Hyötyykö pakkotyöstä kukaan?

Helsinki pohtii: työttömät pakolla töihin (TaSa 11.11.10)

"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."

Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.

Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.

Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.

Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.

Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.

Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.

Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.

Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.

"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.

– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."

Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.