Lenkkiä leipäjonosta on ollut jonkin aikaa tauolla perheenlisäyksen tuoman keskittymishäiriön takia. Virastotkin vaativat toistuvaa huomiota tulokkaan takia. Tauon pituus on kiinni yöunien rytmittymisestä...
Ja Facebook-käyttäjille tiedoksi: Fb oli sulkenut Leipäjono-blogin profiilin ilmeisesti ns. feikkinimen perusteella ilman ennakkovaroitusta, joten hyvin kasaantunut kontaktiverkosto meni sen tien. Uusi Fb-sivu linkkien ja tietojen vaihtoa varten on täällä.
perjantai 18. helmikuuta 2011
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Lapsilisä ei hyödytä toimeentulotuen saajaa
Sunnuntai-Hesarin mielipidepalstalla kommentoidaan lapsilisän vaikutuksesta tulotasoon (Lapsilisä ei saa vaikuttaa toimeentulotuen määrään (HS/Mielipide 09.01.11) - vaatii kirjautumisen).
"Lapsilisä perustuu universaaliuden periaatteelle, jonka varaan hyvinvointivaltio on rakennettu; tietyt tuet ja palvelut kuuluvat kaikille, koska myös yhteisesti rahoitamme niitä. Epäkohta ei olekaan siinä, että myös rikkaat saavat lapsilisää vaan siinä, että rikkailla ja keskituloisilla lapsilisä lisää tuloja, mutta köyhimmillä se leikkaa niitä.
Ongelma koskee toimeentulotuen varassa kokonaan tai osittain eläviä perheitä. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki tuet, myös lapsilisä, lasketaan tuloksi, ja toimeentulotukea maksetaan lapsilisän verran vähemmän. Lapsilisä ei siis paranna toimeentulotuen saajien taloutta millään lailla."
Täsmälleen näin. Vuokratason ja muiden asumiskustannusten noustessa on yhä todennäköisempää, että minimituilla elävä joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, vaikka työmarkkinatuki tai vastaava yleensä kattaakin toimeentulominimin ruoan ja muiden henkilökohtaisten kulujen osalta.
Lapsilisä, jonka tulisi olla universaali ja hyödyttää kaikkia siihen oikeutettuja - siis lapsiperheitä tulotasosta riippumatta - lasketaan toimeentulotukiasiakkaalta täysimääräisenä tuloksi ja vähennetään siten toimeentulotuesta. Tuki, jonka tulisi hyödyttää kaikkia tasapuolisesti, ei hyödytä niitä, joilla on valmiiksi vähiten. Pistää miettimään, mikä sen tarkoitus pienituloisten kohdalla oikeastaan edes on.
Viime aikoina on puhuttu siitä, tulisiko hyvätuloisten perheiden oikeus lapsilisään poistaa. Vaikka teoriassa ajatus rahansäästöstä leikkaamalla niiltä, joilla todellista tarvetta ei ole kuulostaa minustakin ihan riittävän reilulta, niin siihen päädyttäessä en kadehdi niitä, jotka joutuisivat leikkauksen sosiaalisten seurausten kohteeksi.
Vaikka avio- tai avopari elääkin yhteistaloudessa keskinäisine elatusvelvoitteineen, ei elatusvelvoitteen tai taloudellisen määräämisoikeuden suuruutta tietääkseni määritellä missään. Kaikissa parisuhteissa ja talouksissa tasapuolinen tulonjako ja päätösvalta ei ole itsestäänselvää: jos toinen vanhemmista on työtön tai vaikka yhteisestä sopimuksesta jäänyt kotiin hoitamaan lapsia ja työssäkäyvä maksaa vuokran, autokulut ja sähkön, voi olla helppoa ajatella työssäkäyvällä olevan sen jälkeen oikeus nauttia ihan itse tahtonsa mukaan lopuista työnsä hedelmistä.
Etenkin niissä talouksissa, joissa työssäkäyvän tulot riittävät nostamaan perheen reilusti tukien ulottumattomiin, on kotona täyspäiväistä hoitotyötä tekevän tilanne vaikea, jos toisen tulot estävät tukien saannin, mutta samalla pysyvät ulottumattomissa sen toisen tuloina. Kotiin jääneelle vanhemmalle jää helposti vain lapsilisä ja ehkä kotihoidontuki, joita käyttää niin päivittäistalouden pyörittämiseen kuin omiin menoihin ja joiden käyttötapoihin ei tarvitse hakea toiselta suostumusta, lupaa tai pahimmassa tapauksessa lainaa.
Vastikään tullut uudistus avopuolison oikeuksista erotilanteessa oli tervetullut reaktio "kunnes kuolema meidät erottaa" -parisuhteiden ja ydinperheiden aikakauden taaksejäämiseen. Yhteistalous käsitteenä pitää sisällään rajattoman skaalan parisuhdemuotoja, parisuhdetilanteita, alkavia suhteita, päättyviä suhteita, huonoja ja hyviä suhteita, lasten huoltajuusstatuksia ja herraties mitä.
Vaikka kuinka sinkkutaloudessa elänkin, niin toivottaisin tervetulleeksi muutoksen jossa jokaiselle taattaisiin jonkintasoinen perusturva, johon puolison tuloilla ei olisi vaikutusta, ja joka olisi irrotettu asuinkustannuksista. Joku voi ajatella sitä perustulona tai kansalaispalkkana, ihan sama - minulle riittäisi, että samassa taloudessa elävien tulot eivät vaikuttaisi esimerkiksi työmarkkinatuen saamiseen tai leikkaisivat siitä enintään pienen osan. Ja se, kuka tämän kaiken maksaa, on tahdosta ja vaalirahoittajasuhteista kiinni: leikkauskohteita on muuallakin kuin julkisissa palveluissa ja verotusta voi kohdistaa. Taloudellisen riippuvuuden rakentuminen aikuisten ihmisten välille ilman keskinäistä sopimusta voi aiheuttaa niin katastrofaalisia olosuhteita ja inhimillistä kärsimystä, että niiden ääritilanteiden tulisi painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin enemmistön pienen edun.
"Lapsilisä perustuu universaaliuden periaatteelle, jonka varaan hyvinvointivaltio on rakennettu; tietyt tuet ja palvelut kuuluvat kaikille, koska myös yhteisesti rahoitamme niitä. Epäkohta ei olekaan siinä, että myös rikkaat saavat lapsilisää vaan siinä, että rikkailla ja keskituloisilla lapsilisä lisää tuloja, mutta köyhimmillä se leikkaa niitä.
Ongelma koskee toimeentulotuen varassa kokonaan tai osittain eläviä perheitä. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki tuet, myös lapsilisä, lasketaan tuloksi, ja toimeentulotukea maksetaan lapsilisän verran vähemmän. Lapsilisä ei siis paranna toimeentulotuen saajien taloutta millään lailla."
Täsmälleen näin. Vuokratason ja muiden asumiskustannusten noustessa on yhä todennäköisempää, että minimituilla elävä joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, vaikka työmarkkinatuki tai vastaava yleensä kattaakin toimeentulominimin ruoan ja muiden henkilökohtaisten kulujen osalta.
Lapsilisä, jonka tulisi olla universaali ja hyödyttää kaikkia siihen oikeutettuja - siis lapsiperheitä tulotasosta riippumatta - lasketaan toimeentulotukiasiakkaalta täysimääräisenä tuloksi ja vähennetään siten toimeentulotuesta. Tuki, jonka tulisi hyödyttää kaikkia tasapuolisesti, ei hyödytä niitä, joilla on valmiiksi vähiten. Pistää miettimään, mikä sen tarkoitus pienituloisten kohdalla oikeastaan edes on.
Viime aikoina on puhuttu siitä, tulisiko hyvätuloisten perheiden oikeus lapsilisään poistaa. Vaikka teoriassa ajatus rahansäästöstä leikkaamalla niiltä, joilla todellista tarvetta ei ole kuulostaa minustakin ihan riittävän reilulta, niin siihen päädyttäessä en kadehdi niitä, jotka joutuisivat leikkauksen sosiaalisten seurausten kohteeksi.
Vaikka avio- tai avopari elääkin yhteistaloudessa keskinäisine elatusvelvoitteineen, ei elatusvelvoitteen tai taloudellisen määräämisoikeuden suuruutta tietääkseni määritellä missään. Kaikissa parisuhteissa ja talouksissa tasapuolinen tulonjako ja päätösvalta ei ole itsestäänselvää: jos toinen vanhemmista on työtön tai vaikka yhteisestä sopimuksesta jäänyt kotiin hoitamaan lapsia ja työssäkäyvä maksaa vuokran, autokulut ja sähkön, voi olla helppoa ajatella työssäkäyvällä olevan sen jälkeen oikeus nauttia ihan itse tahtonsa mukaan lopuista työnsä hedelmistä.
Etenkin niissä talouksissa, joissa työssäkäyvän tulot riittävät nostamaan perheen reilusti tukien ulottumattomiin, on kotona täyspäiväistä hoitotyötä tekevän tilanne vaikea, jos toisen tulot estävät tukien saannin, mutta samalla pysyvät ulottumattomissa sen toisen tuloina. Kotiin jääneelle vanhemmalle jää helposti vain lapsilisä ja ehkä kotihoidontuki, joita käyttää niin päivittäistalouden pyörittämiseen kuin omiin menoihin ja joiden käyttötapoihin ei tarvitse hakea toiselta suostumusta, lupaa tai pahimmassa tapauksessa lainaa.
Vastikään tullut uudistus avopuolison oikeuksista erotilanteessa oli tervetullut reaktio "kunnes kuolema meidät erottaa" -parisuhteiden ja ydinperheiden aikakauden taaksejäämiseen. Yhteistalous käsitteenä pitää sisällään rajattoman skaalan parisuhdemuotoja, parisuhdetilanteita, alkavia suhteita, päättyviä suhteita, huonoja ja hyviä suhteita, lasten huoltajuusstatuksia ja herraties mitä.
Vaikka kuinka sinkkutaloudessa elänkin, niin toivottaisin tervetulleeksi muutoksen jossa jokaiselle taattaisiin jonkintasoinen perusturva, johon puolison tuloilla ei olisi vaikutusta, ja joka olisi irrotettu asuinkustannuksista. Joku voi ajatella sitä perustulona tai kansalaispalkkana, ihan sama - minulle riittäisi, että samassa taloudessa elävien tulot eivät vaikuttaisi esimerkiksi työmarkkinatuen saamiseen tai leikkaisivat siitä enintään pienen osan. Ja se, kuka tämän kaiken maksaa, on tahdosta ja vaalirahoittajasuhteista kiinni: leikkauskohteita on muuallakin kuin julkisissa palveluissa ja verotusta voi kohdistaa. Taloudellisen riippuvuuden rakentuminen aikuisten ihmisten välille ilman keskinäistä sopimusta voi aiheuttaa niin katastrofaalisia olosuhteita ja inhimillistä kärsimystä, että niiden ääritilanteiden tulisi painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin enemmistön pienen edun.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Myyttinen oikeustaju
Yleiseen oikeustajuun vetoaminen on yksi populismin mässäilevimpiä muotoja. "Kansan oikeustajuun" vedotaan lähinnä rikosten rangaistusasteikoista puhuttaessa - viimeksi eilen törmäsin Muutos 2011:n vaalilinjauksiin, joissa vaadittiin "rikoslain uudistamista" eli linkin mukaan henkirikoksista määrättävien rangaistusten koventamista "kansan oikeustajua vastaaviksi".
Kun puhutaan rikoksista ja myyttisestä kansasta oikeustajuineen, ei unohdeta herkutella uhrien kärsimyksillä, vedota yleisön tunteisiin (entä jos sinut - tai äitisi! - ryöstettäisiin ja hakattaisiin?) ja heristellä varoittavasti sormea ja epämääräisesti "tilastoihin" viitaten todeta, että vapaalla jalalla kriminellit todennäköisesti jatkavat rikollista toimintaa. Etenkin toistuvien rikosten tekijät tulisi pakata banaanilaivaan ja rahdata sinne mistä ovat tulleetkin (ne, jotka eivät ole Suomen kansalaisia vähintään viidennessä polvessa) tai estää toiminnan jatkaminen rajoittamalla tekijän vapautta (kansalaiset).
Harvemmin vedotaan kansalliseen oikeustajuun silloin, kun kyseessä on rakenteellinen ongelmavyyhti, eikä mustavalkoistaminen uhreihin ja pahiksiin ole enää niin yksinkertaista. Epämääräinen sosiaaliturvahuijareita ja "väärinkäyttäjiä" käsittelevä loisretoriikka saattaa vielä upota, mutta kun puhutaan työttömien tukiloukusta, kotiäitien oikeudesta taloudelliseen riippumattomuuteen tai sanktiouhkaan perustuvan kikkatyöllistämisen mielekkyydestä, ei kukaan enää jaksa väittää, että olisi olemassa yleistä oikeustajua, että ns. kansalla olisi jonkinlaista yhtenäistä käsitystä oikeasta ja väärästä, kohtuusta ja kohtuuttomuudesta. Myytistä on tullut hyödytön.
Jokainen pitkäaikaistyötön on joskus kuullut, miten töitä pitää tehdä vaikka sairaanakin eikä jättäytyä tukien varaan, vaikka työnteko tuottaisikin persnettoa ja jokainen pätkä johtaisi kuukausien käsittelykatkoihin minimiturvassa. Toisille taas on itsestäänselvää, että järjestelmässä on vikaa, ja viallista järjestelmää saa kiertää parhaansa mukaan.
Nykyään ollaan jotakuinkin yhtä mieltä siitä, että työnteon tulisi olla aina kannattavaa ja tukijärjestelmässä saattaa jopa olla tässä kohtaa ongelma. Yhteisymmärrystä siitä, miten työttömän tulisi tilanteessa toimia tai mikä olisi edes hyväksyttävää, ei ole. Vaihtoehtoja on pelkistetysti kolme: 1) lain ja määräysten noudattaminen viimeiseen asti, 2) tukiloukkujen välttely ja kiertäminen laillisin keinoin ja 3) kikkailu pelkän omantunnon mukaan. Monet ajattelevat mielellään, että lakeja noudattamalla toimitaan oikein, niitä rikkomalla väärin. Mitä sosiaaliturvajärjestelmästä kertoo se, että sen piiriin ajautuneet joutuvat pidemmän päälle valitsemaan lain ja oikeuden välillä: sen, mitä papereissa lukee ja sen, mikä omasta mielestä on joka suhteessa oikein, järkevää ja hyödyllisintä sekä tuensaajalle että yhteiskunnalle ja sen taloudelle? Työkykyisistä työttömistä valtaosa haluaisi palata työmarkkinoille, nostaa elintasoaan ja maksaa veroja. Vajaakuntoisista samoin, rajoitustensa mukaan.
Kun työttömälle toimeentulotukiasiakkaalle tulee mahdollisuus ottaa vastaan satunnaisia työkeikkoja omalta alaltaan ja pitää näin yllä ammattitaitoa tai ainakin työkykyä, on kyse rahasta. Jos odotettavissa olevat ansiotulot ovat pieniä ja ellei niiden suuruutta pysty ennakoimaan etukäteen tai ne vaihtelevat kuukausittain, tilanne on melkein mahdoton. Hypoteettisessa tilanteessa kuun puolivälissä maksettu palkkatulo - esim. 450 euroa - tulee ilmoittaa Kelalle, mikäli tuensaaja saa yleistä asumistukea tai työttömyyskorvausta. (Alle kolmensadan euron kuukausittaista tulomuutosta ei teoriassa tarvitse ilmoittaa, mutta jos Kelalle jostain tieto vuotaa, niin on ihan aiheellista varautua todistamaan Kelalle, että summa todellakin on jäänyt alle rajan.) Kela katkaisee työttömyysturvan maksun käsittelyn ajaksi ja tutkii, tyydytäänkö normaalimenettelyn mukaisesti vain vähentämään ansiotulosummasta 50% työttömyyskorvauksesta, vai onko syytä leikata myös asumistukea.
Tällä välin kuunvaihteessa sosiaalitoimisto on jo huomioinut tiliotteessa näkyvän summan laskelmissaan ja vähentänyt seuraavan kuun toimeentulotuesta (yleensä vuokraan ja terveydenhoitokuluihin osoitetusta osasta) noin 300e, koska asiakkaalla on nykyisen toimeentulotukilain mukaan oikeus saada käyttövaroikseen pienistä ansiotuloista 30%, mutta kuitenkin max. 150e/kk. Koska työttömyyskorvaus on tuloilmoituksen vuoksi katkaistu käsittelyn ajaksi, on kuun aikana haettava uudestaan sosiaalitoimelta täydentävää toimeentulotukea, koska käteen jääneellä 150 eurolla ei kateta 300 euron tt-tukivajausta eikä puuttuvaa työttömyyskorvausta. Kuukauden, kahden tai kolmen päästä takautuvasti maksettavista työttömyyskorvauksista on vähennetty 50% saadusta ansiotulosta, ja käsittelykuukausien tuet hyvitetään suoraan asiakasta ylläpitäneelle sosiaalitoimelle.
Haluaisin joskus nähdä tämän ylioppilaskirjoitusten matikantehtävänä. Paljonko työtön keikkaduunari hyötyy kuukausittaisesta xx työtuntimäärästä keskimääräisen tuntipalkan ollessa xx? Elämänkatsomustiedon kysymyksenä pyytäisin pohdintaa siitä, kuinka tämä vaikuttaa tuensaajan kokonaiselämäntilanteeseen ottaen huomioon mielenterveyteen, perhe-elämään ja työkykyyn vaikuttavat seikat.
Tukijärjestelmä jättää kaksi vaihtoehtoa. Olla tekemättä mitään - lukuunottamatta ehkä työvoimapoliittisia kurssituksia, joiden merkityksellisyys työmarkkinoille palaamisessa on joko urbaani legenda tai säännön vahvistavia poikkeuksia - tai kiertää pykäliä laillisin, laittomin ja/tai semilaittomin keinoin, jos haluaa vaikuttaa elintasoonsa voimiensa mukaan. Laillisia on käytettävissä harvoissa tilanteissa, kuten hankittaessa luvallisesti verovapaita tuloja esimerkiksi marjanpoiminnalla. Nämäkin tosin tulisi ilmoittaa sosiaalitoimelle, jos saa toimeentulotukea. Pimeästä duunista ovat kuulleet kaikki, ja muita laittomia keinoja en listaa, koska jotkut asiat vain on parempi pitää vertaistuen ja suusta suuhun -tiedotuksen piirissä.
Työttömyyskorvaus, asumistuki ja toimeentulotuki jokainen ylläpitävät köyhyyttä omalla tavallaan ja etenkin rinnakkaiselollaan. Pitkäaikaisen tuensaajan on aina vain hankalampaa rämpiä pois tukiviidakosta ja nousta jaloilleen tilanteeseen, jossa vastaisi ihan itse taloutensa toimeentulosta. Jokaiseen noista tukimuodoista sisältyy järjettömyyksiä, jotka pakottavat ihmiset joko järjettömiin elämäntilanteisiin tai kiertämään lakia tavalla tai toisella. Lomakkeisiin ei tarvitse sinänsä valehdella, mutta toisinaan on järkevää kikkailla parisuhde- ja huoltajuusstatuksilla, elatusmaksusopimuksilla, erillisillä asunnoilla, kulukorvauksina maksettavilla friikkuliksoilla ja pimeillä duuneilla.
En ole tavannut toimeentulotukiasiakasta, joka tekisi täyttä päivää pimeällä palkalla, eläisi liksallaan ihan ok mutta nostaisi silti tukia. Yleensä tuensaajan pimeä duuni on satunnaista ja keikkaluontoista ja kyse on kymmenistä euroista, joillakin ehkä satasesta tai parista kuussa; freelance-taittoa, torimyyntiä, remonttiapua, autokuskeilua tai siivouskeikkoja puolituttujen luona. Niistä summista ei ymmärrettävästi haluaisi luovuttaa kunnalle 70 prosenttia.
Ehkä tässäkin tulisi koventaa rangaistusasteikkoa ja lisätä valtuuksia, kun syyllinen jää aina vaille riittävää rangaistusta. Mutta mitä sanktioita voi antaa SATA-komitealle, virkamiehille ja lainsäätäjille, ja mistä minun oikeustajuni saa siihen valtuudet?
Kun puhutaan rikoksista ja myyttisestä kansasta oikeustajuineen, ei unohdeta herkutella uhrien kärsimyksillä, vedota yleisön tunteisiin (entä jos sinut - tai äitisi! - ryöstettäisiin ja hakattaisiin?) ja heristellä varoittavasti sormea ja epämääräisesti "tilastoihin" viitaten todeta, että vapaalla jalalla kriminellit todennäköisesti jatkavat rikollista toimintaa. Etenkin toistuvien rikosten tekijät tulisi pakata banaanilaivaan ja rahdata sinne mistä ovat tulleetkin (ne, jotka eivät ole Suomen kansalaisia vähintään viidennessä polvessa) tai estää toiminnan jatkaminen rajoittamalla tekijän vapautta (kansalaiset).
Harvemmin vedotaan kansalliseen oikeustajuun silloin, kun kyseessä on rakenteellinen ongelmavyyhti, eikä mustavalkoistaminen uhreihin ja pahiksiin ole enää niin yksinkertaista. Epämääräinen sosiaaliturvahuijareita ja "väärinkäyttäjiä" käsittelevä loisretoriikka saattaa vielä upota, mutta kun puhutaan työttömien tukiloukusta, kotiäitien oikeudesta taloudelliseen riippumattomuuteen tai sanktiouhkaan perustuvan kikkatyöllistämisen mielekkyydestä, ei kukaan enää jaksa väittää, että olisi olemassa yleistä oikeustajua, että ns. kansalla olisi jonkinlaista yhtenäistä käsitystä oikeasta ja väärästä, kohtuusta ja kohtuuttomuudesta. Myytistä on tullut hyödytön.
Jokainen pitkäaikaistyötön on joskus kuullut, miten töitä pitää tehdä vaikka sairaanakin eikä jättäytyä tukien varaan, vaikka työnteko tuottaisikin persnettoa ja jokainen pätkä johtaisi kuukausien käsittelykatkoihin minimiturvassa. Toisille taas on itsestäänselvää, että järjestelmässä on vikaa, ja viallista järjestelmää saa kiertää parhaansa mukaan.
Nykyään ollaan jotakuinkin yhtä mieltä siitä, että työnteon tulisi olla aina kannattavaa ja tukijärjestelmässä saattaa jopa olla tässä kohtaa ongelma. Yhteisymmärrystä siitä, miten työttömän tulisi tilanteessa toimia tai mikä olisi edes hyväksyttävää, ei ole. Vaihtoehtoja on pelkistetysti kolme: 1) lain ja määräysten noudattaminen viimeiseen asti, 2) tukiloukkujen välttely ja kiertäminen laillisin keinoin ja 3) kikkailu pelkän omantunnon mukaan. Monet ajattelevat mielellään, että lakeja noudattamalla toimitaan oikein, niitä rikkomalla väärin. Mitä sosiaaliturvajärjestelmästä kertoo se, että sen piiriin ajautuneet joutuvat pidemmän päälle valitsemaan lain ja oikeuden välillä: sen, mitä papereissa lukee ja sen, mikä omasta mielestä on joka suhteessa oikein, järkevää ja hyödyllisintä sekä tuensaajalle että yhteiskunnalle ja sen taloudelle? Työkykyisistä työttömistä valtaosa haluaisi palata työmarkkinoille, nostaa elintasoaan ja maksaa veroja. Vajaakuntoisista samoin, rajoitustensa mukaan.
Kun työttömälle toimeentulotukiasiakkaalle tulee mahdollisuus ottaa vastaan satunnaisia työkeikkoja omalta alaltaan ja pitää näin yllä ammattitaitoa tai ainakin työkykyä, on kyse rahasta. Jos odotettavissa olevat ansiotulot ovat pieniä ja ellei niiden suuruutta pysty ennakoimaan etukäteen tai ne vaihtelevat kuukausittain, tilanne on melkein mahdoton. Hypoteettisessa tilanteessa kuun puolivälissä maksettu palkkatulo - esim. 450 euroa - tulee ilmoittaa Kelalle, mikäli tuensaaja saa yleistä asumistukea tai työttömyyskorvausta. (Alle kolmensadan euron kuukausittaista tulomuutosta ei teoriassa tarvitse ilmoittaa, mutta jos Kelalle jostain tieto vuotaa, niin on ihan aiheellista varautua todistamaan Kelalle, että summa todellakin on jäänyt alle rajan.) Kela katkaisee työttömyysturvan maksun käsittelyn ajaksi ja tutkii, tyydytäänkö normaalimenettelyn mukaisesti vain vähentämään ansiotulosummasta 50% työttömyyskorvauksesta, vai onko syytä leikata myös asumistukea.
Tällä välin kuunvaihteessa sosiaalitoimisto on jo huomioinut tiliotteessa näkyvän summan laskelmissaan ja vähentänyt seuraavan kuun toimeentulotuesta (yleensä vuokraan ja terveydenhoitokuluihin osoitetusta osasta) noin 300e, koska asiakkaalla on nykyisen toimeentulotukilain mukaan oikeus saada käyttövaroikseen pienistä ansiotuloista 30%, mutta kuitenkin max. 150e/kk. Koska työttömyyskorvaus on tuloilmoituksen vuoksi katkaistu käsittelyn ajaksi, on kuun aikana haettava uudestaan sosiaalitoimelta täydentävää toimeentulotukea, koska käteen jääneellä 150 eurolla ei kateta 300 euron tt-tukivajausta eikä puuttuvaa työttömyyskorvausta. Kuukauden, kahden tai kolmen päästä takautuvasti maksettavista työttömyyskorvauksista on vähennetty 50% saadusta ansiotulosta, ja käsittelykuukausien tuet hyvitetään suoraan asiakasta ylläpitäneelle sosiaalitoimelle.
Haluaisin joskus nähdä tämän ylioppilaskirjoitusten matikantehtävänä. Paljonko työtön keikkaduunari hyötyy kuukausittaisesta xx työtuntimäärästä keskimääräisen tuntipalkan ollessa xx? Elämänkatsomustiedon kysymyksenä pyytäisin pohdintaa siitä, kuinka tämä vaikuttaa tuensaajan kokonaiselämäntilanteeseen ottaen huomioon mielenterveyteen, perhe-elämään ja työkykyyn vaikuttavat seikat.
Tukijärjestelmä jättää kaksi vaihtoehtoa. Olla tekemättä mitään - lukuunottamatta ehkä työvoimapoliittisia kurssituksia, joiden merkityksellisyys työmarkkinoille palaamisessa on joko urbaani legenda tai säännön vahvistavia poikkeuksia - tai kiertää pykäliä laillisin, laittomin ja/tai semilaittomin keinoin, jos haluaa vaikuttaa elintasoonsa voimiensa mukaan. Laillisia on käytettävissä harvoissa tilanteissa, kuten hankittaessa luvallisesti verovapaita tuloja esimerkiksi marjanpoiminnalla. Nämäkin tosin tulisi ilmoittaa sosiaalitoimelle, jos saa toimeentulotukea. Pimeästä duunista ovat kuulleet kaikki, ja muita laittomia keinoja en listaa, koska jotkut asiat vain on parempi pitää vertaistuen ja suusta suuhun -tiedotuksen piirissä.
Työttömyyskorvaus, asumistuki ja toimeentulotuki jokainen ylläpitävät köyhyyttä omalla tavallaan ja etenkin rinnakkaiselollaan. Pitkäaikaisen tuensaajan on aina vain hankalampaa rämpiä pois tukiviidakosta ja nousta jaloilleen tilanteeseen, jossa vastaisi ihan itse taloutensa toimeentulosta. Jokaiseen noista tukimuodoista sisältyy järjettömyyksiä, jotka pakottavat ihmiset joko järjettömiin elämäntilanteisiin tai kiertämään lakia tavalla tai toisella. Lomakkeisiin ei tarvitse sinänsä valehdella, mutta toisinaan on järkevää kikkailla parisuhde- ja huoltajuusstatuksilla, elatusmaksusopimuksilla, erillisillä asunnoilla, kulukorvauksina maksettavilla friikkuliksoilla ja pimeillä duuneilla.
En ole tavannut toimeentulotukiasiakasta, joka tekisi täyttä päivää pimeällä palkalla, eläisi liksallaan ihan ok mutta nostaisi silti tukia. Yleensä tuensaajan pimeä duuni on satunnaista ja keikkaluontoista ja kyse on kymmenistä euroista, joillakin ehkä satasesta tai parista kuussa; freelance-taittoa, torimyyntiä, remonttiapua, autokuskeilua tai siivouskeikkoja puolituttujen luona. Niistä summista ei ymmärrettävästi haluaisi luovuttaa kunnalle 70 prosenttia.
Ehkä tässäkin tulisi koventaa rangaistusasteikkoa ja lisätä valtuuksia, kun syyllinen jää aina vaille riittävää rangaistusta. Mutta mitä sanktioita voi antaa SATA-komitealle, virkamiehille ja lainsäätäjille, ja mistä minun oikeustajuni saa siihen valtuudet?
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Kannustaa ja rangaista
[Editoitu lauserakenteita ja pätkitty turhia pois 15.12.10]
Nettikeskusteluihin on ihan hyvä tulla mukaan jälkijunassa silloin, kun aihe herättää tunteita. Pahimmat sammakot ja aivopierut on jo vapautettu istuntosaleista ja Uuden Suomen blogeista reposteltaviksi, vihattaviksi, revittäviksi ja pilkottaviksi, ja ne pahimmat populismit ja purkaukset ovat tasoittumaan päin. Sen verran tunteellisia sammakoita ehti näkyä vähän kaikilta suunnilta; pata kattilaa soimaa, läksyt lukematta kummaltakin.
Viimeksi muistan rekisteröineeni tämän mittakaavan "yleisen mielipiteen" purkausta sosiaaliturva- ja köyhyyskeskustelussa aika tarkalleen neljä vuotta sitten, jolloin blogeissa, foorumeilla ja mielipidepalstoilla tapeltiin perustulon puolesta ja sitä vastaan suunnilleen yhtä tietopohjaisilla argumenteilla kuin nyt huudetaan "KÖYHYYS!" niin kuin se olisi uusikin asia, ja mesotaan sosiaaliturvan minimitason korottamisesta. Silloinkin oli eduskuntavaalit tulossa. Suurin ero siinä, kuka sanoo ja mitä, johtunee siitä, että silloin demarit olivat vielä hallituksessa.
Tämän nelivuotissyklin sosiaaliturvakeskustelun sysäsi kunnolla vauhtiin hallituksen esitys toimeentulotuen leikkaamisesta opinnot keskeyttäviltä tai niistä kieltäytyviltä alle 25-vuotiailta. Kyllä, leikkausmahdollisuus on syvältä, mutta vastustajien argumentit olivat valitettavan usein ihan yhtä hukassa kuin edustaja Karhuvaara istuntosalissa.
Kahden- ja neljänkymmenen prosentin leikkauksia toimeentulotukeen on tehty herraties miten monta vuotta, todennäköisesti aina siitä lähtien, kun työmarkkinatuen leikkaaminen työvoimapoliittisten toimenpiteiden laiminlyönnillä tuli mahdolliseksi.
Minimityöttömyyskorvaus on suht tarkkaan saman suuruinen kuin toimeentulotuen yksinasuvan perusosa, eli nykyään neljä hunttia ja risat. Osassa kunnista on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan työmarkkinatuen leikkauksen kohteeksi joutuneelta leikataan toimeentulotuesta vastaava prosenttiosuus, joka ensimmäisellä leikkauskierroksella on 20% perusosasta. Sanktion epäonnistuessa aktivoimaan asiakasta leikataan alkuperäisestä tukisummasta seuraavalla kerralla 40%.
Joissakin kunnissa 40%:n leikkaukseen saatettiin edetä hyvinkin nopealla aikataululla ilman minkäänlaisten tukitoimenpiteiden tarjoamista tai työvoimatoimiston leikkausperusteiden tilannekohtaista arvioimista. Toisissa ei ollut toimeentulotuen leikkauskäytäntöä lainkaan, vaan minimityöttömyysturvan leikkauksen kohteena oleva työnhakija saattoi halutessaan hakea menettämänsä erotuksen toimeentulotukena. Uuden lainkohdan myötä käytännöt toivottavasti tasapuolistuvat. Muutos myös mahdollistaa enintään 20%:n leikkauksen minimiturvaan.
Paskakin laki on tavallaan pienempi paha kunnolla tehtynä - niin, että se kohtelee kaikkia samalla tavalla asuinkunnasta tai sosiaalityöntekijästä riippumatta. Se, että ylipäätään koskaan on pidetty loogisena kannustaa rankaisemalla, on toinen asia. Työmarkkinatuen - ja siten loogisesti myös toimeentulotuen - vähennysmahdollisuudesta puhuminen "kannustavana" edustaa aika samankaltaista makaaberia huumoria kuin lastensuojelulain jo kieltämä "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
* Siinä ei ole mitään kannustavaa. Jos joku argumentoi, miten uhkaavilla sanktioilla tavoitetaan syrjäytymisuhan alaisia tukitoimien piiriin, niin pientä palkkiota vastaan tulen pitämään esitelmän toimeentulotuen hakemisen ja työnhakijastatuksen välisistä suhteista.
* Sen voi kiertää, jos osaa. Tähän ei tarjota koulutusta.
* Järjestelmä ei huomioi riittävästi opintotuen ulkopuolelle jääviä oma-aloitteisia koulutuksia.
* Kriteerit, kyvyt ja käytännöt työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja koulutukseen liittyvien elämäntilanteiden tunnistamisessa vaihtelevat kuntien, toimistojen ja työntekijöiden välillä.
Jossain vaiheessa yritän jatkaa sosiaaliturvamouhotusteemalla kirjoittamalla lempeään sävyyn nuorista miehistä.
Nettikeskusteluihin on ihan hyvä tulla mukaan jälkijunassa silloin, kun aihe herättää tunteita. Pahimmat sammakot ja aivopierut on jo vapautettu istuntosaleista ja Uuden Suomen blogeista reposteltaviksi, vihattaviksi, revittäviksi ja pilkottaviksi, ja ne pahimmat populismit ja purkaukset ovat tasoittumaan päin. Sen verran tunteellisia sammakoita ehti näkyä vähän kaikilta suunnilta; pata kattilaa soimaa, läksyt lukematta kummaltakin.
Viimeksi muistan rekisteröineeni tämän mittakaavan "yleisen mielipiteen" purkausta sosiaaliturva- ja köyhyyskeskustelussa aika tarkalleen neljä vuotta sitten, jolloin blogeissa, foorumeilla ja mielipidepalstoilla tapeltiin perustulon puolesta ja sitä vastaan suunnilleen yhtä tietopohjaisilla argumenteilla kuin nyt huudetaan "KÖYHYYS!" niin kuin se olisi uusikin asia, ja mesotaan sosiaaliturvan minimitason korottamisesta. Silloinkin oli eduskuntavaalit tulossa. Suurin ero siinä, kuka sanoo ja mitä, johtunee siitä, että silloin demarit olivat vielä hallituksessa.
Tämän nelivuotissyklin sosiaaliturvakeskustelun sysäsi kunnolla vauhtiin hallituksen esitys toimeentulotuen leikkaamisesta opinnot keskeyttäviltä tai niistä kieltäytyviltä alle 25-vuotiailta. Kyllä, leikkausmahdollisuus on syvältä, mutta vastustajien argumentit olivat valitettavan usein ihan yhtä hukassa kuin edustaja Karhuvaara istuntosalissa.
Kahden- ja neljänkymmenen prosentin leikkauksia toimeentulotukeen on tehty herraties miten monta vuotta, todennäköisesti aina siitä lähtien, kun työmarkkinatuen leikkaaminen työvoimapoliittisten toimenpiteiden laiminlyönnillä tuli mahdolliseksi.
Minimityöttömyyskorvaus on suht tarkkaan saman suuruinen kuin toimeentulotuen yksinasuvan perusosa, eli nykyään neljä hunttia ja risat. Osassa kunnista on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan työmarkkinatuen leikkauksen kohteeksi joutuneelta leikataan toimeentulotuesta vastaava prosenttiosuus, joka ensimmäisellä leikkauskierroksella on 20% perusosasta. Sanktion epäonnistuessa aktivoimaan asiakasta leikataan alkuperäisestä tukisummasta seuraavalla kerralla 40%.
Joissakin kunnissa 40%:n leikkaukseen saatettiin edetä hyvinkin nopealla aikataululla ilman minkäänlaisten tukitoimenpiteiden tarjoamista tai työvoimatoimiston leikkausperusteiden tilannekohtaista arvioimista. Toisissa ei ollut toimeentulotuen leikkauskäytäntöä lainkaan, vaan minimityöttömyysturvan leikkauksen kohteena oleva työnhakija saattoi halutessaan hakea menettämänsä erotuksen toimeentulotukena. Uuden lainkohdan myötä käytännöt toivottavasti tasapuolistuvat. Muutos myös mahdollistaa enintään 20%:n leikkauksen minimiturvaan.
Paskakin laki on tavallaan pienempi paha kunnolla tehtynä - niin, että se kohtelee kaikkia samalla tavalla asuinkunnasta tai sosiaalityöntekijästä riippumatta. Se, että ylipäätään koskaan on pidetty loogisena kannustaa rankaisemalla, on toinen asia. Työmarkkinatuen - ja siten loogisesti myös toimeentulotuen - vähennysmahdollisuudesta puhuminen "kannustavana" edustaa aika samankaltaista makaaberia huumoria kuin lastensuojelulain jo kieltämä "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
* Siinä ei ole mitään kannustavaa. Jos joku argumentoi, miten uhkaavilla sanktioilla tavoitetaan syrjäytymisuhan alaisia tukitoimien piiriin, niin pientä palkkiota vastaan tulen pitämään esitelmän toimeentulotuen hakemisen ja työnhakijastatuksen välisistä suhteista.
* Sen voi kiertää, jos osaa. Tähän ei tarjota koulutusta.
* Järjestelmä ei huomioi riittävästi opintotuen ulkopuolelle jääviä oma-aloitteisia koulutuksia.
* Kriteerit, kyvyt ja käytännöt työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja koulutukseen liittyvien elämäntilanteiden tunnistamisessa vaihtelevat kuntien, toimistojen ja työntekijöiden välillä.
Jossain vaiheessa yritän jatkaa sosiaaliturvamouhotusteemalla kirjoittamalla lempeään sävyyn nuorista miehistä.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Aurinkopäivinä ei kitistä
Tänään olen loputtoman kyllästynyt kaikenlaiseen jankkaamiseen, saarnaamiseen ja päällepuhumiseen. En enää viitsi edes lukea blogin kommentteja, jossa kuitenkin taas epämääräinen määrä Anoja sun muita hyökkää kommentoimaan uskaltautuvien kimppuun kuin yleinen syyttäjä ja vatvoo viestin toisensa perään omaa katkeraa agendaansa. Katkeria on muutkin petettyihin lupauksiin ja turhiin toiveisiin, ja on turhaa kuvitella olevansa se ainoa päähänpotkittujen puolestapuhuja, tuulimyllyjä vastaan taisteleva don Quijote, marttyyri jota ei ymmärretä.
Olin pitkään aina kommentteja selaillessani iloinen, yllättynyt ja salaa hiukan ylpeä siitä, että kommenttien ja keskustelun ja kritiikin taso oli varsin korkea, ja opin aina jotain uutta siitä miten maailma toimii. Nyt vain vituttaa. Jos ei ole muuta sanottavaa kuin sisälukutaidotonta jankkausta ja loanheittoa, niin viekää se johonkin muualle. KKK - kritiikki on jees, keskustelu on jees, mutta kuvioon tulisi kuulua myös se kolmas k eli kunnioitus muita kohtaan. Harmi, että tyhjä tynnyri kolisee eniten.
Varattomat, ongelmaiset ja vähävaraiset eivät ole toistensa vihollisia, vaikka kuinka joku jaksaa jankuttaa yhteisestä jaettavasta kakusta. Yhteinen vihollinen on päättävän portaan tahdon puute ja yhteinen ongelma on tukiloukkujen ym. hajanaisuus, joille toisten samassa jamassa olevien ryhmien keskinäisen katkeruuden sijaan tulisi hakea yhteisiä tekijöitä ja yhteisiä ratkaisuja. Ja samalla huomata, että yhden, ns. "toisen" ryhmän hyväksi tehdyt muutokset hyödyttävät usein välillisesti myös muita, kuten pariskuntien yhdessäasumisen helpottaminen vaikuttaa pienten asuntojen vuokratarjontaan.
Kävin kävelemässä auraamattomilla kävelypoluilla, kahlasin hangessa kirkkaassa talviauringon paisteessa -14 kirpakassa pakkasessa. Kunnon pakkaslumi ei pakkaudu kengänpohjan reiästä sisään samalla tavoin kuin nuoska, ja tiukasti sidotut kengänvarret pitivät lumen ulkopuolella. Toisin kuin keskiviikkona, jolloin väki puski vasten jääpiiskaavaa viimaa sateenvarjot nurinpäin kääntyneinä ja kasvot kumarassa, tänään vastaan tallusti hilpeitä sauvakävelymummoja päät pystyssä, hihkuvia ja kiljuvia paksusti topattuja polvenkorkuisia kakaroita ja harmaita herroja otsa hiljaisessa rypyssä lumilapio kainalossa.
Onneksi olin säästänyt joskus vaatelahjoituksena saamani talvitakin, vaikka se jossain vaiheessa jäikin isoksi. Nyt siitä on iloa, kun normaali takki ei ole mahtunut päälle enää hetkeen ja sää kylmenee. Ilman tuttujen kierrättämiä vaatesäkkejä ja tarvikkeita kasvavaan perhekokoon varustautuminen veisi konkurssiin.
Nyt, kun työttömien tukikikkailu on ollut suosittu puheenaihe, on muistettava ylistää Kelan virkailijan asiakaspalveluhenkisyyttä. Silkasta uteliaisuudesta tiedustelin lomakkeita ja todistuksia viedessäni, onko äitiysrahakauden aikana palkkatuloansioille tulorajoja, ja miten järjestelmä ylipäätään sen aikana suhtautuu satunnaisiin freelance-tuloihin. Ystävällinen virkailija tunnusti tietämättömyytensä ja soitti pari puhelua selvittääkseen asiaa.
Lopputuloksena oli, että jopa minimiäitiysrahakaudella pienetkin palkkatulot vaikuttaisivat tuen maksatukseen eikä siis ole tulorajaa, jonka alle meneviä tuloja ei tarvitsisi ilmoittaa. "Mutta eihän me näitä valvota, että omantunnon mukaan ilmoittelet." Koska päivärahaa maksetaan vain kuudelta päivältä viikossa - ei sunnuntaisin - niin virkailija teki selväksi, miten kotona epämääräisin työajoin urakkaliksalla työskentelevä voi silti hyötyä tekemästään työstä.
"Kun - tai jos - ilmoitat niitä palkkioita tänne meille, niin meitä ei kiinnosta maksupäivät, vaan ensisijaisesti ne päivät milloin olet tehnyt töitä. Ilmoitat vaan siis työpäiviksi pelkkiä sunnuntaita, niin niinä päivinä ns. ansaitut tulot eivät vaikuta muiden päivien rahoihin."
Mistä tällaisia virkailijoita ilmestyy? Yleensä asiakkaalle kerrotaan puolet välttämättömästä ja luetellaan ehkä litania pykäliä, muttei vahingossakaan kerrota niiden soveltamisesta ainakaan asiakkaan edun mukaisesti. Laillisten kikkailuneuvojen jakamisesta puhumattakaan. Vaikkei tuosta tiedosta todennäköisesti tule minulle sosiaalitoimen osuuksien vuoksi mitään iloa olemaankaan, tulin hyvälle mielelle jo siitä, että kerrankin Kelassa tunnuttiin koneiston sijaan inhimillisiltä ja niin, että ote ruohonjuuritason todellisuuteenkin oli ihan hallussa. Kerrankin työntekijä, joka selvästi pyrki auttamaan asiakasta ja on oikeassa paikassa töissä.
Olin pitkään aina kommentteja selaillessani iloinen, yllättynyt ja salaa hiukan ylpeä siitä, että kommenttien ja keskustelun ja kritiikin taso oli varsin korkea, ja opin aina jotain uutta siitä miten maailma toimii. Nyt vain vituttaa. Jos ei ole muuta sanottavaa kuin sisälukutaidotonta jankkausta ja loanheittoa, niin viekää se johonkin muualle. KKK - kritiikki on jees, keskustelu on jees, mutta kuvioon tulisi kuulua myös se kolmas k eli kunnioitus muita kohtaan. Harmi, että tyhjä tynnyri kolisee eniten.
Varattomat, ongelmaiset ja vähävaraiset eivät ole toistensa vihollisia, vaikka kuinka joku jaksaa jankuttaa yhteisestä jaettavasta kakusta. Yhteinen vihollinen on päättävän portaan tahdon puute ja yhteinen ongelma on tukiloukkujen ym. hajanaisuus, joille toisten samassa jamassa olevien ryhmien keskinäisen katkeruuden sijaan tulisi hakea yhteisiä tekijöitä ja yhteisiä ratkaisuja. Ja samalla huomata, että yhden, ns. "toisen" ryhmän hyväksi tehdyt muutokset hyödyttävät usein välillisesti myös muita, kuten pariskuntien yhdessäasumisen helpottaminen vaikuttaa pienten asuntojen vuokratarjontaan.
Kävin kävelemässä auraamattomilla kävelypoluilla, kahlasin hangessa kirkkaassa talviauringon paisteessa -14 kirpakassa pakkasessa. Kunnon pakkaslumi ei pakkaudu kengänpohjan reiästä sisään samalla tavoin kuin nuoska, ja tiukasti sidotut kengänvarret pitivät lumen ulkopuolella. Toisin kuin keskiviikkona, jolloin väki puski vasten jääpiiskaavaa viimaa sateenvarjot nurinpäin kääntyneinä ja kasvot kumarassa, tänään vastaan tallusti hilpeitä sauvakävelymummoja päät pystyssä, hihkuvia ja kiljuvia paksusti topattuja polvenkorkuisia kakaroita ja harmaita herroja otsa hiljaisessa rypyssä lumilapio kainalossa.
Onneksi olin säästänyt joskus vaatelahjoituksena saamani talvitakin, vaikka se jossain vaiheessa jäikin isoksi. Nyt siitä on iloa, kun normaali takki ei ole mahtunut päälle enää hetkeen ja sää kylmenee. Ilman tuttujen kierrättämiä vaatesäkkejä ja tarvikkeita kasvavaan perhekokoon varustautuminen veisi konkurssiin.
Nyt, kun työttömien tukikikkailu on ollut suosittu puheenaihe, on muistettava ylistää Kelan virkailijan asiakaspalveluhenkisyyttä. Silkasta uteliaisuudesta tiedustelin lomakkeita ja todistuksia viedessäni, onko äitiysrahakauden aikana palkkatuloansioille tulorajoja, ja miten järjestelmä ylipäätään sen aikana suhtautuu satunnaisiin freelance-tuloihin. Ystävällinen virkailija tunnusti tietämättömyytensä ja soitti pari puhelua selvittääkseen asiaa.
Lopputuloksena oli, että jopa minimiäitiysrahakaudella pienetkin palkkatulot vaikuttaisivat tuen maksatukseen eikä siis ole tulorajaa, jonka alle meneviä tuloja ei tarvitsisi ilmoittaa. "Mutta eihän me näitä valvota, että omantunnon mukaan ilmoittelet." Koska päivärahaa maksetaan vain kuudelta päivältä viikossa - ei sunnuntaisin - niin virkailija teki selväksi, miten kotona epämääräisin työajoin urakkaliksalla työskentelevä voi silti hyötyä tekemästään työstä.
"Kun - tai jos - ilmoitat niitä palkkioita tänne meille, niin meitä ei kiinnosta maksupäivät, vaan ensisijaisesti ne päivät milloin olet tehnyt töitä. Ilmoitat vaan siis työpäiviksi pelkkiä sunnuntaita, niin niinä päivinä ns. ansaitut tulot eivät vaikuta muiden päivien rahoihin."
Mistä tällaisia virkailijoita ilmestyy? Yleensä asiakkaalle kerrotaan puolet välttämättömästä ja luetellaan ehkä litania pykäliä, muttei vahingossakaan kerrota niiden soveltamisesta ainakaan asiakkaan edun mukaisesti. Laillisten kikkailuneuvojen jakamisesta puhumattakaan. Vaikkei tuosta tiedosta todennäköisesti tule minulle sosiaalitoimen osuuksien vuoksi mitään iloa olemaankaan, tulin hyvälle mielelle jo siitä, että kerrankin Kelassa tunnuttiin koneiston sijaan inhimillisiltä ja niin, että ote ruohonjuuritason todellisuuteenkin oli ihan hallussa. Kerrankin työntekijä, joka selvästi pyrki auttamaan asiakasta ja on oikeassa paikassa töissä.
torstai 11. marraskuuta 2010
Hyötyykö pakkotyöstä kukaan?
Helsinki pohtii: työttömät pakolla töihin (TaSa 11.11.10)
"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."
Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.
Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.
Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.
Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.
Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.
Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.
Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.
Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.
"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.
– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."
Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.
"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."
Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.
Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.
Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.
Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.
Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.
Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.
Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.
Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.
"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.
– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."
Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Kilon kääretorttu
Viime päivien aiheet ovat olleet vaikeita ja synkkiä, mutta valitettavan tuttuja valitettavan monelle. Unettomat yöt nakersivat optimismia ja hyvää tuulta, mutta nyt viikon ruokajonosaalista lämpimässä syystuulessa raahatessa saattoi vain hymyillä. Säkeissä oli yhden hengen talouteen sopivia valmisruokia, ryynäreitä, omenia, banaaneja, jugurttia ja se kokoelman kruunannut Laitilan kilon kääretorttu. Joskus sama saldo olisi tuntunut kovin pieneltä, mutta yksinasuvalle satsi oli juuri sopiva. Kääretortusta tosin riittäisi jo isommallekin kahviseuralle.
Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.
Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.
Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.
Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.
Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.
Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.
Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?
Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.
Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.
Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.
Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.
Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.
Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.
Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?
maanantai 13. syyskuuta 2010
Sä oot seppä ja mä oon alasin
Lupasin muinoin Melankolian vainiolla -tekstin sivulauseissa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta ja siihen liittyvästä lakimuutoksesta. Lakipykälöinti jää nyt vähemmälle kirjoittajan ollessa muutenkin enemmän arkisen fiilistelyn alalla. Lupaan kuitenkin linkittää lainopillisia linkkejä, kun niitä tulee taas vastaan. Kolmas sektori -sivulle tulee myös jonain päivänä lista aiheeseen liittyvistä järjestöistä ja turvakotilinkeistä.
Lokakuun alussa järjestetään Helsingissä Pikkuparlamentin kansalaisinfossa yleisötilaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Maininta tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa myös blogin sivupalkin Ajankohtaista-kohdassa.
"Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki)"
Ja ruikuttakaahan nyt joku siitä, että miten (lähisuhde)väkivalta muka liittyy köyhyyteen, syrjäytymiseen tai varsinkaan leipäjonoihin. Tai siitä, miten yhyy, miehiä sorretaan, miksei saloilla kaiu hätähuuto kärsivän miehen puolesta, kun akka mökissä nalkuttaa. En tiedä, miksi seminaari käsittelee erikseen mainiten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta aiheen rajaamiseen lienee ihan oikea syy. Nykyaikana kun näissä asioissa ollaan tietoisia siitä, että naisillakin on kovat kädet ja aggressioita, eikä vain pullantuoksua kotona ja ruusuntuoksuista paskaa.
Tänne ei siis ole tarvis valittaa sukupuolten eriarvoistamisesta tuon seminaarin osalta, ei liity tähän. Aihe on aina rajattava johonkin; minä rajaan sen tällä kertaa parisuhdeväkivaltaan, eli jätän tylysti myös väkivaltaa kokevat lapset täysin huomiotta.
Tietysti myös naiset voivat olla väkivaltaisia, ja fyysisesti voimattomampana nainen ehkä tarttuu myös helpommin siihen keittiöveitseen, kun kumppanin tms. hakkaaminen ja ruhjominen hengiltä on onnistumisprosentiltaan varsin epätodennäköistä. On kuitenkin molemmille sukupuolille yhtäläinen kynnys tarttua kättä pidempään ja nostaa se toista vastaan, mutta valitettavasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan (yleensä) vahvemmat miehet saavat paljain nyrkein enemmän vahinkoa aikaan. Lähisuhdeväkivaltaa käyttävä todennäköisesti harvoin ymmärtää, ettei tapaus jää niihin pariin lyöntiin tai seinään heittelyyn, sen jälkeiseen anteeksipyyntöön ja ehkä jopa sovintoseksiin.
Pelko nimittäin jää, ja varsinkin toistuvan väkivallan jälkeen se jää pysyvästi. Ja häpeä. Takaraivossa on aina pieni varaus ja ehdollistunut kyky - tai yritys - olla tekemättä mitään, mikä voisi taas laukaista tilanteen. Toisen tullessa vihaisena kotiin syystä tai toisesta kootaan vaistomaisesti - toisen huomaamatta, ettei se provosoidu - kotiavaimet ja kännykkä taskuun ja kengät lähettyville.
"Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli.."
(Viimmeisellä rannalla -blogi)
Satunnaisessa tilanteessa - snagarijonossa, baaripöydässä - tuntemattoman ihmisen väkivallan kohteeksi joutunut saattaa tietää joutuneensa kohteeksi vain siksi, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Kun väkivaltaa kohtaa kotona, ei oikeaa aikaa ja paikkaa enää ole, vaan väkivallan uhka on aina olemassa. Etenkin niissä tilanteissa, joilla on yhtäläisyyksiä aiempiin väkivaltatilanteisiin: kumppanin päihtymystila, työstressi, rahaongelmat, mielenterveysongelman esiintyminen. On käsittämätöntä, millaiset asiat voivat toimia triggerinä ja muuttaa sekunneissa rauhallisen tv-koti-illan painajaiseksi. Kaukosäätimen pudottaminen, väärä kanava, oluen loppuminen... Tietyssä vaiheessa väkivaltaa kohdannut osapuoli ehkä huomaa, ettei enää voi tekemisillään vaikuttaa siihen, tuleeko dunkkuun vai ei. Silloin vaihtoehtoina on, lähteäkö vai jää. Riipaisevan moni jää.
Miesten ja naisten tuntema häpeä parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumisesta on monella tavoin samanlaista. Naiset ovat susia toisilleen; mustelmista kuiskaillaan, kuinka joku voi olla niin daiju että jää. Minä en ainakaan jäis, muahan ei ykskään mies koskaan lyö. Miehet vähättelevät: ai sulla on ärhäkkä ämmä, no mikäs mies sä oikein olet jos akalta turpiin otat? Senkun vaan sidot riuhtovan tamman sänkyyn ja näytät kuka on Mies Talossa. Ja röhöröhöhöhhöhhöö.
Vaikuttaa siltä, että parisuhteessa koetusta väkivallasta kannattaakin avautua vastakkaista sukupuolta olevalle, ellei kantti vielä kestä mennä ammattilaiselle tai tunne tuttavapiiristään samaa kokeneita, jotka helpottavan myötätuntoisen kuuntelun lisäksi ehkä osaisivat myös neuvoa hakemaan apua. Ja harva tuntee, tai siis tietää: lyömisestä ollaan hiljaa, hävetään ja yritetään kääntää kaikki parhain päin etsimällä syitä omasta itsestään ja toiminnastaan. Usein väkivaltainen kumppani auttaa siinä varsin tehokkaasti siirtämällä syyn toiselle. Että sunkin piti; mitä vittua sä menit sanomaan sillä tavalla; ellet ois huorannut juttelemalla siel puistonpenkillä sen naapurin Perskan kanssa niin ei ois tarvinnu kimpaantua; vittu tekisit säkin tääl jotain; kai nyt pinna palaa kun kaikki kotityöt jää omalle kontolle ja toinen vaa tsiigaa teinitsubuja kapakassa renttukavereidensa kanssa... Ja nosta VITTU NYT SE KAUKOSÄÄDIN, TAI.
En tiedä, miten suhtautua seminaarin aiheena olevaan sovitteluun. Ehkä opin siellä jotain uutta, jos saan aikaiseksi mennä paikalle.
Syrjäytymiseen, köyhyyteen, päihteisiin ja ylipäätään lähestulkoon kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin väkivalta sen sijaan liittyy. Ellei syynä, niin seurauksena.
On itsestään selvää, että jatkuva väkivalta tai edes sen uhka ja pelko masentavat kenet tahansa, ja sosiaalinen elämä rajoittuu pahimmassa tapauksessa nollaan, jos väkivaltainen kumppani sattuu olemaan mustasukkaista sorttia. Uloslähtiessä toisen reaktiot pelottavat. Ihmisten tapaaminen pelottaa, ja sen seuraukset. "No, mitä vittua menit sanomaan sille naapurin noidalle? Kuitenkin valehtelit et muka hakkaan sua, kuule jos mä kuulen et sellanen huhu on lähteny nii niiltä huhuilta leikataan pää niinku sultakin."
Masennus ja ikuinen pelko persluissa lamauttavat ihmisen täysin, ja tuloksena on syrjäytyminen, ellei satu olemaan niin onnekas, että on saanut pitää jonkin henkireiän, jossa hengittää vapaasti ja syvään ja olla vahtimatta jokaista liikettään ja äänensävyään.
Syyskuun alussa uutisoitiin, miten kotihälytykset ovat lisääntyneet hurjasti Lapissa.
- Tämä ilmiö liittyy lamaan mitä nyt eletään. Vaikka sanotaan, että lama on taittunut niin taloudellinen epävarmuuden aika näkyy näissä kotihälytystilastoissa.
- Kuntien tulisi huolehtia siitä, että apua on saatavilla juurikin perheväkivaltapauksissa. Tällä hetkellähän on se tilanne, että kunnat eivät kirjoita maksusitoumuksia ensi- ja turvakoteihin.
- Kotihälytykset, perheväkivalta ja alkoholi liittyvät selvästi yhteen. Myös taloudellinen tilanne on ratkaisevassa osassa.
Kaikkia perheväkivaltatapauksia ei välttämättä ilmoiteta poliisille. Orjasniemi sanoo, että luvut voivat olla jopa todellista suurempia kuin mitä tilastot kertovat. (sic!)
En tiedä monellakaan sormella laskettavia tapauksia, joissa poliisille olisi ilmoitettu yhtään mitään, mutta tapauksia tiedän valitettavan paljon. Toisilla tosin on aktiivisia naapureita, jotka huolehtivat muistakin ihmisistä, mutta suurin osa kerrostaloasukeista tuntuu vain ärsyyntyvän metelistä. Hyvä sekin, tietysti, jos jatkuva kirkuminen ja avunhuuto ärsyttää niin paljon, että saa aikaiseksi tarttua luuriin ja ottaa yhteyttä poliisiin. Ennen poliisille soittaminen oli myös melko turhaa. Vaikka riehuva osapuoli vietäisiinkin spuduun rauhoittumaan, niin viimeistään aamulla tulee vihainen puoliso kotiin ja hakkaa toisen vasikoinnista. Vaikka näkyviä jälkiä olisi, ei poliisi välttämättä puuttunut tilanteeseen kuin käskemällä pitää pienempää ääntä, jos tulevia lyöntejä pelkäävä mustelmainen vakuutti niiden tulleen työtapaturmasta. Mustelmat sitäpaitsi tulevat usein esiin vasta jälkikäteen, ei ovikellon soidessa voimakkaan määrätietoisesti, niinkuin poliisin soittama ovikello soi.
Nykyään on (ilmeisesti jo nyt?) voimassa uusi säädös, jonka mukaan myös kotona tapahtuva lieväkin pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos. Toisin sanoen poliisin mahdollisuudet rikostutkinnan aloittamiseen lievän pahoinpitelyn nimikkeellä kasvoivat ainakin teoriassa. Käytännössä lienee paikalle sattuvan viranomaisen tulkinnan varassa, miten toimitaan. Pääasia on, ettei lievä pahoinpitely kotioloissa ole enää asianomistajarikos, jossa uhri on helppo pelolla painostaa luopumaan syytteen nostamisesta. Nyt pahoinpidelty ei enää välttämättä voi vaikuttaa syytteen nostamiseen. Niin, siis ellei asiaa sovitella.
Poliisille soittaminen on usein käytännössä mahdotonta, vaikka sen kehtaisikin tehdä. Toinen takavarikoi puhelimen ja kengät. Siihen on kuitenkin melkoinen kynnys, oli kyse sitten sattumalta turpaan vetäneestä vastaantulijasta kadulla, kadonneesta lompakosta tai perheväkivallasta. Yleisin toimintatapa tuntuu olevan turvakotiin tai luotettavan tuttavan luokse ulkoruokintaan siirtyminen siihen asti, että kumppani alkaa anella takaisin ja on taas oma ihana itsensä. Valitettavan harvinainen toimintatapa taas on palaaminen kotiin, mutta vain taustajoukon ja muuttolaatikoiden kanssa.
En missään nimessä väitä, että jos joku lyö kerran, niin lyö toisenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että - ilman liioittelua - rakkaus voi oikeasti tappaa.
Ei ole kauaa siitä, kun kuulin kaverin saaneen kotitekoisen keuhkolävistyksen ja tsirrakyydin teholle; tai siitä, kun tuttu kertoi kumppaninsa yrittäneen polttaa hänet sänkyynsä nukkuessa. Tai siitä, kun majoitin kaveria joka ei uskaltanut enää olla yötä kotona; tai siitä, kun lehdessä kerrottiin tapelleesta pariskunnasta. Tappelun yhteydessä mies oli tönäissyt - huom. "vain" tönäissyt - naista, joka oli kolauttanut päänsä ties mihin senkinkulmaan. Riita oli sitten kuitenkin hyvässä hengessä sovittu ja menty yhdessä kainaloikkain nukkumaan ilman mitään epätavallista. Toinen vain ei herännyt enää.
Väkivallan ei tarvitse olla nyrkillä lyömistä, veitsellä huitomista tai uhkausta silmän kaivamisesta ulos päästä samalla, kun jatkaa hitaasti haarukan työntämistä kohti toisen silmää. Yksi tönäisykin riittää.
Aiheeseen on vaikea löytää tämän soveliaampaa teemamusiikkia. Etenkin ko. artistin humoristissovinistisen pimp daddy -imagon huomioon ottaen...
Lokakuun alussa järjestetään Helsingissä Pikkuparlamentin kansalaisinfossa yleisötilaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Maininta tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa myös blogin sivupalkin Ajankohtaista-kohdassa.
"Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki)"
Ja ruikuttakaahan nyt joku siitä, että miten (lähisuhde)väkivalta muka liittyy köyhyyteen, syrjäytymiseen tai varsinkaan leipäjonoihin. Tai siitä, miten yhyy, miehiä sorretaan, miksei saloilla kaiu hätähuuto kärsivän miehen puolesta, kun akka mökissä nalkuttaa. En tiedä, miksi seminaari käsittelee erikseen mainiten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta aiheen rajaamiseen lienee ihan oikea syy. Nykyaikana kun näissä asioissa ollaan tietoisia siitä, että naisillakin on kovat kädet ja aggressioita, eikä vain pullantuoksua kotona ja ruusuntuoksuista paskaa.
Tänne ei siis ole tarvis valittaa sukupuolten eriarvoistamisesta tuon seminaarin osalta, ei liity tähän. Aihe on aina rajattava johonkin; minä rajaan sen tällä kertaa parisuhdeväkivaltaan, eli jätän tylysti myös väkivaltaa kokevat lapset täysin huomiotta.
Tietysti myös naiset voivat olla väkivaltaisia, ja fyysisesti voimattomampana nainen ehkä tarttuu myös helpommin siihen keittiöveitseen, kun kumppanin tms. hakkaaminen ja ruhjominen hengiltä on onnistumisprosentiltaan varsin epätodennäköistä. On kuitenkin molemmille sukupuolille yhtäläinen kynnys tarttua kättä pidempään ja nostaa se toista vastaan, mutta valitettavasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan (yleensä) vahvemmat miehet saavat paljain nyrkein enemmän vahinkoa aikaan. Lähisuhdeväkivaltaa käyttävä todennäköisesti harvoin ymmärtää, ettei tapaus jää niihin pariin lyöntiin tai seinään heittelyyn, sen jälkeiseen anteeksipyyntöön ja ehkä jopa sovintoseksiin.
Pelko nimittäin jää, ja varsinkin toistuvan väkivallan jälkeen se jää pysyvästi. Ja häpeä. Takaraivossa on aina pieni varaus ja ehdollistunut kyky - tai yritys - olla tekemättä mitään, mikä voisi taas laukaista tilanteen. Toisen tullessa vihaisena kotiin syystä tai toisesta kootaan vaistomaisesti - toisen huomaamatta, ettei se provosoidu - kotiavaimet ja kännykkä taskuun ja kengät lähettyville.
"Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli.."
(Viimmeisellä rannalla -blogi)
Satunnaisessa tilanteessa - snagarijonossa, baaripöydässä - tuntemattoman ihmisen väkivallan kohteeksi joutunut saattaa tietää joutuneensa kohteeksi vain siksi, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Kun väkivaltaa kohtaa kotona, ei oikeaa aikaa ja paikkaa enää ole, vaan väkivallan uhka on aina olemassa. Etenkin niissä tilanteissa, joilla on yhtäläisyyksiä aiempiin väkivaltatilanteisiin: kumppanin päihtymystila, työstressi, rahaongelmat, mielenterveysongelman esiintyminen. On käsittämätöntä, millaiset asiat voivat toimia triggerinä ja muuttaa sekunneissa rauhallisen tv-koti-illan painajaiseksi. Kaukosäätimen pudottaminen, väärä kanava, oluen loppuminen... Tietyssä vaiheessa väkivaltaa kohdannut osapuoli ehkä huomaa, ettei enää voi tekemisillään vaikuttaa siihen, tuleeko dunkkuun vai ei. Silloin vaihtoehtoina on, lähteäkö vai jää. Riipaisevan moni jää.
Miesten ja naisten tuntema häpeä parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumisesta on monella tavoin samanlaista. Naiset ovat susia toisilleen; mustelmista kuiskaillaan, kuinka joku voi olla niin daiju että jää. Minä en ainakaan jäis, muahan ei ykskään mies koskaan lyö. Miehet vähättelevät: ai sulla on ärhäkkä ämmä, no mikäs mies sä oikein olet jos akalta turpiin otat? Senkun vaan sidot riuhtovan tamman sänkyyn ja näytät kuka on Mies Talossa. Ja röhöröhöhöhhöhhöö.
Vaikuttaa siltä, että parisuhteessa koetusta väkivallasta kannattaakin avautua vastakkaista sukupuolta olevalle, ellei kantti vielä kestä mennä ammattilaiselle tai tunne tuttavapiiristään samaa kokeneita, jotka helpottavan myötätuntoisen kuuntelun lisäksi ehkä osaisivat myös neuvoa hakemaan apua. Ja harva tuntee, tai siis tietää: lyömisestä ollaan hiljaa, hävetään ja yritetään kääntää kaikki parhain päin etsimällä syitä omasta itsestään ja toiminnastaan. Usein väkivaltainen kumppani auttaa siinä varsin tehokkaasti siirtämällä syyn toiselle. Että sunkin piti; mitä vittua sä menit sanomaan sillä tavalla; ellet ois huorannut juttelemalla siel puistonpenkillä sen naapurin Perskan kanssa niin ei ois tarvinnu kimpaantua; vittu tekisit säkin tääl jotain; kai nyt pinna palaa kun kaikki kotityöt jää omalle kontolle ja toinen vaa tsiigaa teinitsubuja kapakassa renttukavereidensa kanssa... Ja nosta VITTU NYT SE KAUKOSÄÄDIN, TAI.
En tiedä, miten suhtautua seminaarin aiheena olevaan sovitteluun. Ehkä opin siellä jotain uutta, jos saan aikaiseksi mennä paikalle.
Syrjäytymiseen, köyhyyteen, päihteisiin ja ylipäätään lähestulkoon kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin väkivalta sen sijaan liittyy. Ellei syynä, niin seurauksena.
On itsestään selvää, että jatkuva väkivalta tai edes sen uhka ja pelko masentavat kenet tahansa, ja sosiaalinen elämä rajoittuu pahimmassa tapauksessa nollaan, jos väkivaltainen kumppani sattuu olemaan mustasukkaista sorttia. Uloslähtiessä toisen reaktiot pelottavat. Ihmisten tapaaminen pelottaa, ja sen seuraukset. "No, mitä vittua menit sanomaan sille naapurin noidalle? Kuitenkin valehtelit et muka hakkaan sua, kuule jos mä kuulen et sellanen huhu on lähteny nii niiltä huhuilta leikataan pää niinku sultakin."
Masennus ja ikuinen pelko persluissa lamauttavat ihmisen täysin, ja tuloksena on syrjäytyminen, ellei satu olemaan niin onnekas, että on saanut pitää jonkin henkireiän, jossa hengittää vapaasti ja syvään ja olla vahtimatta jokaista liikettään ja äänensävyään.
Syyskuun alussa uutisoitiin, miten kotihälytykset ovat lisääntyneet hurjasti Lapissa.
- Tämä ilmiö liittyy lamaan mitä nyt eletään. Vaikka sanotaan, että lama on taittunut niin taloudellinen epävarmuuden aika näkyy näissä kotihälytystilastoissa.
- Kuntien tulisi huolehtia siitä, että apua on saatavilla juurikin perheväkivaltapauksissa. Tällä hetkellähän on se tilanne, että kunnat eivät kirjoita maksusitoumuksia ensi- ja turvakoteihin.
- Kotihälytykset, perheväkivalta ja alkoholi liittyvät selvästi yhteen. Myös taloudellinen tilanne on ratkaisevassa osassa.
Kaikkia perheväkivaltatapauksia ei välttämättä ilmoiteta poliisille. Orjasniemi sanoo, että luvut voivat olla jopa todellista suurempia kuin mitä tilastot kertovat. (sic!)
En tiedä monellakaan sormella laskettavia tapauksia, joissa poliisille olisi ilmoitettu yhtään mitään, mutta tapauksia tiedän valitettavan paljon. Toisilla tosin on aktiivisia naapureita, jotka huolehtivat muistakin ihmisistä, mutta suurin osa kerrostaloasukeista tuntuu vain ärsyyntyvän metelistä. Hyvä sekin, tietysti, jos jatkuva kirkuminen ja avunhuuto ärsyttää niin paljon, että saa aikaiseksi tarttua luuriin ja ottaa yhteyttä poliisiin. Ennen poliisille soittaminen oli myös melko turhaa. Vaikka riehuva osapuoli vietäisiinkin spuduun rauhoittumaan, niin viimeistään aamulla tulee vihainen puoliso kotiin ja hakkaa toisen vasikoinnista. Vaikka näkyviä jälkiä olisi, ei poliisi välttämättä puuttunut tilanteeseen kuin käskemällä pitää pienempää ääntä, jos tulevia lyöntejä pelkäävä mustelmainen vakuutti niiden tulleen työtapaturmasta. Mustelmat sitäpaitsi tulevat usein esiin vasta jälkikäteen, ei ovikellon soidessa voimakkaan määrätietoisesti, niinkuin poliisin soittama ovikello soi.
Nykyään on (ilmeisesti jo nyt?) voimassa uusi säädös, jonka mukaan myös kotona tapahtuva lieväkin pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos. Toisin sanoen poliisin mahdollisuudet rikostutkinnan aloittamiseen lievän pahoinpitelyn nimikkeellä kasvoivat ainakin teoriassa. Käytännössä lienee paikalle sattuvan viranomaisen tulkinnan varassa, miten toimitaan. Pääasia on, ettei lievä pahoinpitely kotioloissa ole enää asianomistajarikos, jossa uhri on helppo pelolla painostaa luopumaan syytteen nostamisesta. Nyt pahoinpidelty ei enää välttämättä voi vaikuttaa syytteen nostamiseen. Niin, siis ellei asiaa sovitella.
Poliisille soittaminen on usein käytännössä mahdotonta, vaikka sen kehtaisikin tehdä. Toinen takavarikoi puhelimen ja kengät. Siihen on kuitenkin melkoinen kynnys, oli kyse sitten sattumalta turpaan vetäneestä vastaantulijasta kadulla, kadonneesta lompakosta tai perheväkivallasta. Yleisin toimintatapa tuntuu olevan turvakotiin tai luotettavan tuttavan luokse ulkoruokintaan siirtyminen siihen asti, että kumppani alkaa anella takaisin ja on taas oma ihana itsensä. Valitettavan harvinainen toimintatapa taas on palaaminen kotiin, mutta vain taustajoukon ja muuttolaatikoiden kanssa.
En missään nimessä väitä, että jos joku lyö kerran, niin lyö toisenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että - ilman liioittelua - rakkaus voi oikeasti tappaa.
Ei ole kauaa siitä, kun kuulin kaverin saaneen kotitekoisen keuhkolävistyksen ja tsirrakyydin teholle; tai siitä, kun tuttu kertoi kumppaninsa yrittäneen polttaa hänet sänkyynsä nukkuessa. Tai siitä, kun majoitin kaveria joka ei uskaltanut enää olla yötä kotona; tai siitä, kun lehdessä kerrottiin tapelleesta pariskunnasta. Tappelun yhteydessä mies oli tönäissyt - huom. "vain" tönäissyt - naista, joka oli kolauttanut päänsä ties mihin senkinkulmaan. Riita oli sitten kuitenkin hyvässä hengessä sovittu ja menty yhdessä kainaloikkain nukkumaan ilman mitään epätavallista. Toinen vain ei herännyt enää.
Väkivallan ei tarvitse olla nyrkillä lyömistä, veitsellä huitomista tai uhkausta silmän kaivamisesta ulos päästä samalla, kun jatkaa hitaasti haarukan työntämistä kohti toisen silmää. Yksi tönäisykin riittää.
Aiheeseen on vaikea löytää tämän soveliaampaa teemamusiikkia. Etenkin ko. artistin humoristissovinistisen pimp daddy -imagon huomioon ottaen...
Norsupyssyllä päin Hakaniemenrantaa - vihaisen hetken nostalgiaa
Joku ehkä muistaa, että teknisten ongelmien takia viime vuodenvaihteessa oli pitkänpitkä tauko. Alla oleva teksti on kirjoitettu 10.12.2009, ja se löytyi hetki sitten edellisen koneen - sen hajonneen - tiedostoista, jotka luojan kiitos olivat tallessa.
En muista, miksi teksti jäi silloin julkaisematta. Ehkä en halunnut luistaa liikaa blogin varsinaisesta aiheesta; ehkä pelkäsin reaktioita; ehkä kone vain petti juuri silloin. En muista. Joka tapauksessa, blogin aihepiirin laajennuttua muutenkin seurausten sijasta myös syihin, katson tämän nyt sopivasti täydentävän edellistä, sisällöllisesti turhan tyngäksi jäänyttä postausta ruokajonoista ja päihteistä.
Syrjäytymisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että päihdeongelmilla ja rikollisuudella on aina taustansa, olivat ne miten moninaisia hyvänsä. Hyvät ihmiset, toivon siis inhimillisyyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, jotka aurinkoisilla ostareilla herättävät sääliä, inhoa ja häpeää, autioilla asemalaitureilla pelkoa. Kiitos ja kumarrus, alla pieni paluu lähes vuoden takaiseen kirjoitushistoriaan.
10.12.2009
Lueskelin jonkin aikaa sitten Mikko Salasuon blogikirjoituksia Cityn sivuilta, ja aloin odottaa mielenkiinnolla "Marginaalin marginaali" -tekstissä mainittua tutkimusta huumekuolemista.
Tänään tutkimuksen julkaisusta on lopulta uutisoitu. Muuten tuskin olisin liittänyt tutkimusta tämän blogin aihepiiriin, ellen aivan äskettäin olisi törmännyt keskusteluihin sekakäyttäjistä ruokajonoissa. Keskustelut sai aikaan nuori mies, jonka jalat eivät jonossa kantaneet ja joka poikkeuksellisesti haettiin paikalta sinivalkoisin voimin. Tämä siis on hyvin harvinaista, koska yleensä ruokajonossa koitetaan skarpata eikä sekaisin haluta näyttäytyä tutuille. Huomattavan päihtyneitä ei myöskään päästetä jonoihin sisälle.
Ruokajonoissa käy tavallisten pienituloisten lisäksi myös päihdeongelmaisia, niin alkoholisteja kuin huumeiden- ja sekakäyttäjiäkin. Jälkimmäisiin ei yleensä kiinnitetä huomiota, koska päihdeongelma ei välttämättä näy mitenkään päällepäin. Vasta, kun joku niistä kymmenistä sattuu olemaan näkyvästi pihalla, aletaan kauhistellen pohtia pitääkö vessoissa nyt varoa neuloja. "Kauheeta, se seiso aiemmin ihan mun takana, onneks lompakko ei ollu taskussa, onneks en puhunu sille mitään - eihän sitä ikinä tiedä mitä sellaset saattaa tehdä!"
Suuri yleisö mieltää mielellään, että köyhyydellä on jotain tekemistä päihteiden väärinkäytön kanssa. Joko dokataan sossumassit tai pahimmassa tapauksessa käytetään omat ja muidenkin rahat törkykalliisiin laittomiin päihteisiin, joiden saamisen pakonomainen tarve ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Myymään luisevaa narkkarinpersettä, väijymään viattomien lasten viikkorahoja koulujen porteilla ja ryöstämään väkivalloin baarista kotiutuvia perusherroja. Huumeiden käytössähän ei ole mitään järkeä, eikä sitä voi ymmärtää, joten nisteiltä voi odottaa mitä tahansa järjetöntä. Juopot ovat tuttu juttu, mutta kaiken ymmärryksen tuolla puolella oleviin huumeidenkäyttäjiin voi liittää kaikkein absurdeimpiakin pelkoja.
Monet päihdeongelmaiset ovat minimituloisia, ja monet minimituloiset päihdeongelmaisia. Onneksi on toivottavasti turhaa edes mainita, että monet minimituloiset ovat tavallista päihteettömämpiä, ja monet päihdeongelmaiset ihan hyvin toimeentulevia perheellisiä ja palkansaajia. Jälkimmäiset tosin putoavat helposti kyydistä. Pahimmassa tapauksessa hoitoon hakeutuminen voi olla se, mikä aiheuttaa niitä paljonpuhuttuja sosiaalisia ongelmia, ellei niitä ole ennestään.
Joskus blogin alkuaikoina kirjoitin ruokajonojen ja köyhien sisäisestä kastijaosta, jonka alimmalla portaalla ovat ne, joita voi syyttää itseaiheutetuista ongelmista. Jonoissa käyvistä päihdeongelmaisista selkeä enemmistö on keski-ikäisiä vanhan ajan alkoholisteja, nuorempi päihdepolvi taas lähes poikkeuksetta huumeiden- tai sekakäyttäjiä. Ehkä räikein ero näiden ryhmien välillä on se, että nuori polvi ei örise, rehaa, haise pahalta tai usein edes ole peruskansalaisen silmissä tunnistettavissa päihteidenkäyttäjiksi. Toisaalta, silloin jos ollaan näkyvästi sekaisin, ollaan sitten kunnolla, kuten tämä notkeapolvinen nuori mies.
Salasuon blogauksessa mainitun THL:n ja Nuorisotutkimusverkoston huumekuolematutkimuksen uutisoinnissa kerrotaan, että "eniten huumeisiin kuolee Suomessa vakavista mielenterveysongelmista ja fyysisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä. Huumeita saatetaan käyttää esimerkiksi kivun hoitoon." Samoin kuin 90-luvun irtisanomiset masensivat ja alkoholisoivat laajan ryhmän keski-ikäisiä, nykyään vaikeudet saada hoitoa mielenterveysongelmiin ja tuki- ja liikuntaelinsairauksiin luovat vankkaa pohjaa itselääkinnälle ja sitä kautta riippuvuudelle. Usein päihdeongelmaisten mielenterveysongelmista julkisuudessa puhuttaessa annetaan ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan käytön seuraus, eivät syy.
Hoitoon hakeutumisen jälkeen voi toimivan masennuslääkkeen löytäminen vaatia parin vuoden kokeilusarjoja eri lääkeaineilla, ja selkäkipua ei välttämättä hoideta mitenkään. Jatkuvan kivun murtaessa mielialaa ja työkykyä hakeudutaan helposti yksityiselle hakemaan Buranaa vahvempia kipulääkkeitä. Esimerkiksi opiaattipohjaiset lääkkeet auttavat usein myös paniikkihäiriöön ja parantavat toimintakykyä sosiaalisissa tilanteissa.
Kun potilaan epätoivo ja avuntarve ylittää tietyn pisteen, ei valmisteen laillisuudella tai laittomuudella ole enää olennaista merkitystä. Varsinkin, jos kyse on ihan oikeasta lääkevalmisteesta, jonka saaminen oireiden ollessa aitoja on kiinni vain omalääkärin hoitomenetelmistä. Parin saunakaljan suomalainen ei useinkaan näe reseptilääkkeen oireenmukaista käyttöä (vaikkakin ilman reseptiä) huumeidenkäyttönä. Selkäkipuihin määrättävät Tramalit ja Tramadolit ovat opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, samoin kipulääkkeenä - ennen suht yleisestikin - käytetty Temgesic on samaa tavaraa kuin korvaushoitolääkkeenä käytettävät Subutex ja Suboxone, joten liukuma kipulääkkeestä huumausainepuolelle on vain lääkkeen milligrammoista kiinni.
Huumeidenkäyttäjät eivät ole alinta kastia pelkästään ruokajonostatuksensa puolesta, vaan heittopusseja myös viranomaisasioinnissa, päihdehoidossa ja terveydenhuollossa. Väärinkäyttöepäily riittää usein siihen, että diagnosoituihin oireisiin määrätyt reseptit lopetetaan, jolloin viimeistään lääkitystä haetaan katukaupasta. Ongelmat seuraavat toisiaan, kasautuvat ja hoitamattomina pahenevat.
Sivupalkin artikkelilistan kokoaminen havainnollistaa aina ajoittain Suomen poliittisen keskustelun asemasotia; parhaillaan on menossa vasemmiston ja uusliberaalin vihersiiven pallottelu sosiaaliturvauudistuksesta, työmarkkinajärjestöjen asemasta ja opintotuen kehittämisestä. Vasemmistoliitto ja erityisesti sen nuori siipi osoittavat syyttävällä sormella vuorotellen ("oikeisto")hallitusta, vihreitä ja "porvareita" yleensä. Porvarillista mainetta kantava SYLkin sai tänään oman osansa kritiikistä.
Ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa - yleisasiantuntija Soininvaara tulittaa juoksuhaudastaan takaisin tiukan provosoivasti valituilla sanakäänteillä: "Vasemmisto pitää köyhät köyhinä",
Vihreiden ja perinteisen vasemmiston välinen ideologinen asemasota tuntuu välillä suuremmalta blokilta edistyneelle sosiaaliturvakeskustelulle kuin oikeiston ja vasemmiston lähtökohtaiset näkemyserot. Oikeisto on perustavanlaatuisesti eri mieltä siitä, missä määrin yhteiskunnalla tulisi olla yksilön suhteen oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se sentään tunnustaa sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisyn (joskus jopa hoidon) kustannustehokkuuden.
Usein tuntuukin, että uudistustarpeen tunnustaminen on perusturvakeskustelussa tärkeämpi yhteinen nimittäjä kuin arvopohjainen ajatus yksilön subjektiivisesta oikeudesta perustoimeentuloon, ja suurin este/hidaste ne tahot, joiden olemassaolon perusteita nykyjärjestelmän muutos uhkaisi, tapahtuisi se missä muodossa hyvänsä. Minimiturvan suuruuden sitominen ansiosidonnaiseen ja puoluekytkeytyneistä ammattiliitoista riippumattoman ansiosidonnaisen jääminen idea-asteelle kääntävätkin Lahtiskani kohti Hakaniemenrantaa.
En muista, miksi teksti jäi silloin julkaisematta. Ehkä en halunnut luistaa liikaa blogin varsinaisesta aiheesta; ehkä pelkäsin reaktioita; ehkä kone vain petti juuri silloin. En muista. Joka tapauksessa, blogin aihepiirin laajennuttua muutenkin seurausten sijasta myös syihin, katson tämän nyt sopivasti täydentävän edellistä, sisällöllisesti turhan tyngäksi jäänyttä postausta ruokajonoista ja päihteistä.
Syrjäytymisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että päihdeongelmilla ja rikollisuudella on aina taustansa, olivat ne miten moninaisia hyvänsä. Hyvät ihmiset, toivon siis inhimillisyyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, jotka aurinkoisilla ostareilla herättävät sääliä, inhoa ja häpeää, autioilla asemalaitureilla pelkoa. Kiitos ja kumarrus, alla pieni paluu lähes vuoden takaiseen kirjoitushistoriaan.
10.12.2009
Lueskelin jonkin aikaa sitten Mikko Salasuon blogikirjoituksia Cityn sivuilta, ja aloin odottaa mielenkiinnolla "Marginaalin marginaali" -tekstissä mainittua tutkimusta huumekuolemista.
Tänään tutkimuksen julkaisusta on lopulta uutisoitu. Muuten tuskin olisin liittänyt tutkimusta tämän blogin aihepiiriin, ellen aivan äskettäin olisi törmännyt keskusteluihin sekakäyttäjistä ruokajonoissa. Keskustelut sai aikaan nuori mies, jonka jalat eivät jonossa kantaneet ja joka poikkeuksellisesti haettiin paikalta sinivalkoisin voimin. Tämä siis on hyvin harvinaista, koska yleensä ruokajonossa koitetaan skarpata eikä sekaisin haluta näyttäytyä tutuille. Huomattavan päihtyneitä ei myöskään päästetä jonoihin sisälle.
Ruokajonoissa käy tavallisten pienituloisten lisäksi myös päihdeongelmaisia, niin alkoholisteja kuin huumeiden- ja sekakäyttäjiäkin. Jälkimmäisiin ei yleensä kiinnitetä huomiota, koska päihdeongelma ei välttämättä näy mitenkään päällepäin. Vasta, kun joku niistä kymmenistä sattuu olemaan näkyvästi pihalla, aletaan kauhistellen pohtia pitääkö vessoissa nyt varoa neuloja. "Kauheeta, se seiso aiemmin ihan mun takana, onneks lompakko ei ollu taskussa, onneks en puhunu sille mitään - eihän sitä ikinä tiedä mitä sellaset saattaa tehdä!"
Suuri yleisö mieltää mielellään, että köyhyydellä on jotain tekemistä päihteiden väärinkäytön kanssa. Joko dokataan sossumassit tai pahimmassa tapauksessa käytetään omat ja muidenkin rahat törkykalliisiin laittomiin päihteisiin, joiden saamisen pakonomainen tarve ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Myymään luisevaa narkkarinpersettä, väijymään viattomien lasten viikkorahoja koulujen porteilla ja ryöstämään väkivalloin baarista kotiutuvia perusherroja. Huumeiden käytössähän ei ole mitään järkeä, eikä sitä voi ymmärtää, joten nisteiltä voi odottaa mitä tahansa järjetöntä. Juopot ovat tuttu juttu, mutta kaiken ymmärryksen tuolla puolella oleviin huumeidenkäyttäjiin voi liittää kaikkein absurdeimpiakin pelkoja.
Monet päihdeongelmaiset ovat minimituloisia, ja monet minimituloiset päihdeongelmaisia. Onneksi on toivottavasti turhaa edes mainita, että monet minimituloiset ovat tavallista päihteettömämpiä, ja monet päihdeongelmaiset ihan hyvin toimeentulevia perheellisiä ja palkansaajia. Jälkimmäiset tosin putoavat helposti kyydistä. Pahimmassa tapauksessa hoitoon hakeutuminen voi olla se, mikä aiheuttaa niitä paljonpuhuttuja sosiaalisia ongelmia, ellei niitä ole ennestään.
Joskus blogin alkuaikoina kirjoitin ruokajonojen ja köyhien sisäisestä kastijaosta, jonka alimmalla portaalla ovat ne, joita voi syyttää itseaiheutetuista ongelmista. Jonoissa käyvistä päihdeongelmaisista selkeä enemmistö on keski-ikäisiä vanhan ajan alkoholisteja, nuorempi päihdepolvi taas lähes poikkeuksetta huumeiden- tai sekakäyttäjiä. Ehkä räikein ero näiden ryhmien välillä on se, että nuori polvi ei örise, rehaa, haise pahalta tai usein edes ole peruskansalaisen silmissä tunnistettavissa päihteidenkäyttäjiksi. Toisaalta, silloin jos ollaan näkyvästi sekaisin, ollaan sitten kunnolla, kuten tämä notkeapolvinen nuori mies.
Salasuon blogauksessa mainitun THL:n ja Nuorisotutkimusverkoston huumekuolematutkimuksen uutisoinnissa kerrotaan, että "eniten huumeisiin kuolee Suomessa vakavista mielenterveysongelmista ja fyysisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä. Huumeita saatetaan käyttää esimerkiksi kivun hoitoon." Samoin kuin 90-luvun irtisanomiset masensivat ja alkoholisoivat laajan ryhmän keski-ikäisiä, nykyään vaikeudet saada hoitoa mielenterveysongelmiin ja tuki- ja liikuntaelinsairauksiin luovat vankkaa pohjaa itselääkinnälle ja sitä kautta riippuvuudelle. Usein päihdeongelmaisten mielenterveysongelmista julkisuudessa puhuttaessa annetaan ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan käytön seuraus, eivät syy.
Hoitoon hakeutumisen jälkeen voi toimivan masennuslääkkeen löytäminen vaatia parin vuoden kokeilusarjoja eri lääkeaineilla, ja selkäkipua ei välttämättä hoideta mitenkään. Jatkuvan kivun murtaessa mielialaa ja työkykyä hakeudutaan helposti yksityiselle hakemaan Buranaa vahvempia kipulääkkeitä. Esimerkiksi opiaattipohjaiset lääkkeet auttavat usein myös paniikkihäiriöön ja parantavat toimintakykyä sosiaalisissa tilanteissa.
Kun potilaan epätoivo ja avuntarve ylittää tietyn pisteen, ei valmisteen laillisuudella tai laittomuudella ole enää olennaista merkitystä. Varsinkin, jos kyse on ihan oikeasta lääkevalmisteesta, jonka saaminen oireiden ollessa aitoja on kiinni vain omalääkärin hoitomenetelmistä. Parin saunakaljan suomalainen ei useinkaan näe reseptilääkkeen oireenmukaista käyttöä (vaikkakin ilman reseptiä) huumeidenkäyttönä. Selkäkipuihin määrättävät Tramalit ja Tramadolit ovat opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, samoin kipulääkkeenä - ennen suht yleisestikin - käytetty Temgesic on samaa tavaraa kuin korvaushoitolääkkeenä käytettävät Subutex ja Suboxone, joten liukuma kipulääkkeestä huumausainepuolelle on vain lääkkeen milligrammoista kiinni.
Huumeidenkäyttäjät eivät ole alinta kastia pelkästään ruokajonostatuksensa puolesta, vaan heittopusseja myös viranomaisasioinnissa, päihdehoidossa ja terveydenhuollossa. Väärinkäyttöepäily riittää usein siihen, että diagnosoituihin oireisiin määrätyt reseptit lopetetaan, jolloin viimeistään lääkitystä haetaan katukaupasta. Ongelmat seuraavat toisiaan, kasautuvat ja hoitamattomina pahenevat.
Sivupalkin artikkelilistan kokoaminen havainnollistaa aina ajoittain Suomen poliittisen keskustelun asemasotia; parhaillaan on menossa vasemmiston ja uusliberaalin vihersiiven pallottelu sosiaaliturvauudistuksesta, työmarkkinajärjestöjen asemasta ja opintotuen kehittämisestä. Vasemmistoliitto ja erityisesti sen nuori siipi osoittavat syyttävällä sormella vuorotellen ("oikeisto")hallitusta, vihreitä ja "porvareita" yleensä. Porvarillista mainetta kantava SYLkin sai tänään oman osansa kritiikistä.
Ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa - yleisasiantuntija Soininvaara tulittaa juoksuhaudastaan takaisin tiukan provosoivasti valituilla sanakäänteillä: "Vasemmisto pitää köyhät köyhinä",
Vihreiden ja perinteisen vasemmiston välinen ideologinen asemasota tuntuu välillä suuremmalta blokilta edistyneelle sosiaaliturvakeskustelulle kuin oikeiston ja vasemmiston lähtökohtaiset näkemyserot. Oikeisto on perustavanlaatuisesti eri mieltä siitä, missä määrin yhteiskunnalla tulisi olla yksilön suhteen oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se sentään tunnustaa sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisyn (joskus jopa hoidon) kustannustehokkuuden.
Usein tuntuukin, että uudistustarpeen tunnustaminen on perusturvakeskustelussa tärkeämpi yhteinen nimittäjä kuin arvopohjainen ajatus yksilön subjektiivisesta oikeudesta perustoimeentuloon, ja suurin este/hidaste ne tahot, joiden olemassaolon perusteita nykyjärjestelmän muutos uhkaisi, tapahtuisi se missä muodossa hyvänsä. Minimiturvan suuruuden sitominen ansiosidonnaiseen ja puoluekytkeytyneistä ammattiliitoista riippumattoman ansiosidonnaisen jääminen idea-asteelle kääntävätkin Lahtiskani kohti Hakaniemenrantaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
