Menossa on paras mahdollinen vuodenaika panostaa ankean, varattoman talven ruoan laatuun.
Toisille syöminen on vain valitettava välttämättömyys, josta selviämiseen riittää hampparinkäyrä ja kinkkusiivu käntyn päällä. Meille joillekin ruoka on se ainoa asia, johon voi panostaa pienelläkin rahalla ja kokea edes joskus ylellisyyttä, elämyksiä ja laatua. Ruoanlaitto on sisustuksen lisäksi niitä harvoja useimpien elämään kuuluvia asioita, joissa luovuudella ja itse tekemisellä voi monelta osin korvata rahan; jopa niin, että ilmaisuudella sovellettua lopputulosta ei voisi millään rahalla kaupasta ostaa.
Marjaihmisten kannattaa pakastaa ja hillota mansikkaa nyt, ennen kuin hinnat nousevat, vaikka hintapohja ilmeisesti ohitettiinkin jo sadon yhtäkkiä kypsyttyä ylitarjonnaksi asti viime viikolla, ja hinnat kuulemma nousevat tästä eteenpäin. Mansikkaa kannattaa ostaa isoja laareja kerralla, varsinkin jos suunnittelee hilloamista, tai kokonaisena/viipaleina pakastaessakin laarin voi ostaa porukkaostoksena tuttujen kanssa. Kanttarelleja on pulpahdellut jo iät ja ajat, voi- ja herkkutatit soveltuvat mainiosti ohuina siivuina kuivattaviksi ja rouskuista tulee varsin kelvollisia suolasieniä, joita saa säilöttyä valtavan määrän pieneen tilaan. Viime loppukesänä kerätyistä rouskuista on vieläkin suolaämpärissä jäljellä muutama litra, joista ehtii vielä vääntää kastikkeita, sienisalaatteja ja pasteijatäytteitä ennen tuoreen satsin poimimista.
Yritän löytää paikan, josta poimia villivadelmia hillottavaksi. Muutossa jenkkikaappipakastin vaihtui säälittäväksi pakastelokeroksi, eikä pieneen asuntoon mahdu arkkupakastinta. Pieni sellainen olisi tosin silti hankintalistalla: mahdollisuus pakastamiseen lisää taloudellista liikkumavaraa huomattavasti, kun säkän sattuessa kaiken ylimääräisen voi pakastaa, eikä käytännössä mitään tarvitse heittää menemään, jos sen vain voi tarvittaessa soveltaa pakastettavaan muotoon. Niin kuin nyt vaikka pasteijatäytteet, juustot, ruokajonon epämääräiset antimet ja niin poispäin. Yksin asuessa ruokatarpeita pääsee pilaantumaan paljon helpommin, koska etenkin ruokajonosaaliissa ei ole yleensä montaakaan käyttöpäivää jäljellä, jolloin ne kannattaa valmistaa ja säilöä samantien. Kuitenkaan ei joka päivä ole nälkä, joka päivä ei jaksa laittaa ruokaa eikä joka päivä ole kotona omalla jääkaapilla.
Myöhästyin villiyrttisesongista, mutta jos vielä löydän jostain tuoreita nuoria nokkosia, kerään niitä pari muovisäkillistä, ajan koneella mössöksi ja testaan säilyvyyttä pakastettuna ja öljyssä valkosipulilla sun muulla maustettuna nokkospestona. Nokkonenhan ajaa niin maun, ulkonäön kuin terveysvaikutustenkin osalta pitkälti pinaatin asiaa, ja suht miedon makuisena ajattelin testata sen käyttöä ja säilömistä pestona. Pakastettuna ja maustamattomana mössönä se sopii loistavasti sämpylätaikinoihin, suolaisiin täytettyihin lettuihin sun muihin taikinoihin.
Ja pestosta puheen ollen; ainakin Citymarketeissa on pitkin kesää ollut myynnissä basilikaruukkuja parilla kolmella eurolla. (Ei siis niitä miniyrttiruukkuja, vaan ihan kunnon isompi ja rehevämpi kasvi) Basilika ei kestä kylmää vaan säilyy tuoreena parhaiten ruukussa säännöllisesti kastellen, ja sitä voi kasvattaa ikkunalaudalla joko siemenestä asti tai valmiina ostettuna kasvina ruukussa. Basilikaa voi myös käyttää pestoon (=koneella muussiksi, sekaan oliiviöljyä, valkosipulimurskaa, yrttejä ja mausteita oman maun mukaan, käytetään levitteenä leivällä ja sopii erinomaisesti esim. pastan kanssa tai vaikkapa mozzarellapizzaan), tai - mitä ajattelin kokeilla tänä vuonna - öljyssä säilöttäväksi. Ikkunalaudan basilikojen työntäessä uusia lehtiä kasvaessaan niitä voi nyppiä säilöön öljypulloon ja noukkia sieltä tarvittaessa ruoanlaittoon. Vaikka lehdet loppuisivat, on jäljelle jäävä esim. oliiviöljy imenyt lehdistä makuja ja tuoksua ja sopii mihin tahansa. Basilikan tai muiden yrttien tuoksuinen/makuinen öljy sopii vaikkapa salaatin kostuttamiseen tavallisen oliiviöljyn sijaan tai kasvisruokien laittoon.
Suppilovahverot ovat tämän kesän päätavoitteeni ja yksi syy siihen, miksi haluan oikean pakastimen. (Tässä suhteessa minulle on turha niuhottaa energiansäästöstä, joten ei kannata edes yrittää.) Olen aina pitänyt säilötyistä suppiksista enemmän pakastettuina kuin kuivattuina, mutta silloin tietysti tilaa tarvitaan paljon enemmän. Pakastintilaa. Haluan kantaa syksymmällä kotiin säkkikaupalla selkä vääränä mustikkaa ja suppiksia ja vihellellä mieli onnea ja tulevaisuudenvarmuutta täynnä syksyn reseptejä suunnitellen siivotessani saalista säilöntäkuntoon. Toinen haave olisi saada edes jonkin verran aitoa, tuoretta, itsepyydettyä kuhaa. Voissa paistetun kuhan kanssa kilpailee vain savustettu ahven.
Kesää on vielä jäljellä, ja vielä ehtii istuttaa siemeniä loistavien mausteyrttien kasvattamiseen. Kasvit ehtivät parvekkeella ja ikkunalaudalla kasvaa ihan kohtuullisesti ennen säiden viilenemistä, ja vielä senkin jälkeen aurinko paistaa ikkunoiden läpi. Mausteyrteillä säästää, saa vaihtelua ruokiin ja makuja ja ulkonäköä salaatteihin, kermaviilikastikkeisiin ja niin poispäin.
Vaikka mahdollisimman halvalla hankittu ruokavalio muuten koostuisikin halvimmista saatavilla olevista raaka-aineista ja/tai ruokajonosaaliista, sen ei tarvitse olla yksipuolista, mautonta ja tylsää. Omavaraisuudessa on puolensa, ja vaikka kuinka olisivat kertaalleen säilöttyjä, niin pakastetusta raparperista tehty kiisseli kermavaahtokiekuralla keskellä pimeintä talvea maistuu taatusti pirteän kesäiseltä, jos ulkona viheltää vimmainen viima ja ulkoatullessa nenänpää sinertää.
Kesäkauden ansiosta talvella on varattomallakin mahdollisuus syödä vaihtelevasti, terveellisesti ja raikkaasti - ihan ilmaiseksi. Liian monta talvea menee lenkkimakkaralla, alennuskanasuikaleilla/jauhelihalla ja riisillä tai makaronilla. Pienellä mielikuvituksella ja uskalluksella kokeilla saa samoista raaka-aineista kymmeniä variaatioita, puhumattakaan pakastinaarteiden kohottamasta mielialasta - ei pelkästään vaihtelun ja makujen, vaan vitamiinien takia.
Jos joku odotti pitkän kirjoitustauon jälkeen taas jotain koskettavaa ja köyhyysromanttista eikä tällaista Suosi Suomalaista -henkistä käytännöllistä soopaa, niin lupaan suoltaa sitä viimeistään synkeinä talviöinä. Nyt vain vinkkaan, että lakasta/hillasta kustannetaan tänä kesänä 10e/litra, joten jos on hillasuo lähimaastossa, niin siitä vaan keräämään jokamiehenoikeuden turvin verotonta rahaa. Toivottavasti edes joku innostuu edes miettimään keräilyn, kalastuksen ja säilömisen etuja ja iloja?
Kuulostan varmasti 50-luvun emäntälehdeltä, mutta suosittelen yleensäkin selailemaan Marttojen ruokaohjeita ja sivuja... ;) Metsässä hamuilu ei sovi kaikille, mutta siitäkin tulee erilaista, kun on konkreettinen tavoite josta tietää oikeasti hyötyvänsä. Kun talvella jossain kuussa rahat ovat vähissä, on melkoisen ylellistä käyttää 1-2 euroa perunaan ja tölkkiin kermaa ja saada silti lautaselle loistoannos vaikkapa juuri voissa paistettua kuhaa, perunoita kermaisella sienikastikkeella ja jälkiruoaksi raparperikiisseliä tai suolasienipasteijoita kahvin kanssa. Täällä ainakin viime kesän säilökkeet ovat pelastaneet ihan kohtalaisen monta täydellisen rahatonta iltaa, jolloin panttitölkeillä ostettuja suolaa ja kermaa lukuunottamatta kaikki tarpeellinen on löytynyt kuivattuna tai pakastettuna kaapista.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Muutaman sekunnin tarinoita
Myöhään sateisena lauantai-iltana istuin pimeässä betoninharmaalla asemalaiturilla. Vähän aikaisemmin samalla asemalla perheenäiti säikäytti kaikki ympärillään kiljaisemalla yhtäkkiä kovaa ja korkealta, kun pikkulaps ojensi kättään kohti portaiden kaidetta. "ÄLÄ KOSKE SIIHEN! Se on likanen!" Ja hiljaista mutinaa: ties mitä bakteereja siinä on...
Junan tuloon oli vielä parikymmentä minuuttia, ja katselin ajatuksissani aseman asvaltin sylkiläiskiä ja revittyjä sixpackeja, polttelin hitaasti ja annoin ajan kulua sateen valuessa katoksen päältä lammikoiksi lähelle laiturin reunaa.
Takana oli tuottoisa ilta. Olin pientä palkkiota vastaan ollut auttamassa kaverinkaverin kämpän muuttosiivouksessa ja isompien tavaroiden roudauksessa roskakatokselle. Osa tavaroista heiteltiin suosiolla laatikoihin, hyväkuntoinen taloustavara jätettiin härskisti dyykattavaksi katoksen seinustalle. Loput pelastettiin uusiokäyttöön itselle tai tarvitseville tutuille, ja kehitysvaiheinen keittiönikin oli saanut lisää tarvikkeita. Kaiken kaikkiaan kannattava ilta. Käsivarsilihaksetkin viestivät parin tunnin hyötytreenistä.
Väärään suuntaan menevä juna päästi keskustan suunnasta tulevat laiturille. Nuori slaavilainen mies käveli junan ovelta suoraan eteeni ja ojensi avonaista röökiaskia.
"Take!"
Näytin varmaan yllättyneeltä. "Please take! Please! You help me so much!" Nyt näytin varmasti vähintään pöllöltä: en yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, ja toinen taisi huomata sen. "In your work place, you help me so much, in your work you help." Vasta nyt mies näytti tutulta: vanhoja asiakkaita siitä ruokajonosta, jossa olin joskus töissä. Hymyilin, kiitin ja otin yhden röökin, mies näytti tyytyväiseltä ja hävisi sumuiselta asemalaiturilta. Olin liikuttunut, enkä voinut kuin hymyillä.
Kotimatkan kruunasi keskustaan suuntaavan lyhythameisen, hiusjatketun bilehileneitosen junaan mennessään hylkäämä vasta-avattu siideri, joka lähes suoraan bileneitosen punatuilta huulilta siirtyi virkistämään kotimatkani viime metrejä. Häveliäisyyttäni tosin nappasin sen vasta junan lähdettyä.
Hyvää ja turvallista juhannusta.
Junan tuloon oli vielä parikymmentä minuuttia, ja katselin ajatuksissani aseman asvaltin sylkiläiskiä ja revittyjä sixpackeja, polttelin hitaasti ja annoin ajan kulua sateen valuessa katoksen päältä lammikoiksi lähelle laiturin reunaa.
Takana oli tuottoisa ilta. Olin pientä palkkiota vastaan ollut auttamassa kaverinkaverin kämpän muuttosiivouksessa ja isompien tavaroiden roudauksessa roskakatokselle. Osa tavaroista heiteltiin suosiolla laatikoihin, hyväkuntoinen taloustavara jätettiin härskisti dyykattavaksi katoksen seinustalle. Loput pelastettiin uusiokäyttöön itselle tai tarvitseville tutuille, ja kehitysvaiheinen keittiönikin oli saanut lisää tarvikkeita. Kaiken kaikkiaan kannattava ilta. Käsivarsilihaksetkin viestivät parin tunnin hyötytreenistä.
Väärään suuntaan menevä juna päästi keskustan suunnasta tulevat laiturille. Nuori slaavilainen mies käveli junan ovelta suoraan eteeni ja ojensi avonaista röökiaskia.
"Take!"
Näytin varmaan yllättyneeltä. "Please take! Please! You help me so much!" Nyt näytin varmasti vähintään pöllöltä: en yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, ja toinen taisi huomata sen. "In your work place, you help me so much, in your work you help." Vasta nyt mies näytti tutulta: vanhoja asiakkaita siitä ruokajonosta, jossa olin joskus töissä. Hymyilin, kiitin ja otin yhden röökin, mies näytti tyytyväiseltä ja hävisi sumuiselta asemalaiturilta. Olin liikuttunut, enkä voinut kuin hymyillä.
Kotimatkan kruunasi keskustaan suuntaavan lyhythameisen, hiusjatketun bilehileneitosen junaan mennessään hylkäämä vasta-avattu siideri, joka lähes suoraan bileneitosen punatuilta huulilta siirtyi virkistämään kotimatkani viime metrejä. Häveliäisyyttäni tosin nappasin sen vasta junan lähdettyä.
Hyvää ja turvallista juhannusta.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Ihmisten välisestä solidaarisuudesta
Ihmiset voivat olla käsittämättömän julmia ja kylmiä toisilleen. Vastaantulijoille, asiakkailleen, läheisilleen, rakkaimmilleen. Kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä pidetään puolusteltavina ja normaaleina, koska tuntemattomia kohtaan ei ole velvollisuuksia.
Kuusitoistavuotiaana olin värissyt aikani bussipysäkillä liftaamassa, mutta sateella kukaan ei halunnut märkää liftaria kastelemaan penkkejään. Sain lopulta kyydin hiljaiselta ja vakavalta keski-ikäiseltä mieheltä, joka oli muistaakseni menettänyt vastikään läheisiään. Kiitin kyytiin pääsystä ja kerroin, miten kauan olin sillä kertaa odottanut, ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen mies kertoi, miten joskus liftarit tarjoavat maksua kyydistä, mutta elävänsä yksinkertaisen periaatteen mukaan: Minä en halua sinulta mitään, mutta auta jotakuta toista, kun sinulta seuraavan kerran pyydetään.
Nuorelle ja jotakuinkin muiden pyyteettömän avun varassa elävälle mielelle tällä oli merkitystä varmasti enemmän kuin liftikuskini ymmärsi. Edelleen vuosien jälkeen sanon samaa niille, jotka jostain syystä yrittävät tarjota kahtakymmentä senttiä pummitusta röökistä tai korvausta pyörätuolin työntämisestä kynnyksen yli, ja mietin joka kerran sitä autoilevaa miestä, joka noukki märän teinin tienposkesta vuosia, vuosia sitten. On vaikeaa käsittää ihmisten tarvetta yrittää maksaa asioista, joiden pitäisi olla luonteva osa ihmisten normaalia kanssakäymistä, ja yritän uskoa siihen, että apua tarvitessaan saavat muistaisivat sen ja osaisivat erikseen sanomattakin auttaa tarvitsevaa jatkossa. Kaikki köyhät kun eivät ole solidaarisia avunjakajia eivätkä kaikki varakkaat kylmiä niljakkeita, mutta suurin osa ihmisistä on joskus saanut jeesiä muodossa tai toisessa.
Köyhien ja syrjäytyneiden keskuudessa annettavaa apua ei silti voi olla ajattelematta suuremmalla lämmöllä, koska se tosiaan pelkän hyvän tahdon lisäksi on yleensä toiselta konkreettisesti pois. On tyrkytetty se viimeinen tupakka, kaivettu viimeiset kolikot, lahjoitettu viimeiset lääkkeet, kutsuttu tuntematon kotiin syömään kun ei ole ollut ruokarahaa mitä antaa, soitettu apua pakkaseen sammuneelle, dyykattu nälkäänsä kramppaavalle alkoholistin avokille ruokaa roskiksesta, otettu se kriittinen koppi pyörtyvästä vanhuksesta metriksen rappusissa, tarjottu väsyneelle liftarille keskellä ei-mitään kahvit tai kyyti, taitettu dyykattu leipä kahtia, haalittu lapasia, villasukkia ja kenkiä kylmän talven keskellä ihmisille, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, kääritty kiveyksellä istuessa sanaakaan sanomatta toisen pussinpohjapuruista ja toisen viimeisestä paperista sätkä, poltettu se puoliksi, toivotettu jatkoja ja jatkettu matkaa eri suuntiin.
Vastikään poismennyt tuttu oli niitä, jotka jeesasivat jos pystyivät. Ongelmaisuus ei tee kenestäkään huonoa. Olo on turvallinen, kun tietää, että todellisessa hädässä apua löytyy aina. Aina ei ole ollut niin, eikä kaikilla ole niin.
Kuusitoistavuotiaana olin värissyt aikani bussipysäkillä liftaamassa, mutta sateella kukaan ei halunnut märkää liftaria kastelemaan penkkejään. Sain lopulta kyydin hiljaiselta ja vakavalta keski-ikäiseltä mieheltä, joka oli muistaakseni menettänyt vastikään läheisiään. Kiitin kyytiin pääsystä ja kerroin, miten kauan olin sillä kertaa odottanut, ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen mies kertoi, miten joskus liftarit tarjoavat maksua kyydistä, mutta elävänsä yksinkertaisen periaatteen mukaan: Minä en halua sinulta mitään, mutta auta jotakuta toista, kun sinulta seuraavan kerran pyydetään.
Nuorelle ja jotakuinkin muiden pyyteettömän avun varassa elävälle mielelle tällä oli merkitystä varmasti enemmän kuin liftikuskini ymmärsi. Edelleen vuosien jälkeen sanon samaa niille, jotka jostain syystä yrittävät tarjota kahtakymmentä senttiä pummitusta röökistä tai korvausta pyörätuolin työntämisestä kynnyksen yli, ja mietin joka kerran sitä autoilevaa miestä, joka noukki märän teinin tienposkesta vuosia, vuosia sitten. On vaikeaa käsittää ihmisten tarvetta yrittää maksaa asioista, joiden pitäisi olla luonteva osa ihmisten normaalia kanssakäymistä, ja yritän uskoa siihen, että apua tarvitessaan saavat muistaisivat sen ja osaisivat erikseen sanomattakin auttaa tarvitsevaa jatkossa. Kaikki köyhät kun eivät ole solidaarisia avunjakajia eivätkä kaikki varakkaat kylmiä niljakkeita, mutta suurin osa ihmisistä on joskus saanut jeesiä muodossa tai toisessa.
Köyhien ja syrjäytyneiden keskuudessa annettavaa apua ei silti voi olla ajattelematta suuremmalla lämmöllä, koska se tosiaan pelkän hyvän tahdon lisäksi on yleensä toiselta konkreettisesti pois. On tyrkytetty se viimeinen tupakka, kaivettu viimeiset kolikot, lahjoitettu viimeiset lääkkeet, kutsuttu tuntematon kotiin syömään kun ei ole ollut ruokarahaa mitä antaa, soitettu apua pakkaseen sammuneelle, dyykattu nälkäänsä kramppaavalle alkoholistin avokille ruokaa roskiksesta, otettu se kriittinen koppi pyörtyvästä vanhuksesta metriksen rappusissa, tarjottu väsyneelle liftarille keskellä ei-mitään kahvit tai kyyti, taitettu dyykattu leipä kahtia, haalittu lapasia, villasukkia ja kenkiä kylmän talven keskellä ihmisille, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, kääritty kiveyksellä istuessa sanaakaan sanomatta toisen pussinpohjapuruista ja toisen viimeisestä paperista sätkä, poltettu se puoliksi, toivotettu jatkoja ja jatkettu matkaa eri suuntiin.
Vastikään poismennyt tuttu oli niitä, jotka jeesasivat jos pystyivät. Ongelmaisuus ei tee kenestäkään huonoa. Olo on turvallinen, kun tietää, että todellisessa hädässä apua löytyy aina. Aina ei ole ollut niin, eikä kaikilla ole niin.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Melankolian vainiolla
Pilkkeenä isän silmäkulmassa
olisi parempi olla
kuin melankolian vainiolla
jolla seisoo mykkä kansa
auringonlaskua tuijottaen
hiljaa valtioksi muuttuen
(Kotiteollisuus)
Lähiostarini oli niitä ensimmäisiä paikkoja keskustan ja rautatieaseman jälkeen, mihin Itä-Euroopan romaneja joidenkin toisten käyttämän ilmaisun mukaan "pesiytyi". Haitarinsoittajat tulivat hyytävänä talvipäivänä ruokajonoon hetkeksi lämmittelemään, mutta kieltäytyivät ruokatarjonnasta, koska se olisi haaskannut kallista soittoaikaa, jonka aikana voisi ansaita muutamankin kolikon. Se oli aikaa, jolloin pääministeriä myöten ei vielä kielletty antamasta rahaa nk. järjestäytyneelle rikollisuudelle. Tulkkasin soittajille majapaikkaa tarjoavan ruokajonoasiakkaan ja soittajien välillä, ja henkilökunta kävi hakemassa miehille pari leipäpakettia, sitä kun riitti muutenkin liiankin kanssa. Yllättyneet miehet puhaltelivat sormiinsa, sopivat tapaamisen majoittajan kanssa ja lähtivät jatkamaan soittamista.
Usein iltaisin voi nähdä nuoren soittajamiehen etsivän ostarin tuhkakupeista polttamiskelpoisia tumppeja. Ensimmäisellä kohtaamisella mies pyysi löytämäänsä stögöön tulta, sittemmin tavaksi tuli tarjota pyytämättä tulen lisäksi tupakka, tai sätkä, jos kumpaakaan sattui itsellä olemaan. Jokaisella kerralla kiitos on ollut yhtä iloinen ja tarvittaessa sätkiä kääritään puolin ja toisin sen mukaan kummalla on. Yhteistä kieltä ei ole ilmeisesti sanaakaan, mutta hällä väliä.
Närkästyin, kun Wikipedia ei Dickensin Kolean talon (Bleak House) listassa merkittävimmistä henkilöistä mainitse Jo'ta, köyhää katupoikaa, joka elää miten taitaa, tekee mitä työtä sattuu saamaan ja jolle turvallinen vastaus kaikkeen kysyttyyn on "en mä tiä". Englanninkielinen Wikipedia on ymmärtänyt kerjäävän kadunlakaisijan arvon ja sijoittanut poikaparan kategoriaan Major Characters. Jo'n (joka ei tiennyt mitään, ei mistään mitään, ei yhtään mitään...) joka yritti selvitä jotenkuten, käskettiin kaikkialla vain "jatkaa matkaa". Seuraavassa paikassa käskettiin taas jatkaa matkaa, ja sama paikasta toiseen. Jo'n rinnalla kaikki muut näyttivät ihan toimeentulevilta.
Bulgarian ja Romanian romanit ovat paikasta toiseen kiertäessään tehneet saman taikatempun kotimaisille köyhille. Samassa hengenvedossa saamme ruusuja kun emme alennu kerjäämään, ja risuja, kun töitä kyllä olisi muttei suomalaisille kelpaa. Kaiken syynä on toki liian korkea sosiaaliturva, niin työttömyyden kuin ulkomaisten romanienkin.
Lenkkiä leipäjonosta -projektin muuttuminen reilun vuoden aikana korostuu artikkelilinkkien määrissä. Aihepiiri on laajentunut ruokajonoista niiden syihin. Artikkeliarkistoon päästäkseen jutun otsikossa ei enää tarvitse olla sanoja "köyhyys", "leipäjono" tai "asunnottomuus", vaan köyhyyden painopiste näyttäisi siirtyneen ruokajonoista ja eri tavoin syrjäytyneistä opiskelijoihin, vammaisiin, velkaantuneisiin ja matalapalkkaisiin. Toisin sanoen kaikkiin yleistettäviin ryhmiin, joilla välttämättömiin menoihin jäävä summa jää toimeentulotuen tasolle ja sen alle tai joilla muuten on selvä yhteys syrjäytymiseen ja syrjäyttämiseen, mutta joita ei välttämättä julkisessa(kaan) keskustelussa mielletä köyhiksi.
Vaikka joskus näyttää, että sympatia olisi siirtynyt ruokajonojen asiakkaista kaikenmaailman mahdollisiin vähätuloisiin, niin ei sentään. Joistakin aiheista on kipeää tai muuten vaikeaa kirjoittaa, ja toisista on kirjoitettava herkkyydellä ja varovaisuudella, ettei tule sanoneeksi jotain, mitä ei tarkoita. Jos voisin, kertoisin muiden tarinoita. Siitä lähtien, kun noin viikko sitten uutisoitiin lähisuhdeväkivaltaan liittyvien lievien pahoinpitelyiden siirtyvän virallisen syytteen alaisiksi, olen yrittänyt kasata tekstiä siitä, mistä ehkä parhaimmillaan voi olla kyse. Ehkä jossain vaiheessa.
Artikkelilinkkien määrän kasvu ei johdu pelkästään lisääntyneestä ajasta tietokoneen äärellä ja aina uusista syntyvistä ja löytyvistä nettimedioista. Suuren Taantuman myötä Ylen Sanomat ovat tehneet yhteiskunnallisista ongelmista suorastaan trendikkäitä, ja nyt köyhyysuutisointeihinkin on helpompi saada huomiota herättävää kuvitusta - bongaa vain ensimmäisen kyhjöttävän mummon Manskulta. Ennen piti ylittää piiiitkänpitkä silta löytääkseen riittävän rähjäisiä ja kuvaajalle juuri oikealla hetkellä irvistäviä juoppoja, jotta ilman kuvatekstiäkin tulisi selväksi, millainen on köyhän ja normaalin ero. Haluaisin seilata trendin aallonharjalla ja nähdä nämä kuvat, mutta maanantain Hesaria ei löydy enää kuin roskiksista. Ja niistä roskiksista taas ei löydy ruokaa, joten en vaivaudu.
Köyhyys, kurjuus ja hätä ovat taas eri asioita kuin ennen. Ennen sanottiin, ettei Suomessa ole oikeita köyhiä, koska meillä on maailman paras sosiaaliturva. Nyt sanotaan, ettei Itä-Euroopasta tule oikeasti köyhiä, jos kerran on varaa tulla tänne ja lähettää kerjuukolikot kotimaahan. Romanikaan ei enää tarkoita isohameista mustalaisnaista, vaan ryysyistä myttyä alikulkusillan alla. Kieli ei ehkä muutu, mutta sanojen merkitys muuttuu kokemusten myötä.
Köyhyys muuttuu samalla tavalla. Kurjuuden avaruus laajenee jokaisesta uudesta kolutusta virastosta, hyväätarkoittavan katastrofaalisesta säädöksestä, Björn Wahlroosin lausunnosta, uudesta tuttavuudesta ja kuulumistenvaihdosta. Uutisotsikoiden metsästys yhden vaivaisen blogin teema-arkiston takia ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi menettää ainoaa lohduttavaa asiaa: tietämättömyyttä. Se, joka sanoi tiedon olevan valtaa, oli idiootti.
Näistä sanoista tuli mieleen muutama ihminen, joista yksi poistui vähän aikaa sitten:
Mä oon koditon, uupunut
pois ajettu, langennut
nyt enää vieraat porttikongit ja puistot
syliinsä ottaa mut
niin tämä katu on hellä, se ei sano
ite kaiken oot pilannut
Ja päivä tää ei lopu
sekunnit ei häviä
mun elämä on ruma
ajatukset hävettäviä
päänsä kääntää pois
joku satunnainen kävijä
yksinsensä itkeskelevät
on häviäjiä
(Maija Vilkkumaa)
R.I.P. Epe - Harmi, ettet nähnyt kesää. Beati pauperes; et quid solutis est beatius curis...
olisi parempi olla
kuin melankolian vainiolla
jolla seisoo mykkä kansa
auringonlaskua tuijottaen
hiljaa valtioksi muuttuen
(Kotiteollisuus)
Lähiostarini oli niitä ensimmäisiä paikkoja keskustan ja rautatieaseman jälkeen, mihin Itä-Euroopan romaneja joidenkin toisten käyttämän ilmaisun mukaan "pesiytyi". Haitarinsoittajat tulivat hyytävänä talvipäivänä ruokajonoon hetkeksi lämmittelemään, mutta kieltäytyivät ruokatarjonnasta, koska se olisi haaskannut kallista soittoaikaa, jonka aikana voisi ansaita muutamankin kolikon. Se oli aikaa, jolloin pääministeriä myöten ei vielä kielletty antamasta rahaa nk. järjestäytyneelle rikollisuudelle. Tulkkasin soittajille majapaikkaa tarjoavan ruokajonoasiakkaan ja soittajien välillä, ja henkilökunta kävi hakemassa miehille pari leipäpakettia, sitä kun riitti muutenkin liiankin kanssa. Yllättyneet miehet puhaltelivat sormiinsa, sopivat tapaamisen majoittajan kanssa ja lähtivät jatkamaan soittamista.
Usein iltaisin voi nähdä nuoren soittajamiehen etsivän ostarin tuhkakupeista polttamiskelpoisia tumppeja. Ensimmäisellä kohtaamisella mies pyysi löytämäänsä stögöön tulta, sittemmin tavaksi tuli tarjota pyytämättä tulen lisäksi tupakka, tai sätkä, jos kumpaakaan sattui itsellä olemaan. Jokaisella kerralla kiitos on ollut yhtä iloinen ja tarvittaessa sätkiä kääritään puolin ja toisin sen mukaan kummalla on. Yhteistä kieltä ei ole ilmeisesti sanaakaan, mutta hällä väliä.
Närkästyin, kun Wikipedia ei Dickensin Kolean talon (Bleak House) listassa merkittävimmistä henkilöistä mainitse Jo'ta, köyhää katupoikaa, joka elää miten taitaa, tekee mitä työtä sattuu saamaan ja jolle turvallinen vastaus kaikkeen kysyttyyn on "en mä tiä". Englanninkielinen Wikipedia on ymmärtänyt kerjäävän kadunlakaisijan arvon ja sijoittanut poikaparan kategoriaan Major Characters. Jo'n (joka ei tiennyt mitään, ei mistään mitään, ei yhtään mitään...) joka yritti selvitä jotenkuten, käskettiin kaikkialla vain "jatkaa matkaa". Seuraavassa paikassa käskettiin taas jatkaa matkaa, ja sama paikasta toiseen. Jo'n rinnalla kaikki muut näyttivät ihan toimeentulevilta.
Bulgarian ja Romanian romanit ovat paikasta toiseen kiertäessään tehneet saman taikatempun kotimaisille köyhille. Samassa hengenvedossa saamme ruusuja kun emme alennu kerjäämään, ja risuja, kun töitä kyllä olisi muttei suomalaisille kelpaa. Kaiken syynä on toki liian korkea sosiaaliturva, niin työttömyyden kuin ulkomaisten romanienkin.
Lenkkiä leipäjonosta -projektin muuttuminen reilun vuoden aikana korostuu artikkelilinkkien määrissä. Aihepiiri on laajentunut ruokajonoista niiden syihin. Artikkeliarkistoon päästäkseen jutun otsikossa ei enää tarvitse olla sanoja "köyhyys", "leipäjono" tai "asunnottomuus", vaan köyhyyden painopiste näyttäisi siirtyneen ruokajonoista ja eri tavoin syrjäytyneistä opiskelijoihin, vammaisiin, velkaantuneisiin ja matalapalkkaisiin. Toisin sanoen kaikkiin yleistettäviin ryhmiin, joilla välttämättömiin menoihin jäävä summa jää toimeentulotuen tasolle ja sen alle tai joilla muuten on selvä yhteys syrjäytymiseen ja syrjäyttämiseen, mutta joita ei välttämättä julkisessa(kaan) keskustelussa mielletä köyhiksi.
Vaikka joskus näyttää, että sympatia olisi siirtynyt ruokajonojen asiakkaista kaikenmaailman mahdollisiin vähätuloisiin, niin ei sentään. Joistakin aiheista on kipeää tai muuten vaikeaa kirjoittaa, ja toisista on kirjoitettava herkkyydellä ja varovaisuudella, ettei tule sanoneeksi jotain, mitä ei tarkoita. Jos voisin, kertoisin muiden tarinoita. Siitä lähtien, kun noin viikko sitten uutisoitiin lähisuhdeväkivaltaan liittyvien lievien pahoinpitelyiden siirtyvän virallisen syytteen alaisiksi, olen yrittänyt kasata tekstiä siitä, mistä ehkä parhaimmillaan voi olla kyse. Ehkä jossain vaiheessa.
Artikkelilinkkien määrän kasvu ei johdu pelkästään lisääntyneestä ajasta tietokoneen äärellä ja aina uusista syntyvistä ja löytyvistä nettimedioista. Suuren Taantuman myötä Ylen Sanomat ovat tehneet yhteiskunnallisista ongelmista suorastaan trendikkäitä, ja nyt köyhyysuutisointeihinkin on helpompi saada huomiota herättävää kuvitusta - bongaa vain ensimmäisen kyhjöttävän mummon Manskulta. Ennen piti ylittää piiiitkänpitkä silta löytääkseen riittävän rähjäisiä ja kuvaajalle juuri oikealla hetkellä irvistäviä juoppoja, jotta ilman kuvatekstiäkin tulisi selväksi, millainen on köyhän ja normaalin ero. Haluaisin seilata trendin aallonharjalla ja nähdä nämä kuvat, mutta maanantain Hesaria ei löydy enää kuin roskiksista. Ja niistä roskiksista taas ei löydy ruokaa, joten en vaivaudu.
Köyhyys, kurjuus ja hätä ovat taas eri asioita kuin ennen. Ennen sanottiin, ettei Suomessa ole oikeita köyhiä, koska meillä on maailman paras sosiaaliturva. Nyt sanotaan, ettei Itä-Euroopasta tule oikeasti köyhiä, jos kerran on varaa tulla tänne ja lähettää kerjuukolikot kotimaahan. Romanikaan ei enää tarkoita isohameista mustalaisnaista, vaan ryysyistä myttyä alikulkusillan alla. Kieli ei ehkä muutu, mutta sanojen merkitys muuttuu kokemusten myötä.
Köyhyys muuttuu samalla tavalla. Kurjuuden avaruus laajenee jokaisesta uudesta kolutusta virastosta, hyväätarkoittavan katastrofaalisesta säädöksestä, Björn Wahlroosin lausunnosta, uudesta tuttavuudesta ja kuulumistenvaihdosta. Uutisotsikoiden metsästys yhden vaivaisen blogin teema-arkiston takia ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi menettää ainoaa lohduttavaa asiaa: tietämättömyyttä. Se, joka sanoi tiedon olevan valtaa, oli idiootti.
Näistä sanoista tuli mieleen muutama ihminen, joista yksi poistui vähän aikaa sitten:
Mä oon koditon, uupunut
pois ajettu, langennut
nyt enää vieraat porttikongit ja puistot
syliinsä ottaa mut
niin tämä katu on hellä, se ei sano
ite kaiken oot pilannut
Ja päivä tää ei lopu
sekunnit ei häviä
mun elämä on ruma
ajatukset hävettäviä
päänsä kääntää pois
joku satunnainen kävijä
yksinsensä itkeskelevät
on häviäjiä
(Maija Vilkkumaa)
R.I.P. Epe - Harmi, ettet nähnyt kesää. Beati pauperes; et quid solutis est beatius curis...
perjantai 21. toukokuuta 2010
Sosiaalipalvelua ja mielivaltamasturbaatiota
Helsingin Sanomien torstain pääkirjoitussivulla oli teksti (Sosiaaliasiamiehet kohtaavat arjen epäkohdat (HS 20.05.10)), jonka lukemisen jälkeen monen sosiaalityöntekijän ja soster-lautakunnan jäsenen sopisi vilkuilla häpeissään peiliin. Sikäli mikäli varsinkaan lautakunnissa häpeää tunnetaan.
"Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.
Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa."
Ensimmäinen sosiaalitoimistoni hädintuskin täysi-ikäisenä oli silloinen Esto, asunnottomien ja muiden erityissosiaalityön tarpeessa olevien erityissosiaalitoimisto Hakaniemessä. Asunnottomuus oli väliaikaista, mutta jo muutaman kuukauden asiakkuus Estossa teki selväksi, mikä on sosiaalitoimen asiakkaan paikka.
Odotushuoneessa oli oltava klo 08 jonottamassa. Myöhemmin tulleilta evättiin usein palvelu siltä päivältä "myöhästymisen" perusteella, vaikka jonoa olisi ollut jäljellä vielä tunteja. Ellei jaksanut odottaa koko päivää, ellei saanut istumapaikkaa ja jalkoja särki tai ellei tuntien jonottamisen jälkeen tiskillä todettukaan asiaa käsittelemisen arvoiseksi tai jos kyseisen vastuualueen työntekijä oli poissa, oli edessä taas uusi aamu Hakaniemen harmaudessa. Nykyaikana samaan asiointikäytäntöön ei toivottavasti törmää muualla kuin tietääkseni Rovaniemellä.
Ensimmäisellä sosiaalityöntekijän tapaamisella päätin sen olevan viimeinen siinä toimistossa. Toisen asteen iltaopinnot olivat loppusuoralla, ja sosiaalityöntekijä tenttasi jatkosuunnitelmia. Jos löytäisin asunnon voisi sosiaalitoimisto avustaa kohtuullisissa takuuvuokrissa, mutta muuten jatkossa edellytettäisiin aktiivista työnhakua. Ymmärränhän, että toimeentulotuki ei ole opintojen rahoittamista varten, ja että tässä maassa on itse asiassa "aivan liikaa" lukion käyneitä. (Silloisille) suunnitelmille valtiotieteiden opinnoista hymähdettiin huvittuneesti ja tokaistiin, että lopeta se lukio ja mene töihin.
"Tässä maassa on ihan liikaa ylikoulutettuja työttömiä, jotka eivät ole ihan ajatelleet hakiessaan opiskelupaikkaa", täti ilmoitti ja neuvoi toisen asteen vaihtoehdoksi aamuyösiivoamista, sitä kun voisi tehdä ilman "turhia koulutuksia". Kysyin uteliaana tädin omaa koulutusta, ja vastaus oli tietenkin ylpeä "minä olen valtiotieteen maisteri".
Odotushuoneeseen vaelsi aamuisin krapulaisten, sairaiden ja asunnottomien kurja kavalkadi, jotka eivät olleet saaneet päätöksiään paperilla, joiden soittopyyntöihin ei oltu vastattu, joiden toimeentulotukea ei oltu maksettu päätöksestä huolimatta, jotka olivat kuukausia yrittäneet saada aikaa sosiaalityöntekijälle, jotka itkivät, puhuivat itsekseen, menettivät hermojaan ja kannettiin ulos tai jotka käännytettiin tuntien odotuksen jälkeen pois "johonkin muualle". Kerran kysyin sosiaaliasiamiehen yhteystietoja etsittyäni niitä turhaan ilmoitustauluilta ja esitteistä, mutta sosiaaliasiamiestä ei virkailijan mukaan "ollut olemassa".
Sittemmin olen muutamissa sosiaalitoimistoissa pyytänyt paikallisen sosiaaliasiamiehen yhteystietoja tai tietoa toimeentulotukipäätöksen valitusketjusta asiakkaiden näkyville ilmoitustaululle, mutta sosiaaliasiamiehen palveluista tiedottaminen ei mm. eräässä maakuntakaupungissa kuulu sosiaalitoimen tehtäviin. Toisaalta jossakin muualla toivomusta pidettiin tervetulleena asiakaspalautteena.
Hankalinta sosiaalitoimen kanssa asioinnissa ovat paikalliset käytännöt. Niiden sitovuus ja painoarvo suhteessa valtakunnallisiin yleisohjeisiin vaihtelevat, ja käytännöt saattavat olla täysin erilaisia jo saman paikkakunnan eri toimistoissa. Kelan tavoin myöskään sosiaalitoimi ei tiedota käytäntöjen muuttumisesta asiakkaille, lukuunottamatta ehkä ryppyistä aanelosta tai post-it-lappua vahtimestarin pleksikopin ikkunassa, ja muutokset selviävät vasta hakemuksen/maksusitoumuspyynnön palautuessa hidastettuna bumerangina parin viikon päästä, ilman päätöstä ja pahimmillaan ilman mitään selitystä. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen selviää, että jonkin uuden käytännön mukaan hakemus oli puutteellinen, liite vanhentunut tai mitä milloinkin.
Valitinkin tästä jo taannoin, mutta kiroilen edelleen käytäntömuutosta, jonka mukaan lääkkeisiin apteekista haettava hinta-arvio on toimitettava sosiaalitoimistoon saman päivän aikana ja noudettava ja käytettävä maksusitoumus vuorokauden sisällä hinta-arvion hakemisesta. Syynä on kuulemma lääkevalmisteiden hintojen jatkuva muuttuminen. Lääkekulujen korvaamisen ja maksusitoumusten ohella ehkä härskeimmin toimistojen ja kuntien välillä vaihteleva käytäntö koskee veronpalautuksia ja sitä osuutta, minkä asiakas joissakin paikoissa saa pitää ylimääräisenä tulona. Toisaalla veronpalautuksista katsotaan tuloksi jokaikinen penni, toisaalla ei mitään ja toisaalla niistä jätetään huomioimatta esim. 100e taloutta kohti riippumatta taloudessa asuvien määrästä tai henkilöiden välisistä suhteista.
Paikallisista tai toimistokohtaisista käytännöistä ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedoteta kirjallisesti. Jos kunnallisiksi tarkoitettuja ohjeistuksia ylipäätään on, vain harva kunta luovuttaa nivaskaa asiakkaalle edes pyydettäessä. Edellinen toimistoni piti paikallisia ohjeistuksia "salaisina asiakirjoina", Turun sosiaalitoimi taas rinnastaa toimeentulotukiohjeistuksensa suullisiin ohjeistuksiin ja katsoo niiden silloin jäävän julkisuuslain tarkoittamien asiakirjojen ulkopuolelle. Eri toimistojen asiakkaiden on yleensä mahdotonta tietää, mitkä keskenään ristiriitaisista linjauksista ovat sosiaali- ja terveyslautakunnan tms. linjausten mukaisia, tai onko kyseessä ylipäätään oikea hyväksytty käytäntö vai etuuskäsittelijän omaa mielivaltamasturbaatiota. Käytäntöjen suhteen ei anneta valitusoikeutta, ja tarvittaessa räikeimmätkin niistä voidaan kuitata sosiaaliasiamiehelle tai toimittajalle yksittäistapauksina.
"Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä."
Toimeentulotuen ja siihen liittyvien sosiaalipalveluiden suurin ongelma ovat juuri alueelliset erot ja räikeät vaihtelut tuen myöntämisperusteissa, käsittelyajoissa ja käytännöissä. Valtakunnalliset toimeentulotukiohjeet löytyvät netistä, mutta kunnallisella tasolla niitä pidetään ohjeellisina, ja kunnalliset ohjeistukset ovat usein ristiriidassa valtakunnallisten kanssa. Yhdellä paikkakunnalla sosiaalitoimisto korvaa enintään yhden, toisella kolmen kuukauden takuuvuokran; toisaalla työttömälle korvataan automaattisesti paikallisliikenteen kausikortti, toisaalla yritetään vähentää aktivointitoimenpiteen (9e/työpäivä) ylläpitokorvauksetkin toimeentulotuesta; tuolla päätös tehdään viikossa mutta rahojen siirto kestää kaksi lisää, ja siellä pelkkään päätökseenkin menee koko kesä eikä kirjallista saa lainkaan. Toisaalla lääkkeisiin ei myönnetä maksusitoumuksia lainkaan, toisaalla sen saa pikkuostoksiinkin odottaessa.
Käytäntöjen merkitystä vähätellään niin sosiaalitoimessa kuin lautakunnissakin. Loppujen lopuksi ne ja niiden yllättävät muutokset pahimmassa tapauksessa estävät tuensaannin kokonaan.
Myös Kela on muuttanut käytäntöään kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien poissaolojen sanktioinnissa. Ennen kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa olevilta vähennettiin poissaolopäiviltä pelkkä ylläpitokorvaus, mutta nykyään poissaolopäivinä ei ole oikeutettu työttömyysturvaan lainkaan ja työmarkkinatuesta vähennetään niiden osalta koko 25,63e, ellei asiakkaalla ole lääkärin kirjoittamaa sairaslomatodistusta.
Käytännössä poissaolopäiviltä vähennetyn työttömyyskorvauksen kuittaa sosiaalitoimisto toimeentulotukena - vähän kuin valtion tueksi kunnille kulkeutuva aktivointilisä käänteisenä. Työttömän roolina on vain toimia rahansiirtojen välikappaleena kuntien ja valtion välillä, vaikkei itse näe penniäkään ylimääräistä.
Työmarkkinatuen tarveharkinta tapetilla eduskunnassa (Yle 20.05.10)
EK haluaa lukukausimaksut korkeakouluihin (KU 20.05.10)
"Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.
Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa."
Ensimmäinen sosiaalitoimistoni hädintuskin täysi-ikäisenä oli silloinen Esto, asunnottomien ja muiden erityissosiaalityön tarpeessa olevien erityissosiaalitoimisto Hakaniemessä. Asunnottomuus oli väliaikaista, mutta jo muutaman kuukauden asiakkuus Estossa teki selväksi, mikä on sosiaalitoimen asiakkaan paikka.
Odotushuoneessa oli oltava klo 08 jonottamassa. Myöhemmin tulleilta evättiin usein palvelu siltä päivältä "myöhästymisen" perusteella, vaikka jonoa olisi ollut jäljellä vielä tunteja. Ellei jaksanut odottaa koko päivää, ellei saanut istumapaikkaa ja jalkoja särki tai ellei tuntien jonottamisen jälkeen tiskillä todettukaan asiaa käsittelemisen arvoiseksi tai jos kyseisen vastuualueen työntekijä oli poissa, oli edessä taas uusi aamu Hakaniemen harmaudessa. Nykyaikana samaan asiointikäytäntöön ei toivottavasti törmää muualla kuin tietääkseni Rovaniemellä.
Ensimmäisellä sosiaalityöntekijän tapaamisella päätin sen olevan viimeinen siinä toimistossa. Toisen asteen iltaopinnot olivat loppusuoralla, ja sosiaalityöntekijä tenttasi jatkosuunnitelmia. Jos löytäisin asunnon voisi sosiaalitoimisto avustaa kohtuullisissa takuuvuokrissa, mutta muuten jatkossa edellytettäisiin aktiivista työnhakua. Ymmärränhän, että toimeentulotuki ei ole opintojen rahoittamista varten, ja että tässä maassa on itse asiassa "aivan liikaa" lukion käyneitä. (Silloisille) suunnitelmille valtiotieteiden opinnoista hymähdettiin huvittuneesti ja tokaistiin, että lopeta se lukio ja mene töihin.
"Tässä maassa on ihan liikaa ylikoulutettuja työttömiä, jotka eivät ole ihan ajatelleet hakiessaan opiskelupaikkaa", täti ilmoitti ja neuvoi toisen asteen vaihtoehdoksi aamuyösiivoamista, sitä kun voisi tehdä ilman "turhia koulutuksia". Kysyin uteliaana tädin omaa koulutusta, ja vastaus oli tietenkin ylpeä "minä olen valtiotieteen maisteri".
Odotushuoneeseen vaelsi aamuisin krapulaisten, sairaiden ja asunnottomien kurja kavalkadi, jotka eivät olleet saaneet päätöksiään paperilla, joiden soittopyyntöihin ei oltu vastattu, joiden toimeentulotukea ei oltu maksettu päätöksestä huolimatta, jotka olivat kuukausia yrittäneet saada aikaa sosiaalityöntekijälle, jotka itkivät, puhuivat itsekseen, menettivät hermojaan ja kannettiin ulos tai jotka käännytettiin tuntien odotuksen jälkeen pois "johonkin muualle". Kerran kysyin sosiaaliasiamiehen yhteystietoja etsittyäni niitä turhaan ilmoitustauluilta ja esitteistä, mutta sosiaaliasiamiestä ei virkailijan mukaan "ollut olemassa".
Sittemmin olen muutamissa sosiaalitoimistoissa pyytänyt paikallisen sosiaaliasiamiehen yhteystietoja tai tietoa toimeentulotukipäätöksen valitusketjusta asiakkaiden näkyville ilmoitustaululle, mutta sosiaaliasiamiehen palveluista tiedottaminen ei mm. eräässä maakuntakaupungissa kuulu sosiaalitoimen tehtäviin. Toisaalta jossakin muualla toivomusta pidettiin tervetulleena asiakaspalautteena.
Hankalinta sosiaalitoimen kanssa asioinnissa ovat paikalliset käytännöt. Niiden sitovuus ja painoarvo suhteessa valtakunnallisiin yleisohjeisiin vaihtelevat, ja käytännöt saattavat olla täysin erilaisia jo saman paikkakunnan eri toimistoissa. Kelan tavoin myöskään sosiaalitoimi ei tiedota käytäntöjen muuttumisesta asiakkaille, lukuunottamatta ehkä ryppyistä aanelosta tai post-it-lappua vahtimestarin pleksikopin ikkunassa, ja muutokset selviävät vasta hakemuksen/maksusitoumuspyynnön palautuessa hidastettuna bumerangina parin viikon päästä, ilman päätöstä ja pahimmillaan ilman mitään selitystä. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen selviää, että jonkin uuden käytännön mukaan hakemus oli puutteellinen, liite vanhentunut tai mitä milloinkin.
Valitinkin tästä jo taannoin, mutta kiroilen edelleen käytäntömuutosta, jonka mukaan lääkkeisiin apteekista haettava hinta-arvio on toimitettava sosiaalitoimistoon saman päivän aikana ja noudettava ja käytettävä maksusitoumus vuorokauden sisällä hinta-arvion hakemisesta. Syynä on kuulemma lääkevalmisteiden hintojen jatkuva muuttuminen. Lääkekulujen korvaamisen ja maksusitoumusten ohella ehkä härskeimmin toimistojen ja kuntien välillä vaihteleva käytäntö koskee veronpalautuksia ja sitä osuutta, minkä asiakas joissakin paikoissa saa pitää ylimääräisenä tulona. Toisaalla veronpalautuksista katsotaan tuloksi jokaikinen penni, toisaalla ei mitään ja toisaalla niistä jätetään huomioimatta esim. 100e taloutta kohti riippumatta taloudessa asuvien määrästä tai henkilöiden välisistä suhteista.
Paikallisista tai toimistokohtaisista käytännöistä ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedoteta kirjallisesti. Jos kunnallisiksi tarkoitettuja ohjeistuksia ylipäätään on, vain harva kunta luovuttaa nivaskaa asiakkaalle edes pyydettäessä. Edellinen toimistoni piti paikallisia ohjeistuksia "salaisina asiakirjoina", Turun sosiaalitoimi taas rinnastaa toimeentulotukiohjeistuksensa suullisiin ohjeistuksiin ja katsoo niiden silloin jäävän julkisuuslain tarkoittamien asiakirjojen ulkopuolelle. Eri toimistojen asiakkaiden on yleensä mahdotonta tietää, mitkä keskenään ristiriitaisista linjauksista ovat sosiaali- ja terveyslautakunnan tms. linjausten mukaisia, tai onko kyseessä ylipäätään oikea hyväksytty käytäntö vai etuuskäsittelijän omaa mielivaltamasturbaatiota. Käytäntöjen suhteen ei anneta valitusoikeutta, ja tarvittaessa räikeimmätkin niistä voidaan kuitata sosiaaliasiamiehelle tai toimittajalle yksittäistapauksina.
"Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä."
Toimeentulotuen ja siihen liittyvien sosiaalipalveluiden suurin ongelma ovat juuri alueelliset erot ja räikeät vaihtelut tuen myöntämisperusteissa, käsittelyajoissa ja käytännöissä. Valtakunnalliset toimeentulotukiohjeet löytyvät netistä, mutta kunnallisella tasolla niitä pidetään ohjeellisina, ja kunnalliset ohjeistukset ovat usein ristiriidassa valtakunnallisten kanssa. Yhdellä paikkakunnalla sosiaalitoimisto korvaa enintään yhden, toisella kolmen kuukauden takuuvuokran; toisaalla työttömälle korvataan automaattisesti paikallisliikenteen kausikortti, toisaalla yritetään vähentää aktivointitoimenpiteen (9e/työpäivä) ylläpitokorvauksetkin toimeentulotuesta; tuolla päätös tehdään viikossa mutta rahojen siirto kestää kaksi lisää, ja siellä pelkkään päätökseenkin menee koko kesä eikä kirjallista saa lainkaan. Toisaalla lääkkeisiin ei myönnetä maksusitoumuksia lainkaan, toisaalla sen saa pikkuostoksiinkin odottaessa.
Käytäntöjen merkitystä vähätellään niin sosiaalitoimessa kuin lautakunnissakin. Loppujen lopuksi ne ja niiden yllättävät muutokset pahimmassa tapauksessa estävät tuensaannin kokonaan.
Myös Kela on muuttanut käytäntöään kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien poissaolojen sanktioinnissa. Ennen kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa olevilta vähennettiin poissaolopäiviltä pelkkä ylläpitokorvaus, mutta nykyään poissaolopäivinä ei ole oikeutettu työttömyysturvaan lainkaan ja työmarkkinatuesta vähennetään niiden osalta koko 25,63e, ellei asiakkaalla ole lääkärin kirjoittamaa sairaslomatodistusta.
Käytännössä poissaolopäiviltä vähennetyn työttömyyskorvauksen kuittaa sosiaalitoimisto toimeentulotukena - vähän kuin valtion tueksi kunnille kulkeutuva aktivointilisä käänteisenä. Työttömän roolina on vain toimia rahansiirtojen välikappaleena kuntien ja valtion välillä, vaikkei itse näe penniäkään ylimääräistä.
Työmarkkinatuen tarveharkinta tapetilla eduskunnassa (Yle 20.05.10)
EK haluaa lukukausimaksut korkeakouluihin (KU 20.05.10)
tiistai 11. toukokuuta 2010
Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.
Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita
"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."
Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.
Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?
Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.
En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.
Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.
Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.
Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.
Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.
Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.
Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.
Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.
REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.
Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?
Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?
En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.
"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."
Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.
Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?
Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.
En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.
Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.
Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.
Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.
Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.
Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.
Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.
Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.
REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.
Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?
Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?
En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Kyräilyn ja karttelun kadut
Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto keräsi ostoskeskuksissa tempausmuotoisesti hyväkuntoisia leluja ja pelejä vähävaraisille ja lastensuojelun piirissä oleville lapsiperheille, monet vanhemmat nykivät kiireesti lapsensa keruupisteen ohi ja yrittivät kiinnittää lasten huomion muualle. "Kato Annukka, tuolla on jätskipiste!". Ohikulkevien, tiukasti eteenpäin tuijottavien aikuisten kasvoissa kyräili vaivautuneisuus, ja tällä kauppareissulla kartteleva katse pyrittiin penkeillä hengailevien densojen lisäksi suuntaamaan pois myös niistä, jotka rennosti hymyssäsuin tai ehkä vaivautuneina punastellen kiikuttivat kasaamiaan lelukasseja kerääjille.
Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.
Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.
Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.
Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)
Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.
Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.
Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.
Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.
Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.
Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.
Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.
Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.
Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.
Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.
Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.
Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.
Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.
Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.
Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.
Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)
Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.
Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.
Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.
Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.
Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.
Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.
Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.
Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.
Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.
Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.
Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.
Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Hiljainen hetki
Sanktiot eivät kannusta työttömiä (Yle 19.04.10)
Luin ensin väärin. Ihmettelin, joko tosiaan ovat ymmärtäneet, ettei tukien menettäminen jokaisen saadun palkkaeuron myötä motivoi. Vasta sana sanktio selvensi, että kyse olikin niistä tuenalennuksista, mitä seuraa ellei hae töitä ja osallistu työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.
Jos ei mene töihin, saa tukisummassa näkyviä sanktioita, ja tuista vähennetään 20-40%. Jos menee töihin, tukisummista vähennetään pahimmillaan 100%. Ei yllätä, että osa-aikaisesta tai väliaikaisesta töihinmenosta seuraavat työttömyysturvan uudelleenkäsittelyt ja tukien menetys pelottavat enemmän kuin viidenneksen tukivähennys.
Ymmärrettyäni mistä jutussa puhuttiin olin hetken aikaa sanaton.
Luin ensin väärin. Ihmettelin, joko tosiaan ovat ymmärtäneet, ettei tukien menettäminen jokaisen saadun palkkaeuron myötä motivoi. Vasta sana sanktio selvensi, että kyse olikin niistä tuenalennuksista, mitä seuraa ellei hae töitä ja osallistu työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.
Jos ei mene töihin, saa tukisummassa näkyviä sanktioita, ja tuista vähennetään 20-40%. Jos menee töihin, tukisummista vähennetään pahimmillaan 100%. Ei yllätä, että osa-aikaisesta tai väliaikaisesta töihinmenosta seuraavat työttömyysturvan uudelleenkäsittelyt ja tukien menetys pelottavat enemmän kuin viidenneksen tukivähennys.
Ymmärrettyäni mistä jutussa puhuttiin olin hetken aikaa sanaton.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Liikamakua
Terveydenhoitokulujen kattaminen sosiaaliturvalla on joillakin paikkakunnilla vajaakuntoisille, liikuntarajoitteisille ja muuten sairaille varsinainen leipään leivottu kivi hyvinvointivaltion viimeisellä ehtoollisella. Kunnan sosiaalitoimi on lisännyt päälle kirsikan rajoittamalla sekä ennakkoon hankittavien hinta-arvioiden että maksusitoumusten voimassaoloaikoja - lääkkeiden hinnat muuttuvat niin usein, sanovat. Erilaisten virasto-ongelmien kasauduttua lyhyen ajan sisällä teki mieli huutaa, hajottaa poistyöntäviä pleksitiskejä tai edes valittaa kirjallisesti mihin tai kenelle tahansa. Yksinkertaisista asioista on tehty taas vaikeampia yksinkertaisille ihmisille, joille asiat ovat ennestäänkin vaikeita.
Kunnan sosiaalitoimella on ollut tapana vaatia jokaista lääkemaksusitoumusta varten uusi hinta-arvio riippumatta siitä, onko lääkitys jatkuva tai onko hinta aina sama. Maksusitoumuslääkkeisiin tarvittavat kaksi apteekkikäyntiä ja kaksi visiittiä fattaan sai ennen hoidettua samalla reissulla muiden asioiden kanssa silloin, kun seuduille oli muutakin asiaa.
Lääkevalmisteiden hintavaihtelu on kuitenkin uuden linjauksen mukaan niin tiuhaa, että hinta-arvio täytyy jatkossa toimittaa sosiaalitoimistoon saman päivän aikana, ja ellei maksusitoumusta nouda ja käytä seuraavana päivänä, se vanhenee. Ennen maksusitoumukset olivat sentään voimassa sen toimeentulotukikuukauden loppuun, jonka aikana maksusitoumus oli myönnetty.
Sosiaalitoimen käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä julkisen terveydenhuollon puolelta määrättyihin reseptilääkkeisiin vaihtelevat kunnittain ja pahimmillaan jopa saman toimiston työntekijöiden välillä. Aiemmilla asuinpaikkakunnillani lääkkeisiin sai maksusitoumuksen yksinkertaisesti esittämällä reseptin sosiaalitoimiston tiskillä ja täyttämällä lomakkeeseen lääkkeiden about-hinnan. Tuensaajapotilaan kannalta järjestelmä oli toimiva ja looginen: uusimattomaankin reseptiin sai maksusitoumuksen, koska jos reseptiä ei syystä tai toisesta uusita ei synny kulujakaan. Ja koska reseptistä riitti toimistolle kopio, sai reseptin uusittua toimeentulotuen käsittelyn aikana ja haettua lääkkeet tarpeen mukaan ilman viivytyksiä.
Täällä reseptilääkkeiden hankkiminen sosiaalitoimiston maksusitoumuksella vaatii yhteensä viisi asiointikäyntiä. Kun resepti on saatu terveyskeskuksesta noudetaan apteekista hinta-arvio, joka toimitetaan alkuperäisen reseptin kanssa sosiaalitoimistoon. Sittarin saa seuraavana päivänä, ja lopuksi seistään hikisenä apteekin reseptijonossa karvalakkipappojen riidellessä lääkevaihdosta. "Minä haluan hammassärkyyni Buranaa enkä mitään ipumakseja! Se halvempi ei toimi, kyllä minä olen kokeillut!" Maksusittarikikkailu on turhauttava toimenpide, ja kodin, tk:n, apteekin ja sossun siirtymävälit matkakuluineen motivoivat ostamaan lääkkeet omalla rahalla ja laskuttamaan kulut takautuvasti, vaikka se tarkoittaisikin viittä päivää vedellä ja leivällä.
Sain työkeikan, ehkä. Pitkän päivän päätteeksi käteeni ehkä sujautetaan jokin seteli, ja muutaman vuorokauden sisällä valuutta jatkaa jotakuinkin täysimääräisenä kiertokulkuaan valtiontalouden ylläpitoon. Ensimmäiseksi kävelen verokorttiyhteiskunnan rakenteita romuttava seteli taskussani sisään yhdestä niistä ovista, joista varattomilla ei ole asiaa ja leikkautan hiukset parturikampaamossa ensimmäistä kertaa vuoteen. Käynnistä tulee neljäs maksullinen tällä vuosituhannella.
Oli mustaa, harmaata tai valkoista, kaikki raha tulee nyt tarpeeseen, jotta voin kietoutua itsepetokseen ja elää huoletonta just tätä päivää just nyt, kun postien seasta löytyi pahaenteinen kirje Kelalta ja seuraava arkipäivä on siis valmiiksi pilalla. Syksyllä työvoimaneuvoja kyseli rutiininomaisesti opintojen keskeytystodistusta ja lupasin hoitaa asian kun vain ehdin ja muistan. Sen toimitukselle ei asetettu eräpäivää tai muutenkaan juuri kuumotettu, työnhaku pysyi normaalisti voimassa, työelämävalmennussopimus hyväksyttiin ja ylläpitokorvaukset tulivat normaalisti tilille.
Syksy ja kevät ovat olleet mielenterveyden, asumisen ja perusturvallisuudentunteen kannalta tuskaisen kaoottisia. Rämmin kuukausia päivän kerrallaan yöpaikasta ja kriisistä toiseen ja pysyin kasassa turvautumalla duuniin ja sen tarjoamaan sosiaaliseen tukiverkkoon. Hoitoon hakeutumisen kivinen tie oli ennestään riittävän kuljettu evättyjen kuntsareiden ja terapioiden umpikujiin asti enkä halunnut sairaslomaa. Ehkä olisi pitänyt, koska minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Kela totesi tehneensä virheen myönnettyään työmarkkinatukea puuttuvasta keskeytystodistuksesta huolimatta. "Virheen" takia puolen vuoden aikana on Kelan mukaan tapahtunut tukien "liikamakua" [sic]. Halusivat hyväksyntäni oikaisupäätökselle, jonka sisältöä ei kerrottu. Voivatko "liikamaku" ja "oikaisu" viitata mihinkään muuhun kuin takaisinperintään, ja jos niin mihin?
Hallintolain mukaan vastaanottajan katsotaan saaneen kirjeen seitsemän vuorokauden sisällä päiväyksestä. Kela oli siis jättänyt vastausaikaa 2-3 arkipäivää, ja kun vielä hain postini poste restantesta vasta reilun viikon tauon jälkeen, palautuspäivä oli jo ollutta ja mennyttä. Myös työnhaku oli (huomaamattani, oma moka) katkennut välittömästi työelämävalmennuksen jälkeen, joten koko tilanne vaatii antaumuksellisia Kela- ja työkkärikäyntejä ja intensiivisiä puheluita numeroihin, joissa jonotuskin maksaa. Yritin päästä prosessissa alkuun, mutta perillä työkkärin ovessa kerrottiin yli 25-vuotiaiden palveluiden siirtyneen kokonaisuudessaan toiselle puolen kaupunkia. Alle 25-vuotiaitakaan varten ei ollut esimerkiksi asiointitiskiä, enkä löytänyt yhtään työntekijää jolta kysyä edes soveltuvia puhelinnumeroita aikuispuolelle.
Asennoidun suosiolla siihen, etten koskaan näe vielä maksamatta olevia ylläpitokorvauksia ja aktivointilisiä, mutta jännitän miten Kela toimii puolen vuoden "liikamakujen" suhteen. Selvittely saa jatkua maanantaina, nyt voin vain yrittää saada lisäaikaa vetoamalla hallintolakiin ja selvittää pykäläryteiköstä mahdollisia seurauksia.
Kelan tuntien - ja jos hallintolaista mitään muistan - ei hyväksyttäväksi lähetettävä oikaisupäätös ole sisällöltään oikeastaan koskaan asiakkaan kannalta myönteinen, koska asiakkaalle selkeän myönteisiä päätöksiä ei tarvitsisi hyväksyttää.
Ensi viikosta tulee rankka. Viikonloppu aikaa jalostaa unetonta ahdistusraivoa tiiviin peräänantamattomaksi kärsivällisyydeksi, jolla selvitään vielä tästäkin tukikriisistä kunnialla ja veloitta.
Kunnan sosiaalitoimella on ollut tapana vaatia jokaista lääkemaksusitoumusta varten uusi hinta-arvio riippumatta siitä, onko lääkitys jatkuva tai onko hinta aina sama. Maksusitoumuslääkkeisiin tarvittavat kaksi apteekkikäyntiä ja kaksi visiittiä fattaan sai ennen hoidettua samalla reissulla muiden asioiden kanssa silloin, kun seuduille oli muutakin asiaa.
Lääkevalmisteiden hintavaihtelu on kuitenkin uuden linjauksen mukaan niin tiuhaa, että hinta-arvio täytyy jatkossa toimittaa sosiaalitoimistoon saman päivän aikana, ja ellei maksusitoumusta nouda ja käytä seuraavana päivänä, se vanhenee. Ennen maksusitoumukset olivat sentään voimassa sen toimeentulotukikuukauden loppuun, jonka aikana maksusitoumus oli myönnetty.
Sosiaalitoimen käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä julkisen terveydenhuollon puolelta määrättyihin reseptilääkkeisiin vaihtelevat kunnittain ja pahimmillaan jopa saman toimiston työntekijöiden välillä. Aiemmilla asuinpaikkakunnillani lääkkeisiin sai maksusitoumuksen yksinkertaisesti esittämällä reseptin sosiaalitoimiston tiskillä ja täyttämällä lomakkeeseen lääkkeiden about-hinnan. Tuensaajapotilaan kannalta järjestelmä oli toimiva ja looginen: uusimattomaankin reseptiin sai maksusitoumuksen, koska jos reseptiä ei syystä tai toisesta uusita ei synny kulujakaan. Ja koska reseptistä riitti toimistolle kopio, sai reseptin uusittua toimeentulotuen käsittelyn aikana ja haettua lääkkeet tarpeen mukaan ilman viivytyksiä.
Täällä reseptilääkkeiden hankkiminen sosiaalitoimiston maksusitoumuksella vaatii yhteensä viisi asiointikäyntiä. Kun resepti on saatu terveyskeskuksesta noudetaan apteekista hinta-arvio, joka toimitetaan alkuperäisen reseptin kanssa sosiaalitoimistoon. Sittarin saa seuraavana päivänä, ja lopuksi seistään hikisenä apteekin reseptijonossa karvalakkipappojen riidellessä lääkevaihdosta. "Minä haluan hammassärkyyni Buranaa enkä mitään ipumakseja! Se halvempi ei toimi, kyllä minä olen kokeillut!" Maksusittarikikkailu on turhauttava toimenpide, ja kodin, tk:n, apteekin ja sossun siirtymävälit matkakuluineen motivoivat ostamaan lääkkeet omalla rahalla ja laskuttamaan kulut takautuvasti, vaikka se tarkoittaisikin viittä päivää vedellä ja leivällä.
Sain työkeikan, ehkä. Pitkän päivän päätteeksi käteeni ehkä sujautetaan jokin seteli, ja muutaman vuorokauden sisällä valuutta jatkaa jotakuinkin täysimääräisenä kiertokulkuaan valtiontalouden ylläpitoon. Ensimmäiseksi kävelen verokorttiyhteiskunnan rakenteita romuttava seteli taskussani sisään yhdestä niistä ovista, joista varattomilla ei ole asiaa ja leikkautan hiukset parturikampaamossa ensimmäistä kertaa vuoteen. Käynnistä tulee neljäs maksullinen tällä vuosituhannella.
Oli mustaa, harmaata tai valkoista, kaikki raha tulee nyt tarpeeseen, jotta voin kietoutua itsepetokseen ja elää huoletonta just tätä päivää just nyt, kun postien seasta löytyi pahaenteinen kirje Kelalta ja seuraava arkipäivä on siis valmiiksi pilalla. Syksyllä työvoimaneuvoja kyseli rutiininomaisesti opintojen keskeytystodistusta ja lupasin hoitaa asian kun vain ehdin ja muistan. Sen toimitukselle ei asetettu eräpäivää tai muutenkaan juuri kuumotettu, työnhaku pysyi normaalisti voimassa, työelämävalmennussopimus hyväksyttiin ja ylläpitokorvaukset tulivat normaalisti tilille.
Syksy ja kevät ovat olleet mielenterveyden, asumisen ja perusturvallisuudentunteen kannalta tuskaisen kaoottisia. Rämmin kuukausia päivän kerrallaan yöpaikasta ja kriisistä toiseen ja pysyin kasassa turvautumalla duuniin ja sen tarjoamaan sosiaaliseen tukiverkkoon. Hoitoon hakeutumisen kivinen tie oli ennestään riittävän kuljettu evättyjen kuntsareiden ja terapioiden umpikujiin asti enkä halunnut sairaslomaa. Ehkä olisi pitänyt, koska minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Kela totesi tehneensä virheen myönnettyään työmarkkinatukea puuttuvasta keskeytystodistuksesta huolimatta. "Virheen" takia puolen vuoden aikana on Kelan mukaan tapahtunut tukien "liikamakua" [sic]. Halusivat hyväksyntäni oikaisupäätökselle, jonka sisältöä ei kerrottu. Voivatko "liikamaku" ja "oikaisu" viitata mihinkään muuhun kuin takaisinperintään, ja jos niin mihin?
Hallintolain mukaan vastaanottajan katsotaan saaneen kirjeen seitsemän vuorokauden sisällä päiväyksestä. Kela oli siis jättänyt vastausaikaa 2-3 arkipäivää, ja kun vielä hain postini poste restantesta vasta reilun viikon tauon jälkeen, palautuspäivä oli jo ollutta ja mennyttä. Myös työnhaku oli (huomaamattani, oma moka) katkennut välittömästi työelämävalmennuksen jälkeen, joten koko tilanne vaatii antaumuksellisia Kela- ja työkkärikäyntejä ja intensiivisiä puheluita numeroihin, joissa jonotuskin maksaa. Yritin päästä prosessissa alkuun, mutta perillä työkkärin ovessa kerrottiin yli 25-vuotiaiden palveluiden siirtyneen kokonaisuudessaan toiselle puolen kaupunkia. Alle 25-vuotiaitakaan varten ei ollut esimerkiksi asiointitiskiä, enkä löytänyt yhtään työntekijää jolta kysyä edes soveltuvia puhelinnumeroita aikuispuolelle.
Asennoidun suosiolla siihen, etten koskaan näe vielä maksamatta olevia ylläpitokorvauksia ja aktivointilisiä, mutta jännitän miten Kela toimii puolen vuoden "liikamakujen" suhteen. Selvittely saa jatkua maanantaina, nyt voin vain yrittää saada lisäaikaa vetoamalla hallintolakiin ja selvittää pykäläryteiköstä mahdollisia seurauksia.
Kelan tuntien - ja jos hallintolaista mitään muistan - ei hyväksyttäväksi lähetettävä oikaisupäätös ole sisällöltään oikeastaan koskaan asiakkaan kannalta myönteinen, koska asiakkaalle selkeän myönteisiä päätöksiä ei tarvitsisi hyväksyttää.
Ensi viikosta tulee rankka. Viikonloppu aikaa jalostaa unetonta ahdistusraivoa tiiviin peräänantamattomaksi kärsivällisyydeksi, jolla selvitään vielä tästäkin tukikriisistä kunnialla ja veloitta.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Paskaa voi kiillottaa
Yhtenä sadoista työttömistä päivistä röhnötin nautinnollisesti kylpytakki auki nojatuolissa juomassa kaljaa ja katselemassa juuri sitä kanavaa, mikä oli sattunut jäämään edelliseltä katsojalta auki. Myytinmurtajissa testattiin sanonnan "paskaa ei voi kiillottaa" todenperäisyyttä: eläintarhasta koottiin eksoottinen valikoima jätöksiä, joista pyöriteltyjä kakkakuulia hiottiin ja hinkattiin, ja lopuksi verrattiin eri eläinsuolistojen lopputuotteiden kiiltoa mittaamalla heijastustasoa kalliin näköisellä laitteella. Kuulista tulikin ajan kanssa varsin hienopintaisia ja sileitä; satunnaisia pintakarvoja lukuunottamatta alkuperää olisi voinut olla mahdoton arvata. Muistaakseni leijona voitti.
Onko näissä ohjelmissa jonkun mielestä mielekästä sisältöä? Tietysti on. Paskan kiillottamiseen liittyvää hokemaa kuitenkin aina joskus kuulee, ja oli korkea aika kumota sen todenperäisyys. Aina on niitä, jotka ovat varmoja itsestään ja kyvystään lukea ihmisiä ja ympäristöä, tulkita tapahtumia ja muodostaa oikeita mielipiteitä siitä, mikä milloinkin on sitä itseään. Alentuva ja itsetietoinen ääni kertoo Suomen sosiaaliturvan kannustavan laiskuuteen ja loisimiseen, miten kaikki me ponnistamme samalta viivalta yhtäläisillä mahdollisuuksilla tai miten yhteiskuntamme kaltoinkohdelluin väestöryhmä on todellisuudessa sosiaalipummien riistämä keskiluokkainen ja keski-ikäinen valkoinen mies, joka on ikänsä tehnyt töitä ja maksanut veroja. Nämä alempiarvoisia väheksyvät äänet ovatkin todennäköisesti oppineet yhteiskuntarakenteen perusasiat tuijottamalla sanomalehdistä ja peilistä kiillotettua paskaa.
Lopputuotteen estetisointi on yhteiskuntarauhan säilymiseksi ilmeisen tarpeellista, koska myös valtionhallinto työllistää alalle satoja tai tuhansia.
Loppujen lopuksi minkä tahansa saa kiiltämään, ellei muuten niin rahalla. Koistisilla riittää pilkkuun saakka seuraa ja kusipääkin ansaitsee alipalkatulta aspalta hyvää palvelua, jos rahat riittää. Ilmaiseksi tai työvoimahallinnollisella yhdeksän euron päiväkorvauksella tehtävä työ ei ansaitse arvostusta tekijälleen, joka pysyy edelleen yhteiskunnan velallisena, mutta täsmälleen samaa työtä TES:n mukaisella liksalla tekevä on kelpo veronmaksaja. Miten moni vapaaehtoisduunari, kotiäiti/perhepäivähoitaja, omaishoitaja tai työvoimatyöllistetty on saanut kuulla (ja aina samalla tavalla, vaivautuneen vähättelevästi) työstään puhuttaessa, miten "sehän nyt ei olekaan oikeaa työtä". Puuhastelua, sitähän se.
Onhan ihan eri asia, että saa oikeaa palkkaa. Ja sitäpaitsi tässä maassa oikeasta työstä maksetaan aina oikea palkka. Ei olla Neuvostoliitossa, ei.
Työ - palkkatyö - kiillottaa jo käsitteenä kaiken mihin koskee. Etenkin tekijänsä, mutta samalla tekijän kulutusvalinnat, tavan hoitaa perhesuhteita, alkoholinkulutuksen ja hienhajun. Se oikeuttaa paremmuuteen ihmisenä ja kansalaisena, parempaan palveluun, lepoon työn ulkopuolisten velvollisuuksien sijasta ja pyhittää palkansaajasta yhteiskunnan tukipilarin. Koulutus- ja uraputkesta pullahtanut suurten ikäluokkien vielä voimissaan oleva palkansaaja käy parhaillaan läpi kollektiivista kanonisointia, sopivasti ennen kuin pakettimatkat ja mökkimaasturit vaihtuvat vanhainkodin vaippoihin (jotka vaihtaa joku muu kuin minä) ja hilpeään neuroleptipöhnään, jota voidaan lisätä sitä mukaa kun potilas - anteeksi, asiakas - tuo julki tarpeitaan muutenkin kuin vaipoissa.
Tein yli kymmenen vuotta töitä kolmannella sektorilla; nuorisotyötä, ympäristökasvatusta, oikolukua, kielenkääntämistä, yhteiskuntakoulutusta, erityissosiaalityötä, viestintää, sovittelua. Vapaaehtoisena, joskus kertaluonteisella urakkapalkkiolla, viime vuosina lähinnä työvoimatoimiston yhdeksän euron päiväkorvauksella, mutta ne työt merkitsivät jotain. Eivätkä edes pelkästään minulle, vaan niille muille, joiden vuoksi töitä tehtiin ja jotka arvostivat meitä tekijöitä. Ilman vapaaehtoisia moni niistä töistä olisi jäänyt tekemättä ja johtanut tilanteisiin, jotka eivät ole yhteiskunnalle ilmaisia. Silti ne eivät virastojen ja useimpien kanssaihmisten silmissä olleet minkään arvoisia. Sen sijaan saan selkääntaputuksia ja "tiesinhän minä että joskus sinäkin vielä teet oikeita töitä" -kommentteja nyt, kun myyn täydellisen merkityksetöntä krääsää pimeällä palkalla. Se työ ei ole kellekään minkään muun kuin pienen käteisrahan arvoista, mutta silti se näköjään toisten silmissä kohottaa minut palkkatyön sädekehän valaisualueelle. Kunnon ihminen, kun tekee töitä eikä vain puuhastele tai luuhaa. Yläpuolelleni jää enää vain veronmaksaja.
Hesarin kolumnissa Häkkinen (31.03.10) kuittaili työn idean käyttömahdollisuuksista, ja ehkä pyhistä lehmistä onkin parasta kirjoittaa kepeitä kolumneja. Jos kiiltäviä kuulia heittää seinään, näkee mistä ne on tehty.
Salsamar: Mettä
mie lähin methän
halusin mennä sinne ihan yksin,
ja selvittää ajatuksia
sielä oli kauhean kaunista,
koskematonta ja ikuista
ihan ku sielä ei olis kukkaan koskaan ees käyny!
hämähäkinseitikki oli ihan ehjinä,
kastepisaroita koivunoksilla ja ruskan lehet
jo tippuneina maahan
vaikka kaikki paikat näyttää sielä melkein samalta,
niin on niissä kuitenki hirveästi eroja!
missään kohtaa ei ennää samalla tavalla elä sopusoinnussa
männyt jänkällä ja
sienet koivumettässä
poroja mie en tännään nähny,
ehkä ne oli kaikki menneet paremmille apajille syömhän
tai ehkä ne nukku kaikki yhessä kasassa,
semmosessa sanattomassa yhteisymmärrykessä
ei niistä kukhan uhittele turhaan
eikä puhu toisista pahhaa
sammaa ei voi sanoa meistä ihmisistä,
meistä, jokka täälä yritämmä selvitä.
vissiin tämä on sitä ihmiskunnan uhmaikkää,
ko kaikki on "mie itte!" eikä muka tarvi toisten apua
ja vaikka sitä apua hakiski, niin ketäpä se kiinnostaa
pelkästhän niitä, jokka siitä saa palkkaa
olemmieki sielä lääkärissä joskus käyny, eikä ne muuta
ku kirjottivat reseptejänsä ja anto sairaslommaa
miten muka voipii ihminen levätä rauhassa kotona,
ko tietää, että jos se toistuu, niin ei ole ennää sitä peruskalliota
jota työpaikakski joskus sanothan
emmie jaksa ellää pelkästhän siks, että voisin tehhä työtä
tai että saisin mahollisimman paljon rahhaa, jota sitte tuhlata.
jumalilla on kyllä mahoton huumorintaju,
tai sitte ihmiset on tehneet jotaki tosi pahhaa
ko elämästä ei ennää ees sais nauttia
siks mie sinne mettään lähin,
kuulostelemhan lintujen laulua ja
kattelemmaan hilloja
maistelemmaan ja ihhailemmaan,
miten jotaki näin kaunista on voinu syntyä
sielä se pakopaikka aina pyssyy, ei se minnekhän katoa
mettä on aina mettä, siihen ei voi kukhaan kajota
ei ees isot päättäjät, ko eihän niitä kiinnosta
jonku pienen kylän osa taivhan valtakunnasta
Onko näissä ohjelmissa jonkun mielestä mielekästä sisältöä? Tietysti on. Paskan kiillottamiseen liittyvää hokemaa kuitenkin aina joskus kuulee, ja oli korkea aika kumota sen todenperäisyys. Aina on niitä, jotka ovat varmoja itsestään ja kyvystään lukea ihmisiä ja ympäristöä, tulkita tapahtumia ja muodostaa oikeita mielipiteitä siitä, mikä milloinkin on sitä itseään. Alentuva ja itsetietoinen ääni kertoo Suomen sosiaaliturvan kannustavan laiskuuteen ja loisimiseen, miten kaikki me ponnistamme samalta viivalta yhtäläisillä mahdollisuuksilla tai miten yhteiskuntamme kaltoinkohdelluin väestöryhmä on todellisuudessa sosiaalipummien riistämä keskiluokkainen ja keski-ikäinen valkoinen mies, joka on ikänsä tehnyt töitä ja maksanut veroja. Nämä alempiarvoisia väheksyvät äänet ovatkin todennäköisesti oppineet yhteiskuntarakenteen perusasiat tuijottamalla sanomalehdistä ja peilistä kiillotettua paskaa.
Lopputuotteen estetisointi on yhteiskuntarauhan säilymiseksi ilmeisen tarpeellista, koska myös valtionhallinto työllistää alalle satoja tai tuhansia.
Loppujen lopuksi minkä tahansa saa kiiltämään, ellei muuten niin rahalla. Koistisilla riittää pilkkuun saakka seuraa ja kusipääkin ansaitsee alipalkatulta aspalta hyvää palvelua, jos rahat riittää. Ilmaiseksi tai työvoimahallinnollisella yhdeksän euron päiväkorvauksella tehtävä työ ei ansaitse arvostusta tekijälleen, joka pysyy edelleen yhteiskunnan velallisena, mutta täsmälleen samaa työtä TES:n mukaisella liksalla tekevä on kelpo veronmaksaja. Miten moni vapaaehtoisduunari, kotiäiti/perhepäivähoitaja, omaishoitaja tai työvoimatyöllistetty on saanut kuulla (ja aina samalla tavalla, vaivautuneen vähättelevästi) työstään puhuttaessa, miten "sehän nyt ei olekaan oikeaa työtä". Puuhastelua, sitähän se.
Onhan ihan eri asia, että saa oikeaa palkkaa. Ja sitäpaitsi tässä maassa oikeasta työstä maksetaan aina oikea palkka. Ei olla Neuvostoliitossa, ei.
Työ - palkkatyö - kiillottaa jo käsitteenä kaiken mihin koskee. Etenkin tekijänsä, mutta samalla tekijän kulutusvalinnat, tavan hoitaa perhesuhteita, alkoholinkulutuksen ja hienhajun. Se oikeuttaa paremmuuteen ihmisenä ja kansalaisena, parempaan palveluun, lepoon työn ulkopuolisten velvollisuuksien sijasta ja pyhittää palkansaajasta yhteiskunnan tukipilarin. Koulutus- ja uraputkesta pullahtanut suurten ikäluokkien vielä voimissaan oleva palkansaaja käy parhaillaan läpi kollektiivista kanonisointia, sopivasti ennen kuin pakettimatkat ja mökkimaasturit vaihtuvat vanhainkodin vaippoihin (jotka vaihtaa joku muu kuin minä) ja hilpeään neuroleptipöhnään, jota voidaan lisätä sitä mukaa kun potilas - anteeksi, asiakas - tuo julki tarpeitaan muutenkin kuin vaipoissa.
Tein yli kymmenen vuotta töitä kolmannella sektorilla; nuorisotyötä, ympäristökasvatusta, oikolukua, kielenkääntämistä, yhteiskuntakoulutusta, erityissosiaalityötä, viestintää, sovittelua. Vapaaehtoisena, joskus kertaluonteisella urakkapalkkiolla, viime vuosina lähinnä työvoimatoimiston yhdeksän euron päiväkorvauksella, mutta ne työt merkitsivät jotain. Eivätkä edes pelkästään minulle, vaan niille muille, joiden vuoksi töitä tehtiin ja jotka arvostivat meitä tekijöitä. Ilman vapaaehtoisia moni niistä töistä olisi jäänyt tekemättä ja johtanut tilanteisiin, jotka eivät ole yhteiskunnalle ilmaisia. Silti ne eivät virastojen ja useimpien kanssaihmisten silmissä olleet minkään arvoisia. Sen sijaan saan selkääntaputuksia ja "tiesinhän minä että joskus sinäkin vielä teet oikeita töitä" -kommentteja nyt, kun myyn täydellisen merkityksetöntä krääsää pimeällä palkalla. Se työ ei ole kellekään minkään muun kuin pienen käteisrahan arvoista, mutta silti se näköjään toisten silmissä kohottaa minut palkkatyön sädekehän valaisualueelle. Kunnon ihminen, kun tekee töitä eikä vain puuhastele tai luuhaa. Yläpuolelleni jää enää vain veronmaksaja.
Hesarin kolumnissa Häkkinen (31.03.10) kuittaili työn idean käyttömahdollisuuksista, ja ehkä pyhistä lehmistä onkin parasta kirjoittaa kepeitä kolumneja. Jos kiiltäviä kuulia heittää seinään, näkee mistä ne on tehty.
Salsamar: Mettä
mie lähin methän
halusin mennä sinne ihan yksin,
ja selvittää ajatuksia
sielä oli kauhean kaunista,
koskematonta ja ikuista
ihan ku sielä ei olis kukkaan koskaan ees käyny!
hämähäkinseitikki oli ihan ehjinä,
kastepisaroita koivunoksilla ja ruskan lehet
jo tippuneina maahan
vaikka kaikki paikat näyttää sielä melkein samalta,
niin on niissä kuitenki hirveästi eroja!
missään kohtaa ei ennää samalla tavalla elä sopusoinnussa
männyt jänkällä ja
sienet koivumettässä
poroja mie en tännään nähny,
ehkä ne oli kaikki menneet paremmille apajille syömhän
tai ehkä ne nukku kaikki yhessä kasassa,
semmosessa sanattomassa yhteisymmärrykessä
ei niistä kukhan uhittele turhaan
eikä puhu toisista pahhaa
sammaa ei voi sanoa meistä ihmisistä,
meistä, jokka täälä yritämmä selvitä.
vissiin tämä on sitä ihmiskunnan uhmaikkää,
ko kaikki on "mie itte!" eikä muka tarvi toisten apua
ja vaikka sitä apua hakiski, niin ketäpä se kiinnostaa
pelkästhän niitä, jokka siitä saa palkkaa
olemmieki sielä lääkärissä joskus käyny, eikä ne muuta
ku kirjottivat reseptejänsä ja anto sairaslommaa
miten muka voipii ihminen levätä rauhassa kotona,
ko tietää, että jos se toistuu, niin ei ole ennää sitä peruskalliota
jota työpaikakski joskus sanothan
emmie jaksa ellää pelkästhän siks, että voisin tehhä työtä
tai että saisin mahollisimman paljon rahhaa, jota sitte tuhlata.
jumalilla on kyllä mahoton huumorintaju,
tai sitte ihmiset on tehneet jotaki tosi pahhaa
ko elämästä ei ennää ees sais nauttia
siks mie sinne mettään lähin,
kuulostelemhan lintujen laulua ja
kattelemmaan hilloja
maistelemmaan ja ihhailemmaan,
miten jotaki näin kaunista on voinu syntyä
sielä se pakopaikka aina pyssyy, ei se minnekhän katoa
mettä on aina mettä, siihen ei voi kukhaan kajota
ei ees isot päättäjät, ko eihän niitä kiinnosta
jonku pienen kylän osa taivhan valtakunnasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
