Katkokävelylle, mut katkolle ei päästä

Pissiksillä luottokortit valtavasti lainaa,
unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa,
Hura-huh-hah-hei!
Heitä pois ja osta uusi,
Visa, pikavippi, karhukirje, maksuhäiriö.

Ja keväisin ne kodittomat sulatellaan jäästä,
katkokävelylle mutta katkolle ei päästä.
Halle-luja-hei!
Suomen päihdepolitiikka:
pamit, pervitiini, Subutex ja sunnuntai.

(Paleface, Helsinki-Shangri-La)


Köyhyyteen ja leipäjonoihin liitetyt stereotypiat huomioon ottaen olen ilmeisesti melko tasan puolitoista vuotta onnistuneesti välttynyt kirjoittamasta päihteistä ja niiden yhteydestä etenkin pitkäaikaiseen köyhyyteen. Pitkäaikaisten fyysisten ja mielenterveyssairauksien lisäksi päihteet ovat ehkä suurin yksittäinen totaalisen sosiaalisen ja taloudellisen köyhyyden syy, mutta ruokajonoissa päihderiippuvaisista näkyy lähinnä vanhan liiton väkeä. Radanvarsien miehillä ja naisilla on usein myös jo jonkinlainen suhde ruokajakoja ylläpitäviin uskonnollisiin tahoihin. Monet myös osallistuvat itse palkattomaan vapaaehtoistoimintaan muiden hyväksi.

Nuori sekakäyttäjäsukupolvi on pitkälti joukosta pois, tai piipahtaa satunnaisesti. Ei ole välttämättä harvinaista, että nitkuja on duunareissa yhtä paljon kuin satojen asiakkaiden tungeksivassa jonossa. Ollessani vielä vapaaehtoisena ruokajonossa osa duunareista istui töidensä ohessa kahvilla, ja jotenkin keskustelu ajautui vessojen siivouksesta sen yhteydessä mahdollisesti ehkä joskus löytyviin vermeisiin ja värkkeihin, ts. neuloihin ja ruiskuihin. Pari niistä joukon aktiiveista, jotka kärsiviä lähimmäisiä vapaaehtoistyöllä auttaessaan lähinnä toteuttivat Herran Jeesuksen käskyä, kauhistui ajatuksesta.

"Käykö täällä narkomaaneja? Mutta nehän käyttäytyvät ihan arvaamattomasti. Miten me uskalletaan ottaa tuolla ihmisiä vastaan, entä jos joku käykin yhtäkkiä päälle?"

"Voitaisko me estää narkomaanien käyminen täällä jotenkin, nehän on turvallisuusuhka kaikille?" "Voi kauhea, olisko yhdistyksellä varaa sellaisiin suojahanskoihin, jos tuolla vessassa sitten iskeekin sellainen ruisku käteen? Siitähän voi saada vaikka mitä tauteja."

Puolet huoneen väestä katseli seinille yrittäen olla nauramatta. Viikkoja, kuukausia ja vuosia samat ihmiset olivat tehneet töitä yhdessä, samoissa tiloissa ja samoissa huoneissa, ja erona oli vain se, että töiden päätyttyä toiset lähtivät Alfa-kerhoon, toiset lähikapakan terassille, toiset psykologille ja toiset väsäämään päivän vedot. Yritin kertoa, että nistejä kyllä käy ihan meidänkin jonossa, muttei niitä erota muiden nuorten ja pariskuntien joukosta, eikä yksikään ole ollut osallisena järjestyshäiriöihin.

"Eihän niitä saa sanoa nisteiksi, sehän on loukkaava ilmaisu! Narkomaani on oikea ja virallinen sana." "Voi hirvitys, niitäkö siis saattaa tulla vastaan ihan huomaamatta? Miten niitä sitten osaa varoa? Eikö niitä voi tunnistaa mistään?"

Vanhat äijät puhuvat usein siitä, miten vanhan ajan puhtaat alkoholistit ovat katoava luonnonvara: nykypolvi yli nelikymppisistä alaspäin kiskoo tilaisuuden tullen mitä tahansa. Pameja, subua, kipulääkkeitä. Harvemmin niistä tosin maksetaan, koska Koskis-flindan saa halvemmalla ja siitä saa enemmän iloa irti. Tai ellei koskista, niin Dorista ainakin, nyt kun perinteikäs Sorbus vedettiin myynnistä.

Alkoholi on halpaa, mutta se vie sokereineen ja hiilareineen nälän antamatta ravinteita. Kama on kallista, eikä sitä saa seitsemän euron kertaostolla. Kuun tuet menevät helposti kerralla, tai ainakin parin kerran jälkeen.

Pitkäaikainen ja sosiaalinen alkoholismi on usein enemmän tai vähemmän julkista. Istutaan torin laidoilla, puistonpenkeillä tai varakkaampina hetkinä terasseilla. Kamaa harvemmin heitetään edes takin suojissa hihaan porukalla bussipysäkillä. Narkomania on privaatimpaa, lukuunottamatta joidenkin kovaäänisiä keskusteluja ja velkariitoja ostareilla. Sen julkistamista ja sen tuomaa leimautumista vältetään eri mittakaavassa, eikä ruokajonoihin haluta mennä kailottamaan maailmalle olevansa ongelmainen jo nuorena. Tai sitten kyse on vain kärsimättömyydestä... En tiedä.

Vartissa tai Metrossa kerrottiin tällä viikolla uusien asuntolapaikkojen rakentamisesta Vantaalle. Netistä uutista ei löydy (korjaus: juttu on täällä), mutta ilmeisesti kerrankin vanhoista suunnitelmista edes osa etenee. Kerrankin jotain positiivista. Asunto on kuitenkin kaiken toipumisen tai edes ihmisarvoisen elämänlaadun ehto.

Viittaan kintaalla kaikenmaailman vuosipäiville ja WTC:n palomiessankareille, ja omistan päivän tekstin sille alkoholisoituneelle uskovalle pariskunnalle, joka aina tavatessa muisti huonossakin hapessa toivottaa iloisesti siunausta, ja joka asuttuaan aikansa teltassa ja herra ties missä skarppasi, selvisi ja sai lopulta asunnon, ja se oli todellinen juhlapäivä. Toivon kaikkea hyvää.