Pienet toiveet

Iltalehti: Hurstin leipäjono kasvoi sadoilla

En tiedä, miten paljon ruokajonojen kasvu johtuu tarvitsijoiden määrän kasvusta ja miten paljon siitä, että viime aikojen lehtikirjoitukset ja muu julkisuus ovat ehkä madaltaneet kynnystä tulla jonottamaan. Varmaan sekä että. Ainakin niissä talouksissa, joissa on jo ennestään eletty tiukilla pätkätöillä ja sijaisuuksilla, määräaikaisten poistamiset palkkalistoilta ovat varmaan korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Ruokajonot ovat erinomainen kohde etsivälle sosiaalityölle. Joskus jonoissa on ollut tavattavissa diakoneja ja kunnan sosiaalityöntekijöitä, joilta kysyä neuvoja tukien hakemiseen, hoitoon hakeutumiseen, tukipäätösten valitusmenettelyihin, asunnonhankintaan ja niin poispäin. Ruokajonossa kynnys keskustella elämäntilanteestaan sosiaalityöntekijän kanssa on alempi kuin toimistossa, johon on varattava aika etukäteen. Ihmisten joukkoon hakeutuminen vaatii varmasti tiettyä avointa asennetta myös työntekijältä.

Jonoissa konkretisoituu puutteen moninaisuus. Köyhyyteen ei ole yhtä yksinkertaista syytä, ei edes kahta tai kolmea. Ongelmilla on tapana kasaantua: kun yksi vaivaa, toinen liittyy helposti seuraan ja tuo kaveritkin mukanaan. Työttömyys, masennus, päihdeongelmat, yksinäisyys, asunnottomuus - taas yksi kliseinen ketju, jonka korjaaminen pitäisi aloittaa useammasta lenkistä yhtä aikaa. Hyvin menee niillä, joiden ainoa ongelma on rahan puute.

Monia pitkäaikaisköyhiä vaivaa toivottomuus. Usko siihen, että asiat koskaan muuttuisivat paremmaksi on hiipunut jo kauan sitten. Joku ehkä vielä varovasti toivoo omaa vuokra-asuntoa, joku parisuhdetta vertaisensa kanssa, joku lainanlyhennysten päättymistä. Me toivomme pieniä asioita, sellaisia joita monet eivät koskaan joudu kaipaamaan: kadulta löytyvää tallottua ilmaislippua elokuviin, ehjiä talvikenkiä, villasukkia, kympin voittoa euron arvasta, sosiaalista piiriä jossa tulla hyväksytyksi. Meistä on helppo tehdä iloisia: pari viikkoa sitten löysimme läheisen kanssa roskiksen viereen jätetyn muovisäkillisen tyhjiä tölkkejä ja tunsimme itsemme riemukkaiksi varkaiksi viedessämme sen kotiin odottamaan loppukuuta.

Toivottomien keskellä suurten haaveilu on lähestulkoon kielletty. Humalassa voi naureskella sille, mitä meistäkin olisi voinut tulla, jos... Mutta liian usein jos saa aikaan vaivaantuneen hiljaisuuden. Liian monella on liian monta jossia takana: jos työpaikan olisi saanut pitää, jos vaimo ei olisi lähtenyt toisen matkaan, jos "olisi ottanut itseään niskasta kiinni" masennukseen sairastuessaan, jos olisi saanut pysyä terveenä... Hiljaisuus keskeytetään kuitaten nauramalla, että no piru vie, ellen leipäjonossa seisoisi niin enpä olisi teitäkään tavannut.

Elämänhalu on ihmisessä sitkeässä. Vaikka toivo elämän muuttumisesta olisi mennyt, selviytyjät hakevat elämäänsä niitä pieniä ilonaiheita, mihin on mahdollisuus. Ilmaista ruokaa, kupillista kahvia, päivätuvan biljardipelejä, nauramista yhdessä toisten ihmisten kanssa. Viimeksimainittu tuntuu joskus tärkeämmältä kuin leipä.