Häpeä

Häpeä on loppujen lopuksi melkoisen järjetön tunne. Tekojaan voi hävetä ja helpottaa oloaan anteeksisaannilla, mutta kuka antaa anteeksi itseään tai rahatilannettaan häpeävälle?

Ruokajakopaikan ulkopuolelle kertyy usein 100-200 ihmisen jono säästä riippuen jo ennen ovien aukeamista. Paikasta riippuen toki: joissain paikoissa pääsee istumaan sisälle ja istumapaikkoja varten kannattaa jonottaa. Yleinen on myös pelko, että viimeisille ei ruokaa riitä, vaikka useimmissa paikoissa jakojärjestys arvotaan paikallesaapumisajasta riippumatta. Ulkona luikertelevien kassinkantajien jonon pituuteen vaikuttaa myös sää: viidentoista pakkasasteen hyytävä viima saa varsinkin vanhukset, liikuntarajoitteiset ja lapsiperheet saapumaan paikalle viime hetkellä.

Ulkona jonottaessa on kaikkien katseiden alla. Ohikulkijat pysähtyvät ottamaan kännykkäkameroillaan valokuvia lähettääkseen niitä kaupunginosalehteen - etenkin jos kuvaan saa sopivasti hassunvärisiä maahanmuuttajia joista soveltaa osuvia kuvatekstejä. Joku taksista nouseva pukumies jää tuijottamaan ja kyselemään ihmeissään, että "mitä te täällä jonotatte, ruokaa vai, kauppahan on tuossa vieressä?". Hienoon turkkiin pukeutunut rouvashenkilö vaihtaa kadun puolta trimmatun fifinsä kanssa ja tuhahtelee ääneen niin, että "kehtaavatkin, minun naapurustossani" kuuluu sinne kadun toiselle puolelle jonottajille asti.

Joku tuohtunut keskiluokkainen valkoinen mies tulee pommittamaan ovella seisovia työntekijöitä kysymyksillä siitä, tietävätkö nämä kuinka paljon hänen myynnissä olevan omistusasuntonsa hinta laskee tämän köyhälistön takia ja kuinka hän ei siksi voi pitää asuntonäyttöjä tiettyinä päivinä lainkaan. Kalliiden vaatekauppojen kassien kanssa ohikulkeva nuoriso nauraa ja huutelee jonolle, että "menisitte kauppaan, loiset, ja ostasitte omilla rahoillanne niinkun me kaikki muutkin", "menkää töihin", "hyi saatana kato ny tuonkin vaatteita ja kusi haisee tänne asti". Ja naurua.

Useimpia hävettää liikaa, että kehtaisi koskaan tulla ruokajonoon asti. Kun eihän siellä käy kuin juoppoja. Eihän?

Joku nuori nainen kaivaa jonossa hiukan horjahtaen vanhasta Alkon kassista parin kenkiä ja esittelee niitä toiselle jonottajalle. "Kato, kävin dyykkaamassa UFFin pömpeliä, näin nää ja aattelin heti et nää sopis sulle!" Toinen innostuu ja halaa kenkientuojaa ja vaihtaa kengät samantien. "Kato nää sopii ihan täysin, kato nyt millanen reikä mun näissä vanhoissa on pohjassa, sää oot niin ihana!"

Taantuma on tuonut köyhille hiukan vahingoniloa. Nyt joku kehtaa jo huikata pukumiehelle takaisin, että "oota vaan seuraavia yt-neuvotteluja, muista että tänne sääkin voit aina tulla!".

Häpeä ja oman huonommuuden tunne on vaikeasti havaittavissa ja kuvailtavissa. Toisille se tarkoittaa, että ulkonäön on oltava tiptop ja meikkien huolella naamassa, vaikka kotona ei olisi ruokaa viikkoon. Kenellekään ei saa antaa aihetta katsoa nenänvartta pitkin, puute piilotetaan omien seinien sisälle. Toiset pukevat sen halveksuntaan: tuokin saatanan pukupelle luulee olevansa parempi kuin me, joilla on vaan dyykattu tuulipuku ja Tapio-viinaa. Joka tapauksessa puute eristää: kun kaveri kutsuu kahville, keksii huonon tekosyyn kieltäytyä, koska kahvilassa kahvi maksaa kaksi euroa ja sillä ostaa jo 1-3 päivän ruoan. Tai ei yksinkertaisesti ole sitä kahtakaan euroa. Kun riittävän monesti kieltäytyy, kutsuja lakkaa tulemasta ja jäljelle jäävät ne sosiaaliset tilanteet, joissa keskipisteenä on ilmainen ruoka/vaate/kahvi/viihde.

Harva vähävarainen jaksaa kantaa niin hyvää itsetuntoa, että vastaisi kahvikutsuun "kyllä kiitos, olisi kiva nähdä, mulla ei vaan ole rahaa kahvilaan joten sopisko että mennään tuonne seurakunnan kahvi-iltaan kun sieltä saa ilmasta kahvia ja pullaa?"