Harkitsemme asiaa.

Harkinnanvaraisesta toimeentulosta puhutaan usein kuin urbaanista legendasta. Ei ole harvinaista, että useamman toimeentulotukiasiakkaan joukosta kukaan ei tunne ketään, joka olisi sellaista joskus saanut.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemiseen ei sosiaalitoimistoissa juuri neuvota. Tietoa siitä, mihin sitä voi hakea ja millä perusteilla on erittäin vähän ja vaikeasti saatavilla, vaikka itse olisi aktiivinen ja kyselisi työntekijöiltä. Käytännössä hakijalle jää helpoimmaksi vaihtoehdoksi hakea harkinnanvaraista osapuilleen kaikkeen mahdolliseen siinä toivossa, että ehkä joku menoeristä on sellainen mitä varten harkinnanvarainen on tarkoitettu.

Harkinnanvaraista toimeentulotukea on helpointa saada silloin, jos on todistetusti elänyt minimituloilla pitkään, koska silloin tulisi olla selvää, ettei säästöstä voi löytyä tarvittavia summia. Harkinnanvaraista saatetaan käyttää myös ikään kuin palkitsemaan aktiivista asiakasta: työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen oma-aloitteisesti hakeutunut minimituloinen voi saada sosiaalitoimistolta maksusitoumuksen joukkoliikennekustannuksiin, jotta voi osallistua aktivoiviin toimenpiteisiinsä kärsimättä siitä taloudellisesti. Esimerkiksi päihdeongelmista johtuneisiin vuokrarästeihin voi saada harkinnanvaraista tukea, jos osoittaa sosiaalitoimistolle hakeutuneensa hoitoon ja kuntoutukseen ja suorittaneensa hoitojakson sovitusti. Tällöin toki julkisessa laitoksessa suoritettuun päihdehoitojaksoon myös myönnetään helposti maksuvapautus, ellei epäonnistuneita katkoja sitten ole takana liikaa.

Harkinnanvaraista voi hakea myös esimerkiksi muuttokustannuksiin. Käytännössä se on kokemusteni mukaan varsin hankala prosessi: pitää listata yritykset, joiden hinnat pakettiautojen vuokrista on kilpailuttanut; laskea automallin mukaisen bensiinikulutuksen mukaiset bensakulut muuttomatkalle; muuttolaatikoiden tai muuttofirman rahoittaminen sosiaalitoimiston kautta on käytännössä mahdotonta, vaikka hakija olisi liikuntarajoitteinen tai lääkärintodistuksen mukaan kyvytön kantamaan tai tekemään muuta fyysisesti raskasta. Sosiaalitoimen lähtökohtana on, että muuttavalla köyhällä on oltava joko ajokortti jolla ajaa itse halvinta mahdollista vuokra-autoa, rahaa ostaa uudet huonekalut uudella kotipaikkakunnalla jos entiset eivät mahdu pieneen autoon ja kaveripiiri, joka tulee ilmaiseksi auttamaan muuttokuorman pakkaamisessa ja purkamisessa. Useinhan näin onkin, mutta ei kaikilla.

Muutin kerran 600km matkan yhdessä kumppanin kanssa. Saimme pakettiauton ja perävaunun maksutta käyttöön sukulaisilta, mutta autolla piti ajaa edestakainen matka, koska se majaili muuttokohdepaikkakunnalla. 1200 kilometrin bensakustannukset kahden hengen muutosta olivat sosiaalitoimiston mukaan liian suuret, jotta "niiden kustantaminen olisi ollut kohtuullista". Muuttokustannuksia ei siis korvattu edes osittain. Muutimme siis lainarahalla. Sosiaalitoimiston vaatimusten mukaan kilpailutettujen vuokra-auto- ja muuttofirmojen kustannukset olisivat nousseet moninkertaisiksi, mutta oma-aloitteisuudesta halvimman vaihtoehdon etsimisessä ei todellakaan palkittu. Summa oli siis tosiaankin "liian suuri" sosiaalitoimiston maksettavaksi, joten pitkäaikaisesti minimituloinen taloutemme muutti lainarahalla.

Muuttokustannusten ja takuuvuokrien korvaamisessa ongelma on usein myös se, että lähtöpaikkakunta käskee hakemaan takuuvuokrat ja muuttokustannukset kohdepaikkakunnalta, kun taas kohdepaikkakunnan mukaan lähtöpaikkakunta on vastuussa niin muuttokuluista, takuuvuokrista kuin myös ensimmäisen kuukauden toimeentulotuen maksatuksesta. Ymmärtääkseni jälkimmäinen on kuitenkin se, mikä pitää paikkaansa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakijoita pidetään paremman väen ja huonotuurisempien tuensaajien keskuudessa helposti hyväksikäyttäjinä: kiskotaan yhteiskunnalta irti kaikki mahdollinen ja eletään leveästi. Kyllä - pyykinpesukoneeseen voi ilmeisesti saada harkinnanvaraista toimeentulotukea, ellei taloyhtiössä ole pesutupaa. Tiskikoneeseen en sen sijaan muista kuulleeni kenenkään saaneen. Lasten ja omiin harrastuskuluihin voi hakea tukea, jälkimmäisiin niitä harvemmin saa, ja lapsillekin usein kuulemma myönnetään vain välttämättömät välinehankinnat, ei seuramaksuja, lisenssejä tai muita jatkuvia kuluja. Pitkään laitoshoidossa (siis huomattavasti minimitukia pienemmillä tuloilla) elänyt tuttavani sai normaalielämään palatessaan muutamankymmenen euron maksusitoumuksen, jotta sai yhdet ehjät housut ja paidan Tarjoustalosta. Kotimaiselle vähemmistöryhmälle myönnetään toimeentulotukea tietyin väliajoin perinnevaatetukseen, ja siinä hinnat pyörivät jo hiukan isommissa summissa kuin Tarjoustalon verkkareissa.

Tuttavani saa kuntoutujana harkinnanvaraista toimeentulotukea erittäin kalliin kamppailulajin harrastamiseen, ja tosiaankin aivan kaikkiin siihen liittyviin menoihin seuramaksuista uusiin suojuksiin ja muihin välineisiin. Toinen samassa toimistossa asioiva kuntoutuja ei saanut 25 euron maksusitoumusta kuukausikorttiin kuntosalille, vaikka kyseinen hinta oli vielä työttömän alennushinta. Harkinnanvaraisten tukien myöntämisessä korostuukin helposti työntekijöiden väliset erot, pärstäkerroin, asiakkaan kyky esittää asia oikealla tavalla ja lisäksi ihan puhdas mielivalta.

Harkinnanvarainen tuki perustuu siihen, että minimitoimeentulolla ei voida olettaa asiakkaan selviävän perustoimeentulon kattamien (...) asioiden ulkopuolelle jäävistä menoista, joita voidaan kuitenkin pitää kohtuullisina ns. normaalin elämän kannalta. Harkinnanvaraisen tulisi myös kattaa sellaiset yllättävät kertaluontoiset menot, joita minimituloilla ei yksinkertaisesti voi maksaa, kuten juuri muutot toiselle paikkakunnalle. Harkinnanvaraista tukea ei todellakaan ole helppo saada, tai jos on niin ei juuri useammin kuin kerran vuodessa. Tiedän tapauksia, joilta on evätty jopa takuuvuokrat, kun pariskunta olisi juuri löytänyt riittävän halvan asunnon pitkän asunnottomuuden jälkeen. Asunto jäi siis saamatta, ja pariskunta asuu edelleenkin siellä mistä vain saa katon päänsä päälle. Tällainen herättää jo lievää vihaa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemisessa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, varsinkaan jos minimituloisuus on jatkunut jo pitkään. On selvää, että minimituloista on hankalaa, ellei mahdotonta säästää sellaisia summia, että ne kattaisivat todella huonon tuurin. Yksi ehdottoman suositeltava kohde harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakuun onkin kotivakuutus: jos asunnossa tulee vesivahinko tai kallista ja välttämätöntä kodintavaraa hajoaa, vakuutus saattaa pelastaa.

Harkinnanvarainen tuki on kuitenkin leimaantunut pahasti: kaikki ovat kuulleet tarinoita sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, jotka hakevat fattan rahoilla matot, sohvat, pesukoneet, bussiliput, kalliit harrastukset ja niin edelleen, ja elävät sitten leveästi ylpeillen mitääntekemättömyydellään. Harvinaista ei ole, että tämä yhdistetään maahanmuuttajiin ja muihin etnisiin ryhmiin.

Minusta se vain kuulostaa epätodelliselta. Jos hyvällä suomen kielellä ja kokeneena virastoasioijanakin on joskus tuskaisen vaikeaa selvittää paperille, miksi tarvitsee ehkäisylääkereseptiin maksusitoumuksen, maksuvapautuksen päihdehoitoon tai talvisaikaan bussilipun työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen kulkemiseen, niin saa olla melkoinen supliikkimies, joka ilman kieli- ja ehkä jopa lukutaitoa puhuu itselleen sohvakalustot ja Hästensin moottorisängyt. Saanen vahvasti epäillä, että sosiaalitoimistoissa kuitenkaan harjoitettaisiin positiivista syrjintää etnisiä ryhmiä kohtaan kuitenkaan ihan tuossa määrin.

Lehtien mukaan harkinnanvaraisen myöntämisessä on ongelmia, koska sitä ei joko saa tai osata hakea. Tämä ei yllätä, kun vielä viisi vuotta sitten silloinen sosiaalityöntekijäni vastasi tiedusteluuni, ettei sellaista kuin sosiaaliasiamies ole olemassa - joten ei siis ollut yhteystietojakaan. Mahdollisuuksista tai oikeuksista ei asiakkaalle juuri kerrota, velvollisuuksista, karensseista ja uhkavaatimuksista kyllä.

Aktiivisuuden rangaistus

Tämä on silkkaa mutu-tuntumaa, mutta kuvittelisin ruokajonoihin ilmestyneen viime kuukausina entistä enemmän opiskelijoita, ja nimenomaan opiskelevia lapsiperheitä. Ihmettelen, ettei jonoissa käy vieläkin enemmän opiskelijoita, jotka rahan puolesta ovat tämän maan todellisia köyhiä. Mitään muuta ihmisryhmää ei pakoteta kustantamaan minimitoimeentuloaan lainarahalla ja maksamaan sitä takaisin korkojen kera.

Suurin osa minimituloisista nostaa yleisen asumistuen lisäksi kansaneläkettä, työmarkkinatukea tai toimeentulotukea, mahdollisesti paria noista yhdistettynä. Opiskelija saa opintorahana ja asumislisänä yhteensä noin 450 euroa (nykyään ilmeisesti noin 500 euroa opintorahan noustua sen vaivaiset 15%). Tällä rahalla opiskelijan oletetaan kustantavan vuokransa, laskunsa, terveydenhoitokulunsa ja elämisensä.

Lisäksi opiskelijalla on toki mahdollisuus saada opintolainaa kolmensadan euron edestä kuukautta kohti, jos luottotiedot ovat kunnossa. Jos luottotiedoissa on häiriömerkintä, on mahdollisuus saada toimeentulotukea. Jos terveydenhuoltokulut tai asumismenot ynnä muut ylittävät opintotuen, asumislisän ja opintolainan yhteissumman, voi toimeentulotukea hakea ylimenevään osuuteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijalla on välttämättömiin menoihin kuukautta kohti 300 euron suuruinen omavastuu, joka on katettava lainalla.

Opiskelijoiden pakottamista elämään reilusti alle minimituloilla ja lainarahalla perustellaan mitä kummallisimmilla syillä: opiskelu on investointi tulevaisuuteen, ja se kuuluukin maksaa yhteiskunnalle takaisin; opiskelu on väliaikainen vaihe; nykyopiskelijoilla menee hyvin, kun on sentään opintotuki ja kaikki; opiskelijan kuuluukin käydä töissä ja elättää itsensä eikä roikkua tukien varassa. Mutta mikä erottaa opiskelijan meistä tuhansista muista, jotka nostamme korkeampia tukia täysin vastikkeettomasti?

Monet minimituloilla elävät työttömät ja muut vähävaraiset olisivat valmiita uudelleenkouluttautumaan, etsimään uutta ammattia ja aktivoitumaan, jos siihen annettaisiin taloudellinen mahdollisuus. Halpoja opiskelija-asuntoja on vaikea saada, etenkin parisuhteessa elävien ja perheellisten. Asunnot korkeakoulupaikkakunnilla ovat kalliita, eikä Kelan tapa laskea samassa asunnossa asuvat eri sukupuolten edustajat automaattisesti avopuolisoiksi helpota muuten halvemmaksi tulevaa kimppa-asumista. Jos jo toimeentulotuella ja työmarkkinatuella on vaikeaa tulla toimeen, niin on oltava melkoinen usko ja luottamus tulevaisuuteen, jotta uskaltaisi siirtyä opiskelijaksi ja varautua maksamaan vuosikaudet lainan takaisinmaksuja työllisyystilanteen muuttuessa koko ajan vain epävarmemmaksi. Minua pelottaa tulevaisuus jo nyt.

Opiskelu on ehkä ainoa aktivoitumisen muoto, josta rangaistaan yhtä kovalla kädellä. Pidin jo aikanaan turhauttavana opiskelijajärjestöjen sinänsä realistista vaatimusta opintorahan 15% nostosta, koska minusta opiskelijat olivat munattomia nysviä joilla ei ollut kanttia vaatia sitä, mitä pitäisi: yhtenäisiä minimituloja kaikille. Opintotuen nostaminen muiden minimitukien tasolle aktivoisi ja ajan mittaan työllistäisi varmasti kohtuullisen osan nykyisistä työttömistä, samoin osa-aikaisen opiskelun mahdollisuus vajaakuntoisille ilman 300 päivän passivoivaa sairaslomavaatimusta ja kiven alle kätkettyjä kuntoutustukia.

Opiskelijoilla jos kellä olisi täysi syy käyttää ruokajonoja nykyistä enemmän, opiskelevilla lapsiperheillä varsinkin. Nostan hattua kaikille niille, joilla vielä riittää uskoa tulevaan lainanmaksuun ja voimia huolehtia itsestään ja perheestään. Ja rohkaisen vakavasti tulemaan ruokajonoon - helpotus se on pienikin helpotus.

Kodittomuuden kalleus

Ruokajonoissa ei paljon muusta enää puhutakaan kuin ruoan vähenemisestä. Eri paikkojen saamisia vertaillaan ja huokaillaan yksissä tuumin kuinka heikosti menee ja miten viime vuonna kaikki oli vielä paremmin. Nykyään kassi on helposti puolet entistä kevyempi, tai hyvällä tuurilla se saattaa täyttyä jugurteista. Jugurtit ja vanukkaat taitavatkin olla ainoita, joita ryöpsähtää reilusti jonojakeluihin aina ajoittain. Tilanne on huhujen mukaan sama niin Helsingissä kuin Vantaallakin. Espoosta ei jostain syystä kuulu juuri koskaan mitään. Ehkä siellä on niin eriytynyt asiakaskunta.

Tällä viikolla on parikin ihmistä tullut kaduilla iloisesti tervehtien kohti. Alkuun ei ollut aavistustakaan keitä nämä kaikki ihmiset mahtoi olla, mutta sitten nämä "no kaihan sää mut nyt muistat, jonossa nähtiin ja juteltiin kalaresepteistä, Kaijahan se tässä!" (nimi muutettu) ja "etsie muistha, kapakisa istuthin ja leiphäjonosaki nähty" selkeyttivät muistikuvia kummasti. Vaihdettiin kuulumiset, esittäydyttiin asianmukaisesti ja kyseltiin toisiltamme, mistä löytäisi halvalla käytettyjä kännyköitä ja missä kaupassa on kaljalava tarjouksessa. Kiitimme tiedoista ja erosimme eri suuntiin. Olo oli kuin kotiseudulla, missä tuntemattomille tosiaan juteltiin.

Tuttava kertoi saaneensa ensimmäistä kertaa rahaa moneen kuukauteen työttömäksi jäämisensä jälkeen. Virastojen mukaan hänen puolisonsa tulot olivat riittävät kattamaan yhteisen asunnon vuokran ja molempien elämisen. Ellen aivan väärin muista, niin toimeentulotukea ei saa jos pariskunnalle jää vuokran jälkeen yhteisesti käteen 660 euroa. Yksinasuvalle käteen jää noin 417 euroa kuussa vuokran ja sähkölaskun jälkeen, paitsi jos sosiaalitoimisto laskee vuokralle omavastuun. Nyt tuttava on työllistettynä yhdessä ruokajonossa kahdeksan euron päiväpalkalla, jotta sai tuet juoksemaan. Työssäoloehtoahan ne kahdeksan euron paikat eivät täytä.

Alan pikkuhiljaa oppia sosiaalisten taitojen perusteita. En enää kysy ihmisiltä, onko heillä pitkä matka kotiin, tai puhu kämppään saaduista uusista verhoista.

Monet ruokajonoissa käyvistä eivät asu "kotona", vaan asuntoloissa, tuetuissa asumisyksiköissä, yömajoissa, kavereiden nurkissa ja pari jopa teltassa/laavussa jossain riittävän sivussa, ettei maanomistajilta tule sanomista. Onneksi ruokajonoista saa sen verran helposti valmisruokia, ettei omaa keittiötä välttämättä tarvitse, vaikka ruoan syöminen kylmänä tuskin on koskaan erityisen nautinnollista.

Asunnottomuus tai keittiöttömyys on kallista. Ruoan on oltava valmista, kun sitä ei voi kypsentää. Perunoista ja makaronista ei ole juurikaan iloa. Muille arvokkaat lihapaketit ovat asunnottomalle usein hyödyttömiä - enemmän iloa on pussillisesta eineslihapullia tai valmiista maksalaatikosta. Joillakin on paikka missä nukkua yönsä, mutta kaverin tai puolitutun kämppään ei kehtaa mennä ennen kuin illalla suoraan sohvalle tai matonnurkkaan nukkumaan. Aamulla lähdetään taas ulos, istuskelemaan torinlaidalle tai lähikalliolle ja odottamaan, että aika kuluu ja pääsee sisälle.

Monet asuvat entisille tai nykyisille päihteidenkäyttäjille tarkoitetuissa asuntoloissa, joista jotkut muistuttavat pitkälti opiskelijoiden soluasuntoja. Kaikki yhteisissä tiloissa oleva omaisuus lähtien jääkaapin sisällöstä ja mikroaaltouunista saattaa jonain päivänä olla kadonnut "kämppiksen" velkojenmaksuun, eikä takaisinperinnästä ole toivoakaan. Päihtyneenä ei välttämättä pääse "kotiin" sisälle lainkaan, ja silloin on nukuttava ulkona, saatava jostain yöpaikka tai hankkiuduttava lähimpään juoppoputkaan lämpimään.

Kodittomuuteen ei aina tarvita päihdeongelmaa. Siihen riittää jo avioero tai vaikkapa merkintä luottotiedoissa. Jos ei ole asuntoa, ei saa asumistukea, ja jos kaveri pyytää korvausta pimeästä majoituksesta sen joutuu maksamaan itse minimituloistaan. Silloin ruokajono on melkeinpä välttämättömyys.

Pyhien jälkeen

Näin pyhien jälkeen jonot ovat auenneet taas. Kassiin tuli oikeaa lihaakin, reilusti vihanneksia ja tuoretta leipää. Päivän ateria on siis paprikaveneitä ja patonginpuolikkaita uunissa jauheliha-sipuli-vihannes-juustotäytteellä. Vaikka pyhät eivät aina olekaan yksinäisten ja vähävaraisten suurimpia ilonaiheita, ihmiset vaikuttivat tänään jotenkin rennoilta ja levänneiltä. Ehkä se johtuu vain tauosta näkemisessä.

Ilmaisjakelulehden tekstaripalstalla joku valitti, ettei asumistuella ja työmarkkinatuella pärjää viikkoakaan. Ei varmaan pärjääkään, jos ei osaa mennä fattaan tai tilaa Hesaria, puhuu paljon puhelimessa, käyttää autoa tai ei osaa kokata juureksista. Vaikkei minimituilla aina tule toimeen, niin kyllä se yleensä riittää pidemmäksi aikaa kuin viikoksi.

Paitsi viime kuussa. Tilillä on ollut melkein kolmen viikon ajan tasan 95 senttiä, lukuunottamatta niitä muutamia minuutteja jolloin on saanut lainattua jostain rahaa eikä ole vielä ehtinyt automaatille ja ruokakauppaan. Ruokajonosta huolimatta pakastin on melkein tyhjä ja jääkaapissa virnuilee lähinnä tölkki sinappia. Kolikoita ja pulloja on kerätty kahvimaitoa varten, ja olen luvannut itselleni maksaa kaikki ne kolikot takaisin säästöpossulle heti tukien tultua.

Köyhän kannattaa aina säästää pahan päivän varalle, koska se tulee kuitenkin. Sen jälkeen säästäminen aloitetaan alusta. Muutamakin euro kolikkokipossa saattaa pelastaa jonkun tällaisen pyhäviikonlopun, kun tuet tulevat vasta nelipäiväisen viikonlopun jälkeen. Saapahan ainakin maitoa kahviin ja vaikka leipää tai jugurttia tai makaronia. Viimeisen viikon aikana olen ehtinyt haaveilla kymmenistä asioista, jotka toteutan tukien tultua. Jo ennen ruokakaapin täydentämistä makaronilla ja riisillä - ihan ensimmäiseksi siis - menen ensimmäiselle kevätpiknikille, kunhan aurinko vain paistaa.

Kun tili on näyttänyt tyhjää riittävän pitkään, käsitys rahan arvosta hämärtyy. Kun tilille tulvahtaa kolmine numeroineen valtavalta näyttävä summa, sen määrä tuntuu loputtomalta. Ellei tästä hurmoksesta pääse pian yli, on tilanne taas viikon kuluttua sama kuin aiemmin.

Joku mies kertoi kituuttaneensa pääsiäisen yli ilman yhtään mitään. Rahaa ei ollut edes sätkäpapereihin syötävästä puhumattakaan, eikä perjantaijonottajalle ollut tullut mieleen, että jonot ovat kiinni pitkänäperjantaina. Toinen taas kertoi lastensa tuoneen omien perheidensä pääsiäisaterioiden tähteet. Kolmas kertoi käyttäneensä viimeiset rahansa ostaakseen pieniä euron karkkipusseja virpojille, koska "niin harvoin käy ketään." Onneksi olivat virpojat tulleet tänäkin vuonna.

Koiraa karvoihin katsominen

Suomen suosituimmat blogit käsittelevät nykyään muotia, ennen ne käsittelivät käsitöitä.

Haluaisinkin rakentaa kulissin.

Haluaisin näyttää siistiltä, nuorekkaalta, aktiiviselta ja sosiaalisesti aktiiviselta; juuri sellaiselta mitä työnantaja ja yleinen verkostoituminen kaipaa. Sitä varten tarvitsisin mielellään kolme siistiä ja yksinkertaisen tyylikästä vaatekertaa: yksi lyhythihainen, yksi pitkähihainen ohut ja yksi lämpimämpi kokonaisuus. Jos joku väittää ettei vaatteiden hintataso ole noussut, katson kyllä kieroon.

Lisäksi tarvitsisin kengät, mitkä tahansa siistit yksinkertaiset ja mustat, mielellään nahkaa ihan hoidon ja käyttöiän vuoksi, ja niillä pitäisi olla hyvä kävellä pitkiä matkoja. Siisteihin vaatteisiin soveltuva takki olisi myös melko välttämätön, mutta yksi varmaan riittäisi.

Ja laukku. Vanha kauhtunut kangaskassi ei sovi kuvaan, jos haluaa esiintyä normaalina kansalaisena, jossa mikään ei kiinnitä huomiota. Joku yksinkertainen olkalaukku tai reppu, ne eivät paljon maksa mutta halvat hajoavat herkästi. Parempi melkein maksaa laadusta.

Pitkäksi aikaa siisti look ei maksaisi kovinkaan paljon, mutta investointi pitäisi silti hajauttaa useammalle kuukaudelle ruokajonosta huolimatta.

Itsetuntoni nousseena ja pystypäin lähtisin sosiaalisiin rientoihin, poikkeaisin kerran viikossa jatkoilla uusien tuttavuuksien seurassa oluella ja siemailisin sitä hitaasti vihjaillen pöytäseurueelleni, etten "periaatteesta" juo paljon enkä humaltuakseni. Sätkän käärisin pöydässä rennosti kuin ohimennen, katu-uskottavuuttani korostaen ja hurmaisin tiedostavilla ja kriittisillä kommenteilla keskustelussa hyvinvointiyhteiskunnasta. Muuntaisin köyhyyden sosiaaliseksi pääomaksi, boheemiksi, trendimuusaksi.

Vähävaraisuudella kikkailu on tyylikästä: kirpparilöydöt, "suhteilla" saadut huonekalut, halvat kämpät keskeisillä sijainneilla ja yhteiset lauantait kaveriporukalla UFFin alennusmyynneissä. Ruokajonossa käymisessä ei sen sijaan ole mitään trendikästä tai siistiä, eikä siihen viitata coolin ohimennen viikon aktiviteeteista puhuttaessa. Missä kohtaa köyhyys tai vähävaraisuus ei ole enää tyylikästä? Sanoisin, että siinä vaiheessa kun on pakko.

Monet pitävät kulisseja yllä viikosta ja vuodesta toiseen. Vaatteet ovat aina siistejä ja puhtaita, eikä päällepäin näy että ne on hankittu tehtaanmyynnistä alennuksella merkkivaateliikkeen sijaan. Kengät ovat ehkä kirpparilta, ja niiden kanssa on pidettävä tietynlaisia housuja etteivät hajonneet kohdat näy. Huoliteltu tyyli tekee ihmisestä neutraalin, näkyvä köyhyys taas leimaa. Hyvässä ulkonäössä on se etu, etteivät ihmiset ympärilläsi vaivaannu puolestasi jonkun kysyessä, lähdetäänhän kaikki nyt porukalla ravintolaan syömään. Huono on se, että saattaa joutua keksimään valkoisia valheita siihen miksei lähde mukaan.

Ulkonäkökulissin ylläpito on mielekästä tiettyyn rajaan asti. Parisuhdemarkkinoilla on paremmat saumat. Töitä saa huomattavasti helpommin, jos näyttää asiakasesittelykelpoiselta. Sairaslomista ja pitkästä työttömyydestä ei kannata puhua haastattelussa, ellei ole pakko tai ellei se poikkeuksellisesti edistä työnsaantia. Järkeä voi huutaa mukaan vaikka siinä vaiheessa, kun toimivan joukkoliikenteen alueella tulee eteen auton käyttö statuskysymyksenä.

Ruokajonoissa kulissikävijät melkeinpä tunnistaa: siistit, muodikkaat vaatteet, laitetut hiukset, tyylikkään pelkistetty vanha lentokonelaukku tai vastaava lähikaupan muovikassin sijaan. Joku ehkä katsoo kyräillen ja ihmettelee puoliääneen, mitä tuokin täällä tekee kun on noin toimeentulevan näköinen. Voi kuitenkin olla, että juuri näillä ihmisillä tarve on suurin.

Ulkonäkö ja julkisivun ylläpito voivat olla turhaa ylpeyttä, mutta joillekin se on viimeinen oljenkorsi itsekunnioitukseen. Jos koko elämä tuntuu romahtaneen, voi viimeinen tapa pitää itsensä koossa ja osoittaa hallitsevansa elämäänsä edes jossain määrin olla huolellinen hiustenlaitto aamulla. Elämäntilanteen muutosta ei haluta nähdä peilistä päivittäin. Ainakin se voi antaa uskoa siihen, että joskus asiat ovat paremmin ja vielä voi palata entiseen.

Paperiviidakkoon eksyneet

Päivän resepti:

Paistettu saaristolaisleipä (alku- tai iltapala)

Yksi saaristolaisleipä (ruokajonosta)
Muutama valkosipulinkynsi (n. 20c kaupasta)
Smetanaa (vanha päiväys ei haittaa, smetana säilyy pitkään)
Loraus rypsiöljyä/margariinia paistamiseen

Saaristolaisleipä löytyi ruokajonon leipäkasan pohjalta, ja muistin syöneeni joskus Tallinnassa mahtavan makuisia samanlaisia paistettuja leipiä valkosipulilla.Eli vähän rasvaa pannulle, leipä viipaleina paistumaan. Nopea paisto molemmin puolin suht kuumalla pannulla, sitten kuivamaan ja rapeutumaan lautaselle. Tarjoilu jäähtyneenä muutamaan osaan leikattujen valkosipulinkynsien (tai vaikka valkosipulimurskan) ja smetanan kanssa.

Yhteishinta: noin 20c + se rasva

Kun jonoissa kuuntelee ihmisten kertomuksia olosuhteistaan, alkaa joskus väkisinkin ihmetellä miten on mahdollista, että täällä eletään niin mahdottomissa tilanteissa. Väliinputoajia löytyy aina, ja monimutkaisissa tilanteissa pykäliä tuntematon asiakas on heikoilla, jos postiluukusta tipahtaa kielteinen päätös tai viraston luukulta käännytetään alkuunsa. Joskus on parempi tyytyä nyökyttelemään eikä kysellä, mitä toinen on tehnyt tilanteensa parantamiseksi. Ei ole poikkeuksellista, että muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen tuen tarvitsija - mahdollisesti jo ennestään masentunut tai muuten vajaakuntoinen - väsyy täysin, menettää uskonsa ja luovuttaa.

Joskus kertojaa voi ehkä auttaa yksinkertaisella vihjeellä: onko tiedossa, että minimituilla elävä voi hakea lääkekustannuksiin korvausta sosiaalitoimistolta, että akuuttiin hätään voi saada ruokamaksusitoumuksia diakoniatoimistolta tai että Kelan tukien käsittelyajaksi voi hakea toimeentulotukea, joka sitten vähennetään suoraan takautuvista tuista? Joskus tästä voi olla apua, mutta usein tukisotkut ovat sen verran monimutkaisia, että tarve olisi amatöörin kanssajonottajan sijaan lakimiehelle. Tiedän kokemuksesta, että toimeentulotukipäätöksestä valittaminen ei ole välttämättä helppo prosessi ja hallinto-oikeudelta mahdollisesti vuoden päästä tuleva päätös ei auta juuri nyt.

Jos voittaisin lotossa, investoisin kokeiluna osan voittoni tuottamista koroista ruokajonossa päivystävään ja neuvovaan sosiaali- ja lääkintäoikeuden lakimieheen.

Sille, että toiset eivät suostu asioimaan sosiaalitoimiston kanssa aiempien huonojen kokemusten tai epäluottamuksen vuoksi, ei ulkopuolinen voi mitään. Tuen saamisen sen edellytysten täyttyessä tulisikin olla rutiinitoimenpide, ei prosessi joka edellyttää hakijan nöyrtymistä, olemassaolonsa häpeämistä ja luukulta toiselle ravaamista. Ja auta armias jos joku toimittamistasi alkuperäisistä tositteista katoaa viraston paperimyllytyksessä?

En tietenkään voi tarkkaan tietää, mitä vaikutuksia toimeentulotuen siirtämisellä Kelan maksettavaksi olisi, mutta on vaikea uskoa sen ainakaan heikentävän tuensaajan asemaa. Tähän mennessä vahvin peruste sen vastustamiselle on ollut sen kalleus: jos tuen saisi nykyistä helpommin Kelasta, sitä saisivat nekin jotka eivät tällä hetkellä sitä saa sosiaalitoimistosta. Saajia olisi enemmän, joten kustannukset kasvaisivat. Kun luin jonkun perustelleen kielteistä mielipidettään tuolla, olin aika järkyttynyt.

Toinen usein käytetty peruste on ollut se, että sosiaalityön pelätään muuttuvan raha-automaatiksi, jolloin muutakin kuin rahallista apua tarvitsevat asiakkaat jäisivät sitä vaille. Olen tavannut sosiaalityöntekijäni kasvokkain keskimäärin kaksi kertaa per asuinpaikka, usein ensimmäistä kertaa vasta vuoden tuensaannin jälkeen. Kertaakaan ei ole kysytty, olisiko minulla muita kuin taloudellisia ongelmia. Kelasta ei saa keskusteluapua tai hoitoonohjausta, mutta niitä ei saa sosiaalitoimistoltakaan ainakaan pyytämättä.

Ainakin tällä hetkellä Kelasta saa varmasti enemmän neuvoja lomakkeen täyttämiseen ja tukien hakemiseen kuin sosiaalitoimistosta, missä usein ainoana neuvojana on aulassa pleksin takana istuva vartija.

Työtä jolla on tarkoitus

Ehdin jo kirjoittaa vapaaehtoistyöstä ruokajonossa, mutta poistin kirjoituksen uudelleenkäsittelyyn. Uusi yritys.

En ollut koskaan käynyt ruokajonossa. Tarvetta olisi ollut, mutten ollut jotenkin kehdannut. Ajattelin, että muut tarvitsevat apua enemmän kuin minä, juoksin tarjousten perässä ja kituutin. Sitten vanhempi naapurin leidi alkoi puhua jonoon menosta, ei itsekään kehdannut yksin lähteä ja yllytti meitä samassa tilanteessa olevia lähtemään seuraksi. Seuraavaksi mentiinkin jo muutaman hengen naapuriporukalla töihin ruokajakopisteeseen, missä kävin viikoittain monta kuukautta vapaaehtoisena.

Varsinkin näin keskivertoasiakasta nuorempana oli varmaan helpompaa nähdä ruokajonon toimintaa ensin duunarinäkökulmasta kuin jonottajana. Näin itseäni hädänalaisempia ihmisiä sekä jonossa että töissä ja opin, että olen silti tervetullut työntekijäyhteisöön sellaisena kuin olen. Sain positiivista palautetta, tekemisen tunteen ja palkaksi ruokakassin. Duuni tuntui mielekkäältä pitkän toimettomana kotona istumisen jälkeen.

Duunareissa oli väkeä laidasta laitaan; vanhoja alkoholisteja, nuoria työttömiä, kuntoutujia, eläkeläisiä, seurakunta-aktiiveja. Ilmapiiri oli todella positiivinen, ja uskallan väittää että jos työpaikoilla keskimäärin olisi läheskään yhtä hyväksyvä ja kannustava tunnelma, niin sairaspoissaolot masennuksen ja työuupumuksen takia vähenisivät reippaasti. Lämmin kiitos kaikille työtovereilleni.

Ruokajonoduunissa huomasin itsessäni pienen luterilaisen piirteen: ruokakassin vastaanottaminen tuntui paljon helpommalta, kun tiesin tehneeni jotain sen eteen. Ruokakassi kuuluu toki ehdottomasti tarvitsevalle ilman sen eteen työskentelyäkin, mutta ainakin omalla kohdallani se laski kynnystä avun vastaanottamiseen. Kuten joskus sanoin, apua pitää oppia ottamaan vastaan, ja itseäni varmaan hävetti väkisinkin se että tarvitsin vastikkeetonta apua.

Jos sairaslomalla, eläkkeellä tai työttömänä kotona neljän seinän tuijottaminen ahdistaa ja kaipaa jotain mielekästä kevyttä tekemistä, niin suosittelen lämpimästi ruokajonoon vapaaehtoiseksi ilmoittautumista. Vajaakuntoisellekin löytyy sopivaa tehtävää, ja duunia voi paiskia kuntonsa mukaan. Minä ainakin tarvitsin jonkun tekosyyn potkiakseni itseni liikkeelle aamuisin ja lähteäkseni ihmisten joukkoon, ja mikä siihen olisi parempi kuin ruokakassin tarve? Nälkä, mikä ihana tekosyy.

Ruokajonoon voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi kysymällä paikan päällä tai ottamalla yhteyttä jakoa pyörittävään yhdistykseen tai seurakuntaan. C-kortilliset voivat myös kysellä, olisiko uudelle kuskille tarvetta.

Olen joskus törmännyt kuvitelmaan, että kaupoista tulevat ruokalastit siirrettäisiin sellaisenaan jakoon asiakkaille. En tiedä mistä tämä luulo on peräisin, mutta yllättävän moni kuvittelee ruokajonon duunareiden vain ojentelevan summamutikassa tavaraa. Kuitenkin jokainen jaettava ruokatavara on kulkenut ainakin yhden duunarin käsien kautta; siitä on katsottu päiväys, arvioitu käyttökelpoisuus (esim. jauheliha voi olla pilalla vaikka päiväys olisikin ok), lajiteltu maitotuotteet, leipomotuotteet, hevi-osasto ja ruoat erikseen, mahdollisesti huomioitu lajittelussa vielä erikoisruokavaliot jne. Päiväysten perusteella lasketaan ruoan jakokelpoisuus elintarvikkeiden käsittelystä annettujen ohjeiden mukaan ja hedelmien, pullien ym. lajittelussa käytetään kertakäyttöhanskoja. Ruoan käsittelyssä kiinnitettiin paljon huomiota hygieniaan ja säilyvyyteen.

Kaikesta tästä huolimatta olen itsekin saanut useita kertoja ruokajonosta joko valmiiksi pilaantuneita tai vuorokaudessa pilaantuneita tuotteita. Yleensä nämä ovat olleet joko itse läjästä valitsemiani leipiä tai vihanneksia ja hedelmiä. Vaikka hedelmät ja vihannekset lajiteltaisiinkin yksitellen, voi 1-2 vuorokautta myöhemmin jakopäivänä niissä olla jo hometta vaikka päällepäin kaikki olisikin ollut ok lajiteltaessa. Tällaista sattuu eikä sille voi mitään, joten tietty vastuu tuotteen kunnon tarkistamisesta ennen käyttöä jää aina asiakkaalle... Tuskin kukaan olettaakaan saavansa ruokajonosta tuoretta ruokaa? (No joo, tiedän että niitäkin asiakkaita on, mutta harvoin kaupat lahjoittavat tuoretta tavaraa.)

Jonossa työskennellessä osa asiakkaista ehti tulla ulkonäöltä tutuksi ja jotkut tunnistivat duunaritkin ulkonäöltä. Tulin usein hyvälle tuulelle törmätessäni kaupungilla johonkin asiakkaaseen, joka ohikulkiessaan tervehti ystävällisesti. Joku tuli jopa kiittelemään hyvästä työstä. Olen yrittänyt asiakkaana muistaa aina ajoittain sanoa niille mukaville duunareille pari hyvää sanaa ja käyttäytyä ystävällisesti vaikka itsellä olisikin paha päivä, koska tiedän miltä hyvä palaute tuntuu.

Kuivuva kaivo?

Ruokajonoillakaan ei taida olla helppoa. Vapaaehtoista ja työllistettyä työvoimaa ilmeisesti löytyy, mutta jaettavat tuotteet ovat kuulemma vähentyneet viikko viikolta jo kuukausien ajan. Entistä enemmän jonottamassa näkyy myös uusia kasvoja, jotka tähyilevät ympärilleen epävarman ja eksyneen näköisinä, hädissään siitä etteivät ole tienneet ottaa omaa kassia mukaan ja välttelevät muiden katseita. Ensikertalaisia.

Tuotteiden vähenemisen huomaa jo myös asiakas. Viime syksynä jonosta saattoi saada useammankin lihapaketin, pari leikkelettä, monta eri vihannesta ja vielä jonkun kääretortun, pullapussin tai piirakan. Viime aikoina on saattanut pahimpina päivinä joutua tyytymään yhteen valmispizzaan ja lehtisalaattipuskaan, pullasta tai lihapaketista ei tietoakaan. Tunnen jonkun verran jonojen työntekijöitä, ja kaupoista tulevien poistotuotteiden määrä on heidän mukaansa vähentynyt radikaalisti vuodenvaihteen jälkeen. Jopa leipä, jota puoli vuotta sitten saattoi jäädä säkkikaupalla yli vaikka jokainen asiakas sai ottaa sitä mielinmäärin, on nykyään vähissä. Joskus leipä jopa loppuu kesken vaikka leipäpakettien määrä rajattaisiin kahteen per asiakas. Viime vuonna en olisi uskonut, jos joku olisi ennustanut leivän loppuvan.

Voin vain arvailla, mistä tämä johtuu. Onko osa kaupoista lakannut lahjoittamasta tuotteitaan vai tekevätkö kaupat nykyään omat tilauksensa niin paljon tarkemmalla rahalla kuin ennen, että ylijäämää syntyy vähemmän? Erityisesti kalliimmat tuotteet ovat kuulemma lähes kadonneet, eli tuoretiskien lihat ja muu liha kuin sika tai broileri. Onneksi pakastimessa on edelleen se kauan sitten huolella jemmattu pieni yrttinen karitsanpaisti, jota olen säästänyt sellaista iltaa varten jolloin haluan laittaa erityishyvää ruokaa ajan kanssa hyvillä lisukkeilla.

Laskin jo itsesäälisenä jonkun erityisen huonon saalispäivän jälkeen, kannattaako sen edestä maksaa bussilippuja ruokajonolle. Toistaiseksi on kuitenkin vielä rahan puolesta kannattanut. Ruokajonot ovat joka tapauksessa hyvä syy lähteä liikkeelle, aurinkoisella säällä voi toiseen suuntaan vaikka kävellä ja nykyään ehkä takaisinkin päin, kun kassi on viikko viikolta kevyempi. Tapaa ihmisiä, voi vaihtaa kuulumiset ja jos hyvä tuuri käy, tipahtaa kassiin taas jotain hyvää mikä saa hyvälle tuulelle loppupäiväksi.

En ihmettele, että jonojen asiakasmäärät kasvavat, kun ennen yhden jonon antimilla pärjäsi paljon pidempään kuin nyt. Varsinkin perheelliset ja alle minimituloilla elävät joutuvat käytännössä joko ravaamaan useammissa jonoissa kuin ennen tai jättämään laskut maksamatta. Toivottavasti ruokajonojen saamien poistoerien väheneminen olisi vain paikallinen ja väliaikainen ilmiö, olisi liian masentavaa ajatella vähävaraisten viimeisen oljenkorren ohenevan laajemmassa mittakaavassa tai pysyvästi.

STT:n uutinen pk-seudun asukkaiden nälkäkokemuksista on julkaistu ainakin Hesarissa ja Iltalehdessä. Iltalehdessä kerrottiin myös kehitysvammaisten köyhyydestä, joka joidenkin kohdalla on musertava. Linkit juttuihin löytyvät myös sivupalkin artikkelilistasta.