Aurinkoa odotellessa

Olen väsynyt jonoihin. Olen kuullut samat elämäntarinat monta kertaa, kieltäytynyt ostamasta samalta "taiteilijalta" taulua, saanut uskovaiselta lapinpukuiselta jonossa ainakin kolme ryhmämatkamainosta Israeliin, olen kyllästynyt siihen samaan kaavaan - ovelle, numerolappu, hartaus ja kahvia, odottelua, ruokaa - joka toistuu viikosta viikkoon, päivästä päivään. Talvi ja lumituiskut tuntuvat häätäneen iloiset ihmiset johonkin muualle, tai ainakin tuntuu ettei kukaan jaksa hymyillä. Aiempien nauravien ihmisten sijaan näen hiljaisia, apaattisia kasvoja ja jonkun itkevän. Henkilökunta sentään piristi - joku hymyili, tervehti iloisesti ja toivotti vielä hyviä jatkoja ja pärjäilyjä. Kiitos siitä.

Näitäkin päiviä on, jolloin varattomuus näyttää ruman puolensa ja kaikki tuntuu ankealta ja vaikealta. Pienet ilonaiheetkin masentavat, kun alkaa itkettää se miten pienistä asioista pitää olla iloinen. Kun näen jonkun ohuessa kesärotsissa saavan jonosta talvitakin, minunkin pitäisi olla iloinen. Huonoina päivinä sellainen kuitenkin tekee ennemmin surulliseksi ja vihaiseksi: missä on vika, kun ihmisten on haettava talvitakkinsa jonosta pärjätäkseen talven?

En tiedä, miten kauan jaksan käsitellä tilanteita. Niitä kerääntyy päähän, silmiin ja korviin. Ihmisiä, jotka alkavat itkemään kuullessaan, ettei ruoasta ja vaatteista tarvitse oikeasti maksaa; viinakramppeja kesken ruokajonon; päällekkäin kiedotuissa ohuissa paidoissa jonottajia; mentaalitapauksia jonojen laidoilla kiekumassa milloin mitäkin sanomaa; hiljaisia lapsia vaunuissaan, joista hymyilevät jokaiselle joka hymyilee; jonottajan onnellista ääntä, kun nuori nainen paljastaa tuttavalleen odottavansa lasta.

Lehdissä kerrottiin Unicefin kampanjasta, jossa sinisiä lastenvaunuja oli jätetty julkisille paikoille. Vaunuista kuului lapsen itkua, ja niille joillekin kurkistamaan vaivautuneille oli vaunuissa kyltti, joka kertoi kyseessä olevan kampanja ja kiitti välittämisestä.

Viikon sisällä olen todistanut yhden ihmisen kiintiön edestä tilanteita, jotka koskettavat. Elättelen toiveita siitä, että ne, jotka vaivautuivat kurkistamaan vaunuihin olisivat myös niitä, jotka lahjoittavat vanhat vaatteensa roskiksen tai ylihinnoitellun UFFin sijasta suoraan tarvitseville. En väheksy UFFin toimintaa tai rahoituskohteita koska en tiedä niistä, mutta liian kovat hinnat tiedän. Viimeksi kun uskaltauduin UFFille, seisoi vartija takanani koko ajan. En viihtynyt kauaa. Ilmeisesti näytän liian köyhältä kirpparille.