Maahanmuuttajat leipäjonoissa

Tiedän sohaisevani mahdolliseen trollipesään, mutta senkin riskillä otan osaa tekstaripalstoilla, blogeissa ja lehtien sivuilla vellovaan maahanmuuttajakeskusteluun. (Eri mieltä saa olla, mutten halua aloittaa moderointiakaan joten trollit ja umpi-idarit on helpointa tarvittaessa poistaa kommenteista ja silloin sananvapaudesta voi ruikuttaa jossain muualla.) Väännän myös kaiken varalta rautalangasta, että puhun edelleen subjektiivisista havainnosta ja suppealla otoksella, en anna yleispätevää informaatiota sen enempää maahanmuuttajista kuin muustakaan ruokajonoihin liittyvästä.

Maahanmuutto on joidenkin mielestä nykyään muodikas keskustelunaihe ja erinomainen keino tuoda julki yhteiskunnallista tiedostavuutta ja laajaa ymmärrystä valtiontaloudesta, poliisin tehtävistä, mediakritiikistä, puoluekentästä, sananvapaudesta tai humaanista suvaitsevaisuudesta. Itkijöitä ja pinttyneisiin mielikuviin nojaavia tekopyhiä ruikuttajia löytyy puolin ja toisin. Usein eniten haittaakin mustavalkoisuus: naiivin idealistinen positiivinen yleistäminen harvoin on paras tapa vastata rasistiseen loanheittopopulismiin.

Perinteisesti jos maahanmuuttaja on töissä, hän vie työpaikan suomalaiselta. Jos ei ole, elää yhteiskunnan varoilla. Jos ei puhu kieltä, on sopeutumishaluton, jos puhuu niin puhuu huonosti. Jos on lapsi, on maassa vain vetääkseen koko suvun mukanaan Suomeen, jos vanha, kuormittaa hoitojärjestelmää. Jos sattuu olemaan nuori mies, kuuluisi olla kotimaassaan (kenties jossain sisällissodan runtelemassa hajonneessa valtiossa?) sotimassa isänmaansa puolesta. Mitä talvisodassakin olisi käynyt jos koko armeija olisi lähtenyt pakolaisiksi Afrikkaan?

Kaikkein pahinta tietysti on, jos maahanmuuttaja tarvitsee yhteiskunnan väliintuloa, kuten poliisia tai lastensuojelua, tai ulkopuolista apua, kuten yhteiskunnan tarjoamia tukia tai ruokajonoa.

Jossain blogissa viitattiin ruokajonoissa näkyvään ja kuuluvaan rasismiin yhtenä syynä siihen, miksei jonoon meno houkuttele. Rasismia todellakin on, avuntarvitsijoihin kun ei valikoidu pelkästään yhteiskuntamme jalointa, avoiminta ja ennakkoluulottominta eliittiä. Alkuun jonoissa hätkäyttikin, miten avoimesti puhuttiin neekereistä, mutiaisista, ählämiloisista, ryssistä, russakoista, hiekkaneekereistä, karvakäsistä, mustalaisrosvoista, ravikansasta jne. Omissa tuttavaporukoissa noita sanoja harvemmin kuuli, mutta jonossa niihin tottui äkkiä ja alkoi kuunnella sanavalintojen ohella äänensävyä ja yhteyttä, missä niitä käytetään. Toiset kun eivät miellä neekeriä, karvakättä tai ählämiä negatiivisina sanoina, ovatpahan vain elävämpää kieltä. Harvemmin niitä silti käytetään päin naamaa.

Samalla tavalla kuin "kelpo kansalaiset" kertovat katkerina hurjia legendoja narkkareista, joille sossu syytää rahaa ja tavaraa enemmän kuin ehtivät kamansa eteen myydä, niin osa köyhistä tilittää neekereiden saavan asunnot, autot ja luottokortit vilauksessa, suitsait noin vain sosiaalitoimistosta. Mahdollisesti ajavat vielä "koko neekerisuvun" voimin sillä "upouudella mersullaan" ruokajonon oven eteen ja kahmivat parhaat päältä "niin ettei suomalaisille jää kuin kuivaa leipää". Tämänkin avautumisen olen kuullut, samansuuntaisia vaikka kuinka monta. Katkeruus synnyttää kateutta ja kateus huhuja, joiden todellisuuspohja on niin ja näin.

Katujen kriitikoiden kunniaksi on sanottava, etten ole tähän mennessä huomannut jonoissa syrjivää tai aggressiivista käytöstä suoraan maahanmuuttajia kohtaan. Harkitsemattomia ilmaisuja kuulee, mutta nekin ovat usein ystävällisessä keskustelussa sattuvia lipsahduksia. ("Miks sä sen sianlihan pois annat?" "Mina ei syö sikaa, sinä voi otta." "Et syö sikaa? Miks ihmeess- ainiin, sinä oot semmonen ählämi. Eikun anteeks, islami, vai mikskä teikäläisiä sanotaankaan.") Venäjää puhuvat pysyttelevät usein omina ryhminään ja ovat ehkä tästäkin syystä helpompi kohde kyräilylle ja puheille siitä, kuinka "ne" taas huijaavat ylimääräistä ruokaa ja kiilaavat jonoissa.

Omissa vakiojonoissani ulkomaalaisiksi erottuvia on varsin pieni osa ruoanhakijoista. Tummaihoisista suurin osa on naisia mukanaan pieniä lapsia, he ovat ystävällisiä ja sosiaalisia ja juttelevat mielellään muiden lapsiperheiden kanssa. Toinen erottuva ryhmä on venäjää puhuvat, jotka ovat pääsääntöisesti vanhempaa väkeä, osa inkeriläisiä tai karjalaisia vanhuksia. Maatuskat saapuvat paikalle ryhminä, puhuvat vilkkaasti keskenään ja yrittävät kaikki tunkea ovesta sisään yhtä aikaa.

Toivon, etteivät jonoissa käyvät joudu kohtaamaan niissä suoraa rasismia. Köyhien sisäisessä kastijaossa köyhä ulkomaalainen on alimmalla portaalla. Vastaanpanemattoman logiikan mukaan kotimaiset juopot ja nistit olisivat oikeutetumpia apuun, koska ovat Suomen kansalaisia ja maan tulisi huolehtia "omistaan" ensin. Ottamatta kantaa oleskelulupiin, maahanmuuttopolitiikkaan tai Astrid Thorsiin toivoisin, että yhteiskunnan ja yhteisön velvollisuudet ja tuki ulottuisivat tasapuolisesti kaikkiin yhteiskunnan osana asuviin ja eläviin. Leipäjonot kasvavat hintojen ja tuloerojen mukana, ja sairaiden, vammaisten ja maahanmuuttajien syrjäytymisriski kasvaa. Kenenkään etua ei palvele se, että yhä useammalla on nälkä.