Orjantappurakruunu

Köyhyyteen sotketaan keskenään hyvin päinvastaisia ihmistyyppejä. Ruokajonossa käyvän varattoman on oltava nuhteeton, yritteliäs olosuhteiden uhri ja ylväästi köyhyytensä kantava. Köyhän on käytävä jatkuvaa sisäistä kilpailua siitä, miten vielä pärjätä vähemmällä, ja muistutettava marttyyrinkruunu ohimoillaan omasta jaksamisestaan ja yritteliäisyydestään niille, jotka kehtaavat olosuhteistaan valittaa. "Turha valittaa ellette yritä, sitäpaitsi näillä summilla pärjää ihan hyvin jos vaan yrittää."

Toisaalta stereotyyppinen köyhä on yksinäinen, masentunut, alkoholisoitunut keski-ikäinen mies, jonka hiussuonet kasvoista ovat räjähtäneet, kasvot turvoksissa, ääni kova mutta artikulaatio epäselvä ja askel horjuva. Taustalle sopisi hyvin maalaus rikoksista, vankilatuomioista tai väkivaltaisesta käytöksestä eroon johtaneessa parisuhteessa. Tällaista köyhää voidaan syyttää kaikesta. Loisimisesta, itseaiheutetuista ongelmista, yrittämisen puutteesta. "Minäkin jaan mainoksia neljän euron tuntipalkalla enkä valita, ottaisit minusta mallia niin saisit vähän ihmisarvoasi takaisin!"

Toisille marttyyrin orjantappurakruunu on kirkasotsaisten täydellisten köyhien koristus jota kannetaan kunnialla ja käännytyksellä. Toisille riittää se karvalakki tai hiihtopipo, eikä muille pyritä opettamaan mitään. Jälkimmäiset ovat usein jo yrittäneet niin monta kertaa pettymykseen asti, ettei kirkasotsaisen marttyyrin saarna enää hetkauta, sääliä herättää ehkä. Vielähän sekin oppii realiteetit, ettei tässä maailmassa aina pelkkä yrittäminen riitä, monttu saattaa häämöttää jo jalkojen juuressa.

Pidän siitä karvalakkiporukasta, jota olisi ehkä helppo katsoa nenänvarttaan pitkin, mutta jotka loppujen lopuksi ovat varsin helppoa ja mukavaa seuraa, missä kukaan ei pyri pätemään erinomaisuudellaan, eikä toisia väheksytä. Kuitenkin elämänkokemuksen tuomaa tietoa arvostetaan, kirjaviisautta ei niinkään. Luottamus ja sen pettäminen ovat vakavia asioita, mutta muuten voi tulla helpostikin hyväksytyksi, jos vain kohtelee toista ihmisenä kuten kuuluukin. Saarnaajista ja marttyyreista en pidä, ja jos pärjää yrittämällä niin hyvin että sillä on syytä päteä, mitä silloin ylipäätään tehdään ruokajonossa?

Orjantappuravanne kiristää niilläkin, joiden on toitotettava toistuvasti tulevansa toimeen vielä pienemmällä kuin muut ja hoitavansa vielä lisäksi lapset ja puolison. Opiskelijat lankeavat tähän valitettavan usein. Usein itsehehkutuksista paistaa läpi - ja joskus sanotaan suoraankin - se, että parempina ihmisinä heidänlaisillaan tulisi olla suurempi oikeus maksuttomaan ruokaan ja muihin köyhäinetuihin kuin niillä, jotka eivät "edes yritä".

Olen aiemmin viitannut köyhyyden moninaisiin syihin, ja on suurta sokeutta vähävaraiselta niputtaa kaikki muutkin vähävaraiset samaan nippuun itsensä kanssa ja olettaa sillä perusteella, että lähtökohdat ja mahdollisuudet ovat samat. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen, vaikka monissa samat kaavat toistuvatkin. Toiset meistä eivät enää jaksa yrittää ja pettyä; toiset meistä keräävät voimia jaksaakseen yrittää; toisten kaikki energia menee sen opetteluun, kuinka tulla yhtäkkiä elämänmuutoksen jälkeen toimeen murto-osalla aiemmista tuloista. En usko, että kukaan meistä kaipaa yhteenniputtamista ja syyllistämistä saamattomuudesta, koska loppujen lopuksi ainoa mikä meitä yhdistää on ruokajono, puute ja enemmän tai vähemmän kärsinyt ylpeys ja ihmisarvo.