Kodittomuuden kalleus

Ruokajonoissa ei paljon muusta enää puhutakaan kuin ruoan vähenemisestä. Eri paikkojen saamisia vertaillaan ja huokaillaan yksissä tuumin kuinka heikosti menee ja miten viime vuonna kaikki oli vielä paremmin. Nykyään kassi on helposti puolet entistä kevyempi, tai hyvällä tuurilla se saattaa täyttyä jugurteista. Jugurtit ja vanukkaat taitavatkin olla ainoita, joita ryöpsähtää reilusti jonojakeluihin aina ajoittain. Tilanne on huhujen mukaan sama niin Helsingissä kuin Vantaallakin. Espoosta ei jostain syystä kuulu juuri koskaan mitään. Ehkä siellä on niin eriytynyt asiakaskunta.

Tällä viikolla on parikin ihmistä tullut kaduilla iloisesti tervehtien kohti. Alkuun ei ollut aavistustakaan keitä nämä kaikki ihmiset mahtoi olla, mutta sitten nämä "no kaihan sää mut nyt muistat, jonossa nähtiin ja juteltiin kalaresepteistä, Kaijahan se tässä!" (nimi muutettu) ja "etsie muistha, kapakisa istuthin ja leiphäjonosaki nähty" selkeyttivät muistikuvia kummasti. Vaihdettiin kuulumiset, esittäydyttiin asianmukaisesti ja kyseltiin toisiltamme, mistä löytäisi halvalla käytettyjä kännyköitä ja missä kaupassa on kaljalava tarjouksessa. Kiitimme tiedoista ja erosimme eri suuntiin. Olo oli kuin kotiseudulla, missä tuntemattomille tosiaan juteltiin.

Tuttava kertoi saaneensa ensimmäistä kertaa rahaa moneen kuukauteen työttömäksi jäämisensä jälkeen. Virastojen mukaan hänen puolisonsa tulot olivat riittävät kattamaan yhteisen asunnon vuokran ja molempien elämisen. Ellen aivan väärin muista, niin toimeentulotukea ei saa jos pariskunnalle jää vuokran jälkeen yhteisesti käteen 660 euroa. Yksinasuvalle käteen jää noin 417 euroa kuussa vuokran ja sähkölaskun jälkeen, paitsi jos sosiaalitoimisto laskee vuokralle omavastuun. Nyt tuttava on työllistettynä yhdessä ruokajonossa kahdeksan euron päiväpalkalla, jotta sai tuet juoksemaan. Työssäoloehtoahan ne kahdeksan euron paikat eivät täytä.

Alan pikkuhiljaa oppia sosiaalisten taitojen perusteita. En enää kysy ihmisiltä, onko heillä pitkä matka kotiin, tai puhu kämppään saaduista uusista verhoista.

Monet ruokajonoissa käyvistä eivät asu "kotona", vaan asuntoloissa, tuetuissa asumisyksiköissä, yömajoissa, kavereiden nurkissa ja pari jopa teltassa/laavussa jossain riittävän sivussa, ettei maanomistajilta tule sanomista. Onneksi ruokajonoista saa sen verran helposti valmisruokia, ettei omaa keittiötä välttämättä tarvitse, vaikka ruoan syöminen kylmänä tuskin on koskaan erityisen nautinnollista.

Asunnottomuus tai keittiöttömyys on kallista. Ruoan on oltava valmista, kun sitä ei voi kypsentää. Perunoista ja makaronista ei ole juurikaan iloa. Muille arvokkaat lihapaketit ovat asunnottomalle usein hyödyttömiä - enemmän iloa on pussillisesta eineslihapullia tai valmiista maksalaatikosta. Joillakin on paikka missä nukkua yönsä, mutta kaverin tai puolitutun kämppään ei kehtaa mennä ennen kuin illalla suoraan sohvalle tai matonnurkkaan nukkumaan. Aamulla lähdetään taas ulos, istuskelemaan torinlaidalle tai lähikalliolle ja odottamaan, että aika kuluu ja pääsee sisälle.

Monet asuvat entisille tai nykyisille päihteidenkäyttäjille tarkoitetuissa asuntoloissa, joista jotkut muistuttavat pitkälti opiskelijoiden soluasuntoja. Kaikki yhteisissä tiloissa oleva omaisuus lähtien jääkaapin sisällöstä ja mikroaaltouunista saattaa jonain päivänä olla kadonnut "kämppiksen" velkojenmaksuun, eikä takaisinperinnästä ole toivoakaan. Päihtyneenä ei välttämättä pääse "kotiin" sisälle lainkaan, ja silloin on nukuttava ulkona, saatava jostain yöpaikka tai hankkiuduttava lähimpään juoppoputkaan lämpimään.

Kodittomuuteen ei aina tarvita päihdeongelmaa. Siihen riittää jo avioero tai vaikkapa merkintä luottotiedoissa. Jos ei ole asuntoa, ei saa asumistukea, ja jos kaveri pyytää korvausta pimeästä majoituksesta sen joutuu maksamaan itse minimituloistaan. Silloin ruokajono on melkeinpä välttämättömyys.