Harkitsemme asiaa.

Harkinnanvaraisesta toimeentulosta puhutaan usein kuin urbaanista legendasta. Ei ole harvinaista, että useamman toimeentulotukiasiakkaan joukosta kukaan ei tunne ketään, joka olisi sellaista joskus saanut.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemiseen ei sosiaalitoimistoissa juuri neuvota. Tietoa siitä, mihin sitä voi hakea ja millä perusteilla on erittäin vähän ja vaikeasti saatavilla, vaikka itse olisi aktiivinen ja kyselisi työntekijöiltä. Käytännössä hakijalle jää helpoimmaksi vaihtoehdoksi hakea harkinnanvaraista osapuilleen kaikkeen mahdolliseen siinä toivossa, että ehkä joku menoeristä on sellainen mitä varten harkinnanvarainen on tarkoitettu.

Harkinnanvaraista toimeentulotukea on helpointa saada silloin, jos on todistetusti elänyt minimituloilla pitkään, koska silloin tulisi olla selvää, ettei säästöstä voi löytyä tarvittavia summia. Harkinnanvaraista saatetaan käyttää myös ikään kuin palkitsemaan aktiivista asiakasta: työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen oma-aloitteisesti hakeutunut minimituloinen voi saada sosiaalitoimistolta maksusitoumuksen joukkoliikennekustannuksiin, jotta voi osallistua aktivoiviin toimenpiteisiinsä kärsimättä siitä taloudellisesti. Esimerkiksi päihdeongelmista johtuneisiin vuokrarästeihin voi saada harkinnanvaraista tukea, jos osoittaa sosiaalitoimistolle hakeutuneensa hoitoon ja kuntoutukseen ja suorittaneensa hoitojakson sovitusti. Tällöin toki julkisessa laitoksessa suoritettuun päihdehoitojaksoon myös myönnetään helposti maksuvapautus, ellei epäonnistuneita katkoja sitten ole takana liikaa.

Harkinnanvaraista voi hakea myös esimerkiksi muuttokustannuksiin. Käytännössä se on kokemusteni mukaan varsin hankala prosessi: pitää listata yritykset, joiden hinnat pakettiautojen vuokrista on kilpailuttanut; laskea automallin mukaisen bensiinikulutuksen mukaiset bensakulut muuttomatkalle; muuttolaatikoiden tai muuttofirman rahoittaminen sosiaalitoimiston kautta on käytännössä mahdotonta, vaikka hakija olisi liikuntarajoitteinen tai lääkärintodistuksen mukaan kyvytön kantamaan tai tekemään muuta fyysisesti raskasta. Sosiaalitoimen lähtökohtana on, että muuttavalla köyhällä on oltava joko ajokortti jolla ajaa itse halvinta mahdollista vuokra-autoa, rahaa ostaa uudet huonekalut uudella kotipaikkakunnalla jos entiset eivät mahdu pieneen autoon ja kaveripiiri, joka tulee ilmaiseksi auttamaan muuttokuorman pakkaamisessa ja purkamisessa. Useinhan näin onkin, mutta ei kaikilla.

Muutin kerran 600km matkan yhdessä kumppanin kanssa. Saimme pakettiauton ja perävaunun maksutta käyttöön sukulaisilta, mutta autolla piti ajaa edestakainen matka, koska se majaili muuttokohdepaikkakunnalla. 1200 kilometrin bensakustannukset kahden hengen muutosta olivat sosiaalitoimiston mukaan liian suuret, jotta "niiden kustantaminen olisi ollut kohtuullista". Muuttokustannuksia ei siis korvattu edes osittain. Muutimme siis lainarahalla. Sosiaalitoimiston vaatimusten mukaan kilpailutettujen vuokra-auto- ja muuttofirmojen kustannukset olisivat nousseet moninkertaisiksi, mutta oma-aloitteisuudesta halvimman vaihtoehdon etsimisessä ei todellakaan palkittu. Summa oli siis tosiaankin "liian suuri" sosiaalitoimiston maksettavaksi, joten pitkäaikaisesti minimituloinen taloutemme muutti lainarahalla.

Muuttokustannusten ja takuuvuokrien korvaamisessa ongelma on usein myös se, että lähtöpaikkakunta käskee hakemaan takuuvuokrat ja muuttokustannukset kohdepaikkakunnalta, kun taas kohdepaikkakunnan mukaan lähtöpaikkakunta on vastuussa niin muuttokuluista, takuuvuokrista kuin myös ensimmäisen kuukauden toimeentulotuen maksatuksesta. Ymmärtääkseni jälkimmäinen on kuitenkin se, mikä pitää paikkaansa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakijoita pidetään paremman väen ja huonotuurisempien tuensaajien keskuudessa helposti hyväksikäyttäjinä: kiskotaan yhteiskunnalta irti kaikki mahdollinen ja eletään leveästi. Kyllä - pyykinpesukoneeseen voi ilmeisesti saada harkinnanvaraista toimeentulotukea, ellei taloyhtiössä ole pesutupaa. Tiskikoneeseen en sen sijaan muista kuulleeni kenenkään saaneen. Lasten ja omiin harrastuskuluihin voi hakea tukea, jälkimmäisiin niitä harvemmin saa, ja lapsillekin usein kuulemma myönnetään vain välttämättömät välinehankinnat, ei seuramaksuja, lisenssejä tai muita jatkuvia kuluja. Pitkään laitoshoidossa (siis huomattavasti minimitukia pienemmillä tuloilla) elänyt tuttavani sai normaalielämään palatessaan muutamankymmenen euron maksusitoumuksen, jotta sai yhdet ehjät housut ja paidan Tarjoustalosta. Kotimaiselle vähemmistöryhmälle myönnetään toimeentulotukea tietyin väliajoin perinnevaatetukseen, ja siinä hinnat pyörivät jo hiukan isommissa summissa kuin Tarjoustalon verkkareissa.

Tuttavani saa kuntoutujana harkinnanvaraista toimeentulotukea erittäin kalliin kamppailulajin harrastamiseen, ja tosiaankin aivan kaikkiin siihen liittyviin menoihin seuramaksuista uusiin suojuksiin ja muihin välineisiin. Toinen samassa toimistossa asioiva kuntoutuja ei saanut 25 euron maksusitoumusta kuukausikorttiin kuntosalille, vaikka kyseinen hinta oli vielä työttömän alennushinta. Harkinnanvaraisten tukien myöntämisessä korostuukin helposti työntekijöiden väliset erot, pärstäkerroin, asiakkaan kyky esittää asia oikealla tavalla ja lisäksi ihan puhdas mielivalta.

Harkinnanvarainen tuki perustuu siihen, että minimitoimeentulolla ei voida olettaa asiakkaan selviävän perustoimeentulon kattamien (...) asioiden ulkopuolelle jäävistä menoista, joita voidaan kuitenkin pitää kohtuullisina ns. normaalin elämän kannalta. Harkinnanvaraisen tulisi myös kattaa sellaiset yllättävät kertaluontoiset menot, joita minimituloilla ei yksinkertaisesti voi maksaa, kuten juuri muutot toiselle paikkakunnalle. Harkinnanvaraista tukea ei todellakaan ole helppo saada, tai jos on niin ei juuri useammin kuin kerran vuodessa. Tiedän tapauksia, joilta on evätty jopa takuuvuokrat, kun pariskunta olisi juuri löytänyt riittävän halvan asunnon pitkän asunnottomuuden jälkeen. Asunto jäi siis saamatta, ja pariskunta asuu edelleenkin siellä mistä vain saa katon päänsä päälle. Tällainen herättää jo lievää vihaa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemisessa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, varsinkaan jos minimituloisuus on jatkunut jo pitkään. On selvää, että minimituloista on hankalaa, ellei mahdotonta säästää sellaisia summia, että ne kattaisivat todella huonon tuurin. Yksi ehdottoman suositeltava kohde harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakuun onkin kotivakuutus: jos asunnossa tulee vesivahinko tai kallista ja välttämätöntä kodintavaraa hajoaa, vakuutus saattaa pelastaa.

Harkinnanvarainen tuki on kuitenkin leimaantunut pahasti: kaikki ovat kuulleet tarinoita sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, jotka hakevat fattan rahoilla matot, sohvat, pesukoneet, bussiliput, kalliit harrastukset ja niin edelleen, ja elävät sitten leveästi ylpeillen mitääntekemättömyydellään. Harvinaista ei ole, että tämä yhdistetään maahanmuuttajiin ja muihin etnisiin ryhmiin.

Minusta se vain kuulostaa epätodelliselta. Jos hyvällä suomen kielellä ja kokeneena virastoasioijanakin on joskus tuskaisen vaikeaa selvittää paperille, miksi tarvitsee ehkäisylääkereseptiin maksusitoumuksen, maksuvapautuksen päihdehoitoon tai talvisaikaan bussilipun työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen kulkemiseen, niin saa olla melkoinen supliikkimies, joka ilman kieli- ja ehkä jopa lukutaitoa puhuu itselleen sohvakalustot ja Hästensin moottorisängyt. Saanen vahvasti epäillä, että sosiaalitoimistoissa kuitenkaan harjoitettaisiin positiivista syrjintää etnisiä ryhmiä kohtaan kuitenkaan ihan tuossa määrin.

Lehtien mukaan harkinnanvaraisen myöntämisessä on ongelmia, koska sitä ei joko saa tai osata hakea. Tämä ei yllätä, kun vielä viisi vuotta sitten silloinen sosiaalityöntekijäni vastasi tiedusteluuni, ettei sellaista kuin sosiaaliasiamies ole olemassa - joten ei siis ollut yhteystietojakaan. Mahdollisuuksista tai oikeuksista ei asiakkaalle juuri kerrota, velvollisuuksista, karensseista ja uhkavaatimuksista kyllä.