Hapanta ja makeaa

(Kuva sossun hissistä.)

Kävin jonkin aikaa sitten vaihteen vuoksi Hurstilla, missä jo viittä vaille puoliltapäivin satojen ihmisten jono kiemurteli Flemarille ja Vaasankadun kulmaan. Pienikokoinen baabushka köpötti hyvin määrätietoisesti kohti jonon loppupäätä ja varmisti vetolaukullaan, ettei kukaan pääse ohi ja kiilaamaan edelle jonon hännillä.

Jonossa oli lokakuisena päivänä leppoisa tunnelma, ja tunnin jonotus meni puolihuomaamatta. Kassintäytteestä tuli hyvä mieli ja kaikelle oli käyttöä: majoneesia, valkosipulia, leipää, skyr-rahkajälkiruokia ja einespihvejä - ja hapankaalia. Harkitsin sekunnin hapankaalin torjumista, mutta nimenomaan niitä makuja, mitä on lapsena inhonnut, pitää kokeilla aikuisiällä uusiksi useampia kertoja. Parikymppisenä esimerkiksi huomasin pitäväni sipulista, valkosipulista ja sinihomejuustosta, vahvoista mausteista ja kookoksesta. Mistä sen tietää, vaikka hapankaalin kanssa kävisi samoin?

Hapankaalipakkaus tietenkin levähti alle kolmessa sekunnissa ja valutti liemiä kangaskassin pohjalle. Ystävällinen jakaja tarjosi pientä muovipussia pakkaukselle, ja jotenkin sen sai keinoteltua suorassa kotiin asti, missä heitin välittömästi kangaskassin pyykkikoneeseen. Matkalla ympärilläni leijaili häivähdys hapankaalia, ja epäilin ettei haju lähde kassista ja repusta koskaan.

Vielä seuraavalla jonoreissullakin kuvittelin haistavani hapankaalin istuessani tunnin verran bussissa. Kahden ja puolen tunnin yhteismatka-aika ruokajonoon kannatti, ja rattaiden tavarakori täyttyi maidosta, pullasta ja väsyneet päivät pelastavista valmisruoista. Hilpein saalis oli tällä kertaa artisokka, jonka kokeilemista odotan innolla.



Ruokajono ei ole vain paikka, mistä haetaan ruokaa, vaan myös paikka, missä pienituloisten tuttujen tapaaminen on luontevaa ja ilmaista. Toiset sopivat treffinsä leffaan, toiset ravintolaan ja toiset ruokajonoon. Jonottaessa voi vaihtaa kuulumiset ja jonon jälkeen voi mennä kahville, vertailla saamisia ja tehdä vaihtareita.

"Tuleeko pulla?" kysyi ostarin pizzerian myyjä. "Ei..." vastasi seuralaiseni, toi kahvit pöytään, alkoi käydä läpi ruokakasseja ja latoi viereeni pöydälle hävyttömän monta pullapussia. "Ota sä nuo, mä karppaan." En pistänyt vastaan, ja kotimatkalla ympärilläni tuoksahti hapankaalin sijaan makeanimelä sokeripulla.

Pari vuotta sitten hain työmarkkinatukea ja hyväksytin työkkärissä sopimuksen työelämävalmennuksesta. Opinnoista olin toimittanut jo parin vuoden ajan keskeytystodistuksia, mutta tällä kertaa en jostain syystä saanut sitä hoidettua. Työttömyyskorvaus kuitenkin alkoi juosta ja työelämävalmennukseni hyväksyttiin, joten oletin, että opintojeni pysyvä keskeytyminen oli ollut riittävän selvä juttu ilman todistustakin. Puoli vuotta myöhemmin juuri työelämävalmennuksen päättyessä Kelalta ilmoitettiin työvoimatoimiston peruuttaneen aikaisemman lausuntonsa oikeudestani työmarkkinatukeen, koska myönteistä lausuntoa ei olisi kuulunut antaa opintojen keskeytystodistuksen puuttuessa. Puolen vuoden "liikamaksetut" työmarkkinatuet aloittivat kahluunsa tahmeassa takaisinperintäprosessissa.

Tänä kesänä sain lopulta tilaisuuden kirjoittaa perusteluni sille, miksi takaisinperinnästä tulisi luopua, ja se kannatti.

Ruokajonosta palatessa odotti eteisen lattialla kirje, jota perustellusti juhlistin kahvilla ja valtavalla berliininmunkilla, jonka muovipussiin oli liiskaantunut niin hervoton määrä tahmeaa keltaista päällistahnaa, että sitä olisi voinut kaapia kahvikupillisen verran. Kela ilmoitti luopuneensa takaisinperinnästä koko summan eli noin kahden tuhannen euron osalta.

"Esittämienne selvitysten perusteella takaisinperinnästä on luovuttu. Ratkaisuun ovat vaikuttaneet liikasuoritukseen johtaneet seikat sekä sosiaalinen ja taloudellinen tilanteenne." "Liikamaksu on syntynyt takautuvista Te-toimiston lausunnoista joihin ette ole voinut kohtuudella vaikuttaa."

Viva la justicia! \o/

yuvvuufkuuuut

Kelan nettisivujen asiointipalvelun ansiosta lafkan vaatimien lomakkeiden ja päällekkäisten tietojen täyttäminen huvittaa enemmän kuin ärsyttää.

Alkuvuodesta Kela pyysi tavalliseen tapaan vuositarkistuttamaan asumistuen. Kaksi viikkoa myöhemmin siirryin työmarkkinatuelta minimivanhempainpäivärahalle, ja Kelan mielestä asumistukeni piti tarkistaa tulojen muututtua. Kolmas tarkistuspyyntö tuli lapsen synnyttyä, kun Kela havaitsi talouden asukasmäärän muuttuneen. Muutimme kesällä, ja asumistuki tarkistettiin neljännen kerran, ja nyt, kun jään kotiin hoitamaan lasta, tulee varmaan viides tarkistus. Ja kohta onkin taas vuositarkistuksen aika.

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi papereiden mukaan alle 300e/kk -tulomuutoksia ei tarvitse ilmoittaa asumistuen takia, kun kuitenkin asumistuen tarkistus todellisuudessa vaaditaan pienemmistäkin summista. Taannoin kaverilta perittiin asumistuet takaisin ilmoittamatta jääneen 170e/kk-muutoksen takia. Iltamyöhään käytiin papereita läpi ja varmistettiin, että kaveri on ihan oikeassa ja kyhättiin vastinetta. Hyvä yritys, mutta tappio tuli, sitten puolitoista vuotta myöhemmin.

Leipäjono-blogi on ollut pitkään tauolla, enkä lupaa säännöllisyyttä jatkossakaan. Huomio vaaditaan muualle, ja vapaina hetkinä ei luovuustaso ole huipussaan. Tällä hetkellä lelulaatikon tutkiminen antaa vapaa-aikaa, ja nimenomaan se laatikko, ei niinkään lelut.

Taloushallinta lapsen kanssa on niin erilaista kuin yksin. Loppukuuksi on pakko aina varata jemmarahaa, jotta korvikkeet, vaipat ja purkkiruoat eivät pääse loppumaan kesken. Ja erilaisia poikkeustilanteita varten, kuten nyt, kun jouduin kauhistelemaan Nenä-Friidan kalleutta (herranen aika, ruokkisin lapsen sillä rahalla vähintään viikon!) ja hakemaan lisää Panadolia mansikkaesanssilla.

Ruokajonolla on suurempi merkitys kuin aikoihin, kun talouden toinen jäsen on alkanut popsia banaaneja ja kalaa. Onneksi sen mitä ruoassa menettää melkeinpä vaatteissa säästää, kun vaatekoko ei enää muutu kuukauden välein. Kohta tosin alkavat kulua polvet.

Jotta köyhyys ei periytyisi

Eduskuntavaalit tulevat taas, ja sitten voikin taas katsoa, mihin sosiaaliturvaa koskevat hyvät aikeet ja lupaukset tällä kertaa kaatuvat. Vaalikaudella 2007-11 monet niistä jumittuivat Sata-komiteaan ja työmarkkinajärjestöjen vastustukseen (työmarkkinatuen nosto), ja loppuun asti saatetuista saivat työttömät ja toimeentulotukiasiakkaat lähinnä lämmintä kättä.

Lompakossa ei lapsilisän indeksikorotus (40c/kk) tai toimeentulotuen perusosan nosto (2e/kk) paljon tunnu, mutta onhan se askel pienikin askel. Työttömän aktivointilisästä ei kannata edes puhua, koska minimituella elävälle työttömälle siitä ei verollisena tulona ole penninkään hyötyä lisän siirtyessä suoraan sosiaalitoimiston kautta asumismenoihin. Todellinen kehumisen aihe sen sijaan on tuoreehko mahdollisuus työmarkkinatuella opiskeluun: sitä en lakkaa ylistämästä.

Lapsilisän vaikutuksesta toimeentulotukeen puhutaan nyt jatkuvasti. Eilen televisiossa valitettiin, miten toimeentulotuelle tippuessa lapsilisä muuttui hyödyttömäksi, koska se vähennetään toimeentulotuesta. En tiedä, miten moni tietää, että lapsille lasketaan omat toimeentulotuen perusosat. Ne tosin ovat aikuisen tukia pienemmät, mutta silti yli kaksinkertaiset lapsilisään nähden, ja sillä turvataan lapsen osalta perustoimeentulo Kelan maksamia tukia - elatustuki ja lapsilisä - vastaavasti. Toimeentulotuki on viimesijainen tuki, ja lapsen osalta perusosa paikkaa tarvittaessa vajeen, jos Kelan tuet eivät vielä juokse tai niissä tulee ongelmia. Toimeentulotukea saa myös lapsen ensimmäiseltä elinkuukaudelta, jolloin lapsilisää ei vielä myönnetä.

Lapsilisä ja toimeentulotuki eivät ole tukijärjestelmän keskeisiä ongelmia edes lapsiperheköyhyyden kohdalla. Köyhyys periytyy, ja etenkin yksinhuoltajaperheissä köyhyydestä nouseminen on vaikeaa. Suurin ongelma toimeentulotuella ja minimipäivärahoilla eläville on toimeentulotuen ja asumiskulujen välinen yhteys: asumistuki on jäänyt asumiskulujen noustessa pahasti jälkeen, ja ero tiuhemmin päivittyviin sosiaalitoimen kuntakohtaisiin vuokrakattoihin on revähtänyt liian suureksi.

Kun yleinen asumistuki kattaa hikisesti 40-50% asumiskuluista, joutuu minimituilla elävä kattamaan loput asumiskuluistaan toimeentulotuella. Pääkaupunkiseudulla ja myös monissa muissa kasvukeskuksissa tämä tarkoittaa useiden satojen eurojen toimeentulotukea asumiskuluihin.

Yleisessä asumistuessa on joustoa tulojen suhteen: Kelan mukaan tulojen noususta ei tarvitse ilmoittaa, jos muutos jää alle kolmensadan euron kuukautta kohti. Toimeentulotuessa tätä joustoa ei ole, vaan kaikki tulot vähennetään toimeentulotuesta. Näin esimerkiksi lapsilisän yh-lisä valuu osittain asumiskuluihin, eikä minimipäivärahatyöttömän kannata ottaa vastaan keikkatöitä tai osa-aikaduunia. Jos köyhien, toimeentulotukeen oikeutettujen lapsiperheiden taloutta halutaan parantaa, niin lapsilisän etuoikeuttaminen olisi keinona sieltä hankalammasta ja sotkuisemmasta päästä, eikä millään lailla edesauttaisi tukiloukusta nousemista.

Lapsiperheiden toimeentulotuesta puhuttaessa on myös sivuutettu onnellisesti yksinäiset köyhät, joiden on vielä vaikeampaa tulla toimeen kuin yhden pikkulapsen perheen. Oma elintasoni nousi ainakin monipuolisemman ruoan verran, kun lapsen toimeentulotuki alkoi juosta: pieni ei vielä paljon kuluta. Se asia varmaan muuttuu mukelon kasvaessa, oppiessa kuluttamaan housunpolvia ja ruokavalion vaatiessa maidon sijaan vihanneksia ja kalaa. Virikkeitä tässä taloudessa tullaankin hakemaan ennemmin majanrakennuksesta lähimetikössä kuin kuukausimaksuisesta naperomuskarista.

Syvällisen empiirisen ja mutu-asiantuntemukseni perusteella esitän neljä kainoa toivetta seuraavalle vaalikaudelle:

Sekä yksinäisten että lapsellisten toimeentulotukiasiakkaiden tilanteen parantamiseksi asumistuki tulisi remontoida nykyisiä asumiskustannuksia vastaavaksi ja poistaa tuen neliörajat. Asumistuen tulisi määräytyä samoin kuin toimeentulotuen vuokrakaton, eli pelkän vuokrasumman perusteella, jolloin olisi nykyistä kannattavampaa hakeutua keskustojen kalliiden neliöiden asunnoista väljempiin lähiöihin. Asumistuen kattaessa asumiskuluista esimerkiksi sen legendaarisen 80% (asumistuen nykyinen teoreettinen maksimi) jäisi toimeentulotuella katettavaa osuutta huomattavasti vähemmän, jolloin työnteosta tulisi kannattavaa huomattavasti nykyistä pienemmillä ansiotuloilla.

Asumistuen remontti mahdollistaisi pyrkimistä pois toimeentulotukiloukusta, mutta se ei yksinään riittäisi nostamaan köyhien elintasoa. Toimeentulotuen perusosia pitäisi tietysti nostaa, mutta se tietenkin lisäisi automaattisesti tukeen oikeutettujen määrää. Ja koska työmarkkinatuki on nykyisellään saman suuruinen kuin toimeentulotuen perusosa, olisi työmarkkinatukea mielekästä nostaa vastaavasti, jos toimeentulotukea korotettaisiin. Ja silloin kai pitäisi korottaa myös ansiosidonnaisia, koska työmarkkinajärjestöt. Ja sittenhän kaikki vasta olisikin kallista. Hui.

Kolmas haaveilemani, ihanan kallis mutta itsestäänselvä (mm.) lapsiperheköyhyyden vähentämisen keino olisi oikeuttaa opiskelijat samaan perusturvaan kuin meidät mitään tekemättömät lusmutkin. Tällä hetkellä aktiivisuudesta rangaistaan - ei työttömänkään tarvitse elää lainarahalla. Opintolaina voisi olla etuoikeutettua tuloa, jonka nostomahdollisuutta voisi siten pitää jonkinlaisena palkkiona aktiivisuudesta. Lainaa se on kuitenkin, ja takaisin sekin pitää maksaa.

Ja neljäntenä, muttei vähäisimpänä: tervaa ja höyheniä satakomitealaisille, "onhan nyt tehty huomattavia parannuksia" -hallituslaisille ja demareille, joilla on pokkaa kitistä perusturvasta vaikka omana hallitusvastuuaikana eivät viitsineet edes yrittää. Muutenkin Hakaniemen puljut voisi pistää pakettiin ja postittaa Libyaan.

Lapsiaikalisä

Lenkkiä leipäjonosta on ollut jonkin aikaa tauolla perheenlisäyksen tuoman keskittymishäiriön takia. Virastotkin vaativat toistuvaa huomiota tulokkaan takia. Tauon pituus on kiinni yöunien rytmittymisestä...

Ja Facebook-käyttäjille tiedoksi: Fb oli sulkenut Leipäjono-blogin profiilin ilmeisesti ns. feikkinimen perusteella ilman ennakkovaroitusta, joten hyvin kasaantunut kontaktiverkosto meni sen tien. Uusi Fb-sivu linkkien ja tietojen vaihtoa varten on täällä.

Lapsilisä ei hyödytä toimeentulotuen saajaa

Sunnuntai-Hesarin mielipidepalstalla kommentoidaan lapsilisän vaikutuksesta tulotasoon (Lapsilisä ei saa vaikuttaa toimeentulotuen määrään (HS/Mielipide 09.01.11) - vaatii kirjautumisen).

"Lapsilisä perustuu universaaliuden periaatteelle, jonka varaan hyvinvointivaltio on rakennettu; tietyt tuet ja palvelut kuuluvat kaikille, koska myös yhteisesti rahoitamme niitä. Epäkohta ei olekaan siinä, että myös rikkaat saavat lapsilisää vaan siinä, että rikkailla ja keskituloisilla lapsilisä lisää tuloja, mutta köyhimmillä se leikkaa niitä.

Ongelma koskee toimeentulotuen varassa kokonaan tai osittain eläviä perheitä. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki tuet, myös lapsilisä, lasketaan tuloksi, ja toimeentulotukea maksetaan lapsilisän verran vähemmän. Lapsilisä ei siis paranna toimeentulotuen saajien taloutta millään lailla."

Täsmälleen näin. Vuokratason ja muiden asumiskustannusten noustessa on yhä todennäköisempää, että minimituilla elävä joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, vaikka työmarkkinatuki tai vastaava yleensä kattaakin toimeentulominimin ruoan ja muiden henkilökohtaisten kulujen osalta.

Lapsilisä, jonka tulisi olla universaali ja hyödyttää kaikkia siihen oikeutettuja - siis lapsiperheitä tulotasosta riippumatta - lasketaan toimeentulotukiasiakkaalta täysimääräisenä tuloksi ja vähennetään siten toimeentulotuesta. Tuki, jonka tulisi hyödyttää kaikkia tasapuolisesti, ei hyödytä niitä, joilla on valmiiksi vähiten. Pistää miettimään, mikä sen tarkoitus pienituloisten kohdalla oikeastaan edes on.

Viime aikoina on puhuttu siitä, tulisiko hyvätuloisten perheiden oikeus lapsilisään poistaa. Vaikka teoriassa ajatus rahansäästöstä leikkaamalla niiltä, joilla todellista tarvetta ei ole kuulostaa minustakin ihan riittävän reilulta, niin siihen päädyttäessä en kadehdi niitä, jotka joutuisivat leikkauksen sosiaalisten seurausten kohteeksi.

Vaikka avio- tai avopari elääkin yhteistaloudessa keskinäisine elatusvelvoitteineen, ei elatusvelvoitteen tai taloudellisen määräämisoikeuden suuruutta tietääkseni määritellä missään. Kaikissa parisuhteissa ja talouksissa tasapuolinen tulonjako ja päätösvalta ei ole itsestäänselvää: jos toinen vanhemmista on työtön tai vaikka yhteisestä sopimuksesta jäänyt kotiin hoitamaan lapsia ja työssäkäyvä maksaa vuokran, autokulut ja sähkön, voi olla helppoa ajatella työssäkäyvällä olevan sen jälkeen oikeus nauttia ihan itse tahtonsa mukaan lopuista työnsä hedelmistä.

Etenkin niissä talouksissa, joissa työssäkäyvän tulot riittävät nostamaan perheen reilusti tukien ulottumattomiin, on kotona täyspäiväistä hoitotyötä tekevän tilanne vaikea, jos toisen tulot estävät tukien saannin, mutta samalla pysyvät ulottumattomissa sen toisen tuloina. Kotiin jääneelle vanhemmalle jää helposti vain lapsilisä ja ehkä kotihoidontuki, joita käyttää niin päivittäistalouden pyörittämiseen kuin omiin menoihin ja joiden käyttötapoihin ei tarvitse hakea toiselta suostumusta, lupaa tai pahimmassa tapauksessa lainaa.

Vastikään tullut uudistus avopuolison oikeuksista erotilanteessa oli tervetullut reaktio "kunnes kuolema meidät erottaa" -parisuhteiden ja ydinperheiden aikakauden taaksejäämiseen. Yhteistalous käsitteenä pitää sisällään rajattoman skaalan parisuhdemuotoja, parisuhdetilanteita, alkavia suhteita, päättyviä suhteita, huonoja ja hyviä suhteita, lasten huoltajuusstatuksia ja herraties mitä.

Vaikka kuinka sinkkutaloudessa elänkin, niin toivottaisin tervetulleeksi muutoksen jossa jokaiselle taattaisiin jonkintasoinen perusturva, johon puolison tuloilla ei olisi vaikutusta, ja joka olisi irrotettu asuinkustannuksista. Joku voi ajatella sitä perustulona tai kansalaispalkkana, ihan sama - minulle riittäisi, että samassa taloudessa elävien tulot eivät vaikuttaisi esimerkiksi työmarkkinatuen saamiseen tai leikkaisivat siitä enintään pienen osan. Ja se, kuka tämän kaiken maksaa, on tahdosta ja vaalirahoittajasuhteista kiinni: leikkauskohteita on muuallakin kuin julkisissa palveluissa ja verotusta voi kohdistaa. Taloudellisen riippuvuuden rakentuminen aikuisten ihmisten välille ilman keskinäistä sopimusta voi aiheuttaa niin katastrofaalisia olosuhteita ja inhimillistä kärsimystä, että niiden ääritilanteiden tulisi painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin enemmistön pienen edun.

Myyttinen oikeustaju

Yleiseen oikeustajuun vetoaminen on yksi populismin mässäilevimpiä muotoja. "Kansan oikeustajuun" vedotaan lähinnä rikosten rangaistusasteikoista puhuttaessa - viimeksi eilen törmäsin Muutos 2011:n vaalilinjauksiin, joissa vaadittiin "rikoslain uudistamista" eli linkin mukaan henkirikoksista määrättävien rangaistusten koventamista "kansan oikeustajua vastaaviksi".

Kun puhutaan rikoksista ja myyttisestä kansasta oikeustajuineen, ei unohdeta herkutella uhrien kärsimyksillä, vedota yleisön tunteisiin (entä jos sinut - tai äitisi! - ryöstettäisiin ja hakattaisiin?) ja heristellä varoittavasti sormea ja epämääräisesti "tilastoihin" viitaten todeta, että vapaalla jalalla kriminellit todennäköisesti jatkavat rikollista toimintaa. Etenkin toistuvien rikosten tekijät tulisi pakata banaanilaivaan ja rahdata sinne mistä ovat tulleetkin (ne, jotka eivät ole Suomen kansalaisia vähintään viidennessä polvessa) tai estää toiminnan jatkaminen rajoittamalla tekijän vapautta (kansalaiset).

Harvemmin vedotaan kansalliseen oikeustajuun silloin, kun kyseessä on rakenteellinen ongelmavyyhti, eikä mustavalkoistaminen uhreihin ja pahiksiin ole enää niin yksinkertaista. Epämääräinen sosiaaliturvahuijareita ja "väärinkäyttäjiä" käsittelevä loisretoriikka saattaa vielä upota, mutta kun puhutaan työttömien tukiloukusta, kotiäitien oikeudesta taloudelliseen riippumattomuuteen tai sanktiouhkaan perustuvan kikkatyöllistämisen mielekkyydestä, ei kukaan enää jaksa väittää, että olisi olemassa yleistä oikeustajua, että ns. kansalla olisi jonkinlaista yhtenäistä käsitystä oikeasta ja väärästä, kohtuusta ja kohtuuttomuudesta. Myytistä on tullut hyödytön.

Jokainen pitkäaikaistyötön on joskus kuullut, miten töitä pitää tehdä vaikka sairaanakin eikä jättäytyä tukien varaan, vaikka työnteko tuottaisikin persnettoa ja jokainen pätkä johtaisi kuukausien käsittelykatkoihin minimiturvassa. Toisille taas on itsestäänselvää, että järjestelmässä on vikaa, ja viallista järjestelmää saa kiertää parhaansa mukaan.

Nykyään ollaan jotakuinkin yhtä mieltä siitä, että työnteon tulisi olla aina kannattavaa ja tukijärjestelmässä saattaa jopa olla tässä kohtaa ongelma. Yhteisymmärrystä siitä, miten työttömän tulisi tilanteessa toimia tai mikä olisi edes hyväksyttävää, ei ole. Vaihtoehtoja on pelkistetysti kolme: 1) lain ja määräysten noudattaminen viimeiseen asti, 2) tukiloukkujen välttely ja kiertäminen laillisin keinoin ja 3) kikkailu pelkän omantunnon mukaan. Monet ajattelevat mielellään, että lakeja noudattamalla toimitaan oikein, niitä rikkomalla väärin. Mitä sosiaaliturvajärjestelmästä kertoo se, että sen piiriin ajautuneet joutuvat pidemmän päälle valitsemaan lain ja oikeuden välillä: sen, mitä papereissa lukee ja sen, mikä omasta mielestä on joka suhteessa oikein, järkevää ja hyödyllisintä sekä tuensaajalle että yhteiskunnalle ja sen taloudelle? Työkykyisistä työttömistä valtaosa haluaisi palata työmarkkinoille, nostaa elintasoaan ja maksaa veroja. Vajaakuntoisista samoin, rajoitustensa mukaan.

Kun työttömälle toimeentulotukiasiakkaalle tulee mahdollisuus ottaa vastaan satunnaisia työkeikkoja omalta alaltaan ja pitää näin yllä ammattitaitoa tai ainakin työkykyä, on kyse rahasta. Jos odotettavissa olevat ansiotulot ovat pieniä ja ellei niiden suuruutta pysty ennakoimaan etukäteen tai ne vaihtelevat kuukausittain, tilanne on melkein mahdoton. Hypoteettisessa tilanteessa kuun puolivälissä maksettu palkkatulo - esim. 450 euroa - tulee ilmoittaa Kelalle, mikäli tuensaaja saa yleistä asumistukea tai työttömyyskorvausta. (Alle kolmensadan euron kuukausittaista tulomuutosta ei teoriassa tarvitse ilmoittaa, mutta jos Kelalle jostain tieto vuotaa, niin on ihan aiheellista varautua todistamaan Kelalle, että summa todellakin on jäänyt alle rajan.) Kela katkaisee työttömyysturvan maksun käsittelyn ajaksi ja tutkii, tyydytäänkö normaalimenettelyn mukaisesti vain vähentämään ansiotulosummasta 50% työttömyyskorvauksesta, vai onko syytä leikata myös asumistukea.

Tällä välin kuunvaihteessa sosiaalitoimisto on jo huomioinut tiliotteessa näkyvän summan laskelmissaan ja vähentänyt seuraavan kuun toimeentulotuesta (yleensä vuokraan ja terveydenhoitokuluihin osoitetusta osasta) noin 300e, koska asiakkaalla on nykyisen toimeentulotukilain mukaan oikeus saada käyttövaroikseen pienistä ansiotuloista 30%, mutta kuitenkin max. 150e/kk. Koska työttömyyskorvaus on tuloilmoituksen vuoksi katkaistu käsittelyn ajaksi, on kuun aikana haettava uudestaan sosiaalitoimelta täydentävää toimeentulotukea, koska käteen jääneellä 150 eurolla ei kateta 300 euron tt-tukivajausta eikä puuttuvaa työttömyyskorvausta. Kuukauden, kahden tai kolmen päästä takautuvasti maksettavista työttömyyskorvauksista on vähennetty 50% saadusta ansiotulosta, ja käsittelykuukausien tuet hyvitetään suoraan asiakasta ylläpitäneelle sosiaalitoimelle.

Haluaisin joskus nähdä tämän ylioppilaskirjoitusten matikantehtävänä. Paljonko työtön keikkaduunari hyötyy kuukausittaisesta xx työtuntimäärästä keskimääräisen tuntipalkan ollessa xx? Elämänkatsomustiedon kysymyksenä pyytäisin pohdintaa siitä, kuinka tämä vaikuttaa tuensaajan kokonaiselämäntilanteeseen ottaen huomioon mielenterveyteen, perhe-elämään ja työkykyyn vaikuttavat seikat.

Tukijärjestelmä jättää kaksi vaihtoehtoa. Olla tekemättä mitään - lukuunottamatta ehkä työvoimapoliittisia kurssituksia, joiden merkityksellisyys työmarkkinoille palaamisessa on joko urbaani legenda tai säännön vahvistavia poikkeuksia - tai kiertää pykäliä laillisin, laittomin ja/tai semilaittomin keinoin, jos haluaa vaikuttaa elintasoonsa voimiensa mukaan. Laillisia on käytettävissä harvoissa tilanteissa, kuten hankittaessa luvallisesti verovapaita tuloja esimerkiksi marjanpoiminnalla. Nämäkin tosin tulisi ilmoittaa sosiaalitoimelle, jos saa toimeentulotukea. Pimeästä duunista ovat kuulleet kaikki, ja muita laittomia keinoja en listaa, koska jotkut asiat vain on parempi pitää vertaistuen ja suusta suuhun -tiedotuksen piirissä.

Työttömyyskorvaus, asumistuki ja toimeentulotuki jokainen ylläpitävät köyhyyttä omalla tavallaan ja etenkin rinnakkaiselollaan. Pitkäaikaisen tuensaajan on aina vain hankalampaa rämpiä pois tukiviidakosta ja nousta jaloilleen tilanteeseen, jossa vastaisi ihan itse taloutensa toimeentulosta. Jokaiseen noista tukimuodoista sisältyy järjettömyyksiä, jotka pakottavat ihmiset joko järjettömiin elämäntilanteisiin tai kiertämään lakia tavalla tai toisella. Lomakkeisiin ei tarvitse sinänsä valehdella, mutta toisinaan on järkevää kikkailla parisuhde- ja huoltajuusstatuksilla, elatusmaksusopimuksilla, erillisillä asunnoilla, kulukorvauksina maksettavilla friikkuliksoilla ja pimeillä duuneilla.

En ole tavannut toimeentulotukiasiakasta, joka tekisi täyttä päivää pimeällä palkalla, eläisi liksallaan ihan ok mutta nostaisi silti tukia. Yleensä tuensaajan pimeä duuni on satunnaista ja keikkaluontoista ja kyse on kymmenistä euroista, joillakin ehkä satasesta tai parista kuussa; freelance-taittoa, torimyyntiä, remonttiapua, autokuskeilua tai siivouskeikkoja puolituttujen luona. Niistä summista ei ymmärrettävästi haluaisi luovuttaa kunnalle 70 prosenttia.

Ehkä tässäkin tulisi koventaa rangaistusasteikkoa ja lisätä valtuuksia, kun syyllinen jää aina vaille riittävää rangaistusta. Mutta mitä sanktioita voi antaa SATA-komitealle, virkamiehille ja lainsäätäjille, ja mistä minun oikeustajuni saa siihen valtuudet?

Kannustaa ja rangaista

[Editoitu lauserakenteita ja pätkitty turhia pois 15.12.10]

Nettikeskusteluihin on ihan hyvä tulla mukaan jälkijunassa silloin, kun aihe herättää tunteita. Pahimmat sammakot ja aivopierut on jo vapautettu istuntosaleista ja Uuden Suomen blogeista reposteltaviksi, vihattaviksi, revittäviksi ja pilkottaviksi, ja ne pahimmat populismit ja purkaukset ovat tasoittumaan päin. Sen verran tunteellisia sammakoita ehti näkyä vähän kaikilta suunnilta; pata kattilaa soimaa, läksyt lukematta kummaltakin.

Viimeksi muistan rekisteröineeni tämän mittakaavan "yleisen mielipiteen" purkausta sosiaaliturva- ja köyhyyskeskustelussa aika tarkalleen neljä vuotta sitten, jolloin blogeissa, foorumeilla ja mielipidepalstoilla tapeltiin perustulon puolesta ja sitä vastaan suunnilleen yhtä tietopohjaisilla argumenteilla kuin nyt huudetaan "KÖYHYYS!" niin kuin se olisi uusikin asia, ja mesotaan sosiaaliturvan minimitason korottamisesta. Silloinkin oli eduskuntavaalit tulossa. Suurin ero siinä, kuka sanoo ja mitä, johtunee siitä, että silloin demarit olivat vielä hallituksessa.

Tämän nelivuotissyklin sosiaaliturvakeskustelun sysäsi kunnolla vauhtiin hallituksen esitys toimeentulotuen leikkaamisesta opinnot keskeyttäviltä tai niistä kieltäytyviltä alle 25-vuotiailta. Kyllä, leikkausmahdollisuus on syvältä, mutta vastustajien argumentit olivat valitettavan usein ihan yhtä hukassa kuin edustaja Karhuvaara istuntosalissa.

Kahden- ja neljänkymmenen prosentin leikkauksia toimeentulotukeen on tehty herraties miten monta vuotta, todennäköisesti aina siitä lähtien, kun työmarkkinatuen leikkaaminen työvoimapoliittisten toimenpiteiden laiminlyönnillä tuli mahdolliseksi.

Minimityöttömyyskorvaus on suht tarkkaan saman suuruinen kuin toimeentulotuen yksinasuvan perusosa, eli nykyään neljä hunttia ja risat. Osassa kunnista on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan työmarkkinatuen leikkauksen kohteeksi joutuneelta leikataan toimeentulotuesta vastaava prosenttiosuus, joka ensimmäisellä leikkauskierroksella on 20% perusosasta. Sanktion epäonnistuessa aktivoimaan asiakasta leikataan alkuperäisestä tukisummasta seuraavalla kerralla 40%.

Joissakin kunnissa 40%:n leikkaukseen saatettiin edetä hyvinkin nopealla aikataululla ilman minkäänlaisten tukitoimenpiteiden tarjoamista tai työvoimatoimiston leikkausperusteiden tilannekohtaista arvioimista. Toisissa ei ollut toimeentulotuen leikkauskäytäntöä lainkaan, vaan minimityöttömyysturvan leikkauksen kohteena oleva työnhakija saattoi halutessaan hakea menettämänsä erotuksen toimeentulotukena. Uuden lainkohdan myötä käytännöt toivottavasti tasapuolistuvat. Muutos myös mahdollistaa enintään 20%:n leikkauksen minimiturvaan.

Paskakin laki on tavallaan pienempi paha kunnolla tehtynä - niin, että se kohtelee kaikkia samalla tavalla asuinkunnasta tai sosiaalityöntekijästä riippumatta. Se, että ylipäätään koskaan on pidetty loogisena kannustaa rankaisemalla, on toinen asia. Työmarkkinatuen - ja siten loogisesti myös toimeentulotuen - vähennysmahdollisuudesta puhuminen "kannustavana" edustaa aika samankaltaista makaaberia huumoria kuin lastensuojelulain jo kieltämä "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

* Siinä ei ole mitään kannustavaa. Jos joku argumentoi, miten uhkaavilla sanktioilla tavoitetaan syrjäytymisuhan alaisia tukitoimien piiriin, niin pientä palkkiota vastaan tulen pitämään esitelmän toimeentulotuen hakemisen ja työnhakijastatuksen välisistä suhteista.
* Sen voi kiertää, jos osaa. Tähän ei tarjota koulutusta.
* Järjestelmä ei huomioi riittävästi opintotuen ulkopuolelle jääviä oma-aloitteisia koulutuksia.
* Kriteerit, kyvyt ja käytännöt työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja koulutukseen liittyvien elämäntilanteiden tunnistamisessa vaihtelevat kuntien, toimistojen ja työntekijöiden välillä.

Jossain vaiheessa yritän jatkaa sosiaaliturvamouhotusteemalla kirjoittamalla lempeään sävyyn nuorista miehistä.

Tuttu tunne.

Aurinkopäivinä ei kitistä

Tänään olen loputtoman kyllästynyt kaikenlaiseen jankkaamiseen, saarnaamiseen ja päällepuhumiseen. En enää viitsi edes lukea blogin kommentteja, jossa kuitenkin taas epämääräinen määrä Anoja sun muita hyökkää kommentoimaan uskaltautuvien kimppuun kuin yleinen syyttäjä ja vatvoo viestin toisensa perään omaa katkeraa agendaansa. Katkeria on muutkin petettyihin lupauksiin ja turhiin toiveisiin, ja on turhaa kuvitella olevansa se ainoa päähänpotkittujen puolestapuhuja, tuulimyllyjä vastaan taisteleva don Quijote, marttyyri jota ei ymmärretä.

Olin pitkään aina kommentteja selaillessani iloinen, yllättynyt ja salaa hiukan ylpeä siitä, että kommenttien ja keskustelun ja kritiikin taso oli varsin korkea, ja opin aina jotain uutta siitä miten maailma toimii. Nyt vain vituttaa. Jos ei ole muuta sanottavaa kuin sisälukutaidotonta jankkausta ja loanheittoa, niin viekää se johonkin muualle. KKK - kritiikki on jees, keskustelu on jees, mutta kuvioon tulisi kuulua myös se kolmas k eli kunnioitus muita kohtaan. Harmi, että tyhjä tynnyri kolisee eniten.

Varattomat, ongelmaiset ja vähävaraiset eivät ole toistensa vihollisia, vaikka kuinka joku jaksaa jankuttaa yhteisestä jaettavasta kakusta. Yhteinen vihollinen on päättävän portaan tahdon puute ja yhteinen ongelma on tukiloukkujen ym. hajanaisuus, joille toisten samassa jamassa olevien ryhmien keskinäisen katkeruuden sijaan tulisi hakea yhteisiä tekijöitä ja yhteisiä ratkaisuja. Ja samalla huomata, että yhden, ns. "toisen" ryhmän hyväksi tehdyt muutokset hyödyttävät usein välillisesti myös muita, kuten pariskuntien yhdessäasumisen helpottaminen vaikuttaa pienten asuntojen vuokratarjontaan.

Kävin kävelemässä auraamattomilla kävelypoluilla, kahlasin hangessa kirkkaassa talviauringon paisteessa -14 kirpakassa pakkasessa. Kunnon pakkaslumi ei pakkaudu kengänpohjan reiästä sisään samalla tavoin kuin nuoska, ja tiukasti sidotut kengänvarret pitivät lumen ulkopuolella. Toisin kuin keskiviikkona, jolloin väki puski vasten jääpiiskaavaa viimaa sateenvarjot nurinpäin kääntyneinä ja kasvot kumarassa, tänään vastaan tallusti hilpeitä sauvakävelymummoja päät pystyssä, hihkuvia ja kiljuvia paksusti topattuja polvenkorkuisia kakaroita ja harmaita herroja otsa hiljaisessa rypyssä lumilapio kainalossa.

Onneksi olin säästänyt joskus vaatelahjoituksena saamani talvitakin, vaikka se jossain vaiheessa jäikin isoksi. Nyt siitä on iloa, kun normaali takki ei ole mahtunut päälle enää hetkeen ja sää kylmenee. Ilman tuttujen kierrättämiä vaatesäkkejä ja tarvikkeita kasvavaan perhekokoon varustautuminen veisi konkurssiin.

Nyt, kun työttömien tukikikkailu on ollut suosittu puheenaihe, on muistettava ylistää Kelan virkailijan asiakaspalveluhenkisyyttä. Silkasta uteliaisuudesta tiedustelin lomakkeita ja todistuksia viedessäni, onko äitiysrahakauden aikana palkkatuloansioille tulorajoja, ja miten järjestelmä ylipäätään sen aikana suhtautuu satunnaisiin freelance-tuloihin. Ystävällinen virkailija tunnusti tietämättömyytensä ja soitti pari puhelua selvittääkseen asiaa.

Lopputuloksena oli, että jopa minimiäitiysrahakaudella pienetkin palkkatulot vaikuttaisivat tuen maksatukseen eikä siis ole tulorajaa, jonka alle meneviä tuloja ei tarvitsisi ilmoittaa. "Mutta eihän me näitä valvota, että omantunnon mukaan ilmoittelet." Koska päivärahaa maksetaan vain kuudelta päivältä viikossa - ei sunnuntaisin - niin virkailija teki selväksi, miten kotona epämääräisin työajoin urakkaliksalla työskentelevä voi silti hyötyä tekemästään työstä.

"Kun - tai jos - ilmoitat niitä palkkioita tänne meille, niin meitä ei kiinnosta maksupäivät, vaan ensisijaisesti ne päivät milloin olet tehnyt töitä. Ilmoitat vaan siis työpäiviksi pelkkiä sunnuntaita, niin niinä päivinä ns. ansaitut tulot eivät vaikuta muiden päivien rahoihin."

Mistä tällaisia virkailijoita ilmestyy? Yleensä asiakkaalle kerrotaan puolet välttämättömästä ja luetellaan ehkä litania pykäliä, muttei vahingossakaan kerrota niiden soveltamisesta ainakaan asiakkaan edun mukaisesti. Laillisten kikkailuneuvojen jakamisesta puhumattakaan. Vaikkei tuosta tiedosta todennäköisesti tule minulle sosiaalitoimen osuuksien vuoksi mitään iloa olemaankaan, tulin hyvälle mielelle jo siitä, että kerrankin Kelassa tunnuttiin koneiston sijaan inhimillisiltä ja niin, että ote ruohonjuuritason todellisuuteenkin oli ihan hallussa. Kerrankin työntekijä, joka selvästi pyrki auttamaan asiakasta ja on oikeassa paikassa töissä.

Hyötyykö pakkotyöstä kukaan?

Helsinki pohtii: työttömät pakolla töihin (TaSa 11.11.10)

"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."

Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.

Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.

Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.

Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.

Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.

Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.

Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.

Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.

"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.

– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."

Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.