alta tai muuta vastaavaa, saisin tarvitsemani summan lainaksi pitkällä ja korottomalla maksuajalla. Sukuni ilahduttaa myös aina joskus pienillä ylellisyyksillä, kuten kuivatuilla sienillä, keittiötarvikkeilla tai oman kasvimaan tuotteilla. Olen tyytyväinen tilanteeseen.
Minun pääasiallinen turvaverkkoni ovat toiset samassa tilanteessa olevat. Naapurit, jonottajat, tuttavat. Lähtökohtaisesti kukaan ei heitä mitään pois kyselemättä ensin, onko jollain tarvetta ilmaiselle sohvakalustolle/mikrolle/edellisen syksyn kuivatuille sienille ja niin poispäin. Kaikki laitetaan kiertoon, ja jos lainataan rahaa sen maksaminen ajallaan on kunnia-asia ja vakaa perusta yhteistyön ja avunannon jatkuvuudelle.
Toivoisin Suomessa ajattelutavan muutosta, ehkä jopa perhekäsityksen laajentamista. Minun perheeseeni eivät kuulu pelkästään verisukulaiset, vaan myös heidän vanhat ja uudet perheensä, läheisemmät naapurit, hyvät kaverit ja kavereiden perheet. Kaikkia näitä olen valmis auttamaan yhtä lailla ja yhtä lailla toivon tarvittaessa apua sieltä suunnasta.
Ihmisen pitäminen pystyssä ei ole yksin ydinperheen vastuulla. Vastuuta pitäisi kantaa kaikkien lähellä olevien ihmisten, jotka näkevät että avulle on tarvetta. Ystävien, työkavereiden, lastenlasten, naapureiden. Ei ole iso vaiva kysyä naapurin liikuntakyvyttömältä yksinäiseltä vanhukselta, haluaako hän kaupasta jotain samalla reissulla, tai vihjaista lähisuhdeväkivallasta kärsivälle tuttavalle, että hätätilassa kotisohvalla on tilaa. Näillä pienillä kysymyksillä voi pelastaa paljon.
Kulttuurissa, jossa sairaus on heikkoutta ja väsymys laiskuutta, on myös avun tarve häpeä. Kyse ei olekaan pelkästään siitä, että apua on opittava tarjoamaan, vaan myös siitä, että sitä on opittava ottamaan vastaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Odotin tätä kommenttia kuin kuuta nousevaa ja nyt en osaakaan sanoa mitään! =) Ehkä minusta auttaminen on ydinperheen vastuulla, en tiedä. Meillä on aina ollut vain muutaman hengen suku, joten en osaa ajatella laajempaa piiriä. Ja sanoihan minulle yksi henkisistä asioista kiinnostunut ystävä kerran, että joskus suurinta rakkautta on jättää toinen ihminen yksin. Silloin hän oppii, mikä häntä kannattelee hädän hetkellä. Olen liikkunut hörhöpiireissä, joissa vain itseensä tukeutuminen ja riippumattomuus on kehittynyttä.
VastaaPoistaHeikkous=laiskuus -ajattelutapa on tuttua! Siksi usein suomin itseäni laiskuudesta. Mutta minun on nykyään vaikea ottaa vastaan apua, kun olen omaksunut vihdoin ajattelutavan että aikuisen pitää pärjätä itse. Taas opettelemaan asiaa päinvastoin?! =D
Minusta on pelottavaa, että monet todella heikossa elämäntilanteessa olevat jäävät ilman apua, koska eivät joko uskalla pyytää tai häpeävät ottaa tarjottua apua vastaan. Pahimmassa tapauksessa ei kehdata mennä edes sosiaalitoimistoon tai vaikkapa psykiatriselle, vaikka se olisikin täysin perusteltua.
VastaaPoistaAvun antaminen ja saaminen ei ole yksinpärjäävien valtakunnassa enää luontevaa. Kadulla makaavien ohi kävellään ja leipäjonolaisia pilkataan, vaikka kuinka itsellä vatsa kurnisi. Itsepärjäämisen ihanne on iskostettu syvälle, samoin mantra tasa-arvoisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, missä kaikkien perustarpeiden pitäisi olla turvattuja ja missä kaikki "lähtevät samalta viivalta".
Yhteisöllisyydessä on hyvät puolensa, vaikka se saattaakin joissain tapauksissa merkitä myös yksityisyydestään - ja ylpeydestään - joustamista. En ihmettele yhtään, että jonot ovat monille enemmän hengen kuin ruumiin ravintoa, koska ne saattavat olla ainut sosiaalinen kontakti yksinäiselle.
Sitä en ole oikein ikinä ymmärtänyt, että jotkut eivät kehtaa mennä sossuun. Minulle se taas on luonnollista. Miksi ei käyttäisi lainmukaista oikeuttaan? Mt-toimistoon sen sijaan voi olla kynnys mennä, sen käsitän paremmin, vaikka mulla ei itsellä sitä ongelmaa ole ollut. Mulle vaikeus ottaa vastaan apua tarkoittaa materiaalista apua sukulaisilta tai läheisiltä. Itken usein syyllisyyttä miehenikin auttamisesta! Hän taas ihmettelee kun en ikinä ole iloinen sitten. =)
VastaaPoistaKummini aina hehkuttaa hyvinvointivaltiota ja organisoitunutta yhteiskuntaa jossa kaikki toimii... Kyllä ketuttaa usein! Sehän ei tiedä kuin sen hyvän puolen, se ei ikinä ole ollut heikoilla. Helppo sen on ylistää...
Ehkä suomalaisille tekisi hyvää joustaa individualismista ja yksityisyydestä?