Hurstin mielenilmaus 15.09.09 Helsingissä

Rauhanomainen mielenilmaus vähävaraisten tilanteen parantamiseksi

Tiistaina 15.09.2009 klo 12 Helsingissä eduskuntatalolla. Koollekutsujana Heikki Hursti.

Tällä hetkellä pieni symbolinenkin osallistuminen yhteiseen mielenilmaukseen saisi minulta kannatusta. Harmi, etten työharjoittelusta irtoa tuonne huomenna - muistelin alunperin mielenosoituksen olevan keskiviikkona. Vaikken uskokaan eduskuntatalon eteen kokoontumisilla olevan juuri vaikutusta suuntaan tai toiseen, haluaisin osoittaa solidaarisuutta tapahtuman järjestäjille - jotka muutenkin tekevät hyvää työtä muiden auttamiseksi - sekä kaikille niille, joita mielenilmauksen aihe ylipäätään koskee. En toivoisi, että vähävaraisten puolesta järjestetyssä tapahtumassa seisoisi vain kourallinen ihmisiä nostamassa esiin asioita, jotka vaikuttavat kymmenien tuhansien arkeen.

Ensi kuussa YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä 17.10. vietetään seitsemättätoista kertaa vuosittaista Asunnottomien yötä. Asunnottomien yön tapahtumia järjestetään yleensä monilla paikkakunnilla, ja ohjelma vaihtelee. Yleisintä taitaa olla, että torilla seisoo soppatykki ja tarjolla on kuumaa mehua ja lämpimiä vaatteita niille, joille kylmenevä alkutalvi tarkoittaa tarvetta muullekin kuin pitkille kalsareille.

Joillakin paikkakunnilla Asunnottomien yönä ohjelmaa saattaa olla pitkälle yöhön asti: musiikkia, puheita, videoesityksiä, performansseja. Hyvällä tuurilla on mahdollisuus tukea Vailla vakinaista asuntoa ry:n toimintaa esimerkiksi ostamalla sisällökkäästi painettu t-paita tai huppari.

Monilla paikkakunnilla Asunnottomien yönä on ollut mahdollisuus lahjoittaa asunnottomille lämpimiä vaatteita alkavaa talvea varten. Vuosia sitten kylmänä syksynä värjöttelin Hakaniemen torilla tulen ääressä katselemassa ihmisiä, joista joku kumarassa levottomasti liikkuen ja alahuuli vapisten kaappasi lämpimän takin ohuen flanellipaitansa päälle ja kietoi sen samantien tiukasti ympärilleen. Lämpimät vaatteet tekivät kauppansa; niiden ei tarvitse olla uusinta muotia tai kauniita, kunhan ovat puhtaita, lämpimiä ja ehjiä.

Olen viime vuosina ilahtunut siitä, että asunnottomuuteen liittyviä stereotypioita on julkisessa keskustelussa onnistuttu pikkuhiljaa murentamaan. Vaikka ensimmäinen mielikuva asunnottomasta onkin steissin kiveyksellä puluparven ja muovikassien keskellä istuva ahavoitunut, partainen ja iättömäksi kulunut päihtynyt mies, ei asunnottomiakaan voi niputtaa yhtenäiseksi ihmisryhmäksi, jonka pulmaan voisi tarjota yhtä ratkaisua. Perinteisten päihdeongelmien ja velkaantumisten ohella asunnottomuuteen johtavat usein myös parisuhteen päättyminen, mielenterveysongelmat, luottohäiriömerkintä, asuntojen kalleus suhteessa opintotukeen, työttömyys tai pitkäaikaisen pätkätyösuhteen yllättävä päättyminen. Tuttavapiirissä hankaliin asunto- ja talousongelmiin joutuneilla on usein takana ikävästi päättynyt avoliitto, jossa jompikumpi osapuoli on jäänyt ilman asuntoa ja huonekaluja ja mahdollisesti saanut vielä niskaansa kaikki yhteiset velat, lainat ja laskut.

Kuluvalla vuosikymmenellä asunnottomuuden kirjoa on noussut enemmän esiin lehtiartikkeleissa, nettikeskusteluissa ja kansalaistoiminnassa. Etenkin opiskelijoiden asunnottomuudesta olisi aika pitää enemmänkin meteliä vuokrien ohitettua jo aikaa sitten opintotuella täysipäiväisesti opiskelevien maksukyvyn. Opintotuen maksulle joitakin vuosia sitten asetetuilla aikarajoilla pyrittiin kiirehtimään valmistumista ikuisuusopiskelun sijaan, mutta taloudellista tarvetta opintojen ohessa työskentelyyn ei vähennetty. Hintojen ja vuokrien noustessa mutta huonosti palkattujen keikkatyöläisten liksojen pysyessä ennallaan ei entisellä työmäärällä makseta entisiä kuluja. Siinä missä toimeton työtön saa tuilla maksettua pienen kohtuuhintaisen yksiön ja elämiseen tarkoitettu perusosa jää vielä yli, saa täyspäiväopiskelija alle viidensadan kokonaistuillaan kuitattua kulmahuoneen kommuunista. Olisi korkea aika rinnastaa opiskelijat muihin pienituloisiin ja korottaa opintotuki muiden minimietuuksien tasolle.

Yksi hyvin marginaalinen mutta minusta silti liian pienelle huomiolle jäävä asunnottomien ryhmä koostuu kotoaan muuttaneista nuorista. Alle 20-vuotiaista suuri osa opiskelee toisen asteen oppilaitoksessa ja saa siksi vielä korkeakouluopiskelijaakin pienempää opintotukea. Vanhempien tulot huomioidaan, ja ellei vanhemmilta heru taloudellista tukea muuttamiseen, voi poismuuttava jäädä täysin tyhjän päälle. On jo riittävän epäoikeudenmukaista, että täysi-ikäinen pakotetaan kotoa muuton jälkeenkin riippuvaiseksi vanhempien taloudellisesta tuesta (minkä saaminen ei monille ole mitenkään itsestäänselvää), mutta traaginen tilanne on niillä alaikäisillä, joiden kotoa lähtöön vaikuttavat syyt ovat yhteydessä väleihin vanhempien kanssa. Väkivalta tai sen uhka, vanhempien alkoholinkäyttö tai henkinen väkivalta ajavat aina silloin tällöin alaikäisiä kavereiden sohville kuukausiksi tai vuosiksi siihen asti, kunnes täysi-ikäisyys mahdollistaa oman vuokrasopimuksen allekirjoittamisen ja asumistuen hakemisen.

Asunnottomuutta ja asunto-ongelmia voitaisiin monien kohdalla helpottaa jo pienillä asioilla. Monet tosiasiassa yhdessä asuvat pariskunnat pitävät kahta pientä asuntoa, koska avoparin tulot vaikuttavat suoraan toisen osapuolen tukiin ja toisesta tulisi avopuolisonsa tosiasiallinen elättäjä. Ei juuri kannusta pienituloisia yhteisasumiseen. Käytännössä avoliiton osapuolille on tukijärjestelmissä luotu elatusvelvoite. (Tämä tosin koskee yleensä vain heteroita...) Kelan tapa laskea eri sukupuolta olevat kämppikset automaattisesti avopariksi vaikeuttaa kimppa-asumista ja vie samalla muuten ehkä vapautuvia pienasuntoja vuokramarkkinoilta. Epäyhtenäiset käytännöt asumisjärjestelyihin liittyvissä tuissa tekevät yhdessä asumisesta epävarmaa ja monimutkaista, etenkin jos toisen tuensaajastatus muuttuu (esimerkiksi opiskelijoiden avopuolisoiden tulot eivät enää vaikuta tukiin, työttömällä vaikuttaa) tai toisen tulot ovat selvästi suuremmat kuin toisen.

Joitain vuosia sitten tapasin pitkästä aikaa kouluaikojen ystävän ja kuulin tuoreesta avioerosta. En osannut edes pahoitella ennen kuin ihmettelin ääneen, missä vaiheessa pari oli muka ehtinyt mennä naimisiin. Ystävä muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen 18-vuotiaina lukiolaisina, mutta vanhempien tulojen vuoksi kumpikaan ei olisi saanut opintotukea. Ainoa ratkaisu oli avioliitto, koska naimisissa olevan opiskelijan tukiin vanhempien tulot eivät vaikuta. Vihkiminen oli suoritettu tukiteknisenä toimenpiteenä maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa edes meille kavereille kertomatta, ja ystävän kommentti tiivisti tukijärjestelmien absurdiuden: "Naimisiinmenolla saatiin vuosiksi normaali opintotuki ja avioero maksaa 60e, joten kyllä siitä jo voitolle jäi." On naurettavaa, että avoliitossa elävät täysi-ikäiset pakotetaan pyytämään rahat vuokraan ja elämiseen vanhemmiltaan, varsinkin siinä elämänvaiheessa jolloin opiskelu estää täysipäiväisen työnteon.

Asuin joskus samassa asunnossa kolmen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Yksi oli pienellä palkalla töissä ja kaksi opiskelijoita, minulla sosiaalitoimiston asiakkaana oli mahdollisuus maksaa muita suurempaa vuokraa. Vuokrasopimusta ja kunkin asumistuki- ja asumislisäkaavakkeita täytettiin huolella ja hartaudella, kun pohdittiin neliöiden jakamista paperilla oikeankokoisiin palasiin opiskelijoiden vuokrasumman minimoimiseksi niin, että kaikille meille tuilla eläville voisi jäädä vuokran jälkeen käteen edes jotakuinkin samantasoinen summa. Kelassa katsottiin aluksi mukavimmaksi vaihtoehdoksi kirjata minut avoliittoon - juuri sen varakkaimman kämppiksen kanssa, jolloin toisen palkka olisi vaikuttanut asumistukeeni. Tilanne selvisi, kun toimitin jokaisen neljän asukkaan allekirjoittaman paperin, jossa vakuutimme ja todistimme, ettei meistä kellään ole parisuhdetta toisen asukkaan kanssa.