Kilon kääretorttu

Viime päivien aiheet ovat olleet vaikeita ja synkkiä, mutta valitettavan tuttuja valitettavan monelle. Unettomat yöt nakersivat optimismia ja hyvää tuulta, mutta nyt viikon ruokajonosaalista lämpimässä syystuulessa raahatessa saattoi vain hymyillä. Säkeissä oli yhden hengen talouteen sopivia valmisruokia, ryynäreitä, omenia, banaaneja, jugurttia ja se kokoelman kruunannut Laitilan kilon kääretorttu. Joskus sama saldo olisi tuntunut kovin pieneltä, mutta yksinasuvalle satsi oli juuri sopiva. Kääretortusta tosin riittäisi jo isommallekin kahviseuralle.

Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.

Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.

Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.

Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.

Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.

Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?