Lenkkiä leipäjonosta

Hapanta ja makeaa

2011-11-01T18:54:00.007+02:00

(Kuva sossun hissistä.)

Kävin jonkin aikaa sitten vaihteen vuoksi Hurstilla, missä jo viittä vaille puoliltapäivin satojen ihmisten jono kiemurteli Flemarille ja Vaasankadun kulmaan. Pienikokoinen baabushka köpötti hyvin määrätietoisesti kohti jonon loppupäätä ja varmisti vetolaukullaan, ettei kukaan pääse ohi ja kiilaamaan edelle jonon hännillä.

Jonossa oli lokakuisena päivänä leppoisa tunnelma, ja tunnin jonotus meni puolihuomaamatta. Kassintäytteestä tuli hyvä mieli ja kaikelle oli käyttöä: majoneesia, valkosipulia, leipää, skyr-rahkajälkiruokia ja einespihvejä - ja hapankaalia. Harkitsin sekunnin hapankaalin torjumista, mutta nimenomaan niitä makuja, mitä on lapsena inhonnut, pitää kokeilla aikuisiällä uusiksi useampia kertoja. Parikymppisenä esimerkiksi huomasin pitäväni sipulista, valkosipulista ja sinihomejuustosta, vahvoista mausteista ja kookoksesta. Mistä sen tietää, vaikka hapankaalin kanssa kävisi samoin?

Hapankaalipakkaus tietenkin levähti alle kolmessa sekunnissa ja valutti liemiä kangaskassin pohjalle. Ystävällinen jakaja tarjosi pientä muovipussia pakkaukselle, ja jotenkin sen sai keinoteltua suorassa kotiin asti, missä heitin välittömästi kangaskassin pyykkikoneeseen. Matkalla ympärilläni leijaili häivähdys hapankaalia, ja epäilin ettei haju lähde kassista ja repusta koskaan.

Vielä seuraavalla jonoreissullakin kuvittelin haistavani hapankaalin istuessani tunnin verran bussissa. Kahden ja puolen tunnin yhteismatka-aika ruokajonoon kannatti, ja rattaiden tavarakori täyttyi maidosta, pullasta ja väsyneet päivät pelastavista valmisruoista. Hilpein saalis oli tällä kertaa artisokka, jonka kokeilemista odotan innolla.

Ruokajono ei ole vain paikka, mistä haetaan ruokaa, vaan myös paikka, missä pienituloisten tuttujen tapaaminen on luontevaa ja ilmaista. Toiset sopivat treffinsä leffaan, toiset ravintolaan ja toiset ruokajonoon. Jonottaessa voi vaihtaa kuulumiset ja jonon jälkeen voi mennä kahville, vertailla saamisia ja tehdä vaihtareita.

"Tuleeko pulla?" kysyi ostarin pizzerian myyjä. "Ei..." vastasi seuralaiseni, toi kahvit pöytään, alkoi käydä läpi ruokakasseja ja latoi viereeni pöydälle hävyttömän monta pullapussia. "Ota sä nuo, mä karppaan." En pistänyt vastaan, ja kotimatkalla ympärilläni tuoksahti hapankaalin sijaan makeanimelä sokeripulla.

Pari vuotta sitten hain työmarkkinatukea ja hyväksytin työkkärissä sopimuksen työelämävalmennuksesta. Opinnoista olin toimittanut jo parin vuoden ajan keskeytystodistuksia, mutta tällä kertaa en jostain syystä saanut sitä hoidettua. Työttömyyskorvaus kuitenkin alkoi juosta ja työelämävalmennukseni hyväksyttiin, joten oletin, että opintojeni pysyvä keskeytyminen oli ollut riittävän selvä juttu ilman todistustakin. Puoli vuotta myöhemmin juuri työelämävalmennuksen päättyessä Kelalta ilmoitettiin työvoimatoimiston peruuttaneen aikaisemman lausuntonsa oikeudestani työmarkkinatukeen, koska myönteistä lausuntoa ei olisi kuulunut antaa opintojen keskeytystodistuksen puuttuessa. Puolen vuoden "liikamaksetut" työmarkkinatuet aloittivat kahluunsa tahmeassa takaisinperintäprosessissa.

Tänä kesänä sain lopulta tilaisuuden kirjoittaa perusteluni sille, miksi takaisinperinnästä tulisi luopua, ja se kannatti.

Ruokajonosta palatessa odotti eteisen lattialla kirje, jota perustellusti juhlistin kahvilla ja valtavalla berliininmunkilla, jonka muovipussiin oli liiskaantunut niin hervoton määrä tahmeaa keltaista päällistahnaa, että sitä olisi voinut kaapia kahvikupillisen verran. Kela ilmoitti luopuneensa takaisinperinnästä koko summan eli noin kahden tuhannen euron osalta.

"Esittämienne selvitysten perusteella takaisinperinnästä on luovuttu. Ratkaisuun ovat vaikuttaneet liikasuoritukseen johtaneet seikat sekä sosiaalinen ja taloudellinen tilanteenne." "Liikamaksu on syntynyt takautuvista Te-toimiston lausunnoista joihin ette ole voinut kohtuudella vaikuttaa."

Viva la justicia! \o/

yuvvuufkuuuut

2011-10-24T10:43:00.001+03:00

Kelan nettisivujen asiointipalvelun ansiosta lafkan vaatimien lomakkeiden ja päällekkäisten tietojen täyttäminen huvittaa enemmän kuin ärsyttää.

Alkuvuodesta Kela pyysi tavalliseen tapaan vuositarkistuttamaan asumistuen. Kaksi viikkoa myöhemmin siirryin työmarkkinatuelta minimivanhempainpäivärahalle, ja Kelan mielestä asumistukeni piti tarkistaa tulojen muututtua. Kolmas tarkistuspyyntö tuli lapsen synnyttyä, kun Kela havaitsi talouden asukasmäärän muuttuneen. Muutimme kesällä, ja asumistuki tarkistettiin neljännen kerran, ja nyt, kun jään kotiin hoitamaan lasta, tulee varmaan viides tarkistus. Ja kohta onkin taas vuositarkistuksen aika.

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi papereiden mukaan alle 300e/kk -tulomuutoksia ei tarvitse ilmoittaa asumistuen takia, kun kuitenkin asumistuen tarkistus todellisuudessa vaaditaan pienemmistäkin summista. Taannoin kaverilta perittiin asumistuet takaisin ilmoittamatta jääneen 170e/kk-muutoksen takia. Iltamyöhään käytiin papereita läpi ja varmistettiin, että kaveri on ihan oikeassa ja kyhättiin vastinetta. Hyvä yritys, mutta tappio tuli, sitten puolitoista vuotta myöhemmin.

Leipäjono-blogi on ollut pitkään tauolla, enkä lupaa säännöllisyyttä jatkossakaan. Huomio vaaditaan muualle, ja vapaina hetkinä ei luovuustaso ole huipussaan. Tällä hetkellä lelulaatikon tutkiminen antaa vapaa-aikaa, ja nimenomaan se laatikko, ei niinkään lelut.

Taloushallinta lapsen kanssa on niin erilaista kuin yksin. Loppukuuksi on pakko aina varata jemmarahaa, jotta korvikkeet, vaipat ja purkkiruoat eivät pääse loppumaan kesken. Ja erilaisia poikkeustilanteita varten, kuten nyt, kun jouduin kauhistelemaan Nenä-Friidan kalleutta (herranen aika, ruokkisin lapsen sillä rahalla vähintään viikon!) ja hakemaan lisää Panadolia mansikkaesanssilla.

Ruokajonolla on suurempi merkitys kuin aikoihin, kun talouden toinen jäsen on alkanut popsia banaaneja ja kalaa. Onneksi sen mitä ruoassa menettää melkeinpä vaatteissa säästää, kun vaatekoko ei enää muutu kuukauden välein. Kohta tosin alkavat kulua polvet.

Jotta köyhyys ei periytyisi

2011-03-29T10:24:00.001+03:00

Eduskuntavaalit tulevat taas, ja sitten voikin taas katsoa, mihin sosiaaliturvaa koskevat hyvät aikeet ja lupaukset tällä kertaa kaatuvat. Vaalikaudella 2007-11 monet niistä jumittuivat Sata-komiteaan ja työmarkkinajärjestöjen vastustukseen (työmarkkinatuen nosto), ja loppuun asti saatetuista saivat työttömät ja toimeentulotukiasiakkaat lähinnä lämmintä kättä.

Lompakossa ei lapsilisän indeksikorotus (40c/kk) tai toimeentulotuen perusosan nosto (2e/kk) paljon tunnu, mutta onhan se askel pienikin askel. Työttömän aktivointilisästä ei kannata edes puhua, koska minimituella elävälle työttömälle siitä ei verollisena tulona ole penninkään hyötyä lisän siirtyessä suoraan sosiaalitoimiston kautta asumismenoihin. Todellinen kehumisen aihe sen sijaan on tuoreehko mahdollisuus työmarkkinatuella opiskeluun: sitä en lakkaa ylistämästä.

Lapsilisän vaikutuksesta toimeentulotukeen puhutaan nyt jatkuvasti. Eilen televisiossa valitettiin, miten toimeentulotuelle tippuessa lapsilisä muuttui hyödyttömäksi, koska se vähennetään toimeentulotuesta. En tiedä, miten moni tietää, että lapsille lasketaan omat toimeentulotuen perusosat. Ne tosin ovat aikuisen tukia pienemmät, mutta silti yli kaksinkertaiset lapsilisään nähden, ja sillä turvataan lapsen osalta perustoimeentulo Kelan maksamia tukia - elatustuki ja lapsilisä - vastaavasti. Toimeentulotuki on viimesijainen tuki, ja lapsen osalta perusosa paikkaa tarvittaessa vajeen, jos Kelan tuet eivät vielä juokse tai niissä tulee ongelmia. Toimeentulotukea saa myös lapsen ensimmäiseltä elinkuukaudelta, jolloin lapsilisää ei vielä myönnetä.

Lapsilisä ja toimeentulotuki eivät ole tukijärjestelmän keskeisiä ongelmia edes lapsiperheköyhyyden kohdalla. Köyhyys periytyy, ja etenkin yksinhuoltajaperheissä köyhyydestä nouseminen on vaikeaa. Suurin ongelma toimeentulotuella ja minimipäivärahoilla eläville on toimeentulotuen ja asumiskulujen välinen yhteys: asumistuki on jäänyt asumiskulujen noustessa pahasti jälkeen, ja ero tiuhemmin päivittyviin sosiaalitoimen kuntakohtaisiin vuokrakattoihin on revähtänyt liian suureksi.

Kun yleinen asumistuki kattaa hikisesti 40-50% asumiskuluista, joutuu minimituilla elävä kattamaan loput asumiskuluistaan toimeentulotuella. Pääkaupunkiseudulla ja myös monissa muissa kasvukeskuksissa tämä tarkoittaa useiden satojen eurojen toimeentulotukea asumiskuluihin.

Yleisessä asumistuessa on joustoa tulojen suhteen: Kelan mukaan tulojen noususta ei tarvitse ilmoittaa, jos muutos jää alle kolmensadan euron kuukautta kohti. Toimeentulotuessa tätä joustoa ei ole, vaan kaikki tulot vähennetään toimeentulotuesta. Näin esimerkiksi lapsilisän yh-lisä valuu osittain asumiskuluihin, eikä minimipäivärahatyöttömän kannata ottaa vastaan keikkatöitä tai osa-aikaduunia. Jos köyhien, toimeentulotukeen oikeutettujen lapsiperheiden taloutta halutaan parantaa, niin lapsilisän etuoikeuttaminen olisi keinona sieltä hankalammasta ja sotkuisemmasta päästä, eikä millään lailla edesauttaisi tukiloukusta nousemista.

Lapsiperheiden toimeentulotuesta puhuttaessa on myös sivuutettu onnellisesti yksinäiset köyhät, joiden on vielä vaikeampaa tulla toimeen kuin yhden pikkulapsen perheen. Oma elintasoni nousi ainakin monipuolisemman ruoan verran, kun lapsen toimeentulotuki alkoi juosta: pieni ei vielä paljon kuluta. Se asia varmaan muuttuu mukelon kasvaessa, oppiessa kuluttamaan housunpolvia ja ruokavalion vaatiessa maidon sijaan vihanneksia ja kalaa. Virikkeitä tässä taloudessa tullaankin hakemaan ennemmin majanrakennuksesta lähimetikössä kuin kuukausimaksuisesta naperomuskarista.

Syvällisen empiirisen ja mutu-asiantuntemukseni perusteella esitän neljä kainoa toivetta seuraavalle vaalikaudelle:

Sekä yksinäisten että lapsellisten toimeentulotukiasiakkaiden tilanteen parantamiseksi asumistuki tulisi remontoida nykyisiä asumiskustannuksia vastaavaksi ja poistaa tuen neliörajat. Asumistuen tulisi määräytyä samoin kuin toimeentulotuen vuokrakaton, eli pelkän vuokrasumman perusteella, jolloin olisi nykyistä kannattavampaa hakeutua keskustojen kalliiden neliöiden asunnoista väljempiin lähiöihin. Asumistuen kattaessa asumiskuluista esimerkiksi sen legendaarisen 80% (asumistuen nykyinen teoreettinen maksimi) jäisi toimeentulotuella katettavaa osuutta huomattavasti vähemmän, jolloin työnteosta tulisi kannattavaa huomattavasti nykyistä pienemmillä ansiotuloilla.

Asumistuen remontti mahdollistaisi pyrkimistä pois toimeentulotukiloukusta, mutta se ei yksinään riittäisi nostamaan köyhien elintasoa. Toimeentulotuen perusosia pitäisi tietysti nostaa, mutta se tietenkin lisäisi automaattisesti tukeen oikeutettujen määrää. Ja koska työmarkkinatuki on nykyisellään saman suuruinen kuin toimeentulotuen perusosa, olisi työmarkkinatukea mielekästä nostaa vastaavasti, jos toimeentulotukea korotettaisiin. Ja silloin kai pitäisi korottaa myös ansiosidonnaisia, koska työmarkkinajärjestöt. Ja sittenhän kaikki vasta olisikin kallista. Hui.

Kolmas haaveilemani, ihanan kallis mutta itsestäänselvä (mm.) lapsiperheköyhyyden vähentämisen keino olisi oikeuttaa opiskelijat samaan perusturvaan kuin meidät mitään tekemättömät lusmutkin. Tällä hetkellä aktiivisuudesta rangaistaan - ei työttömänkään tarvitse elää lainarahalla. Opintolaina voisi olla etuoikeutettua tuloa, jonka nostomahdollisuutta voisi siten pitää jonkinlaisena palkkiona aktiivisuudesta. Lainaa se on kuitenkin, ja takaisin sekin pitää maksaa.

Ja neljäntenä, muttei vähäisimpänä: tervaa ja höyheniä satakomitealaisille, "onhan nyt tehty huomattavia parannuksia" -hallituslaisille ja demareille, joilla on pokkaa kitistä perusturvasta vaikka omana hallitusvastuuaikana eivät viitsineet edes yrittää. Muutenkin Hakaniemen puljut voisi pistää pakettiin ja postittaa Libyaan.

Lapsiaikalisä

2011-02-18T08:58:00.002+02:00

Lenkkiä leipäjonosta on ollut jonkin aikaa tauolla perheenlisäyksen tuoman keskittymishäiriön takia. Virastotkin vaativat toistuvaa huomiota tulokkaan takia. Tauon pituus on kiinni yöunien rytmittymisestä...

Ja Facebook-käyttäjille tiedoksi: Fb oli sulkenut Leipäjono-blogin profiilin ilmeisesti ns. feikkinimen perusteella ilman ennakkovaroitusta, joten hyvin kasaantunut kontaktiverkosto meni sen tien. Uusi Fb-sivu linkkien ja tietojen vaihtoa varten on täällä.

Lapsilisä ei hyödytä toimeentulotuen saajaa

2011-01-09T06:07:00.005+02:00

Sunnuntai-Hesarin mielipidepalstalla kommentoidaan lapsilisän vaikutuksesta tulotasoon (Lapsilisä ei saa vaikuttaa toimeentulotuen määrään (HS/Mielipide 09.01.11) - vaatii kirjautumisen).

"Lapsilisä perustuu universaaliuden periaatteelle, jonka varaan hyvinvointivaltio on rakennettu; tietyt tuet ja palvelut kuuluvat kaikille, koska myös yhteisesti rahoitamme niitä. Epäkohta ei olekaan siinä, että myös rikkaat saavat lapsilisää vaan siinä, että rikkailla ja keskituloisilla lapsilisä lisää tuloja, mutta köyhimmillä se leikkaa niitä.

Ongelma koskee toimeentulotuen varassa kokonaan tai osittain eläviä perheitä. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki tuet, myös lapsilisä, lasketaan tuloksi, ja toimeentulotukea maksetaan lapsilisän verran vähemmän. Lapsilisä ei siis paranna toimeentulotuen saajien taloutta millään lailla."

Täsmälleen näin. Vuokratason ja muiden asumiskustannusten noustessa on yhä todennäköisempää, että minimituilla elävä joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, vaikka työmarkkinatuki tai vastaava yleensä kattaakin toimeentulominimin ruoan ja muiden henkilökohtaisten kulujen osalta.

Lapsilisä, jonka tulisi olla universaali ja hyödyttää kaikkia siihen oikeutettuja - siis lapsiperheitä tulotasosta riippumatta - lasketaan toimeentulotukiasiakkaalta täysimääräisenä tuloksi ja vähennetään siten toimeentulotuesta. Tuki, jonka tulisi hyödyttää kaikkia tasapuolisesti, ei hyödytä niitä, joilla on valmiiksi vähiten. Pistää miettimään, mikä sen tarkoitus pienituloisten kohdalla oikeastaan edes on.

Viime aikoina on puhuttu siitä, tulisiko hyvätuloisten perheiden oikeus lapsilisään poistaa. Vaikka teoriassa ajatus rahansäästöstä leikkaamalla niiltä, joilla todellista tarvetta ei ole kuulostaa minustakin ihan riittävän reilulta, niin siihen päädyttäessä en kadehdi niitä, jotka joutuisivat leikkauksen sosiaalisten seurausten kohteeksi.

Vaikka avio- tai avopari elääkin yhteistaloudessa keskinäisine elatusvelvoitteineen, ei elatusvelvoitteen tai taloudellisen määräämisoikeuden suuruutta tietääkseni määritellä missään. Kaikissa parisuhteissa ja talouksissa tasapuolinen tulonjako ja päätösvalta ei ole itsestäänselvää: jos toinen vanhemmista on työtön tai vaikka yhteisestä sopimuksesta jäänyt kotiin hoitamaan lapsia ja työssäkäyvä maksaa vuokran, autokulut ja sähkön, voi olla helppoa ajatella työssäkäyvällä olevan sen jälkeen oikeus nauttia ihan itse tahtonsa mukaan lopuista työnsä hedelmistä.

Etenkin niissä talouksissa, joissa työssäkäyvän tulot riittävät nostamaan perheen reilusti tukien ulottumattomiin, on kotona täyspäiväistä hoitotyötä tekevän tilanne vaikea, jos toisen tulot estävät tukien saannin, mutta samalla pysyvät ulottumattomissa sen toisen tuloina. Kotiin jääneelle vanhemmalle jää helposti vain lapsilisä ja ehkä kotihoidontuki, joita käyttää niin päivittäistalouden pyörittämiseen kuin omiin menoihin ja joiden käyttötapoihin ei tarvitse hakea toiselta suostumusta, lupaa tai pahimmassa tapauksessa lainaa.

Vastikään tullut uudistus avopuolison oikeuksista erotilanteessa oli tervetullut reaktio "kunnes kuolema meidät erottaa" -parisuhteiden ja ydinperheiden aikakauden taaksejäämiseen. Yhteistalous käsitteenä pitää sisällään rajattoman skaalan parisuhdemuotoja, parisuhdetilanteita, alkavia suhteita, päättyviä suhteita, huonoja ja hyviä suhteita, lasten huoltajuusstatuksia ja herraties mitä.

Vaikka kuinka sinkkutaloudessa elänkin, niin toivottaisin tervetulleeksi muutoksen jossa jokaiselle taattaisiin jonkintasoinen perusturva, johon puolison tuloilla ei olisi vaikutusta, ja joka olisi irrotettu asuinkustannuksista. Joku voi ajatella sitä perustulona tai kansalaispalkkana, ihan sama - minulle riittäisi, että samassa taloudessa elävien tulot eivät vaikuttaisi esimerkiksi työmarkkinatuen saamiseen tai leikkaisivat siitä enintään pienen osan. Ja se, kuka tämän kaiken maksaa, on tahdosta ja vaalirahoittajasuhteista kiinni: leikkauskohteita on muuallakin kuin julkisissa palveluissa ja verotusta voi kohdistaa. Taloudellisen riippuvuuden rakentuminen aikuisten ihmisten välille ilman keskinäistä sopimusta voi aiheuttaa niin katastrofaalisia olosuhteita ja inhimillistä kärsimystä, että niiden ääritilanteiden tulisi painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin enemmistön pienen edun.

Myyttinen oikeustaju

2011-01-04T09:36:00.003+02:00

Yleiseen oikeustajuun vetoaminen on yksi populismin mässäilevimpiä muotoja. "Kansan oikeustajuun" vedotaan lähinnä rikosten rangaistusasteikoista puhuttaessa - viimeksi eilen törmäsin Muutos 2011:n vaalilinjauksiin, joissa vaadittiin "rikoslain uudistamista" eli linkin mukaan henkirikoksista määrättävien rangaistusten koventamista "kansan oikeustajua vastaaviksi".

Kun puhutaan rikoksista ja myyttisestä kansasta oikeustajuineen, ei unohdeta herkutella uhrien kärsimyksillä, vedota yleisön tunteisiin (entä jos sinut - tai äitisi! - ryöstettäisiin ja hakattaisiin?) ja heristellä varoittavasti sormea ja epämääräisesti "tilastoihin" viitaten todeta, että vapaalla jalalla kriminellit todennäköisesti jatkavat rikollista toimintaa. Etenkin toistuvien rikosten tekijät tulisi pakata banaanilaivaan ja rahdata sinne mistä ovat tulleetkin (ne, jotka eivät ole Suomen kansalaisia vähintään viidennessä polvessa) tai estää toiminnan jatkaminen rajoittamalla tekijän vapautta (kansalaiset).

Harvemmin vedotaan kansalliseen oikeustajuun silloin, kun kyseessä on rakenteellinen ongelmavyyhti, eikä mustavalkoistaminen uhreihin ja pahiksiin ole enää niin yksinkertaista. Epämääräinen sosiaaliturvahuijareita ja "väärinkäyttäjiä" käsittelevä loisretoriikka saattaa vielä upota, mutta kun puhutaan työttömien tukiloukusta, kotiäitien oikeudesta taloudelliseen riippumattomuuteen tai sanktiouhkaan perustuvan kikkatyöllistämisen mielekkyydestä, ei kukaan enää jaksa väittää, että olisi olemassa yleistä oikeustajua, että ns. kansalla olisi jonkinlaista yhtenäistä käsitystä oikeasta ja väärästä, kohtuusta ja kohtuuttomuudesta. Myytistä on tullut hyödytön.

Jokainen pitkäaikaistyötön on joskus kuullut, miten töitä pitää tehdä vaikka sairaanakin eikä jättäytyä tukien varaan, vaikka työnteko tuottaisikin persnettoa ja jokainen pätkä johtaisi kuukausien käsittelykatkoihin minimiturvassa. Toisille taas on itsestäänselvää, että järjestelmässä on vikaa, ja viallista järjestelmää saa kiertää parhaansa mukaan.

Nykyään ollaan jotakuinkin yhtä mieltä siitä, että työnteon tulisi olla aina kannattavaa ja tukijärjestelmässä saattaa jopa olla tässä kohtaa ongelma. Yhteisymmärrystä siitä, miten työttömän tulisi tilanteessa toimia tai mikä olisi edes hyväksyttävää, ei ole. Vaihtoehtoja on pelkistetysti kolme: 1) lain ja määräysten noudattaminen viimeiseen asti, 2) tukiloukkujen välttely ja kiertäminen laillisin keinoin ja 3) kikkailu pelkän omantunnon mukaan. Monet ajattelevat mielellään, että lakeja noudattamalla toimitaan oikein, niitä rikkomalla väärin. Mitä sosiaaliturvajärjestelmästä kertoo se, että sen piiriin ajautuneet joutuvat pidemmän päälle valitsemaan lain ja oikeuden välillä: sen, mitä papereissa lukee ja sen, mikä omasta mielestä on joka suhteessa oikein, järkevää ja hyödyllisintä sekä tuensaajalle että yhteiskunnalle ja sen taloudelle? Työkykyisistä työttömistä valtaosa haluaisi palata työmarkkinoille, nostaa elintasoaan ja maksaa veroja. Vajaakuntoisista samoin, rajoitustensa mukaan.

Kun työttömälle toimeentulotukiasiakkaalle tulee mahdollisuus ottaa vastaan satunnaisia työkeikkoja omalta alaltaan ja pitää näin yllä ammattitaitoa tai ainakin työkykyä, on kyse rahasta. Jos odotettavissa olevat ansiotulot ovat pieniä ja ellei niiden suuruutta pysty ennakoimaan etukäteen tai ne vaihtelevat kuukausittain, tilanne on melkein mahdoton. Hypoteettisessa tilanteessa kuun puolivälissä maksettu palkkatulo - esim. 450 euroa - tulee ilmoittaa Kelalle, mikäli tuensaaja saa yleistä asumistukea tai työttömyyskorvausta. (Alle kolmensadan euron kuukausittaista tulomuutosta ei teoriassa tarvitse ilmoittaa, mutta jos Kelalle jostain tieto vuotaa, niin on ihan aiheellista varautua todistamaan Kelalle, että summa todellakin on jäänyt alle rajan.) Kela katkaisee työttömyysturvan maksun käsittelyn ajaksi ja tutkii, tyydytäänkö normaalimenettelyn mukaisesti vain vähentämään ansiotulosummasta 50% työttömyyskorvauksesta, vai onko syytä leikata myös asumistukea.

Tällä välin kuunvaihteessa sosiaalitoimisto on jo huomioinut tiliotteessa näkyvän summan laskelmissaan ja vähentänyt seuraavan kuun toimeentulotuesta (yleensä vuokraan ja terveydenhoitokuluihin osoitetusta osasta) noin 300e, koska asiakkaalla on nykyisen toimeentulotukilain mukaan oikeus saada käyttövaroikseen pienistä ansiotuloista 30%, mutta kuitenkin max. 150e/kk. Koska työttömyyskorvaus on tuloilmoituksen vuoksi katkaistu käsittelyn ajaksi, on kuun aikana haettava uudestaan sosiaalitoimelta täydentävää toimeentulotukea, koska käteen jääneellä 150 eurolla ei kateta 300 euron tt-tukivajausta eikä puuttuvaa työttömyyskorvausta. Kuukauden, kahden tai kolmen päästä takautuvasti maksettavista työttömyyskorvauksista on vähennetty 50% saadusta ansiotulosta, ja käsittelykuukausien tuet hyvitetään suoraan asiakasta ylläpitäneelle sosiaalitoimelle.

Haluaisin joskus nähdä tämän ylioppilaskirjoitusten matikantehtävänä. Paljonko työtön keikkaduunari hyötyy kuukausittaisesta xx työtuntimäärästä keskimääräisen tuntipalkan ollessa xx? Elämänkatsomustiedon kysymyksenä pyytäisin pohdintaa siitä, kuinka tämä vaikuttaa tuensaajan kokonaiselämäntilanteeseen ottaen huomioon mielenterveyteen, perhe-elämään ja työkykyyn vaikuttavat seikat.

Tukijärjestelmä jättää kaksi vaihtoehtoa. Olla tekemättä mitään - lukuunottamatta ehkä työvoimapoliittisia kurssituksia, joiden merkityksellisyys työmarkkinoille palaamisessa on joko urbaani legenda tai säännön vahvistavia poikkeuksia - tai kiertää pykäliä laillisin, laittomin ja/tai semilaittomin keinoin, jos haluaa vaikuttaa elintasoonsa voimiensa mukaan. Laillisia on käytettävissä harvoissa tilanteissa, kuten hankittaessa luvallisesti verovapaita tuloja esimerkiksi marjanpoiminnalla. Nämäkin tosin tulisi ilmoittaa sosiaalitoimelle, jos saa toimeentulotukea. Pimeästä duunista ovat kuulleet kaikki, ja muita laittomia keinoja en listaa, koska jotkut asiat vain on parempi pitää vertaistuen ja suusta suuhun -tiedotuksen piirissä.

Työttömyyskorvaus, asumistuki ja toimeentulotuki jokainen ylläpitävät köyhyyttä omalla tavallaan ja etenkin rinnakkaiselollaan. Pitkäaikaisen tuensaajan on aina vain hankalampaa rämpiä pois tukiviidakosta ja nousta jaloilleen tilanteeseen, jossa vastaisi ihan itse taloutensa toimeentulosta. Jokaiseen noista tukimuodoista sisältyy järjettömyyksiä, jotka pakottavat ihmiset joko järjettömiin elämäntilanteisiin tai kiertämään lakia tavalla tai toisella. Lomakkeisiin ei tarvitse sinänsä valehdella, mutta toisinaan on järkevää kikkailla parisuhde- ja huoltajuusstatuksilla, elatusmaksusopimuksilla, erillisillä asunnoilla, kulukorvauksina maksettavilla friikkuliksoilla ja pimeillä duuneilla.

En ole tavannut toimeentulotukiasiakasta, joka tekisi täyttä päivää pimeällä palkalla, eläisi liksallaan ihan ok mutta nostaisi silti tukia. Yleensä tuensaajan pimeä duuni on satunnaista ja keikkaluontoista ja kyse on kymmenistä euroista, joillakin ehkä satasesta tai parista kuussa; freelance-taittoa, torimyyntiä, remonttiapua, autokuskeilua tai siivouskeikkoja puolituttujen luona. Niistä summista ei ymmärrettävästi haluaisi luovuttaa kunnalle 70 prosenttia.

Ehkä tässäkin tulisi koventaa rangaistusasteikkoa ja lisätä valtuuksia, kun syyllinen jää aina vaille riittävää rangaistusta. Mutta mitä sanktioita voi antaa SATA-komitealle, virkamiehille ja lainsäätäjille, ja mistä minun oikeustajuni saa siihen valtuudet?

Kannustaa ja rangaista

2010-12-15T19:41:00.004+02:00

[Editoitu lauserakenteita ja pätkitty turhia pois 15.12.10]

Nettikeskusteluihin on ihan hyvä tulla mukaan jälkijunassa silloin, kun aihe herättää tunteita. Pahimmat sammakot ja aivopierut on jo vapautettu istuntosaleista ja Uuden Suomen blogeista reposteltaviksi, vihattaviksi, revittäviksi ja pilkottaviksi, ja ne pahimmat populismit ja purkaukset ovat tasoittumaan päin. Sen verran tunteellisia sammakoita ehti näkyä vähän kaikilta suunnilta; pata kattilaa soimaa, läksyt lukematta kummaltakin.

Viimeksi muistan rekisteröineeni tämän mittakaavan "yleisen mielipiteen" purkausta sosiaaliturva- ja köyhyyskeskustelussa aika tarkalleen neljä vuotta sitten, jolloin blogeissa, foorumeilla ja mielipidepalstoilla tapeltiin perustulon puolesta ja sitä vastaan suunnilleen yhtä tietopohjaisilla argumenteilla kuin nyt huudetaan "KÖYHYYS!" niin kuin se olisi uusikin asia, ja mesotaan sosiaaliturvan minimitason korottamisesta. Silloinkin oli eduskuntavaalit tulossa. Suurin ero siinä, kuka sanoo ja mitä, johtunee siitä, että silloin demarit olivat vielä hallituksessa.

Tämän nelivuotissyklin sosiaaliturvakeskustelun sysäsi kunnolla vauhtiin hallituksen esitys toimeentulotuen leikkaamisesta opinnot keskeyttäviltä tai niistä kieltäytyviltä alle 25-vuotiailta. Kyllä, leikkausmahdollisuus on syvältä, mutta vastustajien argumentit olivat valitettavan usein ihan yhtä hukassa kuin edustaja Karhuvaara istuntosalissa.

Kahden- ja neljänkymmenen prosentin leikkauksia toimeentulotukeen on tehty herraties miten monta vuotta, todennäköisesti aina siitä lähtien, kun työmarkkinatuen leikkaaminen työvoimapoliittisten toimenpiteiden laiminlyönnillä tuli mahdolliseksi.

Minimityöttömyyskorvaus on suht tarkkaan saman suuruinen kuin toimeentulotuen yksinasuvan perusosa, eli nykyään neljä hunttia ja risat. Osassa kunnista on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan työmarkkinatuen leikkauksen kohteeksi joutuneelta leikataan toimeentulotuesta vastaava prosenttiosuus, joka ensimmäisellä leikkauskierroksella on 20% perusosasta. Sanktion epäonnistuessa aktivoimaan asiakasta leikataan alkuperäisestä tukisummasta seuraavalla kerralla 40%.

Joissakin kunnissa 40%:n leikkaukseen saatettiin edetä hyvinkin nopealla aikataululla ilman minkäänlaisten tukitoimenpiteiden tarjoamista tai työvoimatoimiston leikkausperusteiden tilannekohtaista arvioimista. Toisissa ei ollut toimeentulotuen leikkauskäytäntöä lainkaan, vaan minimityöttömyysturvan leikkauksen kohteena oleva työnhakija saattoi halutessaan hakea menettämänsä erotuksen toimeentulotukena. Uuden lainkohdan myötä käytännöt toivottavasti tasapuolistuvat. Muutos myös mahdollistaa enintään 20%:n leikkauksen minimiturvaan.

Paskakin laki on tavallaan pienempi paha kunnolla tehtynä - niin, että se kohtelee kaikkia samalla tavalla asuinkunnasta tai sosiaalityöntekijästä riippumatta. Se, että ylipäätään koskaan on pidetty loogisena kannustaa rankaisemalla, on toinen asia. Työmarkkinatuen - ja siten loogisesti myös toimeentulotuen - vähennysmahdollisuudesta puhuminen "kannustavana" edustaa aika samankaltaista makaaberia huumoria kuin lastensuojelulain jo kieltämä "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

* Siinä ei ole mitään kannustavaa. Jos joku argumentoi, miten uhkaavilla sanktioilla tavoitetaan syrjäytymisuhan alaisia tukitoimien piiriin, niin pientä palkkiota vastaan tulen pitämään esitelmän toimeentulotuen hakemisen ja työnhakijastatuksen välisistä suhteista.
* Sen voi kiertää, jos osaa. Tähän ei tarjota koulutusta.
* Järjestelmä ei huomioi riittävästi opintotuen ulkopuolelle jääviä oma-aloitteisia koulutuksia.
* Kriteerit, kyvyt ja käytännöt työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja koulutukseen liittyvien elämäntilanteiden tunnistamisessa vaihtelevat kuntien, toimistojen ja työntekijöiden välillä.

Jossain vaiheessa yritän jatkaa sosiaaliturvamouhotusteemalla kirjoittamalla lempeään sävyyn nuorista miehistä.

Tuttu tunne.

2010-11-26T19:08:00.001+02:00

Aurinkopäivinä ei kitistä

2010-11-26T11:02:00.000+02:00

Tänään olen loputtoman kyllästynyt kaikenlaiseen jankkaamiseen, saarnaamiseen ja päällepuhumiseen. En enää viitsi edes lukea blogin kommentteja, jossa kuitenkin taas epämääräinen määrä Anoja sun muita hyökkää kommentoimaan uskaltautuvien kimppuun kuin yleinen syyttäjä ja vatvoo viestin toisensa perään omaa katkeraa agendaansa. Katkeria on muutkin petettyihin lupauksiin ja turhiin toiveisiin, ja on turhaa kuvitella olevansa se ainoa päähänpotkittujen puolestapuhuja, tuulimyllyjä vastaan taisteleva don Quijote, marttyyri jota ei ymmärretä.

Olin pitkään aina kommentteja selaillessani iloinen, yllättynyt ja salaa hiukan ylpeä siitä, että kommenttien ja keskustelun ja kritiikin taso oli varsin korkea, ja opin aina jotain uutta siitä miten maailma toimii. Nyt vain vituttaa. Jos ei ole muuta sanottavaa kuin sisälukutaidotonta jankkausta ja loanheittoa, niin viekää se johonkin muualle. KKK - kritiikki on jees, keskustelu on jees, mutta kuvioon tulisi kuulua myös se kolmas k eli kunnioitus muita kohtaan. Harmi, että tyhjä tynnyri kolisee eniten.

Varattomat, ongelmaiset ja vähävaraiset eivät ole toistensa vihollisia, vaikka kuinka joku jaksaa jankuttaa yhteisestä jaettavasta kakusta. Yhteinen vihollinen on päättävän portaan tahdon puute ja yhteinen ongelma on tukiloukkujen ym. hajanaisuus, joille toisten samassa jamassa olevien ryhmien keskinäisen katkeruuden sijaan tulisi hakea yhteisiä tekijöitä ja yhteisiä ratkaisuja. Ja samalla huomata, että yhden, ns. "toisen" ryhmän hyväksi tehdyt muutokset hyödyttävät usein välillisesti myös muita, kuten pariskuntien yhdessäasumisen helpottaminen vaikuttaa pienten asuntojen vuokratarjontaan.

Kävin kävelemässä auraamattomilla kävelypoluilla, kahlasin hangessa kirkkaassa talviauringon paisteessa -14 kirpakassa pakkasessa. Kunnon pakkaslumi ei pakkaudu kengänpohjan reiästä sisään samalla tavoin kuin nuoska, ja tiukasti sidotut kengänvarret pitivät lumen ulkopuolella. Toisin kuin keskiviikkona, jolloin väki puski vasten jääpiiskaavaa viimaa sateenvarjot nurinpäin kääntyneinä ja kasvot kumarassa, tänään vastaan tallusti hilpeitä sauvakävelymummoja päät pystyssä, hihkuvia ja kiljuvia paksusti topattuja polvenkorkuisia kakaroita ja harmaita herroja otsa hiljaisessa rypyssä lumilapio kainalossa.

Onneksi olin säästänyt joskus vaatelahjoituksena saamani talvitakin, vaikka se jossain vaiheessa jäikin isoksi. Nyt siitä on iloa, kun normaali takki ei ole mahtunut päälle enää hetkeen ja sää kylmenee. Ilman tuttujen kierrättämiä vaatesäkkejä ja tarvikkeita kasvavaan perhekokoon varustautuminen veisi konkurssiin.

Nyt, kun työttömien tukikikkailu on ollut suosittu puheenaihe, on muistettava ylistää Kelan virkailijan asiakaspalveluhenkisyyttä. Silkasta uteliaisuudesta tiedustelin lomakkeita ja todistuksia viedessäni, onko äitiysrahakauden aikana palkkatuloansioille tulorajoja, ja miten järjestelmä ylipäätään sen aikana suhtautuu satunnaisiin freelance-tuloihin. Ystävällinen virkailija tunnusti tietämättömyytensä ja soitti pari puhelua selvittääkseen asiaa.

Lopputuloksena oli, että jopa minimiäitiysrahakaudella pienetkin palkkatulot vaikuttaisivat tuen maksatukseen eikä siis ole tulorajaa, jonka alle meneviä tuloja ei tarvitsisi ilmoittaa. "Mutta eihän me näitä valvota, että omantunnon mukaan ilmoittelet." Koska päivärahaa maksetaan vain kuudelta päivältä viikossa - ei sunnuntaisin - niin virkailija teki selväksi, miten kotona epämääräisin työajoin urakkaliksalla työskentelevä voi silti hyötyä tekemästään työstä.

"Kun - tai jos - ilmoitat niitä palkkioita tänne meille, niin meitä ei kiinnosta maksupäivät, vaan ensisijaisesti ne päivät milloin olet tehnyt töitä. Ilmoitat vaan siis työpäiviksi pelkkiä sunnuntaita, niin niinä päivinä ns. ansaitut tulot eivät vaikuta muiden päivien rahoihin."

Mistä tällaisia virkailijoita ilmestyy? Yleensä asiakkaalle kerrotaan puolet välttämättömästä ja luetellaan ehkä litania pykäliä, muttei vahingossakaan kerrota niiden soveltamisesta ainakaan asiakkaan edun mukaisesti. Laillisten kikkailuneuvojen jakamisesta puhumattakaan. Vaikkei tuosta tiedosta todennäköisesti tule minulle sosiaalitoimen osuuksien vuoksi mitään iloa olemaankaan, tulin hyvälle mielelle jo siitä, että kerrankin Kelassa tunnuttiin koneiston sijaan inhimillisiltä ja niin, että ote ruohonjuuritason todellisuuteenkin oli ihan hallussa. Kerrankin työntekijä, joka selvästi pyrki auttamaan asiakasta ja on oikeassa paikassa töissä.

Hyötyykö pakkotyöstä kukaan?

2010-11-11T16:41:00.004+02:00

Helsinki pohtii: työttömät pakolla töihin (TaSa 11.11.10)

"Malli kannustaa kunnan työllistämiä ottamaan vastaan parinkin päivän pätkiä omalta alalta. Tämä johtuu siitä, että kunnan työllistämät saavat erilaisten tukien sijaan palkkaa, johon muut tulot eivät vaikuta."

Tästä suunnitelmasta on uutisoitu ennenkin, mutta sillä kertaa suunnitelma kuulosti vain byrokraattien ja täystyöllistäjädemarien märältä unelta. Tällä kertaa perustelut herättivät jo miettimään, miten kuvio toimisi käytännössä.

Saako kunnan työllistämä sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse hakea toimeentulotukea täydentämään esimerkiksi vuokrakuluja? Entä ne työttömät, jotka elävät parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on työtön? Tällöin, jotta täydentävää toimeentulotukea ei tarvitsisi hakea työnteosta huolimatta, työllistetyn palkkatulojen olisi riitettävä kattamaan myös puolison vuokraosuus ja ehkä mahdollisesti myös lasten toimeentulotukiosuudet, koska sosiaalitoimisto huomioi tulot talouskohtaisesti. Siinä vaiheessa, kun palkkatulo katettuaan sekä hakijan oman työmarkkinatuen että koko talouden terveydenhoitokulut ja vuokraosuudet saavuttaa pisteen, jossa siitä jää käteen edes ylimääräisiä hiluja, tulot vaikuttavat jo asumistukeen.

Asumistuen tarkistus tulojen muututtua vie kuukausia, jonka aikana asumistuen maksu keskeytyy, ja vaihtoehdoiksi jää maksaa toistaiseksi menetetty tukiosuus työllistetyn palkkatuloilla tai hakea sosiaalitoimistosta täydennystä.

Olisi hienoa, jos työttömille löydettäisiin oikeita, palkallisia töitä, mutta tuntuu, että tässä täytetään kuoppaa kaivamalla uutta. Helsingin apinoima Paltamon malli tavoittelee täystyöllisyyttä, ja työllistetyn minimipalkka on siellä 800e/kk. Vaikka elinkustannuserojen mukaisesti Helsingissä maksettaisiin snadisti kovempaa palkkaa, niin eron oltava aika pirun suuri, jotta työllistetty voisi todella kokea pakkotyön kannustavana, ei samanlaisena kikkatyöllistämisenä kuin nykyiset työkokeilu- ja harjoitteluketjut. Niistä tosin jää edes jotain käteen perusturvallisuutta rikkomatta, toisin kuin pienistä palkkatuloista: ne yhdeksän euron ylläpitokorvaukset työpäivää kohti ovat verottomia eivätkä vaikuta tukiin. Vielä kun sama pätisi uuteen 4,40e/päivä tilitettävään aktivointilisään, joka vähennetään täysimääräisenä sosiaalitoimen hyvin monelle työttömälle maksamista vuokraosuuksista.

Siinä vaiheessa, kun Helsinki alkaa maksaa verhoilutyöpajoille ja kierrätyskeskuksiin työllistetyille sellaista palkkaa, jonka lisäksi ei tarvitse minimiperusturvan ylläpitämiseksi hakea kuukausittain toimeentulotukea ja josta verojen jälkeen jäisi vielä hitusen voitollekin, minä muutan Helsinkiin. Siellä tekisin aikani töitä - hyötyen kuukausittain virastoriippumattomuuden lisäksi ehkä muutaman juustopaketin ja joukkoliikenteen kausikorttihinnan - ja kartuttaisin vastaisen varalle työssäoloehtoa. Tulevaisuus olisi ansiosidonnaiselle pääsyn kautta hivenen turvatumpi siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunki lopulta huomaa toimeentulotukea hakevien työssäkäyvien osuuden moninkertaistuvan ja lapsiperheiden voivan entistä huonommin, kun vanhemmat on poissa mutta rahaa tasan yhtä vähän kuin ennenkin, ja luopuu häntä koipien välissä minimipalkallisesta pakkotyöllistämisestä tai ainakin lakkaa höpisemästä siitä, että kyse olisi mistään muusta kuin tempputyöllistämisestä toisin keinoin.

Samaa aihetta liippaa Taloussanomien eilinen juttu, jonka raflaava otsikko (Näin pullonkeruulla elää palkkatöitä leveämmin (TaSa 10.11.10)) sopi niin oikeisto- kuin vasemmistomouhojenkin Facebook-huomionkerääjäksi kuin nyrkki naamaan. Soininvaaran kirjauutuutta kommentoitiin myös Iltalehden pääkirjoituksessa.

Kuten juttua eilen lukiessani pelkäsin, siitä vedetään lukijan valmiista kannasta riippuen lähinnä kahta johtopäätöstä: joko työttömät ovat kikkailevia hyväksikäyttäjiä, tuet ovat aivan liian korkeita ja kannustavat loisimiseen, tai Soininvaara on kontrollifasistiporvari, jonka mielestä työttömille on jätetty liikaa porsaanreikiä kikkailla ja nämä porsaanreiät pitäisi tukkia. Huolimatta siitä, että Ode on minustakin elävä esimerkki siitä, ettei fiksuillakaan ihmisillä ihan aina ole kaikki muumit laaksossa, taidan tällä kertaa asettua suoraan Soininvaaran puolelle [tarkennettu alkuperäisestä...]. Ainakin siihen asti, että luen kirjasta, mitä oikeasti kokonaisuutena on kirjoitettu. Omistan joitakin kyseisen herran pamflettiteoksia, ja valitettavasti ne eivät juuri muuttaneet näkemystäni besserwisseröivästä älyköstä, jonka hyvät tavoitteet terävöityvät kyllä (inho)realistisella kyynisyydellä, mutta vesittyvät ylhäältäpäin puhumiseen alhaallapäin kuuntelun puutteessa. Tällä kertaa näyttää lupaavammalta, ja ainakin työmarkkinajärjestöt saavat paskaa niskaan Sata-komiteakontribuutiostaan.

Mikään Oden Taloussanomien jutussa esitetyistä sitaateista ei minun korviini käy työttömiä vastaan, vaan enemmän toimittajan sävy ja lähinnä otsikointi, ja nekin lähinnä herättämiensä mielikuvien kautta. Parjattu ja kehuttu artikkeli on loppujen lopuksi harvinaisen neutraalisti tehty. Toisin kuin tammikuisessa blogauksessa, jossa Ode kritisoi köyhien kauppakorien sisältöä, tässä herran syyttävä sormi osoittaa järjestelmän vikoihin ja lainausten perusteella työttömien kikkailu saa ymmärrystä olosuhteiden pakkona ja tukijärjestelmän väistämättömänä seurauksena. Monilla ns. hyvää tarkoittavilla sosiaalipoliitikoilla on hyvin hatara käsitys eri ongelmien laajuudesta ja niiden tosielämän seurauksista, minkä vuoksi oli sykähdyttävää nähdä edes Soininvaaran nostavan ongelmien kärkeen työmarkkinatuen sovittamisen puolison tuloihin, nimenomaan suhteessa asumisjärjestelyihin.

"Kytköksen poistaminen ei hänen arvionsa mukaan maksaisi mitään. Nyt se estää sen, että ihmiset eivät voi muuttaa yhteen. Tarvitaan kaksi asuntoa, ja joku maksaa sen.

– Ja viimeistään asuntopula maksaa, Soininvaara tähdentää."

Taannoin törmäsin kunnanvaltuutetun kyselyyn, jossa tahdottiin tietää, miksi joissakin päiväkodeissa jauheliha lasten keitoissa on niin häviävää, että sitä pitää etsiä. Kaiken lisäksi tässä häviävän olemattomassa jauhelihassa oli myös havaittavissa valkoisia rasvapilkkuja. Odotan sitä kirkkaan aamuruskoista päivää, jolloin maailma on niin valmis että pitäisin mielekkäänä viilata sitä enää kohti sellaista täydellisyyttä, jossa kenenkään ei tarvitse syödä b-luokan jauhelihaa.

Kilon kääretorttu

2010-09-15T23:29:00.002+03:00

Viime päivien aiheet ovat olleet vaikeita ja synkkiä, mutta valitettavan tuttuja valitettavan monelle. Unettomat yöt nakersivat optimismia ja hyvää tuulta, mutta nyt viikon ruokajonosaalista lämpimässä syystuulessa raahatessa saattoi vain hymyillä. Säkeissä oli yhden hengen talouteen sopivia valmisruokia, ryynäreitä, omenia, banaaneja, jugurttia ja se kokoelman kruunannut Laitilan kilon kääretorttu. Joskus sama saldo olisi tuntunut kovin pieneltä, mutta yksinasuvalle satsi oli juuri sopiva. Kääretortusta tosin riittäisi jo isommallekin kahviseuralle.

Että olinkin kaivannut sitä sosiaalisuutta, niitä ihmisiä, juttelemista kaikessa rauhassa ja jopa uusien ihmisten tapaamista! Kaikki tuntuivat ystävällisiltä kuin vanhalle toverille, oli naama tuttu tai ei. Kahvikuppien kanniskelijalle tehtiin tietä, jokin aika sitten puukotettu kaveri ilmestyi paikalle hyvinvoivan ja terveen näköisenä ja kuulemma täysin toipuneena, luukulla duunari etsi tuoreimman näköisen salaatin, kuka toivotti siunausta ja kuka muuten kaikkea hyvää. Loistin varmasti tyytyväisyydestä ja hyvästä mielestä kaikkien näiden hymyjen ja hyvien sanojen keskellä. Joskus himmeässä metsässä, vieraassa kaupungissa tai ruokajonon edustan kaltaisissa oudoissakin paikoissa tuntee syvää levollisuutta ja tunnetta siitä, että juuri tänne minä kelpaan ja sovin.

Hartaus oli tällä kertaa harvinaisen lyhyt ja herätti jo toiveikkuutta rauhallisista sananvaihdoista omaa arpanumeroa odotellessa, mutta kimakka laulu vain jatkui ja jatkui. Seuralaiseni alkoi jossain vaiheessa kiehua ja näytti lähinnä kirkuvan äänettömästi joka kerran, kun epävire kohosi liian monta oktaavia ja lauluja tuli vain lisää toisensa perään, loppumattomasti. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun tajusimme laittaa nauhoituksen päälle todistusaineistoksi, laulaja vaihtui ja kidutetut korvat saivat levon. Anteeksi vain, mutta mestan musiikillista puolta muistellessa pintaan nousee lähinnä hysteerinen ja paniikinomainen nauru. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Vaatepuoli oli suljettu, valitettavasti, mutta törmäsin heti ulkona vanhaan naamatuttuun, joka on alusta asti auttanut vähäisten voimiensa mukaan sairaiden sukulaisten ohella Romanian ja Bulgarian romaneja ja josta olen maininnut täällä aikaisemminkin, joskus talvella. Muuttokarsinnan jäljiltä kämpässäni lojuu edelleen parikin jätesäkillistä aikuisten sekä miesten että naisten vaatteita ja muutamia kenkiä. Taas on uusi talvi tulossa, ja oli ihmisten syy tulla tänne mikä hyvänsä, niin pakkaseen kuollaan muutenkin riittävästi. Kun kurjuutta voi näin helposti edes hiukan lieventää, se on tehtävä, oli kyse mistä tai kenestä hyvänsä. Itäeurooppalaisille kukaan vain ei halua antaa mitään.

Sovin käyväni säkit vielä läpi ja sopivani sitten vaatteiden toimituksesta paikalliselle, joka majoittaa niitä, joilla ei ole muuta paikkaa. Paljon tästä ei ole apua, mutta edes hiukan, ja molemmille osapuolille. Minä saan lopultakin nuo säkit noudatettua pois, ja joku saa ylimääräisen vaatekerroksen talveksi vaatteidensa alle.

Sovin taas kerran biljardiopetuksesta päivätuvalla: keväällä suunnitelma jäi toteutumatta, kun sain pimeitä töitä ja ihmisiä kuoli, enkä siis vieläkään erota palloja toisistaan. Jonain päivänä vielä. Toivottavasti edes tämä jannu pitää itsestään huolen.

Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen jatkoi pienten asioiden hyvää rataa. Halusin ulos ja poikkesin päiväseltään lähikapakassa, jossa saa myös ruokaa, ranskalaisia ja lukea päivän lehdet. Tilasin siiderin ja menin selaamaan lehtiä, kun viereisestä pöydästä heiluteltiin päivän uusinta tarjolle. Hetkeä myöhemmin sain kutsun kantispöytään, ja muutaman minuutin päästä olikin jo esittäydytty koko henkilökunnalle ja henkilökunnan kavereille, kuultu tarinat kantiksista, käsitelty poliittiset kannat ja paikan hyvät puolet ja olo oli taas kerran varsin kotoinen.

Edellistä kertaa oli minkäänlaista lähikantakapakkaa joskus nelisen muuttoa sitten, ja ehdinkin jo kaivata ääripaikallisten kantakapakoiden kevytsosiaalisuutta; niiden, joihin ei ostarihengaajat ja muualta tulevat eksy. Ehdinkin jo kaivata uutta olohuonetta, jossa musiikki soi sopivan hiljaa, jossa päivisin on rauhallista jutustelua ja jonne mennä lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan paikallisia juoruja. Ja lähiöjuorut - onko jotain parempaa?

Sä oot seppä ja mä oon alasin

2010-09-13T03:54:00.004+03:00

Lupasin muinoin Melankolian vainiolla -tekstin sivulauseissa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta ja siihen liittyvästä lakimuutoksesta. Lakipykälöinti jää nyt vähemmälle kirjoittajan ollessa muutenkin enemmän arkisen fiilistelyn alalla. Lupaan kuitenkin linkittää lainopillisia linkkejä, kun niitä tulee taas vastaan. Kolmas sektori -sivulle tulee myös jonain päivänä lista aiheeseen liittyvistä järjestöistä ja turvakotilinkeistä.

Lokakuun alussa järjestetään Helsingissä Pikkuparlamentin kansalaisinfossa yleisötilaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Maininta tilaisuudesta on ollut jo jonkin aikaa myös blogin sivupalkin Ajankohtaista-kohdassa.

"Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki)"

Ja ruikuttakaahan nyt joku siitä, että miten (lähisuhde)väkivalta muka liittyy köyhyyteen, syrjäytymiseen tai varsinkaan leipäjonoihin. Tai siitä, miten yhyy, miehiä sorretaan, miksei saloilla kaiu hätähuuto kärsivän miehen puolesta, kun akka mökissä nalkuttaa. En tiedä, miksi seminaari käsittelee erikseen mainiten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta aiheen rajaamiseen lienee ihan oikea syy. Nykyaikana kun näissä asioissa ollaan tietoisia siitä, että naisillakin on kovat kädet ja aggressioita, eikä vain pullantuoksua kotona ja ruusuntuoksuista paskaa.

Tänne ei siis ole tarvis valittaa sukupuolten eriarvoistamisesta tuon seminaarin osalta, ei liity tähän. Aihe on aina rajattava johonkin; minä rajaan sen tällä kertaa parisuhdeväkivaltaan, eli jätän tylysti myös väkivaltaa kokevat lapset täysin huomiotta.

Tietysti myös naiset voivat olla väkivaltaisia, ja fyysisesti voimattomampana nainen ehkä tarttuu myös helpommin siihen keittiöveitseen, kun kumppanin tms. hakkaaminen ja ruhjominen hengiltä on onnistumisprosentiltaan varsin epätodennäköistä. On kuitenkin molemmille sukupuolille yhtäläinen kynnys tarttua kättä pidempään ja nostaa se toista vastaan, mutta valitettavasti fyysisiltä ominaisuuksiltaan (yleensä) vahvemmat miehet saavat paljain nyrkein enemmän vahinkoa aikaan. Lähisuhdeväkivaltaa käyttävä todennäköisesti harvoin ymmärtää, ettei tapaus jää niihin pariin lyöntiin tai seinään heittelyyn, sen jälkeiseen anteeksipyyntöön ja ehkä jopa sovintoseksiin.

Pelko nimittäin jää, ja varsinkin toistuvan väkivallan jälkeen se jää pysyvästi. Ja häpeä. Takaraivossa on aina pieni varaus ja ehdollistunut kyky - tai yritys - olla tekemättä mitään, mikä voisi taas laukaista tilanteen. Toisen tullessa vihaisena kotiin syystä tai toisesta kootaan vaistomaisesti - toisen huomaamatta, ettei se provosoidu - kotiavaimet ja kännykkä taskuun ja kengät lähettyville.

"Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli.."
(Viimmeisellä rannalla -blogi)

Satunnaisessa tilanteessa - snagarijonossa, baaripöydässä - tuntemattoman ihmisen väkivallan kohteeksi joutunut saattaa tietää joutuneensa kohteeksi vain siksi, että oli väärässä paikassa väärään aikaan. Kun väkivaltaa kohtaa kotona, ei oikeaa aikaa ja paikkaa enää ole, vaan väkivallan uhka on aina olemassa. Etenkin niissä tilanteissa, joilla on yhtäläisyyksiä aiempiin väkivaltatilanteisiin: kumppanin päihtymystila, työstressi, rahaongelmat, mielenterveysongelman esiintyminen. On käsittämätöntä, millaiset asiat voivat toimia triggerinä ja muuttaa sekunneissa rauhallisen tv-koti-illan painajaiseksi. Kaukosäätimen pudottaminen, väärä kanava, oluen loppuminen... Tietyssä vaiheessa väkivaltaa kohdannut osapuoli ehkä huomaa, ettei enää voi tekemisillään vaikuttaa siihen, tuleeko dunkkuun vai ei. Silloin vaihtoehtoina on, lähteäkö vai jää. Riipaisevan moni jää.

Miesten ja naisten tuntema häpeä parisuhdeväkivallan kohteeksi joutumisesta on monella tavoin samanlaista. Naiset ovat susia toisilleen; mustelmista kuiskaillaan, kuinka joku voi olla niin daiju että jää. Minä en ainakaan jäis, muahan ei ykskään mies koskaan lyö. Miehet vähättelevät: ai sulla on ärhäkkä ämmä, no mikäs mies sä oikein olet jos akalta turpiin otat? Senkun vaan sidot riuhtovan tamman sänkyyn ja näytät kuka on Mies Talossa. Ja röhöröhöhöhhöhhöö.

Vaikuttaa siltä, että parisuhteessa koetusta väkivallasta kannattaakin avautua vastakkaista sukupuolta olevalle, ellei kantti vielä kestä mennä ammattilaiselle tai tunne tuttavapiiristään samaa kokeneita, jotka helpottavan myötätuntoisen kuuntelun lisäksi ehkä osaisivat myös neuvoa hakemaan apua. Ja harva tuntee, tai siis tietää: lyömisestä ollaan hiljaa, hävetään ja yritetään kääntää kaikki parhain päin etsimällä syitä omasta itsestään ja toiminnastaan. Usein väkivaltainen kumppani auttaa siinä varsin tehokkaasti siirtämällä syyn toiselle. Että sunkin piti; mitä vittua sä menit sanomaan sillä tavalla; ellet ois huorannut juttelemalla siel puistonpenkillä sen naapurin Perskan kanssa niin ei ois tarvinnu kimpaantua; vittu tekisit säkin tääl jotain; kai nyt pinna palaa kun kaikki kotityöt jää omalle kontolle ja toinen vaa tsiigaa teinitsubuja kapakassa renttukavereidensa kanssa... Ja nosta VITTU NYT SE KAUKOSÄÄDIN, TAI.

En tiedä, miten suhtautua seminaarin aiheena olevaan sovitteluun. Ehkä opin siellä jotain uutta, jos saan aikaiseksi mennä paikalle.

Syrjäytymiseen, köyhyyteen, päihteisiin ja ylipäätään lähestulkoon kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin väkivalta sen sijaan liittyy. Ellei syynä, niin seurauksena.

On itsestään selvää, että jatkuva väkivalta tai edes sen uhka ja pelko masentavat kenet tahansa, ja sosiaalinen elämä rajoittuu pahimmassa tapauksessa nollaan, jos väkivaltainen kumppani sattuu olemaan mustasukkaista sorttia. Uloslähtiessä toisen reaktiot pelottavat. Ihmisten tapaaminen pelottaa, ja sen seuraukset. "No, mitä vittua menit sanomaan sille naapurin noidalle? Kuitenkin valehtelit et muka hakkaan sua, kuule jos mä kuulen et sellanen huhu on lähteny nii niiltä huhuilta leikataan pää niinku sultakin."

Masennus ja ikuinen pelko persluissa lamauttavat ihmisen täysin, ja tuloksena on syrjäytyminen, ellei satu olemaan niin onnekas, että on saanut pitää jonkin henkireiän, jossa hengittää vapaasti ja syvään ja olla vahtimatta jokaista liikettään ja äänensävyään.

Syyskuun alussa uutisoitiin, miten kotihälytykset ovat lisääntyneet hurjasti Lapissa.

- Tämä ilmiö liittyy lamaan mitä nyt eletään. Vaikka sanotaan, että lama on taittunut niin taloudellinen epävarmuuden aika näkyy näissä kotihälytystilastoissa.
- Kuntien tulisi huolehtia siitä, että apua on saatavilla juurikin perheväkivaltapauksissa. Tällä hetkellähän on se tilanne, että kunnat eivät kirjoita maksusitoumuksia ensi- ja turvakoteihin.
- Kotihälytykset, perheväkivalta ja alkoholi liittyvät selvästi yhteen. Myös taloudellinen tilanne on ratkaisevassa osassa.
Kaikkia perheväkivaltatapauksia ei välttämättä ilmoiteta poliisille. Orjasniemi sanoo, että luvut voivat olla jopa todellista suurempia kuin mitä tilastot kertovat. (sic!)

En tiedä monellakaan sormella laskettavia tapauksia, joissa poliisille olisi ilmoitettu yhtään mitään, mutta tapauksia tiedän valitettavan paljon. Toisilla tosin on aktiivisia naapureita, jotka huolehtivat muistakin ihmisistä, mutta suurin osa kerrostaloasukeista tuntuu vain ärsyyntyvän metelistä. Hyvä sekin, tietysti, jos jatkuva kirkuminen ja avunhuuto ärsyttää niin paljon, että saa aikaiseksi tarttua luuriin ja ottaa yhteyttä poliisiin. Ennen poliisille soittaminen oli myös melko turhaa. Vaikka riehuva osapuoli vietäisiinkin spuduun rauhoittumaan, niin viimeistään aamulla tulee vihainen puoliso kotiin ja hakkaa toisen vasikoinnista. Vaikka näkyviä jälkiä olisi, ei poliisi välttämättä puuttunut tilanteeseen kuin käskemällä pitää pienempää ääntä, jos tulevia lyöntejä pelkäävä mustelmainen vakuutti niiden tulleen työtapaturmasta. Mustelmat sitäpaitsi tulevat usein esiin vasta jälkikäteen, ei ovikellon soidessa voimakkaan määrätietoisesti, niinkuin poliisin soittama ovikello soi.

Nykyään on (ilmeisesti jo nyt?) voimassa uusi säädös, jonka mukaan myös kotona tapahtuva lieväkin pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos. Toisin sanoen poliisin mahdollisuudet rikostutkinnan aloittamiseen lievän pahoinpitelyn nimikkeellä kasvoivat ainakin teoriassa. Käytännössä lienee paikalle sattuvan viranomaisen tulkinnan varassa, miten toimitaan. Pääasia on, ettei lievä pahoinpitely kotioloissa ole enää asianomistajarikos, jossa uhri on helppo pelolla painostaa luopumaan syytteen nostamisesta. Nyt pahoinpidelty ei enää välttämättä voi vaikuttaa syytteen nostamiseen. Niin, siis ellei asiaa sovitella.

Poliisille soittaminen on usein käytännössä mahdotonta, vaikka sen kehtaisikin tehdä. Toinen takavarikoi puhelimen ja kengät. Siihen on kuitenkin melkoinen kynnys, oli kyse sitten sattumalta turpaan vetäneestä vastaantulijasta kadulla, kadonneesta lompakosta tai perheväkivallasta. Yleisin toimintatapa tuntuu olevan turvakotiin tai luotettavan tuttavan luokse ulkoruokintaan siirtyminen siihen asti, että kumppani alkaa anella takaisin ja on taas oma ihana itsensä. Valitettavan harvinainen toimintatapa taas on palaaminen kotiin, mutta vain taustajoukon ja muuttolaatikoiden kanssa.

En missään nimessä väitä, että jos joku lyö kerran, niin lyö toisenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että - ilman liioittelua - rakkaus voi oikeasti tappaa.

Ei ole kauaa siitä, kun kuulin kaverin saaneen kotitekoisen keuhkolävistyksen ja tsirrakyydin teholle; tai siitä, kun tuttu kertoi kumppaninsa yrittäneen polttaa hänet sänkyynsä nukkuessa. Tai siitä, kun majoitin kaveria joka ei uskaltanut enää olla yötä kotona; tai siitä, kun lehdessä kerrottiin tapelleesta pariskunnasta. Tappelun yhteydessä mies oli tönäissyt - huom. "vain" tönäissyt - naista, joka oli kolauttanut päänsä ties mihin senkinkulmaan. Riita oli sitten kuitenkin hyvässä hengessä sovittu ja menty yhdessä kainaloikkain nukkumaan ilman mitään epätavallista. Toinen vain ei herännyt enää.

Väkivallan ei tarvitse olla nyrkillä lyömistä, veitsellä huitomista tai uhkausta silmän kaivamisesta ulos päästä samalla, kun jatkaa hitaasti haarukan työntämistä kohti toisen silmää. Yksi tönäisykin riittää.

Aiheeseen on vaikea löytää tämän soveliaampaa teemamusiikkia. Etenkin ko. artistin humoristissovinistisen pimp daddy -imagon huomioon ottaen...

Norsupyssyllä päin Hakaniemenrantaa - vihaisen hetken nostalgiaa

2010-09-13T00:58:00.004+03:00

Joku ehkä muistaa, että teknisten ongelmien takia viime vuodenvaihteessa oli pitkänpitkä tauko. Alla oleva teksti on kirjoitettu 10.12.2009, ja se löytyi hetki sitten edellisen koneen - sen hajonneen - tiedostoista, jotka luojan kiitos olivat tallessa.

En muista, miksi teksti jäi silloin julkaisematta. Ehkä en halunnut luistaa liikaa blogin varsinaisesta aiheesta; ehkä pelkäsin reaktioita; ehkä kone vain petti juuri silloin. En muista. Joka tapauksessa, blogin aihepiirin laajennuttua muutenkin seurausten sijasta myös syihin, katson tämän nyt sopivasti täydentävän edellistä, sisällöllisesti turhan tyngäksi jäänyttä postausta ruokajonoista ja päihteistä.

Syrjäytymisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että päihdeongelmilla ja rikollisuudella on aina taustansa, olivat ne miten moninaisia hyvänsä. Hyvät ihmiset, toivon siis inhimillisyyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, jotka aurinkoisilla ostareilla herättävät sääliä, inhoa ja häpeää, autioilla asemalaitureilla pelkoa. Kiitos ja kumarrus, alla pieni paluu lähes vuoden takaiseen kirjoitushistoriaan.

10.12.2009

Lueskelin jonkin aikaa sitten Mikko Salasuon blogikirjoituksia Cityn sivuilta, ja aloin odottaa mielenkiinnolla "Marginaalin marginaali" -tekstissä mainittua tutkimusta huumekuolemista.

Tänään tutkimuksen julkaisusta on lopulta uutisoitu. Muuten tuskin olisin liittänyt tutkimusta tämän blogin aihepiiriin, ellen aivan äskettäin olisi törmännyt keskusteluihin sekakäyttäjistä ruokajonoissa. Keskustelut sai aikaan nuori mies, jonka jalat eivät jonossa kantaneet ja joka poikkeuksellisesti haettiin paikalta sinivalkoisin voimin. Tämä siis on hyvin harvinaista, koska yleensä ruokajonossa koitetaan skarpata eikä sekaisin haluta näyttäytyä tutuille. Huomattavan päihtyneitä ei myöskään päästetä jonoihin sisälle.

Ruokajonoissa käy tavallisten pienituloisten lisäksi myös päihdeongelmaisia, niin alkoholisteja kuin huumeiden- ja sekakäyttäjiäkin. Jälkimmäisiin ei yleensä kiinnitetä huomiota, koska päihdeongelma ei välttämättä näy mitenkään päällepäin. Vasta, kun joku niistä kymmenistä sattuu olemaan näkyvästi pihalla, aletaan kauhistellen pohtia pitääkö vessoissa nyt varoa neuloja. "Kauheeta, se seiso aiemmin ihan mun takana, onneks lompakko ei ollu taskussa, onneks en puhunu sille mitään - eihän sitä ikinä tiedä mitä sellaset saattaa tehdä!"

Suuri yleisö mieltää mielellään, että köyhyydellä on jotain tekemistä päihteiden väärinkäytön kanssa. Joko dokataan sossumassit tai pahimmassa tapauksessa käytetään omat ja muidenkin rahat törkykalliisiin laittomiin päihteisiin, joiden saamisen pakonomainen tarve ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Myymään luisevaa narkkarinpersettä, väijymään viattomien lasten viikkorahoja koulujen porteilla ja ryöstämään väkivalloin baarista kotiutuvia perusherroja. Huumeiden käytössähän ei ole mitään järkeä, eikä sitä voi ymmärtää, joten nisteiltä voi odottaa mitä tahansa järjetöntä. Juopot ovat tuttu juttu, mutta kaiken ymmärryksen tuolla puolella oleviin huumeidenkäyttäjiin voi liittää kaikkein absurdeimpiakin pelkoja.

Monet päihdeongelmaiset ovat minimituloisia, ja monet minimituloiset päihdeongelmaisia. Onneksi on toivottavasti turhaa edes mainita, että monet minimituloiset ovat tavallista päihteettömämpiä, ja monet päihdeongelmaiset ihan hyvin toimeentulevia perheellisiä ja palkansaajia. Jälkimmäiset tosin putoavat helposti kyydistä. Pahimmassa tapauksessa hoitoon hakeutuminen voi olla se, mikä aiheuttaa niitä paljonpuhuttuja sosiaalisia ongelmia, ellei niitä ole ennestään.

Joskus blogin alkuaikoina kirjoitin ruokajonojen ja köyhien sisäisestä kastijaosta, jonka alimmalla portaalla ovat ne, joita voi syyttää itseaiheutetuista ongelmista. Jonoissa käyvistä päihdeongelmaisista selkeä enemmistö on keski-ikäisiä vanhan ajan alkoholisteja, nuorempi päihdepolvi taas lähes poikkeuksetta huumeiden- tai sekakäyttäjiä. Ehkä räikein ero näiden ryhmien välillä on se, että nuori polvi ei örise, rehaa, haise pahalta tai usein edes ole peruskansalaisen silmissä tunnistettavissa päihteidenkäyttäjiksi. Toisaalta, silloin jos ollaan näkyvästi sekaisin, ollaan sitten kunnolla, kuten tämä notkeapolvinen nuori mies.

Salasuon blogauksessa mainitun THL:n ja Nuorisotutkimusverkoston huumekuolematutkimuksen uutisoinnissa kerrotaan, että "eniten huumeisiin kuolee Suomessa vakavista mielenterveysongelmista ja fyysisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä. Huumeita saatetaan käyttää esimerkiksi kivun hoitoon." Samoin kuin 90-luvun irtisanomiset masensivat ja alkoholisoivat laajan ryhmän keski-ikäisiä, nykyään vaikeudet saada hoitoa mielenterveysongelmiin ja tuki- ja liikuntaelinsairauksiin luovat vankkaa pohjaa itselääkinnälle ja sitä kautta riippuvuudelle. Usein päihdeongelmaisten mielenterveysongelmista julkisuudessa puhuttaessa annetaan ymmärtää, että ongelmat ovat nimenomaan käytön seuraus, eivät syy.

Hoitoon hakeutumisen jälkeen voi toimivan masennuslääkkeen löytäminen vaatia parin vuoden kokeilusarjoja eri lääkeaineilla, ja selkäkipua ei välttämättä hoideta mitenkään. Jatkuvan kivun murtaessa mielialaa ja työkykyä hakeudutaan helposti yksityiselle hakemaan Buranaa vahvempia kipulääkkeitä. Esimerkiksi opiaattipohjaiset lääkkeet auttavat usein myös paniikkihäiriöön ja parantavat toimintakykyä sosiaalisissa tilanteissa.

Kun potilaan epätoivo ja avuntarve ylittää tietyn pisteen, ei valmisteen laillisuudella tai laittomuudella ole enää olennaista merkitystä. Varsinkin, jos kyse on ihan oikeasta lääkevalmisteesta, jonka saaminen oireiden ollessa aitoja on kiinni vain omalääkärin hoitomenetelmistä. Parin saunakaljan suomalainen ei useinkaan näe reseptilääkkeen oireenmukaista käyttöä (vaikkakin ilman reseptiä) huumeidenkäyttönä. Selkäkipuihin määrättävät Tramalit ja Tramadolit ovat opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, samoin kipulääkkeenä - ennen suht yleisestikin - käytetty Temgesic on samaa tavaraa kuin korvaushoitolääkkeenä käytettävät Subutex ja Suboxone, joten liukuma kipulääkkeestä huumausainepuolelle on vain lääkkeen milligrammoista kiinni.

Huumeidenkäyttäjät eivät ole alinta kastia pelkästään ruokajonostatuksensa puolesta, vaan heittopusseja myös viranomaisasioinnissa, päihdehoidossa ja terveydenhuollossa. Väärinkäyttöepäily riittää usein siihen, että diagnosoituihin oireisiin määrätyt reseptit lopetetaan, jolloin viimeistään lääkitystä haetaan katukaupasta. Ongelmat seuraavat toisiaan, kasautuvat ja hoitamattomina pahenevat.

Sivupalkin artikkelilistan kokoaminen havainnollistaa aina ajoittain Suomen poliittisen keskustelun asemasotia; parhaillaan on menossa vasemmiston ja uusliberaalin vihersiiven pallottelu sosiaaliturvauudistuksesta, työmarkkinajärjestöjen asemasta ja opintotuen kehittämisestä. Vasemmistoliitto ja erityisesti sen nuori siipi osoittavat syyttävällä sormella vuorotellen ("oikeisto")hallitusta, vihreitä ja "porvareita" yleensä. Porvarillista mainetta kantava SYLkin sai tänään oman osansa kritiikistä.

Ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa - yleisasiantuntija Soininvaara tulittaa juoksuhaudastaan takaisin tiukan provosoivasti valituilla sanakäänteillä: "Vasemmisto pitää köyhät köyhinä",

Vihreiden ja perinteisen vasemmiston välinen ideologinen asemasota tuntuu välillä suuremmalta blokilta edistyneelle sosiaaliturvakeskustelulle kuin oikeiston ja vasemmiston lähtökohtaiset näkemyserot. Oikeisto on perustavanlaatuisesti eri mieltä siitä, missä määrin yhteiskunnalla tulisi olla yksilön suhteen oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta se sentään tunnustaa sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisyn (joskus jopa hoidon) kustannustehokkuuden.

Usein tuntuukin, että uudistustarpeen tunnustaminen on perusturvakeskustelussa tärkeämpi yhteinen nimittäjä kuin arvopohjainen ajatus yksilön subjektiivisesta oikeudesta perustoimeentuloon, ja suurin este/hidaste ne tahot, joiden olemassaolon perusteita nykyjärjestelmän muutos uhkaisi, tapahtuisi se missä muodossa hyvänsä. Minimiturvan suuruuden sitominen ansiosidonnaiseen ja puoluekytkeytyneistä ammattiliitoista riippumattoman ansiosidonnaisen jääminen idea-asteelle kääntävätkin Lahtiskani kohti Hakaniemenrantaa.

Katkokävelylle, mut katkolle ei päästä

2010-09-11T15:41:00.005+03:00

Pissiksillä luottokortit valtavasti lainaa,
unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa,
Hura-huh-hah-hei!
Heitä pois ja osta uusi,
Visa, pikavippi, karhukirje, maksuhäiriö.

Ja keväisin ne kodittomat sulatellaan jäästä,
katkokävelylle mutta katkolle ei päästä.
Halle-luja-hei!
Suomen päihdepolitiikka:
pamit, pervitiini, Subutex ja sunnuntai.

(Paleface, Helsinki-Shangri-La)

Köyhyyteen ja leipäjonoihin liitetyt stereotypiat huomioon ottaen olen ilmeisesti melko tasan puolitoista vuotta onnistuneesti välttynyt kirjoittamasta päihteistä ja niiden yhteydestä etenkin pitkäaikaiseen köyhyyteen. Pitkäaikaisten fyysisten ja mielenterveyssairauksien lisäksi päihteet ovat ehkä suurin yksittäinen totaalisen sosiaalisen ja taloudellisen köyhyyden syy, mutta ruokajonoissa päihderiippuvaisista näkyy lähinnä vanhan liiton väkeä. Radanvarsien miehillä ja naisilla on usein myös jo jonkinlainen suhde ruokajakoja ylläpitäviin uskonnollisiin tahoihin. Monet myös osallistuvat itse palkattomaan vapaaehtoistoimintaan muiden hyväksi.

Nuori sekakäyttäjäsukupolvi on pitkälti joukosta pois, tai piipahtaa satunnaisesti. Ei ole välttämättä harvinaista, että nitkuja on duunareissa yhtä paljon kuin satojen asiakkaiden tungeksivassa jonossa. Ollessani vielä vapaaehtoisena ruokajonossa osa duunareista istui töidensä ohessa kahvilla, ja jotenkin keskustelu ajautui vessojen siivouksesta sen yhteydessä mahdollisesti ehkä joskus löytyviin vermeisiin ja värkkeihin, ts. neuloihin ja ruiskuihin. Pari niistä joukon aktiiveista, jotka kärsiviä lähimmäisiä vapaaehtoistyöllä auttaessaan lähinnä toteuttivat Herran Jeesuksen käskyä, kauhistui ajatuksesta.

"Käykö täällä narkomaaneja? Mutta nehän käyttäytyvät ihan arvaamattomasti. Miten me uskalletaan ottaa tuolla ihmisiä vastaan, entä jos joku käykin yhtäkkiä päälle?"

"Voitaisko me estää narkomaanien käyminen täällä jotenkin, nehän on turvallisuusuhka kaikille?" "Voi kauhea, olisko yhdistyksellä varaa sellaisiin suojahanskoihin, jos tuolla vessassa sitten iskeekin sellainen ruisku käteen? Siitähän voi saada vaikka mitä tauteja."

Puolet huoneen väestä katseli seinille yrittäen olla nauramatta. Viikkoja, kuukausia ja vuosia samat ihmiset olivat tehneet töitä yhdessä, samoissa tiloissa ja samoissa huoneissa, ja erona oli vain se, että töiden päätyttyä toiset lähtivät Alfa-kerhoon, toiset lähikapakan terassille, toiset psykologille ja toiset väsäämään päivän vedot. Yritin kertoa, että nistejä kyllä käy ihan meidänkin jonossa, muttei niitä erota muiden nuorten ja pariskuntien joukosta, eikä yksikään ole ollut osallisena järjestyshäiriöihin.

"Eihän niitä saa sanoa nisteiksi, sehän on loukkaava ilmaisu! Narkomaani on oikea ja virallinen sana." "Voi hirvitys, niitäkö siis saattaa tulla vastaan ihan huomaamatta? Miten niitä sitten osaa varoa? Eikö niitä voi tunnistaa mistään?"

Vanhat äijät puhuvat usein siitä, miten vanhan ajan puhtaat alkoholistit ovat katoava luonnonvara: nykypolvi yli nelikymppisistä alaspäin kiskoo tilaisuuden tullen mitä tahansa. Pameja, subua, kipulääkkeitä. Harvemmin niistä tosin maksetaan, koska Koskis-flindan saa halvemmalla ja siitä saa enemmän iloa irti. Tai ellei koskista, niin Dorista ainakin, nyt kun perinteikäs Sorbus vedettiin myynnistä.

Alkoholi on halpaa, mutta se vie sokereineen ja hiilareineen nälän antamatta ravinteita. Kama on kallista, eikä sitä saa seitsemän euron kertaostolla. Kuun tuet menevät helposti kerralla, tai ainakin parin kerran jälkeen.

Pitkäaikainen ja sosiaalinen alkoholismi on usein enemmän tai vähemmän julkista. Istutaan torin laidoilla, puistonpenkeillä tai varakkaampina hetkinä terasseilla. Kamaa harvemmin heitetään edes takin suojissa hihaan porukalla bussipysäkillä. Narkomania on privaatimpaa, lukuunottamatta joidenkin kovaäänisiä keskusteluja ja velkariitoja ostareilla. Sen julkistamista ja sen tuomaa leimautumista vältetään eri mittakaavassa, eikä ruokajonoihin haluta mennä kailottamaan maailmalle olevansa ongelmainen jo nuorena. Tai sitten kyse on vain kärsimättömyydestä... En tiedä.

Vartissa tai Metrossa kerrottiin tällä viikolla uusien asuntolapaikkojen rakentamisesta Vantaalle. Netistä uutista ei löydy (korjaus: juttu on täällä), mutta ilmeisesti kerrankin vanhoista suunnitelmista edes osa etenee. Kerrankin jotain positiivista. Asunto on kuitenkin kaiken toipumisen tai edes ihmisarvoisen elämänlaadun ehto.

Viittaan kintaalla kaikenmaailman vuosipäiville ja WTC:n palomiessankareille, ja omistan päivän tekstin sille alkoholisoituneelle uskovalle pariskunnalle, joka aina tavatessa muisti huonossakin hapessa toivottaa iloisesti siunausta, ja joka asuttuaan aikansa teltassa ja herra ties missä skarppasi, selvisi ja sai lopulta asunnon, ja se oli todellinen juhlapäivä. Toivon kaikkea hyvää.

Kulinaarihamsterin säilykesesonki

2010-07-18T02:23:00.003+03:00

Menossa on paras mahdollinen vuodenaika panostaa ankean, varattoman talven ruoan laatuun.

Toisille syöminen on vain valitettava välttämättömyys, josta selviämiseen riittää hampparinkäyrä ja kinkkusiivu käntyn päällä. Meille joillekin ruoka on se ainoa asia, johon voi panostaa pienelläkin rahalla ja kokea edes joskus ylellisyyttä, elämyksiä ja laatua. Ruoanlaitto on sisustuksen lisäksi niitä harvoja useimpien elämään kuuluvia asioita, joissa luovuudella ja itse tekemisellä voi monelta osin korvata rahan; jopa niin, että ilmaisuudella sovellettua lopputulosta ei voisi millään rahalla kaupasta ostaa.

Marjaihmisten kannattaa pakastaa ja hillota mansikkaa nyt, ennen kuin hinnat nousevat, vaikka hintapohja ilmeisesti ohitettiinkin jo sadon yhtäkkiä kypsyttyä ylitarjonnaksi asti viime viikolla, ja hinnat kuulemma nousevat tästä eteenpäin. Mansikkaa kannattaa ostaa isoja laareja kerralla, varsinkin jos suunnittelee hilloamista, tai kokonaisena/viipaleina pakastaessakin laarin voi ostaa porukkaostoksena tuttujen kanssa. Kanttarelleja on pulpahdellut jo iät ja ajat, voi- ja herkkutatit soveltuvat mainiosti ohuina siivuina kuivattaviksi ja rouskuista tulee varsin kelvollisia suolasieniä, joita saa säilöttyä valtavan määrän pieneen tilaan. Viime loppukesänä kerätyistä rouskuista on vieläkin suolaämpärissä jäljellä muutama litra, joista ehtii vielä vääntää kastikkeita, sienisalaatteja ja pasteijatäytteitä ennen tuoreen satsin poimimista.

Yritän löytää paikan, josta poimia villivadelmia hillottavaksi. Muutossa jenkkikaappipakastin vaihtui säälittäväksi pakastelokeroksi, eikä pieneen asuntoon mahdu arkkupakastinta. Pieni sellainen olisi tosin silti hankintalistalla: mahdollisuus pakastamiseen lisää taloudellista liikkumavaraa huomattavasti, kun säkän sattuessa kaiken ylimääräisen voi pakastaa, eikä käytännössä mitään tarvitse heittää menemään, jos sen vain voi tarvittaessa soveltaa pakastettavaan muotoon. Niin kuin nyt vaikka pasteijatäytteet, juustot, ruokajonon epämääräiset antimet ja niin poispäin. Yksin asuessa ruokatarpeita pääsee pilaantumaan paljon helpommin, koska etenkin ruokajonosaaliissa ei ole yleensä montaakaan käyttöpäivää jäljellä, jolloin ne kannattaa valmistaa ja säilöä samantien. Kuitenkaan ei joka päivä ole nälkä, joka päivä ei jaksa laittaa ruokaa eikä joka päivä ole kotona omalla jääkaapilla.

Myöhästyin villiyrttisesongista, mutta jos vielä löydän jostain tuoreita nuoria nokkosia, kerään niitä pari muovisäkillistä, ajan koneella mössöksi ja testaan säilyvyyttä pakastettuna ja öljyssä valkosipulilla sun muulla maustettuna nokkospestona. Nokkonenhan ajaa niin maun, ulkonäön kuin terveysvaikutustenkin osalta pitkälti pinaatin asiaa, ja suht miedon makuisena ajattelin testata sen käyttöä ja säilömistä pestona. Pakastettuna ja maustamattomana mössönä se sopii loistavasti sämpylätaikinoihin, suolaisiin täytettyihin lettuihin sun muihin taikinoihin.

Ja pestosta puheen ollen; ainakin Citymarketeissa on pitkin kesää ollut myynnissä basilikaruukkuja parilla kolmella eurolla. (Ei siis niitä miniyrttiruukkuja, vaan ihan kunnon isompi ja rehevämpi kasvi) Basilika ei kestä kylmää vaan säilyy tuoreena parhaiten ruukussa säännöllisesti kastellen, ja sitä voi kasvattaa ikkunalaudalla joko siemenestä asti tai valmiina ostettuna kasvina ruukussa. Basilikaa voi myös käyttää pestoon (=koneella muussiksi, sekaan oliiviöljyä, valkosipulimurskaa, yrttejä ja mausteita oman maun mukaan, käytetään levitteenä leivällä ja sopii erinomaisesti esim. pastan kanssa tai vaikkapa mozzarellapizzaan), tai - mitä ajattelin kokeilla tänä vuonna - öljyssä säilöttäväksi. Ikkunalaudan basilikojen työntäessä uusia lehtiä kasvaessaan niitä voi nyppiä säilöön öljypulloon ja noukkia sieltä tarvittaessa ruoanlaittoon. Vaikka lehdet loppuisivat, on jäljelle jäävä esim. oliiviöljy imenyt lehdistä makuja ja tuoksua ja sopii mihin tahansa. Basilikan tai muiden yrttien tuoksuinen/makuinen öljy sopii vaikkapa salaatin kostuttamiseen tavallisen oliiviöljyn sijaan tai kasvisruokien laittoon.

Suppilovahverot ovat tämän kesän päätavoitteeni ja yksi syy siihen, miksi haluan oikean pakastimen. (Tässä suhteessa minulle on turha niuhottaa energiansäästöstä, joten ei kannata edes yrittää.) Olen aina pitänyt säilötyistä suppiksista enemmän pakastettuina kuin kuivattuina, mutta silloin tietysti tilaa tarvitaan paljon enemmän. Pakastintilaa. Haluan kantaa syksymmällä kotiin säkkikaupalla selkä vääränä mustikkaa ja suppiksia ja vihellellä mieli onnea ja tulevaisuudenvarmuutta täynnä syksyn reseptejä suunnitellen siivotessani saalista säilöntäkuntoon. Toinen haave olisi saada edes jonkin verran aitoa, tuoretta, itsepyydettyä kuhaa. Voissa paistetun kuhan kanssa kilpailee vain savustettu ahven.

Kesää on vielä jäljellä, ja vielä ehtii istuttaa siemeniä loistavien mausteyrttien kasvattamiseen. Kasvit ehtivät parvekkeella ja ikkunalaudalla kasvaa ihan kohtuullisesti ennen säiden viilenemistä, ja vielä senkin jälkeen aurinko paistaa ikkunoiden läpi. Mausteyrteillä säästää, saa vaihtelua ruokiin ja makuja ja ulkonäköä salaatteihin, kermaviilikastikkeisiin ja niin poispäin.

Vaikka mahdollisimman halvalla hankittu ruokavalio muuten koostuisikin halvimmista saatavilla olevista raaka-aineista ja/tai ruokajonosaaliista, sen ei tarvitse olla yksipuolista, mautonta ja tylsää. Omavaraisuudessa on puolensa, ja vaikka kuinka olisivat kertaalleen säilöttyjä, niin pakastetusta raparperista tehty kiisseli kermavaahtokiekuralla keskellä pimeintä talvea maistuu taatusti pirteän kesäiseltä, jos ulkona viheltää vimmainen viima ja ulkoatullessa nenänpää sinertää.

Kesäkauden ansiosta talvella on varattomallakin mahdollisuus syödä vaihtelevasti, terveellisesti ja raikkaasti - ihan ilmaiseksi. Liian monta talvea menee lenkkimakkaralla, alennuskanasuikaleilla/jauhelihalla ja riisillä tai makaronilla. Pienellä mielikuvituksella ja uskalluksella kokeilla saa samoista raaka-aineista kymmeniä variaatioita, puhumattakaan pakastinaarteiden kohottamasta mielialasta - ei pelkästään vaihtelun ja makujen, vaan vitamiinien takia.

Jos joku odotti pitkän kirjoitustauon jälkeen taas jotain koskettavaa ja köyhyysromanttista eikä tällaista Suosi Suomalaista -henkistä käytännöllistä soopaa, niin lupaan suoltaa sitä viimeistään synkeinä talviöinä. Nyt vain vinkkaan, että lakasta/hillasta kustannetaan tänä kesänä 10e/litra, joten jos on hillasuo lähimaastossa, niin siitä vaan keräämään jokamiehenoikeuden turvin verotonta rahaa. Toivottavasti edes joku innostuu edes miettimään keräilyn, kalastuksen ja säilömisen etuja ja iloja?

Kuulostan varmasti 50-luvun emäntälehdeltä, mutta suosittelen yleensäkin selailemaan Marttojen ruokaohjeita ja sivuja... ;) Metsässä hamuilu ei sovi kaikille, mutta siitäkin tulee erilaista, kun on konkreettinen tavoite josta tietää oikeasti hyötyvänsä. Kun talvella jossain kuussa rahat ovat vähissä, on melkoisen ylellistä käyttää 1-2 euroa perunaan ja tölkkiin kermaa ja saada silti lautaselle loistoannos vaikkapa juuri voissa paistettua kuhaa, perunoita kermaisella sienikastikkeella ja jälkiruoaksi raparperikiisseliä tai suolasienipasteijoita kahvin kanssa. Täällä ainakin viime kesän säilökkeet ovat pelastaneet ihan kohtalaisen monta täydellisen rahatonta iltaa, jolloin panttitölkeillä ostettuja suolaa ja kermaa lukuunottamatta kaikki tarpeellinen on löytynyt kuivattuna tai pakastettuna kaapista.

Muutaman sekunnin tarinoita

2010-06-25T20:31:00.005+03:00

Myöhään sateisena lauantai-iltana istuin pimeässä betoninharmaalla asemalaiturilla. Vähän aikaisemmin samalla asemalla perheenäiti säikäytti kaikki ympärillään kiljaisemalla yhtäkkiä kovaa ja korkealta, kun pikkulaps ojensi kättään kohti portaiden kaidetta. "ÄLÄ KOSKE SIIHEN! Se on likanen!" Ja hiljaista mutinaa: ties mitä bakteereja siinä on...

Junan tuloon oli vielä parikymmentä minuuttia, ja katselin ajatuksissani aseman asvaltin sylkiläiskiä ja revittyjä sixpackeja, polttelin hitaasti ja annoin ajan kulua sateen valuessa katoksen päältä lammikoiksi lähelle laiturin reunaa.

Takana oli tuottoisa ilta. Olin pientä palkkiota vastaan ollut auttamassa kaverinkaverin kämpän muuttosiivouksessa ja isompien tavaroiden roudauksessa roskakatokselle. Osa tavaroista heiteltiin suosiolla laatikoihin, hyväkuntoinen taloustavara jätettiin härskisti dyykattavaksi katoksen seinustalle. Loput pelastettiin uusiokäyttöön itselle tai tarvitseville tutuille, ja kehitysvaiheinen keittiönikin oli saanut lisää tarvikkeita. Kaiken kaikkiaan kannattava ilta. Käsivarsilihaksetkin viestivät parin tunnin hyötytreenistä.

Väärään suuntaan menevä juna päästi keskustan suunnasta tulevat laiturille. Nuori slaavilainen mies käveli junan ovelta suoraan eteeni ja ojensi avonaista röökiaskia.

"Take!"

Näytin varmaan yllättyneeltä. "Please take! Please! You help me so much!" Nyt näytin varmasti vähintään pöllöltä: en yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, ja toinen taisi huomata sen. "In your work place, you help me so much, in your work you help." Vasta nyt mies näytti tutulta: vanhoja asiakkaita siitä ruokajonosta, jossa olin joskus töissä. Hymyilin, kiitin ja otin yhden röökin, mies näytti tyytyväiseltä ja hävisi sumuiselta asemalaiturilta. Olin liikuttunut, enkä voinut kuin hymyillä.

Kotimatkan kruunasi keskustaan suuntaavan lyhythameisen, hiusjatketun bilehileneitosen junaan mennessään hylkäämä vasta-avattu siideri, joka lähes suoraan bileneitosen punatuilta huulilta siirtyi virkistämään kotimatkani viime metrejä. Häveliäisyyttäni tosin nappasin sen vasta junan lähdettyä.

Hyvää ja turvallista juhannusta.

Ihmisten välisestä solidaarisuudesta

2010-06-12T21:13:00.003+03:00

Ihmiset voivat olla käsittämättömän julmia ja kylmiä toisilleen. Vastaantulijoille, asiakkailleen, läheisilleen, rakkaimmilleen. Kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä pidetään puolusteltavina ja normaaleina, koska tuntemattomia kohtaan ei ole velvollisuuksia.

Kuusitoistavuotiaana olin värissyt aikani bussipysäkillä liftaamassa, mutta sateella kukaan ei halunnut märkää liftaria kastelemaan penkkejään. Sain lopulta kyydin hiljaiselta ja vakavalta keski-ikäiseltä mieheltä, joka oli muistaakseni menettänyt vastikään läheisiään. Kiitin kyytiin pääsystä ja kerroin, miten kauan olin sillä kertaa odottanut, ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen mies kertoi, miten joskus liftarit tarjoavat maksua kyydistä, mutta elävänsä yksinkertaisen periaatteen mukaan: Minä en halua sinulta mitään, mutta auta jotakuta toista, kun sinulta seuraavan kerran pyydetään.

Nuorelle ja jotakuinkin muiden pyyteettömän avun varassa elävälle mielelle tällä oli merkitystä varmasti enemmän kuin liftikuskini ymmärsi. Edelleen vuosien jälkeen sanon samaa niille, jotka jostain syystä yrittävät tarjota kahtakymmentä senttiä pummitusta röökistä tai korvausta pyörätuolin työntämisestä kynnyksen yli, ja mietin joka kerran sitä autoilevaa miestä, joka noukki märän teinin tienposkesta vuosia, vuosia sitten. On vaikeaa käsittää ihmisten tarvetta yrittää maksaa asioista, joiden pitäisi olla luonteva osa ihmisten normaalia kanssakäymistä, ja yritän uskoa siihen, että apua tarvitessaan saavat muistaisivat sen ja osaisivat erikseen sanomattakin auttaa tarvitsevaa jatkossa. Kaikki köyhät kun eivät ole solidaarisia avunjakajia eivätkä kaikki varakkaat kylmiä niljakkeita, mutta suurin osa ihmisistä on joskus saanut jeesiä muodossa tai toisessa.

Köyhien ja syrjäytyneiden keskuudessa annettavaa apua ei silti voi olla ajattelematta suuremmalla lämmöllä, koska se tosiaan pelkän hyvän tahdon lisäksi on yleensä toiselta konkreettisesti pois. On tyrkytetty se viimeinen tupakka, kaivettu viimeiset kolikot, lahjoitettu viimeiset lääkkeet, kutsuttu tuntematon kotiin syömään kun ei ole ollut ruokarahaa mitä antaa, soitettu apua pakkaseen sammuneelle, dyykattu nälkäänsä kramppaavalle alkoholistin avokille ruokaa roskiksesta, otettu se kriittinen koppi pyörtyvästä vanhuksesta metriksen rappusissa, tarjottu väsyneelle liftarille keskellä ei-mitään kahvit tai kyyti, taitettu dyykattu leipä kahtia, haalittu lapasia, villasukkia ja kenkiä kylmän talven keskellä ihmisille, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä, kääritty kiveyksellä istuessa sanaakaan sanomatta toisen pussinpohjapuruista ja toisen viimeisestä paperista sätkä, poltettu se puoliksi, toivotettu jatkoja ja jatkettu matkaa eri suuntiin.

Vastikään poismennyt tuttu oli niitä, jotka jeesasivat jos pystyivät. Ongelmaisuus ei tee kenestäkään huonoa. Olo on turvallinen, kun tietää, että todellisessa hädässä apua löytyy aina. Aina ei ole ollut niin, eikä kaikilla ole niin.

Melankolian vainiolla

2010-06-11T19:15:00.006+03:00

Pilkkeenä isän silmäkulmassa
olisi parempi olla
kuin melankolian vainiolla
jolla seisoo mykkä kansa
auringonlaskua tuijottaen
hiljaa valtioksi muuttuen
(Kotiteollisuus)

Lähiostarini oli niitä ensimmäisiä paikkoja keskustan ja rautatieaseman jälkeen, mihin Itä-Euroopan romaneja joidenkin toisten käyttämän ilmaisun mukaan "pesiytyi". Haitarinsoittajat tulivat hyytävänä talvipäivänä ruokajonoon hetkeksi lämmittelemään, mutta kieltäytyivät ruokatarjonnasta, koska se olisi haaskannut kallista soittoaikaa, jonka aikana voisi ansaita muutamankin kolikon. Se oli aikaa, jolloin pääministeriä myöten ei vielä kielletty antamasta rahaa nk. järjestäytyneelle rikollisuudelle. Tulkkasin soittajille majapaikkaa tarjoavan ruokajonoasiakkaan ja soittajien välillä, ja henkilökunta kävi hakemassa miehille pari leipäpakettia, sitä kun riitti muutenkin liiankin kanssa. Yllättyneet miehet puhaltelivat sormiinsa, sopivat tapaamisen majoittajan kanssa ja lähtivät jatkamaan soittamista.

Usein iltaisin voi nähdä nuoren soittajamiehen etsivän ostarin tuhkakupeista polttamiskelpoisia tumppeja. Ensimmäisellä kohtaamisella mies pyysi löytämäänsä stögöön tulta, sittemmin tavaksi tuli tarjota pyytämättä tulen lisäksi tupakka, tai sätkä, jos kumpaakaan sattui itsellä olemaan. Jokaisella kerralla kiitos on ollut yhtä iloinen ja tarvittaessa sätkiä kääritään puolin ja toisin sen mukaan kummalla on. Yhteistä kieltä ei ole ilmeisesti sanaakaan, mutta hällä väliä.

Närkästyin, kun Wikipedia ei Dickensin Kolean talon (Bleak House) listassa merkittävimmistä henkilöistä mainitse Jo'ta, köyhää katupoikaa, joka elää miten taitaa, tekee mitä työtä sattuu saamaan ja jolle turvallinen vastaus kaikkeen kysyttyyn on "en mä tiä". Englanninkielinen Wikipedia on ymmärtänyt kerjäävän kadunlakaisijan arvon ja sijoittanut poikaparan kategoriaan Major Characters. Jo'n (joka ei tiennyt mitään, ei mistään mitään, ei yhtään mitään...) joka yritti selvitä jotenkuten, käskettiin kaikkialla vain "jatkaa matkaa". Seuraavassa paikassa käskettiin taas jatkaa matkaa, ja sama paikasta toiseen. Jo'n rinnalla kaikki muut näyttivät ihan toimeentulevilta.

Bulgarian ja Romanian romanit ovat paikasta toiseen kiertäessään tehneet saman taikatempun kotimaisille köyhille. Samassa hengenvedossa saamme ruusuja kun emme alennu kerjäämään, ja risuja, kun töitä kyllä olisi muttei suomalaisille kelpaa. Kaiken syynä on toki liian korkea sosiaaliturva, niin työttömyyden kuin ulkomaisten romanienkin.

Lenkkiä leipäjonosta -projektin muuttuminen reilun vuoden aikana korostuu artikkelilinkkien määrissä. Aihepiiri on laajentunut ruokajonoista niiden syihin. Artikkeliarkistoon päästäkseen jutun otsikossa ei enää tarvitse olla sanoja "köyhyys", "leipäjono" tai "asunnottomuus", vaan köyhyyden painopiste näyttäisi siirtyneen ruokajonoista ja eri tavoin syrjäytyneistä opiskelijoihin, vammaisiin, velkaantuneisiin ja matalapalkkaisiin. Toisin sanoen kaikkiin yleistettäviin ryhmiin, joilla välttämättömiin menoihin jäävä summa jää toimeentulotuen tasolle ja sen alle tai joilla muuten on selvä yhteys syrjäytymiseen ja syrjäyttämiseen, mutta joita ei välttämättä julkisessa(kaan) keskustelussa mielletä köyhiksi.

Vaikka joskus näyttää, että sympatia olisi siirtynyt ruokajonojen asiakkaista kaikenmaailman mahdollisiin vähätuloisiin, niin ei sentään. Joistakin aiheista on kipeää tai muuten vaikeaa kirjoittaa, ja toisista on kirjoitettava herkkyydellä ja varovaisuudella, ettei tule sanoneeksi jotain, mitä ei tarkoita. Jos voisin, kertoisin muiden tarinoita. Siitä lähtien, kun noin viikko sitten uutisoitiin lähisuhdeväkivaltaan liittyvien lievien pahoinpitelyiden siirtyvän virallisen syytteen alaisiksi, olen yrittänyt kasata tekstiä siitä, mistä ehkä parhaimmillaan voi olla kyse. Ehkä jossain vaiheessa.

Artikkelilinkkien määrän kasvu ei johdu pelkästään lisääntyneestä ajasta tietokoneen äärellä ja aina uusista syntyvistä ja löytyvistä nettimedioista. Suuren Taantuman myötä Ylen Sanomat ovat tehneet yhteiskunnallisista ongelmista suorastaan trendikkäitä, ja nyt köyhyysuutisointeihinkin on helpompi saada huomiota herättävää kuvitusta - bongaa vain ensimmäisen kyhjöttävän mummon Manskulta. Ennen piti ylittää piiiitkänpitkä silta löytääkseen riittävän rähjäisiä ja kuvaajalle juuri oikealla hetkellä irvistäviä juoppoja, jotta ilman kuvatekstiäkin tulisi selväksi, millainen on köyhän ja normaalin ero. Haluaisin seilata trendin aallonharjalla ja nähdä nämä kuvat, mutta maanantain Hesaria ei löydy enää kuin roskiksista. Ja niistä roskiksista taas ei löydy ruokaa, joten en vaivaudu.

Köyhyys, kurjuus ja hätä ovat taas eri asioita kuin ennen. Ennen sanottiin, ettei Suomessa ole oikeita köyhiä, koska meillä on maailman paras sosiaaliturva. Nyt sanotaan, ettei Itä-Euroopasta tule oikeasti köyhiä, jos kerran on varaa tulla tänne ja lähettää kerjuukolikot kotimaahan. Romanikaan ei enää tarkoita isohameista mustalaisnaista, vaan ryysyistä myttyä alikulkusillan alla. Kieli ei ehkä muutu, mutta sanojen merkitys muuttuu kokemusten myötä.

Köyhyys muuttuu samalla tavalla. Kurjuuden avaruus laajenee jokaisesta uudesta kolutusta virastosta, hyväätarkoittavan katastrofaalisesta säädöksestä, Björn Wahlroosin lausunnosta, uudesta tuttavuudesta ja kuulumistenvaihdosta. Uutisotsikoiden metsästys yhden vaivaisen blogin teema-arkiston takia ei ole sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi menettää ainoaa lohduttavaa asiaa: tietämättömyyttä. Se, joka sanoi tiedon olevan valtaa, oli idiootti.

Näistä sanoista tuli mieleen muutama ihminen, joista yksi poistui vähän aikaa sitten:

Mä oon koditon, uupunut
pois ajettu, langennut
nyt enää vieraat porttikongit ja puistot
syliinsä ottaa mut
niin tämä katu on hellä, se ei sano
ite kaiken oot pilannut

Ja päivä tää ei lopu
sekunnit ei häviä
mun elämä on ruma
ajatukset hävettäviä
päänsä kääntää pois
joku satunnainen kävijä
yksinsensä itkeskelevät
on häviäjiä
(Maija Vilkkumaa)

R.I.P. Epe - Harmi, ettet nähnyt kesää. Beati pauperes; et quid solutis est beatius curis...

Sosiaalipalvelua ja mielivaltamasturbaatiota

2010-05-21T02:23:00.005+03:00

Helsingin Sanomien torstain pääkirjoitussivulla oli teksti (Sosiaaliasiamiehet kohtaavat arjen epäkohdat (HS 20.05.10)), jonka lukemisen jälkeen monen sosiaalityöntekijän ja soster-lautakunnan jäsenen sopisi vilkuilla häpeissään peiliin. Sikäli mikäli varsinkaan lautakunnissa häpeää tunnetaan.

"Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.

Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa."

Ensimmäinen sosiaalitoimistoni hädintuskin täysi-ikäisenä oli silloinen Esto, asunnottomien ja muiden erityissosiaalityön tarpeessa olevien erityissosiaalitoimisto Hakaniemessä. Asunnottomuus oli väliaikaista, mutta jo muutaman kuukauden asiakkuus Estossa teki selväksi, mikä on sosiaalitoimen asiakkaan paikka.

Odotushuoneessa oli oltava klo 08 jonottamassa. Myöhemmin tulleilta evättiin usein palvelu siltä päivältä "myöhästymisen" perusteella, vaikka jonoa olisi ollut jäljellä vielä tunteja. Ellei jaksanut odottaa koko päivää, ellei saanut istumapaikkaa ja jalkoja särki tai ellei tuntien jonottamisen jälkeen tiskillä todettukaan asiaa käsittelemisen arvoiseksi tai jos kyseisen vastuualueen työntekijä oli poissa, oli edessä taas uusi aamu Hakaniemen harmaudessa. Nykyaikana samaan asiointikäytäntöön ei toivottavasti törmää muualla kuin tietääkseni Rovaniemellä.

Ensimmäisellä sosiaalityöntekijän tapaamisella päätin sen olevan viimeinen siinä toimistossa. Toisen asteen iltaopinnot olivat loppusuoralla, ja sosiaalityöntekijä tenttasi jatkosuunnitelmia. Jos löytäisin asunnon voisi sosiaalitoimisto avustaa kohtuullisissa takuuvuokrissa, mutta muuten jatkossa edellytettäisiin aktiivista työnhakua. Ymmärränhän, että toimeentulotuki ei ole opintojen rahoittamista varten, ja että tässä maassa on itse asiassa "aivan liikaa" lukion käyneitä. (Silloisille) suunnitelmille valtiotieteiden opinnoista hymähdettiin huvittuneesti ja tokaistiin, että lopeta se lukio ja mene töihin.

"Tässä maassa on ihan liikaa ylikoulutettuja työttömiä, jotka eivät ole ihan ajatelleet hakiessaan opiskelupaikkaa", täti ilmoitti ja neuvoi toisen asteen vaihtoehdoksi aamuyösiivoamista, sitä kun voisi tehdä ilman "turhia koulutuksia". Kysyin uteliaana tädin omaa koulutusta, ja vastaus oli tietenkin ylpeä "minä olen valtiotieteen maisteri".

Odotushuoneeseen vaelsi aamuisin krapulaisten, sairaiden ja asunnottomien kurja kavalkadi, jotka eivät olleet saaneet päätöksiään paperilla, joiden soittopyyntöihin ei oltu vastattu, joiden toimeentulotukea ei oltu maksettu päätöksestä huolimatta, jotka olivat kuukausia yrittäneet saada aikaa sosiaalityöntekijälle, jotka itkivät, puhuivat itsekseen, menettivät hermojaan ja kannettiin ulos tai jotka käännytettiin tuntien odotuksen jälkeen pois "johonkin muualle". Kerran kysyin sosiaaliasiamiehen yhteystietoja etsittyäni niitä turhaan ilmoitustauluilta ja esitteistä, mutta sosiaaliasiamiestä ei virkailijan mukaan "ollut olemassa".

Sittemmin olen muutamissa sosiaalitoimistoissa pyytänyt paikallisen sosiaaliasiamiehen yhteystietoja tai tietoa toimeentulotukipäätöksen valitusketjusta asiakkaiden näkyville ilmoitustaululle, mutta sosiaaliasiamiehen palveluista tiedottaminen ei mm. eräässä maakuntakaupungissa kuulu sosiaalitoimen tehtäviin. Toisaalta jossakin muualla toivomusta pidettiin tervetulleena asiakaspalautteena.

Hankalinta sosiaalitoimen kanssa asioinnissa ovat paikalliset käytännöt. Niiden sitovuus ja painoarvo suhteessa valtakunnallisiin yleisohjeisiin vaihtelevat, ja käytännöt saattavat olla täysin erilaisia jo saman paikkakunnan eri toimistoissa. Kelan tavoin myöskään sosiaalitoimi ei tiedota käytäntöjen muuttumisesta asiakkaille, lukuunottamatta ehkä ryppyistä aanelosta tai post-it-lappua vahtimestarin pleksikopin ikkunassa, ja muutokset selviävät vasta hakemuksen/maksusitoumuspyynnön palautuessa hidastettuna bumerangina parin viikon päästä, ilman päätöstä ja pahimmillaan ilman mitään selitystä. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen selviää, että jonkin uuden käytännön mukaan hakemus oli puutteellinen, liite vanhentunut tai mitä milloinkin.

Valitinkin tästä jo taannoin, mutta kiroilen edelleen käytäntömuutosta, jonka mukaan lääkkeisiin apteekista haettava hinta-arvio on toimitettava sosiaalitoimistoon saman päivän aikana ja noudettava ja käytettävä maksusitoumus vuorokauden sisällä hinta-arvion hakemisesta. Syynä on kuulemma lääkevalmisteiden hintojen jatkuva muuttuminen. Lääkekulujen korvaamisen ja maksusitoumusten ohella ehkä härskeimmin toimistojen ja kuntien välillä vaihteleva käytäntö koskee veronpalautuksia ja sitä osuutta, minkä asiakas joissakin paikoissa saa pitää ylimääräisenä tulona. Toisaalla veronpalautuksista katsotaan tuloksi jokaikinen penni, toisaalla ei mitään ja toisaalla niistä jätetään huomioimatta esim. 100e taloutta kohti riippumatta taloudessa asuvien määrästä tai henkilöiden välisistä suhteista.

Paikallisista tai toimistokohtaisista käytännöistä ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedoteta kirjallisesti. Jos kunnallisiksi tarkoitettuja ohjeistuksia ylipäätään on, vain harva kunta luovuttaa nivaskaa asiakkaalle edes pyydettäessä. Edellinen toimistoni piti paikallisia ohjeistuksia "salaisina asiakirjoina", Turun sosiaalitoimi taas rinnastaa toimeentulotukiohjeistuksensa suullisiin ohjeistuksiin ja katsoo niiden silloin jäävän julkisuuslain tarkoittamien asiakirjojen ulkopuolelle. Eri toimistojen asiakkaiden on yleensä mahdotonta tietää, mitkä keskenään ristiriitaisista linjauksista ovat sosiaali- ja terveyslautakunnan tms. linjausten mukaisia, tai onko kyseessä ylipäätään oikea hyväksytty käytäntö vai etuuskäsittelijän omaa mielivaltamasturbaatiota. Käytäntöjen suhteen ei anneta valitusoikeutta, ja tarvittaessa räikeimmätkin niistä voidaan kuitata sosiaaliasiamiehelle tai toimittajalle yksittäistapauksina.

"Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä."

Toimeentulotuen ja siihen liittyvien sosiaalipalveluiden suurin ongelma ovat juuri alueelliset erot ja räikeät vaihtelut tuen myöntämisperusteissa, käsittelyajoissa ja käytännöissä. Valtakunnalliset toimeentulotukiohjeet löytyvät netistä, mutta kunnallisella tasolla niitä pidetään ohjeellisina, ja kunnalliset ohjeistukset ovat usein ristiriidassa valtakunnallisten kanssa. Yhdellä paikkakunnalla sosiaalitoimisto korvaa enintään yhden, toisella kolmen kuukauden takuuvuokran; toisaalla työttömälle korvataan automaattisesti paikallisliikenteen kausikortti, toisaalla yritetään vähentää aktivointitoimenpiteen (9e/työpäivä) ylläpitokorvauksetkin toimeentulotuesta; tuolla päätös tehdään viikossa mutta rahojen siirto kestää kaksi lisää, ja siellä pelkkään päätökseenkin menee koko kesä eikä kirjallista saa lainkaan. Toisaalla lääkkeisiin ei myönnetä maksusitoumuksia lainkaan, toisaalla sen saa pikkuostoksiinkin odottaessa.

Käytäntöjen merkitystä vähätellään niin sosiaalitoimessa kuin lautakunnissakin. Loppujen lopuksi ne ja niiden yllättävät muutokset pahimmassa tapauksessa estävät tuensaannin kokonaan.

Myös Kela on muuttanut käytäntöään kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien poissaolojen sanktioinnissa. Ennen kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa olevilta vähennettiin poissaolopäiviltä pelkkä ylläpitokorvaus, mutta nykyään poissaolopäivinä ei ole oikeutettu työttömyysturvaan lainkaan ja työmarkkinatuesta vähennetään niiden osalta koko 25,63e, ellei asiakkaalla ole lääkärin kirjoittamaa sairaslomatodistusta.

Käytännössä poissaolopäiviltä vähennetyn työttömyyskorvauksen kuittaa sosiaalitoimisto toimeentulotukena - vähän kuin valtion tueksi kunnille kulkeutuva aktivointilisä käänteisenä. Työttömän roolina on vain toimia rahansiirtojen välikappaleena kuntien ja valtion välillä, vaikkei itse näe penniäkään ylimääräistä.

Työmarkkinatuen tarveharkinta tapetilla eduskunnassa (Yle 20.05.10)
EK haluaa lukukausimaksut korkeakouluihin (KU 20.05.10)

Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.

2010-05-11T06:53:00.005+03:00

Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita

"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."

Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.

Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?

Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.

En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.

Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.

Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.

Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.

Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.

Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.

Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.

Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.

REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.

Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?

Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?

En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.

Kyräilyn ja karttelun kadut

2010-05-01T02:22:00.005+03:00

Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto keräsi ostoskeskuksissa tempausmuotoisesti hyväkuntoisia leluja ja pelejä vähävaraisille ja lastensuojelun piirissä oleville lapsiperheille, monet vanhemmat nykivät kiireesti lapsensa keruupisteen ohi ja yrittivät kiinnittää lasten huomion muualle. "Kato Annukka, tuolla on jätskipiste!". Ohikulkevien, tiukasti eteenpäin tuijottavien aikuisten kasvoissa kyräili vaivautuneisuus, ja tällä kauppareissulla kartteleva katse pyrittiin penkeillä hengailevien densojen lisäksi suuntaamaan pois myös niistä, jotka rennosti hymyssäsuin tai ehkä vaivautuneina punastellen kiikuttivat kasaamiaan lelukasseja kerääjille.

Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.

Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.

Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.

Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)

Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.

Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.

Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.

Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.

Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.

Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.

Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.

Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.

Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.

Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.

Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.

Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.

Hiljainen hetki

2010-04-19T12:03:00.000+03:00

Sanktiot eivät kannusta työttömiä (Yle 19.04.10)

Luin ensin väärin. Ihmettelin, joko tosiaan ovat ymmärtäneet, ettei tukien menettäminen jokaisen saadun palkkaeuron myötä motivoi. Vasta sana sanktio selvensi, että kyse olikin niistä tuenalennuksista, mitä seuraa ellei hae töitä ja osallistu työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.

Jos ei mene töihin, saa tukisummassa näkyviä sanktioita, ja tuista vähennetään 20-40%. Jos menee töihin, tukisummista vähennetään pahimmillaan 100%. Ei yllätä, että osa-aikaisesta tai väliaikaisesta töihinmenosta seuraavat työttömyysturvan uudelleenkäsittelyt ja tukien menetys pelottavat enemmän kuin viidenneksen tukivähennys.

Ymmärrettyäni mistä jutussa puhuttiin olin hetken aikaa sanaton.

Liikamakua

2010-04-10T02:21:00.001+03:00

Terveydenhoitokulujen kattaminen sosiaaliturvalla on joillakin paikkakunnilla vajaakuntoisille, liikuntarajoitteisille ja muuten sairaille varsinainen leipään leivottu kivi hyvinvointivaltion viimeisellä ehtoollisella. Kunnan sosiaalitoimi on lisännyt päälle kirsikan rajoittamalla sekä ennakkoon hankittavien hinta-arvioiden että maksusitoumusten voimassaoloaikoja - lääkkeiden hinnat muuttuvat niin usein, sanovat. Erilaisten virasto-ongelmien kasauduttua lyhyen ajan sisällä teki mieli huutaa, hajottaa poistyöntäviä pleksitiskejä tai edes valittaa kirjallisesti mihin tai kenelle tahansa. Yksinkertaisista asioista on tehty taas vaikeampia yksinkertaisille ihmisille, joille asiat ovat ennestäänkin vaikeita.

Kunnan sosiaalitoimella on ollut tapana vaatia jokaista lääkemaksusitoumusta varten uusi hinta-arvio riippumatta siitä, onko lääkitys jatkuva tai onko hinta aina sama. Maksusitoumuslääkkeisiin tarvittavat kaksi apteekkikäyntiä ja kaksi visiittiä fattaan sai ennen hoidettua samalla reissulla muiden asioiden kanssa silloin, kun seuduille oli muutakin asiaa.

Lääkevalmisteiden hintavaihtelu on kuitenkin uuden linjauksen mukaan niin tiuhaa, että hinta-arvio täytyy jatkossa toimittaa sosiaalitoimistoon saman päivän aikana, ja ellei maksusitoumusta nouda ja käytä seuraavana päivänä, se vanhenee. Ennen maksusitoumukset olivat sentään voimassa sen toimeentulotukikuukauden loppuun, jonka aikana maksusitoumus oli myönnetty.

Sosiaalitoimen käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä julkisen terveydenhuollon puolelta määrättyihin reseptilääkkeisiin vaihtelevat kunnittain ja pahimmillaan jopa saman toimiston työntekijöiden välillä. Aiemmilla asuinpaikkakunnillani lääkkeisiin sai maksusitoumuksen yksinkertaisesti esittämällä reseptin sosiaalitoimiston tiskillä ja täyttämällä lomakkeeseen lääkkeiden about-hinnan. Tuensaajapotilaan kannalta järjestelmä oli toimiva ja looginen: uusimattomaankin reseptiin sai maksusitoumuksen, koska jos reseptiä ei syystä tai toisesta uusita ei synny kulujakaan. Ja koska reseptistä riitti toimistolle kopio, sai reseptin uusittua toimeentulotuen käsittelyn aikana ja haettua lääkkeet tarpeen mukaan ilman viivytyksiä.

Täällä reseptilääkkeiden hankkiminen sosiaalitoimiston maksusitoumuksella vaatii yhteensä viisi asiointikäyntiä. Kun resepti on saatu terveyskeskuksesta noudetaan apteekista hinta-arvio, joka toimitetaan alkuperäisen reseptin kanssa sosiaalitoimistoon. Sittarin saa seuraavana päivänä, ja lopuksi seistään hikisenä apteekin reseptijonossa karvalakkipappojen riidellessä lääkevaihdosta. "Minä haluan hammassärkyyni Buranaa enkä mitään ipumakseja! Se halvempi ei toimi, kyllä minä olen kokeillut!" Maksusittarikikkailu on turhauttava toimenpide, ja kodin, tk:n, apteekin ja sossun siirtymävälit matkakuluineen motivoivat ostamaan lääkkeet omalla rahalla ja laskuttamaan kulut takautuvasti, vaikka se tarkoittaisikin viittä päivää vedellä ja leivällä.

Sain työkeikan, ehkä. Pitkän päivän päätteeksi käteeni ehkä sujautetaan jokin seteli, ja muutaman vuorokauden sisällä valuutta jatkaa jotakuinkin täysimääräisenä kiertokulkuaan valtiontalouden ylläpitoon. Ensimmäiseksi kävelen verokorttiyhteiskunnan rakenteita romuttava seteli taskussani sisään yhdestä niistä ovista, joista varattomilla ei ole asiaa ja leikkautan hiukset parturikampaamossa ensimmäistä kertaa vuoteen. Käynnistä tulee neljäs maksullinen tällä vuosituhannella.

Oli mustaa, harmaata tai valkoista, kaikki raha tulee nyt tarpeeseen, jotta voin kietoutua itsepetokseen ja elää huoletonta just tätä päivää just nyt, kun postien seasta löytyi pahaenteinen kirje Kelalta ja seuraava arkipäivä on siis valmiiksi pilalla. Syksyllä työvoimaneuvoja kyseli rutiininomaisesti opintojen keskeytystodistusta ja lupasin hoitaa asian kun vain ehdin ja muistan. Sen toimitukselle ei asetettu eräpäivää tai muutenkaan juuri kuumotettu, työnhaku pysyi normaalisti voimassa, työelämävalmennussopimus hyväksyttiin ja ylläpitokorvaukset tulivat normaalisti tilille.

Syksy ja kevät ovat olleet mielenterveyden, asumisen ja perusturvallisuudentunteen kannalta tuskaisen kaoottisia. Rämmin kuukausia päivän kerrallaan yöpaikasta ja kriisistä toiseen ja pysyin kasassa turvautumalla duuniin ja sen tarjoamaan sosiaaliseen tukiverkkoon. Hoitoon hakeutumisen kivinen tie oli ennestään riittävän kuljettu evättyjen kuntsareiden ja terapioiden umpikujiin asti enkä halunnut sairaslomaa. Ehkä olisi pitänyt, koska minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Kela totesi tehneensä virheen myönnettyään työmarkkinatukea puuttuvasta keskeytystodistuksesta huolimatta. "Virheen" takia puolen vuoden aikana on Kelan mukaan tapahtunut tukien "liikamakua" [sic]. Halusivat hyväksyntäni oikaisupäätökselle, jonka sisältöä ei kerrottu. Voivatko "liikamaku" ja "oikaisu" viitata mihinkään muuhun kuin takaisinperintään, ja jos niin mihin?

Hallintolain mukaan vastaanottajan katsotaan saaneen kirjeen seitsemän vuorokauden sisällä päiväyksestä. Kela oli siis jättänyt vastausaikaa 2-3 arkipäivää, ja kun vielä hain postini poste restantesta vasta reilun viikon tauon jälkeen, palautuspäivä oli jo ollutta ja mennyttä. Myös työnhaku oli (huomaamattani, oma moka) katkennut välittömästi työelämävalmennuksen jälkeen, joten koko tilanne vaatii antaumuksellisia Kela- ja työkkärikäyntejä ja intensiivisiä puheluita numeroihin, joissa jonotuskin maksaa. Yritin päästä prosessissa alkuun, mutta perillä työkkärin ovessa kerrottiin yli 25-vuotiaiden palveluiden siirtyneen kokonaisuudessaan toiselle puolen kaupunkia. Alle 25-vuotiaitakaan varten ei ollut esimerkiksi asiointitiskiä, enkä löytänyt yhtään työntekijää jolta kysyä edes soveltuvia puhelinnumeroita aikuispuolelle.

Asennoidun suosiolla siihen, etten koskaan näe vielä maksamatta olevia ylläpitokorvauksia ja aktivointilisiä, mutta jännitän miten Kela toimii puolen vuoden "liikamakujen" suhteen. Selvittely saa jatkua maanantaina, nyt voin vain yrittää saada lisäaikaa vetoamalla hallintolakiin ja selvittää pykäläryteiköstä mahdollisia seurauksia.

Kelan tuntien - ja jos hallintolaista mitään muistan - ei hyväksyttäväksi lähetettävä oikaisupäätös ole sisällöltään oikeastaan koskaan asiakkaan kannalta myönteinen, koska asiakkaalle selkeän myönteisiä päätöksiä ei tarvitsisi hyväksyttää.

Ensi viikosta tulee rankka. Viikonloppu aikaa jalostaa unetonta ahdistusraivoa tiiviin peräänantamattomaksi kärsivällisyydeksi, jolla selvitään vielä tästäkin tukikriisistä kunnialla ja veloitta.

Paskaa voi kiillottaa

2010-04-08T02:44:00.004+03:00

Yhtenä sadoista työttömistä päivistä röhnötin nautinnollisesti kylpytakki auki nojatuolissa juomassa kaljaa ja katselemassa juuri sitä kanavaa, mikä oli sattunut jäämään edelliseltä katsojalta auki. Myytinmurtajissa testattiin sanonnan "paskaa ei voi kiillottaa" todenperäisyyttä: eläintarhasta koottiin eksoottinen valikoima jätöksiä, joista pyöriteltyjä kakkakuulia hiottiin ja hinkattiin, ja lopuksi verrattiin eri eläinsuolistojen lopputuotteiden kiiltoa mittaamalla heijastustasoa kalliin näköisellä laitteella. Kuulista tulikin ajan kanssa varsin hienopintaisia ja sileitä; satunnaisia pintakarvoja lukuunottamatta alkuperää olisi voinut olla mahdoton arvata. Muistaakseni leijona voitti.

Onko näissä ohjelmissa jonkun mielestä mielekästä sisältöä? Tietysti on. Paskan kiillottamiseen liittyvää hokemaa kuitenkin aina joskus kuulee, ja oli korkea aika kumota sen todenperäisyys. Aina on niitä, jotka ovat varmoja itsestään ja kyvystään lukea ihmisiä ja ympäristöä, tulkita tapahtumia ja muodostaa oikeita mielipiteitä siitä, mikä milloinkin on sitä itseään. Alentuva ja itsetietoinen ääni kertoo Suomen sosiaaliturvan kannustavan laiskuuteen ja loisimiseen, miten kaikki me ponnistamme samalta viivalta yhtäläisillä mahdollisuuksilla tai miten yhteiskuntamme kaltoinkohdelluin väestöryhmä on todellisuudessa sosiaalipummien riistämä keskiluokkainen ja keski-ikäinen valkoinen mies, joka on ikänsä tehnyt töitä ja maksanut veroja. Nämä alempiarvoisia väheksyvät äänet ovatkin todennäköisesti oppineet yhteiskuntarakenteen perusasiat tuijottamalla sanomalehdistä ja peilistä kiillotettua paskaa.

Lopputuotteen estetisointi on yhteiskuntarauhan säilymiseksi ilmeisen tarpeellista, koska myös valtionhallinto työllistää alalle satoja tai tuhansia.

Loppujen lopuksi minkä tahansa saa kiiltämään, ellei muuten niin rahalla. Koistisilla riittää pilkkuun saakka seuraa ja kusipääkin ansaitsee alipalkatulta aspalta hyvää palvelua, jos rahat riittää. Ilmaiseksi tai työvoimahallinnollisella yhdeksän euron päiväkorvauksella tehtävä työ ei ansaitse arvostusta tekijälleen, joka pysyy edelleen yhteiskunnan velallisena, mutta täsmälleen samaa työtä TES:n mukaisella liksalla tekevä on kelpo veronmaksaja. Miten moni vapaaehtoisduunari, kotiäiti/perhepäivähoitaja, omaishoitaja tai työvoimatyöllistetty on saanut kuulla (ja aina samalla tavalla, vaivautuneen vähättelevästi) työstään puhuttaessa, miten "sehän nyt ei olekaan oikeaa työtä". Puuhastelua, sitähän se.

Onhan ihan eri asia, että saa oikeaa palkkaa. Ja sitäpaitsi tässä maassa oikeasta työstä maksetaan aina oikea palkka. Ei olla Neuvostoliitossa, ei.

Työ - palkkatyö - kiillottaa jo käsitteenä kaiken mihin koskee. Etenkin tekijänsä, mutta samalla tekijän kulutusvalinnat, tavan hoitaa perhesuhteita, alkoholinkulutuksen ja hienhajun. Se oikeuttaa paremmuuteen ihmisenä ja kansalaisena, parempaan palveluun, lepoon työn ulkopuolisten velvollisuuksien sijasta ja pyhittää palkansaajasta yhteiskunnan tukipilarin. Koulutus- ja uraputkesta pullahtanut suurten ikäluokkien vielä voimissaan oleva palkansaaja käy parhaillaan läpi kollektiivista kanonisointia, sopivasti ennen kuin pakettimatkat ja mökkimaasturit vaihtuvat vanhainkodin vaippoihin (jotka vaihtaa joku muu kuin minä) ja hilpeään neuroleptipöhnään, jota voidaan lisätä sitä mukaa kun potilas - anteeksi, asiakas - tuo julki tarpeitaan muutenkin kuin vaipoissa.

Tein yli kymmenen vuotta töitä kolmannella sektorilla; nuorisotyötä, ympäristökasvatusta, oikolukua, kielenkääntämistä, yhteiskuntakoulutusta, erityissosiaalityötä, viestintää, sovittelua. Vapaaehtoisena, joskus kertaluonteisella urakkapalkkiolla, viime vuosina lähinnä työvoimatoimiston yhdeksän euron päiväkorvauksella, mutta ne työt merkitsivät jotain. Eivätkä edes pelkästään minulle, vaan niille muille, joiden vuoksi töitä tehtiin ja jotka arvostivat meitä tekijöitä. Ilman vapaaehtoisia moni niistä töistä olisi jäänyt tekemättä ja johtanut tilanteisiin, jotka eivät ole yhteiskunnalle ilmaisia. Silti ne eivät virastojen ja useimpien kanssaihmisten silmissä olleet minkään arvoisia. Sen sijaan saan selkääntaputuksia ja "tiesinhän minä että joskus sinäkin vielä teet oikeita töitä" -kommentteja nyt, kun myyn täydellisen merkityksetöntä krääsää pimeällä palkalla. Se työ ei ole kellekään minkään muun kuin pienen käteisrahan arvoista, mutta silti se näköjään toisten silmissä kohottaa minut palkkatyön sädekehän valaisualueelle. Kunnon ihminen, kun tekee töitä eikä vain puuhastele tai luuhaa. Yläpuolelleni jää enää vain veronmaksaja.

Hesarin kolumnissa Häkkinen (31.03.10) kuittaili työn idean käyttömahdollisuuksista, ja ehkä pyhistä lehmistä onkin parasta kirjoittaa kepeitä kolumneja. Jos kiiltäviä kuulia heittää seinään, näkee mistä ne on tehty.

Salsamar: Mettä

mie lähin methän
halusin mennä sinne ihan yksin,
ja selvittää ajatuksia
sielä oli kauhean kaunista,
koskematonta ja ikuista

ihan ku sielä ei olis kukkaan koskaan ees käyny!
hämähäkinseitikki oli ihan ehjinä,
kastepisaroita koivunoksilla ja ruskan lehet
jo tippuneina maahan

vaikka kaikki paikat näyttää sielä melkein samalta,
niin on niissä kuitenki hirveästi eroja!
missään kohtaa ei ennää samalla tavalla elä sopusoinnussa
männyt jänkällä ja
sienet koivumettässä

poroja mie en tännään nähny,
ehkä ne oli kaikki menneet paremmille apajille syömhän
tai ehkä ne nukku kaikki yhessä kasassa,
semmosessa sanattomassa yhteisymmärrykessä
ei niistä kukhan uhittele turhaan
eikä puhu toisista pahhaa

sammaa ei voi sanoa meistä ihmisistä,
meistä, jokka täälä yritämmä selvitä.
vissiin tämä on sitä ihmiskunnan uhmaikkää,
ko kaikki on "mie itte!" eikä muka tarvi toisten apua

ja vaikka sitä apua hakiski, niin ketäpä se kiinnostaa
pelkästhän niitä, jokka siitä saa palkkaa
olemmieki sielä lääkärissä joskus käyny, eikä ne muuta
ku kirjottivat reseptejänsä ja anto sairaslommaa
miten muka voipii ihminen levätä rauhassa kotona,
ko tietää, että jos se toistuu, niin ei ole ennää sitä peruskalliota
jota työpaikakski joskus sanothan

emmie jaksa ellää pelkästhän siks, että voisin tehhä työtä
tai että saisin mahollisimman paljon rahhaa, jota sitte tuhlata.
jumalilla on kyllä mahoton huumorintaju,
tai sitte ihmiset on tehneet jotaki tosi pahhaa
ko elämästä ei ennää ees sais nauttia

siks mie sinne mettään lähin,
kuulostelemhan lintujen laulua ja
kattelemmaan hilloja
maistelemmaan ja ihhailemmaan,
miten jotaki näin kaunista on voinu syntyä

sielä se pakopaikka aina pyssyy, ei se minnekhän katoa
mettä on aina mettä, siihen ei voi kukhaan kajota
ei ees isot päättäjät, ko eihän niitä kiinnosta
jonku pienen kylän osa taivhan valtakunnasta

Mitä on tehtävä? - Päivittyvä tynkälista lahjoituskohteista

2010-03-28T19:57:00.002+03:00

Koneella ja nettipiuhan päässä aika on rajallista, ja sisällöntuottaminen on jäänyt tiedonkeruun varjoon. Artikkeleita, tutkimuksia, kirjallisuutta ja sitten sitä salaperäistä, yllättävää, keväistä sosiaalista elämää märillä kaduilla ja mutaisilla ostareilla. Pakastin on ollut kiitettävän täynnä, mutta alkavalla viikolla jääkaappi ja viipyvät tuet kannustavat kohti ruokajonoa, pitkästä aikaa.

Statistiikan ja kävijäpalautteen perusteella voi yleistää, että huomattava mutta hiljainen osa kävijöistä etsii tietoa saatavilla olevasta avusta ja minimituilla pärjäämisestä, kommentteja ja viestejä taas tulee enemmän niiltä, joilla olisi resursseja ja tahtoa jakaa niitä.

Tähän asti blogiin päätynyt tieto lahjoituskohteista ja vapaaehtoistyöllistymisestä on ollut hyvin hajanaista ja satunnaista, ja päädyin lopulta aloittamaan myös jatkossa päivittyvän postauksen johon listata tiedossa olevia ja tietoon tulevia solidaarisuuskohteita. Otan pysyvästi jatkossa mielelläni vastaan infoa erilaisista vapaaehtoistoimintaan perustuvista ja vähävaraisten/syrjäytettyjen auttamiseen keskittyvistä avustuskohteista ja päivitän niitä tähän postaukseen. Sivupalkkiin ei tosiaan hyvällä tahdollakaan mahdu enää auttamiseen ohjaavaa linkkilistaa, joten tyydyn liittämään palkkiin linkin tähän blogimerkintään.

Toistaiseksi lista ei ole kovin kattava, mutta päivitän sitä pikkuhiljaa aina sitä mukaa, kun törmään uusiin ja vahvistettaviin tietoihin.

Valtakunnallisia

Koti kaikille. Kansa pois kaduilta -keräyshaaste kerää lahjoituksia Sininauhasäätiölle, joka järjestää asunnottomille asuntoja mm. pyörittämällä asuntoloita ja tuetun asumisen yksiköitä.
(Päivitetty 05.06.10)

Suurella sydämellä -verkoston kautta haetaan vapaaehtoisia erilaisiin duuneihin laidasta laitaan. Vapaaehtoisduunariksi voi ilmoittautua esimerkiksi seurakunnan järjestämiin maksuttomiin ruokailuihin, vähävaraisten vaatevarastolle, maahanmuuttajan tukihenkilöksi, varamummoksi tai -vaariksi, avustamaan kouluikäisten retkille jne. Sivuston kautta voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi jo kymmenellä paikkakunnalla, ja kevään aikana toiminta käynnistyy lisäksi Nokialla ja Turussa.

Yksi parhaimmista ideoista ikinä on kirjastojen ja eräiden muiden julkisten paikkojen yhteydessä toimivat kirjojen vaihtohyllyt, joihin voi jättää kirjoja muiden lukijoiden napattaviksi ja joista voi löytää tilalle maksutonta luettavaa. Lista eri paikkakuntien vaihtohyllyistä löytyy BookCrossingFinlandin sivuilta.

Pääkaupunkiseutu

Vantaalla seurakuntien ylläpitämä vaatevarasto Tikkurilassa myy nimellistä korvausta (joitakin kymmeniä senttejä) vastaan vaatteita vähävaraisille. Hyväkuntoisten vaatteiden ja kenkien lahjoittamisesta voi sopia puhelimitse (09-830 6342). Lisäksi Vantaankosken seurakunta ylläpitää omaa vaatevarastoa Kivistön kirkolla (puh. 050-341 8381). Myyrmäessä Ruoka-apu Yhdistys ry jakaa lasten ja aikuisten vaatteita, kenkiä, leluja, lastenkirjoja ja muuta vastaavaa käyttökelpoista tiistaisin ruokajaon yhteydessä aina kesätaukoon asti. Ruoka-apu ry:lle voi toimittaa vaate- ja kenkälahjoituksia paikan päälle esim. ruokajaon aikana (tiistaisin klo 11-13) tai sopia toimituksesta ottamalla yhteyttä puhelimitse (Anneli, 0400-124 663).

Valmiiden vaatteiden lisäksi Vantaalla otetaan lahjoituksina vastaan myös villalankoja villasukkia, lapasia ja kaulaliinoja varten. Vantaan vihreiden nuorten vuoden mittaisen haasteen tavoitteena on koota ja lahjoittaa Asunnottomien yönä 2010 mahdollisimman paljon villasukkia asunnottomille ja vähävaraisille, ja järjestölle voi toimittaa valmiiden villasukkien ym. lisäksi lankoja neulottaviksi. Järjestön yhteystiedot löytyvät Vihreiden nuorten paikallisjärjestösivulta.

Työ & Toiminta ry ottaa pääkaupunkiseudulla vastaan "kaikkia kierrätyskelpoisia ATK-laitteita sekä muuta sähkö- ja elektroniikkaromua (SER), toimistokalusteita, kodin huonekaluja, kodinkoneita, vaatteita, leluja, urheiluvälineitä, astioita, kirjoja, työkaluja, romumetallia, lyijyakkuja ja kaikkea muuta kierrätyskelpoista." Yhdistys ylläpitää kierrätystavarataloa Myllypurossa. Vaatelahjoituksia voi Helsingissä tarjota ainakin Hurstille, Herttoniemen seurakunnalle ja Vailla vakinaista asuntoa ry:lle (lähinnä miesten vaatteita, takkeja, kenkiä ym.).

Satakunta

Satakunnan kansa uutisoi alkuviikosta mahdollisuudesta lahjoittaa leluja ja pelejä lastensuojelun ja ennaltaehkäisevän perhetyön piirissä oleville lapsiperheille Porissa. Huomasin jutun kuitenkin vasta nyt; lahjoituksia otettiin vastaan eilen. Näyttäisi kuitenkin, että tempauksen järjestänyt Parasta perheille -yhdistys ottaisi lahjoituksia vastaan varsinaisen tapahtuman ulkopuolellakin, joten tässä satakuntalaisille mahdollisuus lelujen järkevään kierrätykseen.

"Ihan riittävästi ruokaan"

2010-03-17T00:12:00.004+02:00

Soininvaara: Paljonko ruoka maksaa (10.01.2010)

En mielelläni käytä tiettyjä homma-porukoiden ja arvotaantumuksellisten suosimia sanoja, mutta ajoittain Soininvaaralla häivähtää rivien välissä viitteitä moralistiseen viherfasismiin. Samaa retoriikkaa tosin käyttävät vielä hanakammin ne, jotka eivät sanan vihreään osaan päin tekisi tarpeitaankaan.

"Tällä laskelmalla haluan osoittaa, että 417 euron perusturva riittää hyvin itse valmistettuun ruokaan. Köyhyysongelman kanssa tällä havainnolla sinänsä ei ole mitään tekemistä. Olen joskus vakoillut, mitä pienituloisilta vaikuttavat ihmiset kaupasta ostavat. Heidän ruokakorinsa ei juuri muistuta tätä. Tämä laskelma osoittaa, että sille, jolla elämän perusasiat ovat kunnossa (ja joka asuu ehkä kommuunissa) matalinkin perusturva riittää mukavaan elämään, jos elämän sisältö löytyy muualta kuin kuluttamisesta."

Luin tekstin jo kauan sitten, pari viikkoa ilmestymisen jälkeen, ja olen yrittänyt ymmärtää sen motiivia. Miksi veteraanipoliitikolla, valtakunnallisesti arvostetulla yhteiskunta-analyytikolla ja entisellä peruspalveluministerillä on tarvetta todistella, että yhden hengen talouden 417 euron toimeentulotuella (työmarkkinatuki on 7 euroa vähemmän, yhteisasuvan perusturva taas 350e) tulee varsin hyvin toimeen, "jos vain on valmis näkemään vaivaa ja leipomaan itse leipänsä"? Useimpien kohdalla lähtisin suoraan siitä oletuksesta, että kohderyhmänä eivät ole tsemppausta ja isällisiä neuvoja kaipaavat vähävaraiset, vaan ne, joiden mielestä jokaisen tulisi ns. kantaa vastuu itsestään eikä yhteiskunnan vapaamatkustajana ole oikeutta valittaa, ja jotka kaipaavat tuon postauksen kaltaisia argumentteja tukemaan näkemyksiään. Soininvaaran kohdalla en tiedä, kummasta on kysymys: aavistelen, ettei Ode ole miettinyt motiiveja kovin pitkälle.

Soininvaaraa voi lukea kuin piru raamattua. Vanhana vihreänä Koijärvi-aktiiivina tunnettu pieni pyöreäpäinen mies kirjoittaa blogissaan usein asiaa, mutta tilastojen ulkopuolella pienen ihmisen todellisúus ja näkökulmat tuntuvat olevan ajattelijalle heikkoutta tai takertumista yksittäistapauksiin. Nyt myönnän yllättyneeni siitä, ettei köyhän tarvitsekaan olla viaton kuin vastasyntynyt - ruokalaskelmassa oli huomioitu kuukausittainen bissehampaan kolotus keskimäärin yhden annoksen päiväkulutuksen mukaan, eli kevyt päihtyminen kerran viikossa on siis vielä hyväksyttävää ylellisyyttä.

Vakava puutehan laskelmassa oli, että hinnat oli laskettu liikkeiden pullohintojen mukaan, vaikka tölkeistä saa 50% suuremman pantin... ;)

En tiedä mihin viitataan sillä, että "pienituloisilta vaikuttavat" eivät kanna ostoskorissaan terveellistä lanttua ja jauhoja leivän leivontaan. Ilman keittiötä ja/tai asuntoa ruoanlaitto on muutenkin haastavaa ja kallista, ja monet - etenkin vanhemmat yksinäiset miehet - eivät yksinkertaisesti osaa muuta kuin siivuta juustoa lenkkimakkaran viiltoihin ja vakavasti masentuneelle taas pelkästään syöminen voi olla työn ja tuskan takana kauppareissusta puhumattakaan. Tuoretiskin stroganoffeja ja muita paremman väen valmisruokia "pienituloisilta vaikuttavat" tuskin lappavat liukuhihnalle, mutta jos vihjaus koskee mäyräkoiria tai alennuslavoja, niin jokainen köyhä tietää varmasti kaljan olevan pois kaikesta muusta ja tekee itse valintansa. Toisaalta, pitäähän keppana nälän poissa.

Tunsin jonkinlaista epämiellyttävää kihinää lainaamani kappaleen sävystä. On liian luontevasti tulkittavissa, että köyhyysongelma johtuisi vähävaraisen valinnoista kuluttajana. Tiedostan varsin hyvin röökiaskien ja Karjala-tölkkien teoriassa laskevan elintasoani joissakin muissa asioissa, mutta jos toimeentulotuen tulisi ruoan lisäksi riittää kattamaan joukkoliikenteen lippukulut, harrastuskulut, tv-lupamaksu, itsehoitolääkkeet ja sanomalehtitilaus, niin noiden em. ylellisyyksien karsimisen jälkeen luulisi jo tuista jäävän rahat pariin keppanaankin.

Paljonko eläminen maksaa?

Lapsellisen kiukutteluvastarinnan saatua hetkeksi vallan arvioin, paljonko minimituloilla jää henkeä kohti käyttörahaa joko pakosta tai omasta valinnastaan yhteisasuvaksi katsotulla lapsettomalla/elatusvelvoitteettomalla toimeentulotukiasiakkaalla sillä oletuksella, että yhteistalouden kaikki asukkaat elävät minimituloilla. Toinen käyttämäni oletus laskelmissa on, että hypoteettinen tt-tukiasiakas hankkii halvimman mukaan niitä asioita, joihin tuen virallisesti pitäisi kohtuullisen elintason turvaamiseksi riittää. Internetyhteyttä listaan ei ole päivitetty, mutta sen kk-menoja voitaneen pitää vaihtoehtona sanomalehtitilaukselle.

15,00e - Elintarvikkeet (minimiarvio sillä oletuksella, että on harvinainen mahdollisuus asioida 2-3 kertaa viikossa seurakuntien ym. ruokajonoissa (matkakulut julkisilla) ja ostaa kaupasta vain sen, mitä jonoista tai EU-kasseista (joita tosin saa 1-2 kertaa vuodessa ja nekin aika tuurilla) ei saa: 2pkt kahvia, 1kg sokeria, 3-5 pussia mausteita, ketsuppia, 2-3kg perunoita/makaronia jne. Vihanneksiin ei ole varaa.)

19,95e - Tv-lupamaksun kuukausittain maksettava osamaksuosuus

25,33e - Sanomalehtitilaus/kk (mallihintana Helsingin Sanomat)

30,00e - Pakolliset matkat julkisilla työvoimatoimistoon, Kelaan, terveyskeskukseen ja sosiaalitoimistoon, jokaiseen 1-2 kertaa kuussa, hinnat pk-seudun sisäisten lippujen mukaan)

27,40e - Harrastuskulut (matkat viikoittain päivätuvalle, missä on ilmainen biljardi, keran kuussa minigolfia ja kaksi kahvillakäyntiä McDonaldsissa ystävän kanssa matkoineen)

18,76e - Itsehoitolääkkeet (esim. kaksi pakettia Ibumaxia - Buranan halvempi versio - halvin huuliherpesvoide ja joku perusvoide iholle)

14e - Työnhakukulut (5 postimerkkiä kuorineen, työhakemusten ja cv:iden tulostus kirjastossa ja matkat 2-3 haastatteluun joista osa seutumatkoja)

11e - Hygienia (wc-paperi, shampoo 1/2kk, hammastahna 1/kk, saippua 1kpl/kk ja halpa hoitoaine 1kpl/2kk. Esteettisiä tuotteita kuten hiuslakkaa, deodorantteja tai meikkejä ei laskelmassa)

30e - Hiustenleikkuu 1krt/3kk ilman oheispalveluita kuten hiustenpesua, laskettu naissukupuolihinnoittelun mukaan joka on edelleen tosiasia kuluttajavalvonnan kannasta huolimatta)

Näiden kulujen yhteissumma olisi kuukautta kohden pyöristettynä (pyöristys siksi, että arvioin kahvin, hygieniatuotteet ym. ulkomuistista perusmarkettien halvempien tuotteiden mukaan) noin 148e.

Muihin kuluihin - vakuutukset, puhelinlaskut, vaatteet, elintarvikkeet, ei-välttämätön kosmetiikka ja lääkevalmisteet (meikit, vitamiinit, kosteus- ja kasvojenpuhdistustuotteet, kengät, yllättävät tai satunnaiset menot kuten astiat, uusi kahvinkeitin/pöytä/talvitakki/sukulaisvierailut/joululahjat...) jäisi yhteistaloudessa asuvalla käytettäväksi 200e/kk.

Haaveilen yhä ajokortista ja opiskelupaikasta, mutta jo yksien pääsykokeiden kirjat, joita ei voi ostaa käytettynä, maksavat yli 200e, useammista pääsykokeista tai niiden matkakuluista puhumattakaan.

Huolimatta pohjana käytetystä Soininvaaran blogitekstistä en halua hyökätä Soininvaaraa vastaan, vaan koko sitä ajattelutapaa, jossa vähävaraisten rahantarve pelkistetään pelkkiin ruokakuluihin ja köyhyydestä syyllistetään yksilöä. Tiedän toistavani itseäni, mutta näiden "oikeita" elämäntapoja noudattavien, itsensä jalustalle nostaneiden, aina paremmin tietävien "sossun tuilla eletään liian leveästi, poltetaan tupakkaa ja ostellaan merkkivaatteita ja sitten valitetaan, kun rahat eivät riitä auton ostoon tai kalliisiin merkkivaatteisiin; kummasti ne opiskelijatkin litkivät lattea kahviloissa" -kommentaattoreiden sopisi kokeilla minimituilla elämistä ilman taustatukea useampi vuosi pätemisen tai parin kuukauden tuilla elämisen sijaan.

Perusturvasta puhuttaessa myös unohdetaan aivan liian usein ne, joilta lakisääteinen perusturva jää syystä tai toisesta saamatta, joiden elämäntilanne uuvuttaa selviytymisen ja elämänhalun äärirajoille ja joilla oma tai läheisen sairaus (liikuntakyvyttömyys, mielenterveys- tai päihdeongelma, vammaisuus, ilman tarvittavaa hoitoa jääminen) ja/tai esimerkiksi menetetyt luottotiedot rajoittavat mahdollisuuksia suosta nousemiseen.

Minimituilla eläminen vaatii usein luopumista. Rikkaita ovatkin ne, joilla on onni olla terveitä, elää osana sosiaalista ja solidaarista yhteisöä ja voimia etsiä ja löytää iloja pienistä, ilmaisista asioista.

Lahjoitustarvetta inkeriläiskylään Venäjälle

2010-03-11T17:04:00.003+02:00

Vantaalla sijaitsevan Laurea-ammattikorkeakoulun sosiaalialan opiskelijat vievät avustustavaraa Venäjälle inkeriläiseen Kikkerin kylään. Koska statistiikan mukaan suuri osa lukijoista on pk-seudulta, niin välitän tiedon blogin kautta eteenpäin. Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaisi viedä ylimääräisiä tavaroitaan lahjoitettavaksi roskakatoksen sijaan; Venäjälle, Hurstille, seurakunnalle, Vantaan ruoka-apu-yhdistykselle... Vastaanottajia riittää varmasti, käyttökelpoista tavaraa on synti ja häpeä heittää kaatopaikalle.

"Kikkerin kylä sijaitsee Keski-Inkerin ylängöllä ja alueella asuu vielä suomea puhuvia vanhuksia. Tarkoituksenamme on tutustua Venäjällä tehtävään perhe- ja vanhustyöhön sekä laajemmin sosiaali- ja terveysalaan. Vierailemme paikallisessa lastenkodissa, sairaalassa, psykiatrisessa sairaalassa ja vanhusten palvelutalossa. Lisäksi teemme kotikäyntejä Kikkerin ja lähiseudun vanhusten koteihin ja järjestämme yhteistä tekemistä yksinhuoltajaäideille ja heidän lapsilleen.

Tarvitsisimmekin nyt teidän kaikkien apua! Haluamme viedä alueen vanhuksille
tuliaispaketteja, jotka sisältäisivät käyttökelpoisia tavaroita ja elintarvikkeita. Lisäksi olisi mukava viedä paikallisille lapsille, heidän vanhemmilleen sekä sosiaali- ja terveysalan toimintayksiköihin tervehdyksiä Suomesta.

Mikäli sinulla on kotona vuodevaatteita, lasten ja aikuisten vaatteita, leluja tai muuta tavaraa, jota et enää tarvitse, nyt sinulla on mahdollisuus lahjoittaa ne Venäjälle!

Erityisesti Kikkeriin vietäväksi kaipaamme:
- Hyväkuntoisia lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä
- Lastenleluja ja -pelejä
- Lasten sukkahousuja ja sukkia aikuisille, sekä lapsille
- farkkuja
- Piirustusvälineitä
- Hygieniatarvikkeita
- Kasvisten siemeniä esim. porkkanan ja kaalin

Lahjoittaa voi tuliaisiksi sopivia elintarvikkeita (pannukahvia!, suklaata, makeisia, keksejä jne.), mikäli sinulla on kontakteja kauppoihin, tehtaisiin tai tukkuliikkeisiin. Myös pienemmät elintarvikelahjoitukset ovat tervetulleita.

Olemme Tikkurilan Laureassa (Ratakatu 22, Vantaa) vastaanottamassa lahjoitustavaroita
maanantaina 22.3. kello 11.30 - 15.30 luokassa B408."

Sairaslomalakko

2010-03-03T17:21:00.004+02:00

Asunnon etsiminen alkaa kuluttaa voimia, ja kiukkuturhaudun virastojen, tukilaskelmien ja lomakkeiden liitepyörityksen viidakossa, jossa tosiaan välillä tekee mieli ratkoa asiat machetella.

Sosiaalitoimisto ilmoitti laskevansa tämän kuun alusta alkaen työttömälle työpäivää kohti verollisena maksettavan 4,40 euron aktrvointilisän tuloksi, jolloin vuokraosuuden jälkeen taloudellinen lopputulos on hyvin lähellä persnettoa. Muuttunutta linjausta perustellaan STM:n tarkentavilla ohjeistuksilla, joilla aktivointilisä vesitetään yhtenäisesti koko maassa. Odotan mielenkiinnolla, montako kitinäsoittoa ja oikaisuvaatimusta on edessä tammi-helmikuun takautuvasti maksuun tulevista aktivointilisistä, jotka tulevat tilille ("käytettäviksi varoiksi") tämän kuun aikana. Minähän en rahoistani suosiolla luovu.

Aktivointilisä on toimeentulotukilaskelmissa tuloksi huomioitaessa pelkkä julma vitsi. Koska Kelan asumistuki on perinteisesti harvalla ollut edes 50% vuokrasummasta ja teoreettisessa maksimissakin 80%, jää käytännössä kaikilla minimituilla elävillä osa vuokrasummasta sosiaalitoimen maksettavaksi. Aktivointilisän kasvattaessa tuensaajan tuloja se voidaan vähentää sosiaalitoimen vuokraosuudesta ja siten kunnan sosiaalitoimen menoista. Käytännössä aktivointilisä on vesitetty melko puhtaasti tulonsiirroksi valtiolta kunnille.

Positiivista on, että avoeron edetessä ja asunnonhaun jatkuessa sosiaalitoimisto ilmoitti käsittelevänsä talouttamme jatkossa erillishakijoina ja maksavansa toimeentulotukiosuudet eri tileille. Siitäkin voi tulla oma selvitysrumbansa, mutta sen kanssa elää. Pääasia on, ettei kukaan ole enää riippuvainen toisen pankkikortista.

Työharjoittelupaikalla tapahtuneiden organisaatiomuutosten vuoksi alkuvuosi on ollut varsinaista huonon johtamisen intensiivikurssia. Osana työporukkaa toimineen ja kannustavaa ja hyväksyvää ilmapiiriä luoneen, vaikkakin säheltävän palkatun koordinaattorin tilalle työporukkamme sai tuplasti ilkeitä idiootteja. Palaverista toiseen duunareiden niskaan on ryöpytetty alentuvaa halveksuntaa, vähättelyä, mielivaltaista holhoamista ja auktoriteettivetoista johtamista silkasta pätemisen ilosta, ei siitä että johtaminen perustuisi millään tasolla pätevyyteen, johtamiskykyihin tai edes tulosvastuuseen. Kunnioituksesta puhumattakaan, kumpaankaan suuntaan.

Olemme työttömiä, eläkeläisiä ja vapaaehtoisia; meillä on monilla taustamme, ongelmamme ja fyysiset rajoitteemme. Kuntoutuminen ei tarkoita holhouksentarvetta eikä kuntouttavuus toistuvaa vähättelyä ja mielivaltaisen epämääräistä vallankäyttöä. Kahvitilassa istuu aamuisin aikuisia ihmisiä, jotka odottavat tulevansa kohdelluiksi sellaisina. Mikäli Esimies vaivautuu ylipäätään saapumaan paikalle pitämään aamupalaverin, saadaan kuunnella tunti huutoa, haukkumista, syytöksiä ja vähättelyä, epämääräisyyksiä ja "sääntömuutoksia", joita ei koskaan kuitenkaan määritellä.

Kun työn tavoitteet käytännössä estävistä muutoksista kysytään, saadaan hitaasti, holhoavalla ja korotetulla äänellä kuulla, että näin tehdään, koska esimies niin sanoo. Jos joku vielä uskaltaa pyytää tarkennusta, on esimiesasemastaan joka lauseessa muistuttavalla Esimiehellä usein takanaan uusi kasvoton auktoriteetti - Lafka, hallituksen pj, "laki" - johon vedota perusteluiden jäädessä edelleen nollatasolle. Paikan toimivuutta pitkälti ylläpitänyt duunari, joka uskalsi kysyä mihin lakiin mielivaltaisissa päätöksissä vedotaan ja olla myös Lafkan nykytoiminnasta yhteydessä ylemmäs, huudettiin eräässä painajaismaisessa palaverissa seiniä tärisyttävällä karjumisella pihalle, lopullisesti.

Entisestä neljästäkymmenestä duunarista on jäljellä puolet. Vapaaehtoiset eivät enää halua olla mukana, ja monet työvoimatyöllistetyt lakkauttavat sopimuksensa. Oman sopimukseni lusin loppuun uhman ja tupakkapaikkakiroilun voimalla yhdeksäneuroisten takia, ja lähtiessäni tulen olemaan oikeasti pahoillani. Pidin duunia mielekkäänä, tärkeänä ja kuntouttavana, ja täysiarvoisena ihmisenä kohtelu oli edellytys kuntouttavuudelle. En usko Lafkan pyörivän enää kauaa, ainakaan saavuttavan ennen niin korostettuja tavoitteita hyvän ja ihmistä tukevan kuntouttavan toiminnan tarjoamisessa. Onneksi duunareiden kesken yhteisöllisyys pysyy, mutta väki vähenee viikko viikolta. Johdon ratkaisu on hankkia työvoimatoimistolta uusia, sopimuksiin sidottuja duunareita, jotka talo sitten voi kouluttaa nykytavoille alusta alkaen. Tottelemaan ilman oma-aloitteisuutta, pelkäämään auktoriteetteja ja olemaan puuttumatta työympäristön kehittämiseen.

Anteeksi, unohdin, että pitäähän olla Esimiehelle kiitollinen. Kela vaatii nykyään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuvalta kuntoutujalta/harjoittelijalta lääkärin kirjoittaman sairaslomatodistuksen jo yhdestä poissaolopäivästä. Palaverissa annettiin ymmärtää, että jokainen sairaslomaton poissaolo voi katkaista sopimuksen tai tuet, mutta tietääkseni kyse kuitenkin on vain poissaolopäivien ylläpitokorvausten ja aktivointilisien menettämisestä. Olimme aika lailla duunareiden kesken yhtä mieltä siitä, että jos ensimmäisenä sairaspäivänä hakeudutaan viiden kilometrin päähän päivystykseen ruuhkauttamaan terveyskeskusjonoja, niin sairaslomaa pyydetään takuuvarmasti viikko sen sijaan, että ravattaisiin päivystysjonossa joka pirun aamu. Duunareiden vähennyttyä muutenkin puoleen olisi koko lafka muutaman viikon lamassa ensimmäisen flunssa-aallon iskiessä.

Nyt voimme kuitenkin tuntea kiitollisuutta, kun Esimies ilmoitti ottaneensa puolestamme sellaisen vastuun, mitä "yksikään toinen Esimies ei olisi valmis duunareidensa eteen tekemään, ei yksikään, ymmärrättekö", eli vaatimaan sairaslomatodistusta vasta kolmen päivän poissaolosta.

Kuka vajaaälyinen virkamies Kelassa/TEM:ssä on pitänyt hyvänä ideana edellyttää aktivoituneelta tai kuntoutuvalta työttömältä lääkärintodistusta jokaisesta poissaolopäivästä, kun oikeaa palkkaa maksavilla työpaikoilla saa sairastaa kolme päivää rauhassa?

Seuraavan influenssa/norovirusaallon iskiessä tulisi jokaisella pitkälti aktivointityöllistettyjen voimin toimivalla työpaikalla duunareiden ihan hyvällä omallatunnolla lamauttaa duunipaikkansa (samalla tk-päivystys...) muutaman päivän ajaksi hakemalla porukalla sairaslomatodistuksia joka päivälle erikseen. Työttömät ovat näkymätöntä, ilmaista ja oikeudetonta työvoimareserviä, jolle ei kerrota oikeudesta taukoihin, mutta velvollisuuksista virallisin sanoin ja uhkaava ukkonen äänessä, ja erimielisyystilanteessa työsuojelupiirin ja ammattiliiton sijaan on vakuutusoikeus.

Työttömällä ei ole muuta keinoa työtaisteluun kuin sairaslomalakko.

Asuntoa odotellessa

2010-02-16T15:43:00.003+02:00

Oli ihan toista olla köyhä yksin.

Eilen kokosin kanakassin naapurille ja schäferille, tänään vien toiseen naapuriin tortilloja, toscakakkua ja tulppaaneja. Jostain kaupasta oli tullut rehuja enemmänkin, ja sain ruokajonosta vielä autokyydin kotiovelle, ettei ylijäämistä haalimani orkidea palellu. Ja hyvällä tuulella kun olin, kävin viemässä tulppaanikimpun kioskimyyjälle, joka taannoin lahjoitti löytötavaroissa puoli vuotta lojuneet hanskat jonon vaatejakoon vietäväksi. Loppuviikolle sovin jonon ulkopuolella hytistessä treffit päivätuvalle, jossa yksi ostarin kasvoista lupasi opettaa lopultakin pelaamaan biljardia.

Vie mennessäs, tuo tullessas, opetti äiti. Melkein aina liikkeelle lähtiessä on jotain vietävää, ja harvoin kotiin palaa tyhjin käsin. Muutan asumaan yksin heti tilaisuuden tullen, ja tulevaan kämppään on jo viherkasvitkin tiedossa, kun yksi naapureista lupasi laittaa pistokkaita. Asuntoa odotellessa aloin hamstrata käyttötavaraa ja täyttää kaappeja ja pakastinta sillä ajatuksella, että uusi koti tuntuu paljon nopeammin kodilta, jos sen kaapeissa on ruokaa. Sosiaalityöntekijä antoi asunnonhakuun lausunnon ja diakoni suosituksensa - kun takana on fatta ja Herra, niin mikä muka voisi mennä vikaan?

En ymmärrä miten joskus saatoin masentua ruokajonossa. Elämäntilanteen muutos, lisääntynyt päivänvalo ja uuden kodin etsintä varmasti nostavat osaltaan mielialaa, mutta hyväntuulisesta sosiaalisuudesta tulee riippuvaiseksi. Vuorovaikutus, jeesaaminen puolin ja toisin ja ihmisten alttius olla loppujen lopuksi kuitenkin hyviä toisilleen (ainakin silloin, kun se ei maksa) saavat aikaan tietynlaista tulevaisuudenuskoa ja varmuudentunnetta. Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.

Kapitalismi, tuo neuvostososialismin vetoruuna

2010-01-23T23:02:00.003+02:00

Vuodenvaihteen tienoilla ja sen jälkeen on tapahtunut ja muuttunut aika lailla. Työvoimapoliittisen aktivointitoimenpiteen (työkokeilu, kuntouttava työtoiminta, kurssitukset...) aktivointipäivittäinen ylläpitokorvaus nousi kahdeksasta yhdeksään euroon (verottomana, fatta ei huomioi), ja kohti neuvostohenkisen tasapäistä ilmaistyövoimayhteiskuntaa rynnistävä Sata-komitea kiskoi varmaankin valkohehkuisilla hohtimilla kirstusta ilmaisduunareille 4,40e päiväpalkan. Sitä sanotaan aktivointilisäksi, koska ylläpitokorvaus on tarkoitettu kattamaan vain aktivoitumisesta syntyvät kulut.

Kun kuntouttavasta työtoiminnasta tuli vuodenvaihteessa velvoittavaa, jokainen vuodenvaihteessa pakkotyöllistysuhan alle joutunut yli 25-vuotias 500 päivää työttömänä ollut varmasti hihkuu riemusta; pakkotyön päivätulojen noustua kahdeksasta eurosta reiluun kymppiin oppii nirsompikin hippi, mitä työnteon kannattavuudella tarkoitetaan. Kuntoutukaa, perkele, talkoilla tämä maa on rakennettu. Sitäpaitsi kuntoutus on parasta terapiaa. Uusien säädösten mukaan kuntouttavaa työtoimintaa tarjoavat tahot tästä lähtien kilpailutetaan ja kilpailutuksessa pärjänneille aletaan maksaa korvausta päälukumäärän mukaan.

Se 4,40e on ilmeisesti verotettavaa tuloa. Urbaani gettolegenda yllyttääkin nyt hankkimaan muutosverokortin mahdollisimman pienelle veroprosentille, koska tarinan mukaan sillä saisi laskettua Kelassa myös työmarkkinatuen ja peruspäivärahan verotusastetta siitä reilun parinkymmenen oletusprosentista. On siinä ja siinä välitänkö tuosta neuvosta, koska jos kaikki nykyisen lisäksi käteenjäävä hyödyttää vain sosiaalitoimistoa vuokraosuuksien siirtyessä asiakkaalle, niin hakekoot kunta ja valtio minun rahojani toisiltaan ilman minua. Muutosverokortille tosin on tilaus joka tapauksessa, mutta en ole vielä kuullut kenenkään saaneen työmarkkinatukeaan maksatukseen minimiprosenteilla.

Kela ja työkkärit ovat olleet sormi suussa aktivointilisästä kyselijöiden kanssa. Ei ole poikkeuksellista, ettei Kelan virkailija löydä maksatukseen sopivaa lomaketta, kun asiakas haluaa tietää, pitääkö aktivointilisää erikseen hakea. Tietääkseni sen kuitenkin pitäisi tulla automaattisesti aktivointitoimenpiteeseen osallistuvan tilille joko työmarkkinatuen tai ylläpitokorvausten mukana. Ensi viikolla sen näkee.

Ensi viikolla on myös historian suurin lottopotti. Vuodenvaihteen lukuja ovat ainakin 4, 8, 9, 25, tämänhetkinen kunnallinen veroäyri, lakkautettavien koulujen määrä ja keskioluen alkoholiprosentti, joka on noista ainoa joka ei ainakaan nouse.

Tekohengitystä artikkelipäivityksillä

2010-01-23T16:47:00.003+02:00

Yritän pitää blogia pystyssä edes jossain määrin, vaikka tekniikan maailma pistääkin vastaan. Ilmastoinnin uusimisen lisäksi kone vaatii käyttöjärjestelmän päivityksen ja avausräpellysruuvikiroilun jälkeen myös vaurioituneen johdonpätkän kolvauksen. Puhelin hajosi, uusi tilalle hankittu sekosi ensimmäisenä käyttöpäivänä ja myyjälle tuttu vika vaatii ohjelmistopäivityksen, joka hoituisi kuulemma viikossa. Kaiken lisäksi kotoa väliaikaisesti evakuoituminen vei nettiyhteydenkin. Lehtijuttujen perusteella Rkp taitaa viedä sen ensi vuonna lopullisesti.

Kiitos Ofelialle joulukuisista artikkelilinkeistä - sain ne ja suunnilleen tammikuun puolestavälistä alkaen lisää artikkeleita päivitettyä linkkilistaan. Takaraivossa oli viikkojen mediapimennon jälkeen pieni toivo; jos maailmassa olisi tapahtunut jotain mullistavaa. Ja olihan siellä; Haiti.

Otsikkokaupalla huonoja uutisia, sivukaupalla vitutusta ja turhaakin turhempien tahojen turhaakin turhempia mediareaktioita naruihin, joiden kiskomisen tahdissa toiset täällä nytkii ja venkoilee mukana parhaansa mukaan. Onneksi päivän uutisissa oli hyväntuulinen juttu Hurstin jonossa kuukausittain vapaaehtoistyötä tekevistä kampaajista. Oli pakko hymyillä.

Elämäntilanne on vaihdellut melko radikaalisti kuuden viikon hiljaiselon aikana. Parisuhdetta, paniikkia, poliiseja, pakkaamista ja pyörimistä muiden nurkissa. Muutokset syövät voimia, jatkuva epävarmuus ja varuillaanolo lannistavat ja vievät kyvyn pitää silmät auki ympärillä tapahtuvien, blogauksen arvoisten pienten tapahtumien ja ilmiöiden varalta. Viimeksi ruokajonossa olin täysin lukossa ja uupunut, epätoivoisen väsynyt elämään ja pettynyt itseeni, kun tuntematon, juuri ja juuri ulkonäkötuttu asiakas kävi työntämässä käteeni pieneksi taitellun lapun. En tiedä, olenko koskaan ennen edes saanut tuollaista "haluaisin tutustua, tässä numero" -lappua ja tuijotin sitä varmaan leuka rinnuksilla. Loppupäivänä en osannut juuri muuta kuin virnuilla. Vaikkei lapusta olekaan seurannut tapaamista, niin ehkä elämästä ei sittenkään ole niin raskasta kaivaa esiin jotain uutta ja yllättävää.

Radiohiljaisuus voimassa toistaiseksi

2009-12-28T11:54:00.002+02:00

Nimi: Tietokone
Oireet: Lämmönnousua, toimintakyky heikentynyt. Kuvailee tilaansa ilmaisuilla kRRuttSSSKRRRkriiiikk ja KRUTSRUTSKRUTSRUTS.
Diagnoosi: Paikallinen kulumavaurio, uhkaava loppuunpalaminen.
Toimenpiteet: Sairaslomaa työkyvyn palauttamiseksi ja lopullisen burn outin välttämiseksi. Pitkäaikaisena hoitokeinona uusi tuuletin. Kontrollitarkistus varaosan takuuajan puitteissa.

Blogi on edelleen puolipakollisella tauolla, koska en jaksa raapia harakanvarpaita sottaisille muistilapuille ja yrittää keskittyä kirjoittamiseen jossain työkkärin koneella, vaan odotan rahaa varaosaan.

Palataan asiaan ensi vuoden puolella, toivottavasti pian. Kiitos kommenteista edelleen, aiheideoita saa pistää ja erityisen kiitollinen olen artikkelilinkeistä, koska uutissurffaus ei nyt onnistu.

Parempaa tai edes voimakkaampaa uutta vuotta kaikille.

Vajaakuntoisuus ja väliinputoaminen

2009-12-04T20:27:00.004+02:00

Heikki Hiilamo ja Helena Hiila: Sata-komitean ei annettu auttaa huono-osaisia (HS: Vieraskynä 04.12.09)

Hesarin tämän päivän pääkirjoitusosastolla on Diakin yksikönjohtaja Heikki Hiilamon ja Väestöliiton pj Helena Hiilan kirjoitus Sata-komitean saavutuksista eli niiden puutteesta. Vaikka teksti on hyvin asiallinen, siitä paistaa turhautuminen, jonka monien Sata-komitean jaostolaisten lisäksi jakavat ne (me), jotka joskus komitean perustamisvaiheessa elättelivät suuria toiveita, mutta ovat joutuneet pettymään uutisointi uutisoinnilta. Perusturvaremontti jäi vain haaveeksi eturyhmien kiistelyn vesittäessä parannuksen toisensa jälkeen ja lyhytnäköisen kustannusarvioinnin jättäessä sosiaaliset epäkohdat kasvattamaan kustannuksia pitkällä tähtäimellä. Rahallisen arvioinnin ulkopuolelle jäävästä inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Niille, jotka eivät lue blogin kommenttiosioita, mainitsen vielä tässä yhteydessä 27.12.09 asti Ylen Areenassa katsottavissa olevan A-Zoomin (Taistelu perusturvasta, esitetty 27.11.09). "Onko kukaan köyhän asialla? Miksi ay-liike jarruttaa perustoimeentulon korottamista? Studiovieraana Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikönjohtaja Heikki Hiilamo."

Hiilamo nostaa Hesarin tekstissä esille vajaakuntoisten tilannetta. Työttömyys ja tuensaanti (ja tuensaannin tarve) nähdään usein mustavalkoisena: joko teet töitä tai et. Opiskelet tai et, nostat tukia tai et. Jos et kykene täyspäivätyöhön tai täyspäiväopiskeluun Kelan opintopistevaatimusten mukaisesti, tukijärjestelmä kieltää tekemästä sitä vertaa mitä kykenisit. Jos ajattelemattomasti kerrot Kelassa yrittäväsi pitää vähäistä opiskelu- tai työkykyä yllä vapaaehtoistyöllä tai omakustanteisella opiskelulla avoimessa yliopistossa, sairauspäivärahasi saatetaan siirtää uudelleenharkintaan.

Itse valitun osa-aikaisen työn tai opiskelun kuntouttavuutta ei tunnusteta, mutta työpajoille, kaupungin puisto-osastolle ja valtionhallinnon virastoihin ja ministeriöihin ohjataan 8e/työpäivä-ylläpitokorvauksella "kuntouttaviin" ilmaistöihin, joista monet vastaavat helposti tuntimääriltään, vastuultaan ja osaamisvaatimuksiltaan jopa korkeakoulutusta vaativaa "oikeaa työtä". Toisena ääripäänä tarjotaan kuntoutustyötä kuminauhojen pakkaajana. Pääasia tuntuu olevan, ettei vahingossakaan pääse edistämään työllistymistään ja kuntoutumaan tekemällä vajavaisten voimiensa mukaan sitä, mitä teki ennen vajaakuntoisuutta.

Työn sanotaan olevan parasta terapiaa. Silti vajaakuntoisen opiskelijan edellytetään luopuvan määräaikaisesti opinto-oikeudestaan saadakseen toimeentulo- tai työttömyystukea ja palkansaajan on irtisanouduttava työpaikastaan. Kuulin, että olisi mahdollista b-lausunnon turvin saada työttömyyspäivärahaa ilman työpaikasta irtisanoutumista, mutta tästä mahdollisuudesta ei te-toimistoissa tiedoteta, tuskin tiskillä edes tiedetään. Yksi vajaakuntoisten kohtaama ongelma onkin siinä, ettei kenelläkään ole velvollisuutta ohjata tukien ja lääkärinlausuntojen yhteensovittamisessa - lääkärit (etenkään ulkomaalaiset) eivät tunne tukikäytäntöjä ja te-toimistojen työntekijät taas eivät osaa ohjata hoitoonhakeutumisessa oikean tukimuodon selvittämiseksi. Potilaan on usein osattava pyytää b-lausuntoa, vaihtaa tukimuotoa ja ennakoida kuntoutustuen mahdollisuutta ja tarvetta ajoissa, ettei sairaspäivärahakauteen esimerkiksi tule vahingossakaan katkoksia vaikkapa turhan optimismin takia. "Jos sittenkin yrittäisin opiskella edes nämä lukukauden viimeiset kuusi viikkoa."

Opiskelijan ja vielä työelämässä mukana olevan ei kannata jäädä sairaslomalle, jos kaipaa Kela-korvattua terapiaa. Kelan ja lääkärien mukaan terapiakorvauksia myönnetään ensisijaisesti työkyvyn ylläpitämiseksi, ei sen palauttamiseksi. Työelämästä jo pudonneelle tai opinnot jo keskeyttäneelle ei ojenneta sitä oljenkortta, jos sairasloma- ja terapiantarvelausuntoja on mennyt hakemaan väärässä järjestyksessä. Terapiakorvauksia ei kannattanut myöskään hakea loppuvuodesta, koska määrärahat olivat yleensä lopussa; Hyssälän lupaukset tilanteen muuttamisesta ja terapiakorvausten takaamisesta "kaikille tarvitseville" eivät loppujen lopuksi juuri muuttaneet hakijan tilannetta, koska lopullisen arvion terapian tarpeesta tekee edelleen Kelan lääkäri potilasta tapaamatta ja riippumatta hoitavan lääkärin esityksestä. Terapian tarpeen määrittelee siis edelleen Kela, ei hoitava lääkäri.

Hain aikanaan sairaslomaa myönnettyäni lopulta kyvyttömyyteni opiskella täysipäiväisesti Kelan opintotuen vastineeksi vaatimien opintopisteiden edestä. Selitin vastaanotolla, etten jo aiemmin diagnosoitujen oireiden vuoksi kykene opiskelemaan riittävästi ja pelkään opintotukien takaisinperintää. Sain pitkäaikaisen saikun ja poliklinikkalähetteen sijaan kaksi nyrpeää viikkoa sairaslomaa ja kuittauksen, miten se "kaksi viikkoahan voidaan sitten vähentää takaisinperinnästä, onhan se jotain". Käynnin jälkeen olin pitkään lamaantunut ja varasin samantien uuden ajan seuraavan sairaslomapätkän hakemista varten. Ensimmäisestä ajanvarauksesta meni toistuvista pyynnöistä huolimatta puoli vuotta lähetteen saamiseen eteenpäin, koska omalääkärillä "oli kiire".

Työkyvyttömyyseläkkeellä on mahdollista tehdä osa-aikaista työtä. Tämä tietääkseni pätee myös määräaikaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen, joka tunnetaan paremmin kuntoutustukena. Kuntoutustuki on myös ainoa tukimuoto, joka mahdollistaa vajaakuntoiselle osa-aikaisen opiskelun. Kuntoutustuelle pääsyyn tarvitaan hoitavan lääkärin B-lausunto ja kolmensadan päivän yhtämittainen sairasloma. Tai näin ennen luulin: liian myöhään selvisi, että kuntoutustuen hakuun tarvittavan 300 päivän tulee koostua Kelan myöntämistä sairauspäivärahapäivistä, ei sairaslomapäivistä. Tyhmänä ja asiantuntemattomana optimistina en ollut katkaissut opintotukeani heti saatuani ensimmäisen kahden viikon saikun, vaan vasta kaksi kuukautta myöhemmin sairasloman edelleen jatkuessa. Onneksi lääkärinlausunnon perusteella vältyin opintotuen takaisinperinnältä, mutta mahdollisuus kuntoutustuen hakuun jäi siitä kahdesta kuukaudesta kiinni.

Vajaakuntoisten tukineuvonta on huonossa jamassa. Kukaan ei kerro sairastuneelle, että minimisairauspäivärahalle tai työmarkkinatuelle pudonneella on mahdollisuus hakea lääke- ja terveydenhoitokulunsa ja sähkölaskunsa sosiaalitoimistosta. Joukkoliikenteen kausilipusta on kuulemma mahdollisuus saada alennusta, jos on kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Vajaakuntoisena tasapainotellaan monien eri minimitukimuotojen välillä ja niitä yhdistellen: opintotuki, työttömyyspäiväraha, työmarkkinatuki, sairauspäiväraha, kuntoutustuki, toimeentulotuki... Terveydenhuollon, työvoimatoimiston, Kelan ja sosiaalitoimiston välillä pyöriessä mikään taho ei opasta siinä, mitä palveluita tai tukia muilta tahoilta on saatavilla ja miten ne voi sovittaa yhteen.

Vähästäänkin voi antaa - joulu- ja talvikeräyksiä ja lahjoituskampanjoita

2009-12-03T16:43:00.005+02:00

Koska erilainen lahjoittaminen ja auttaminen tuntuu olevan suosiossa erityisesti näin joulun alla, kokoan tähän postaukseen linkkejä erilaisiin keräyskampanjoihin, joilla voi osallistua apua tarvitsevien vähävaraisten konkreettiseen auttamiseen eri tavoilla. Tiedottakaa projekteista kommentoimalla tai sähköpostitse (leipajono(at)gmail.com), niin lisään listaan.

Päivitän listaan ainakin jouluun asti kampanjoita, projekteja ja keräyksiä eri paikkakunnilta, näin aluksi ne mitä on tullut vastaan tähän mennessä. Katsotaan millaisia keräyksiä tulee vastaan, että onko syytä ylläpitää jotain lahjoituskohdelistaa vielä joulun jälkeenkin. En laita näitä sivupalkkiin, koska siellä on niin paljon tavaraa jo ennestään. Niitä kampanjoita, joissa kerätään vain rahaa, en mielelläni listaa lainkaan.

==
Oulunkylän perhetukikeskuksen lapsille kerätään joululahjoja Facebook-ryhmän kautta. Sivulta löytyy yhteystiedot, mitä kautta saa lisätietoja keräykseen osallistumisesta. Jos halukkaita auttajia löytyy enemmän kuin 25, ryhmä laajentaa lahjoituksia useampiin lastenkoteihin.
Joululahjoja lastenkodin lapsille (Helsinki)

==
Joulupuu-keräys on valtakunnallinen kampanja, jonka tarkoituksena on kerätä lahjapaketteja vähävaraisten perheiden ja lastensuojelun asiakasperheiden lapsille. Voit hankkia valmiin lahjan, paketoida sen ja kiinnittää pakettiin pakettikortin, josta selviää minkä ikäiselle tytölle/pojalle lahja on tarkoitettu (esim. poika 6v.). Keräystä järjestetään eri paikkakunnilla pitkin maata, alla linkit pk-seudun lahjakeräyspaikkoihin. Eniten lisätietoa keräyksen tarkoituksesta ja sisällöstä Vantaan linkin alla.
Joulupuu-keräyksen lahjojen vastaanotto Helsingissä (Helsinki)
Joulupuu-keräyksen lahjojen vastaanotto Espoossa (Espoo)
Joulupuu-keräys: joululahjoja vähävaraisten perheiden lapsille (Vantaa)

==
Vantaalainen Ruoka-apu ry. jakaa ympäri vuoden ruoan lisäksi vähävaraisille myös vaatteita, kuten talvitakkeja ja lastenvaatteita. Lämpimille vaatteille kuten talvitakeille on kova tilaus näin talven tullen. Myös leluja, kenkiä, kaulaliinoja ym. voi lahjoittaa. Ehdottomasti suositeltava vaihtoehto UFFin siilolle, puhtaita ja ehjiä vaatteita voi toimittaa Iskostie 5:n toimipisteeseen Myyrmäkeen, toiminnanjohtajan yhteystiedot linkin takana.
Vaatteita Vantaan vähävaraisille ja asunnottomille Ruoka-apu-yhdistyksen kautta (Vantaa)

==
Vantaan vihreät nuoret ovat käynnistäneet pitkäaikaisen villasukkakeräyksen, jonka tarkoituksena on lahjoittaa Asunnottomien yön 2010 yhteydessä asunnottomille ja vähävaraisille mahdollisimman suuri määrä villasukkia, kaulaliinoja ja lapasia. Järjestö kannustaa ihmisiä toimittamaan neulottuja, ylimääräisiä tai vaikka ostettuja villasukkia, ja jos on käsityötaidoton mutta silti halukas osallistumaan, yhdistykselle voi toimittaa lankoja neulottavaksi.
Vantaalaisten vihreiden nuorten villasukkahaaste (Vantaa)

Taloudellista hyötyä vai rahaa?

2009-11-29T18:12:00.004+02:00

Varattomuus ja sen muotoutuminen osaksi arkea ja sosiaalisuutta on pitemmän päälle uhka. On helppoa saada tyydytystä kuullessaan yllyttäneensä naapureita lahjoittamaan talvivaatteita jakoon tai lähikaupan suostuneen lahjoittamaan poistotuotteensa ruokajonoille. Silloin onnistumista voi mitata talvitakeissa ja ruoka-annoksissa, mutta konkreettisuus myös sokeuttaa. Aiheesta on vaikea puhua, koska akuuttiavun puolella toimivat saattavat ottaa turhautumiseni väheksyntänä omaa työtään kohtaan, mikä ei missään nimessä ole tarkoitus. Ne toisen puolen tyypit taas ignoraavat itsetyytyväisesti ruokajakelut ja talvitakkijaot, koska tokihan kymmenvuotinen rakenneuudistusprojekti auttaa pitkällä tähtäimellä enemmän.

Turhaudun, turhaudun, turhaudun. Ne, joilla menee jo valmiiksi hyvin, eivät ole valmiita tinkimään edes hitusta, jotta toiset saisivat elintärkeät perustarpeet täytettyä. Kaupunginosayhdistykset tehtailevat valitusta valitusten perään, ettei suunniteltu asuntola laske oman tontin arvoa ja imagoa, ja lopputuloksena asuntolat pahimmassa tapauksessa jäävät rakentamatta tai päätyvät samoihin sumppuihin, mistä taas ei ainakaan ole hyötyä kellekään. Ei asuntoloiden asukkaille eikä kanta-asukkaille.

On itsestäänselvää, että julkinen valta ei koskaan voi toteuttaa niitä toimintoja, mitä vapaaehtoisjärjestöt ja seurakunnat tuottavat vähävaraisille. Silti vapaaehtoisuuden merkityksen tunnustaminen on olematonta ja helpottaa kuntia välttämään vastuutaan - tai no, nostihan hallitus työttömien duunareiden ylläpitokorvauksia kahdeksasta yhdeksään euroon ensi vuoden alusta. Viisipäiväistä viikkoa tekevälle se tarkoittaa parhaimmillaan 20e nettovoittoa kuussa, yhteensä 180e lisää työttömyyskorvauksen päälle.

Uutispäivä Demari ylisti jonkin aikaa sitten Sdp:n vaihtoehtobudjetin ehdotuksia pienituloisten tukemiseksi. Jutun mukaan "Demarit esittävät, että työttömyyspäiväraha nostettaisiin 27,63 euroon päivältä. Kuukaudessa se tarkoittaa tuen määräksi 594 euroa nykyisen keskimääräisen 551 euron sijaan."

Toisin sanoen, kun työttömyyspäivärahan automaattinen veroprosentti on 20 ja nykyinen netto-osuus 410,08e, demareiden esittämästä 594 euron bruttotuesta jäisi verojen jälkeen käteen noin 475e. Tämä olisi näennäisesti huomattava korotus, mutta ilman laajempaa rakennemuutosta lähinnä väärin annettua tekohengitystä, jolla saadaan vain sysättyä osa tuensaajista pois sosiaalitoimen luukulta nostamasta täydentäviä tukia. Ellei toimeentulorajaa (nykyään yksinasujalla 417e/kk + vuokra) nosteta, mikä tosin johtaisi samalla toimeentulokulujen nousuun, siirtyisi tuo työttömyysturvan 65e/kk lisäys suoraan työttömän taskuista vuokraosuuksiin.

Ellei joku siis ole tiennyt, vain murto-osa yleisen asumistuen saajista saa vuokrastaan sen 80% asumistukea. Yleensä tuki taitaa pyöriä enemmänkin 20-40% tienoilla asuintalon rakennusvuoden, lämmitystyypin ja asuinneliöiden perusteella. Sosiaalitoimiston maksettavaksi vuokraa siis jää usein se 60-80%. Jos toimeentulotukiraja pysyy entisellään, työttömyysturvan korotus valuu suoraan vuokraan, hyödyttää ainoastaan kuntien sosiaalitoimen menoeriä, asettaa toimeentulotuella elävät ja työttömät taloudellisesti täysin eri linjalle riippumatta siitä, mistä eri tukimalli johtuu ja on siis täydellisen turha, ellei jopa haitallinen muutos. Kummassakin tukimallissa on melko lailla vastaavantasoinen vastikkeellisuus, ainakin asiakkaan näkökulmasta.

Entä yhteistaloudet? Jos toisen osapuolen työttömyyspäiväraha nousee, vähennetäänkö se osuus vastaavasti toisen osapuolen toimeentulotuesta? Nouseeko yksinasuvan perusosa eli onko tuenkorotuksesta tippaakaan hyötyä, jos koko korotus valuu vain sosiaalitoimen kautta vuokraosuuksiin?

Voisivat lopettaa tuon populistisen "lisää rahaa köyhille, katsokaa nyt!" pelleilyn ja miettiä, mitä tukirakenteita pitäisi muuttaa yksittäisten summien muuttamisen sijaan, jotta muutoksista olisi todellista hyötyä.

Yhteisasumiseen liittyvien parisuhdestatusten ja niiden sukupuolisidonnaisuuksien lakkauttaminen, yhteisasumisen tukivaikutusten poistaminen, asumistuen suuruuden määräytyminen vuokrasumman eikä neliöiden mukaan (tuo onkin ilmeisesti ainoa Sata-komitean aikaansaama merkityksellinen muutos, uraaa), minimiturvan takaaminen henkilökohtaisesti kaikille tuensaajille riippumatta puolison tuloista (ihmisellä on oikeus omaan perusturvaan ilman almujen anomista toiselta) ja ennen kaikkea lopultakin se työikäisten ja opiskelijoiden tukijärjestelmien yhtenäistäminen ja erillisten tukijärjestelmien lakkauttaminen lukuunottamatta sosiaalitoimen harkinnanvaraisia osuuksia. Tt-tuen siirto Kelalle ja minimiturvalla elävien ja opiskelijoiden vapauttaminen siitä pirun Yle-sekoilusta voisivat olla ensimmäisiä tunnustelevia askelia järkevään suuntaan. Simppeleintä tietysti olisi, että kokeilisivat suosiolla viitisen vuotta erilaisia perustulomalleja ja ottaisivat lopulta jonkin niistä käyttöön.

Vasta kun viimeinen työmarkkinajärjestödemari on hirtetty viimeisen nälkiintyneen köyhän suoliin...

Ugh. Olen puhunut.

Edit: Unohdin viihdyttävän sitaatin samasta Uutispäivän artikkelista:
"Ryhmä myös ehdottaa lakialoitteessaan, että työttömyyspäivärahan tasokorotukseen liitetään riittävä määrä aktiivitoimia, joilla pitkäaikaistyöttömiä voidaan auttaa työllistymään uudelleen."

Useimmat meistä tietävät, mitä tämä tarkoittaa, etenkin yhdessä pian voimaantulevan yli 25-vuotiaiden kuntouttavan työtoiminnan velvoittavuuden kanssa: lisää pakkotyöllistettyä ilmaistyövoimaa TE-toimistoihin, valtionhallintoon, kunnallisvirastoihin ja vanhustenhoitoon.

Hamstereita ja huonoa huumoria

2009-11-25T20:28:00.001+02:00

Päivitykset olivat tavallista pidempään tauolla; pahoitteluni. Vietin ensimmäistä kertaa vuosiin enemmän tai vähemmän kiertolaiselämää kavereiden nurkissa, ja koska näin lyhyillä ajanjaksoilla yöpaikoista ei tule pulaa, oli suurin ongelma yksityisyyden puute ja pienet hankaluudet ruoanlaitossa vieraissa ja mausteettomissa keittiöissä. Ilman yksityisyyttä ei voi kirjoittaa, mutta pääasiallinen majoittajani sammui säännöllisesti ja saatoin kuvitella olevani välillä myös yksin.

Aloittaessani Leipäjono-blogia yhdeksän kuukautta sitten kykenin vielä jossain määrin ulkopuoliseen tarkkailuun ja havaintojen tekoon. Ulkopuolisuudesta on tullut hankalaa, ja huomaan lakanneeni ajattelemasta ruokajonoja ja päivätupia väliaikaisena vaiheena, josta voi bloggarina ottaa kaiken irti. Olen huomaamattani alkanut pitää tilanteita ja ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, enkä aina ymmärrä pohtia niitä sen enempää. Vaikka onkin elänyt minimituloilla lähes koko ikänsä, en tiedä mietinkö blogin alkuvaiheessa miten kiinteä osa arkea ruokajonoista ja muiden ihmisten tilanteista tulisi ajan mittaan. Ennen varattomuus oli oma asiani, ei sosiaalista.

Joskus joidenkin jonojen ulkopuolella saattaa olla laatikoita, joihin asiakkaat ovat jättäneet jälkeensä tuleville itselleen tarpeettomia tuotteita joita eivät itse halua/voi käyttää, sekä omalla vastuulla -tuotteita, joita ei päivämäärien perusteella voi jakaa asiakkaille jonossa, mutta jotka ovat silti käyttökelpoisia; nahistuneita yrttejä, päivän pari liian vanhoja eineksiä, mehuja jne. Nauroin vedet silmissä vatsalihakset kipeiksi, kun viimeksi tuijotimme pienen matkan päästä parin äijän kanssa sitä hamstraamisen hulluutta pienen joukon ympäröidessä jonon ulkopuolelle kasatut vapaasti otettavat tuotteet. Laatikolliset tyhjenivät minuutissa tai parissa muovikasseihin, lastenvaunujen alaosastoille, reppuihin, taskuihin ja jopa huppuihin. Tilanne oli jotenkin täysin epätodellinen - kymmenet kilot tavaraa katosivat hetkessä hääriville hamstereille ja laatikot ammottivat tyhjyyttään. Vettä silmistään pyyhkivä mies hihitti, että jos sen olisi saanut videolle, kymmenen uutiset maksaisi maltaita saadakseen sen loppukevennykseen. Omavastuutuotteiden katoamista olen nähnyt ennenkin, mutten koskaan siinä mittakaavassa.

Muutenkin jonohuumori on ollut vähän levotonta ja hyvän maun rajoilla, en tiedä johtuuko harmauden aiheuttamasta kestoväsymyksestä. Maksuttomuuden muutamissa ihmisissä aiheuttama kiilusilmäinen mania sai tupakkapaikalla odotellessa väsyneet kanssaihmiset pohtimaan, millaisen viidentoista minuutin Big Brother -shown siitä kaikesta voisi saada aikaan. Pari kiukuttelevaa ja ilkeää asiakasta oli juuri saanut pari duunaria kelaamaan, miten joskus tekisi mieli jättää tuotteiden laskemiset ja jakamiset sikseen ja antaa asiakkaiden kinata niistä keskenään. (Jokainen aspa varmasti tietää tunteen.)

Visioimme väsyneesti hihitellen, miten asiakkaille ilmoitettaisiin, että saavat jakaa tuotteet keskenään ilman duunareita ja samalla lukittaisiin ulko-ovet. Tuotejakopisteitä avattaisiin vuorotellen keskusradiosta/kovaäänisestä kaikuvan konemaisen big brother -äänen ilmoitusten mukaan - kolme sataa henkeä olisi juuri rynnistänyt sauvoineen, vaunuineen ja kyynärpäineen ahtaan tilan kauimmaiseen päähän kahmimaan leipää, kun ääni ilmoittaisi lihapisteen aukeavan käytävän toisessa päässä. Sadat taistelisivat edestakaisin ilmaisista elintarvikkeista, miehet huutaisivat, toiset jäisivät jalkoihin, naiset kirkuisivat, kolaroisivat lastenvaunuilla, huitoisivat kyynärsauvoilla, hartaussalissa suojattaisiin jo koottuja saaliita kasaamalla tuoleista barrikadeja ja kielten sekamelska täyttäisi tilan. Lopuksi suoritettaisiin bodycount.

Huonosta huumorista ajankohtaisasioihin: tällä viikolla (pe 27.11.) vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Vakiolukijoille ja varattomille tuskin tarvitsee vääntää välittömästi mieleen tulevaa lievää sarkasmia. Äom-päivään liittyen kuitenkin on perinteisesti eri paikoissa järjestetty kulutuskriittisiä tapahtumia, joiden teemat usein pyörivät maksuttomien ajanviettotapojen ja kierrätyksen ympärillä. Esimerkiksi Helsingin yliopistolla on perjantaina 27.11. ilmainen tavaranvaihtotapahtuma, jonne voi viedä ylimääräisiä tavaroitaan jakoon ja katsoa, olisiko tarjolla jotain itseä kiinnostavaa. Ilmaiskirppari siis.

Vantaan sosiaali- ja terveystoimi puolestaan tiedottaa Vantaan nuorkauppakamarin koordinoimasta Joulupuu-keräyksestä, jonka tarkoituksena on kerätä joululahjapaketteja vähävaraisten perheiden lapsille. Lahjojen tulisi olla joko uusia tai itse tehtyjä ja mielellään valmiiksi paketoituja. Pakettiin kiinnitetään kortti, johon merkataan minkä ikäiselle tytölle/pojalle lahja on suunnattu (esim. "poika 8v."). Lahjapakettikeräyksen kohteena ovat etenkin sosiaalityön ja lastensuojelun piirissä olevat lapset. Vantaan lahjakeräyksestä lisätietoja linkin takaa, mutta keräys on ilmeisesti valtakunnallinen, joten käsityöintoiset ja muut lahjomaan kykenevät, netistä löytyy varmasti lisätietoa muistakin paikkakunnista.

Kaikki talven tarpeet

2009-11-12T16:15:00.001+02:00

Ruokajonotuttava, jonka tiedän jo pitkään vieneen leipää ja kuivaruokia Kalasatamasta häädetyille Itä-Euroopan romaneille, kertoi hätääntyneenä ja epätoivoisena tutuistaan, jotka Diakonissalaitoksen järjestämän hätämajoituksen jälkeen ovat jäämässä taivasalle Rastilan leirintäalueelta. Kaksi on (ihan oikeasti siis) kuuromykkiä, nuorella pojalla on ollut viime aikoina korkea kuume ja suurimmalla osalla ei ole enää edes käsinkyhättyä hökkeliä mihin mennä säätä suojaan, asuntovaunusta puhumattakaan.

Vakaa mielipiteeni on, että oli kerjäämisestä ja elintasosiirtolaisuudesta mitä mieltä tahansa, ihmisten perustarpeet on pyrittävä täyttämään. Oli romanien syy täällä oloon mikä hyvänsä, niin moraalinen velvollisuus auttaa mahdollisuuksien mukaan tulee jossain vaiheessa vastaan, ja minulla se vaihe tulee kohdalle silloin, kun kyse on ruoasta ja sääolosuhteissa selviämisestä. Kunnioitan kyllä niitä, jotka ottavat vieraita asuntoihinsa edes väliaikaisesti, mutta koska en ole itse valmis tekemään sitä enkä todellakaan antamaan rahaa, niin toivottavasti saan tutuilta ja naapureilta kokoon edes muutaman talvitakin ja lasten villasukkia. En tiedä kehtaanko enää jutella tämän ruokajonotuttavan kanssa, ellen edes yritä.

Talven tullen avuntarve ja puute konkretisoituu. Rahan puute alkaa näkyä päälle. Vielä 5-6 viikkoa sitten tuttava kulki läpykkäillä, kun ei ollut varaa kenkiin; yhä useampi ruokajonossa tapaamani kyselee, tietäisinkö sattumalta paikkoja, joista saisi ilmaista lämmintä ruokaa, kun talvikenkien osto vei ruokarahat - tai jos edes johonkin pääsisi sisälle lämpimään istumaan ihan luvan kanssa, ettei omaa kämppää vailla aina joutuisi kävelemään päämäärättömästi ulkona pysyäkseen lämpimänä. Viime viikkoina olen ollut blogin ja ruokapaikkalistan aloittamisesta iloisempi kuin koskaan. Tulen aina loppupäiväksi hyvälle mielelle, jos osaan kertoa jollekulle, missä jaetaan lämmintä ruokaa lähipäivinä. Tuntuu, että jonoihin on tullut yhä enemmän uusia kasvoja, sellaisia, jotka häpeillen tulevat sinne vasta äärimmäisessä hädässä elettyään hanavedellä päiväkausia ja itkevät kävellessään ruokakassin kanssa kotiin. Ette ikinä uskoisi, kuinka paljon näkymätöntä hätää istuu ostarin penkeillä siivosti eläkkeellä tai ehkä vähemmän siivosti asunnottomina.

Joudun myöntämään, että reilun vuoden ruokajonohistoriani aikana olen joutunut aika radikaalistikin muuttamaan käsitystä ihmisistä yleensä. Suurinta osaa ennakkokäsityksistä ja -luuloista en edes tajunnut ennen kuin jouduin jonkin tilanteen myötä tarkistamaan niitä. Luulin joskus olevani ennakkoluuloton ja suvaitsevainen (hrrrr); nyt ymmärrän suvaitsevaisuuden tarkoittavan vain sietämistä [tolerance], ei hyväksyntää, luokittelemattomuutta tai ihmisen näkemistä ihmisenä. Ruokajonossa saattaa törmätä joskus ajan mittaan juonitteluun, selkäänpuukotuksiin (kuvaannollisesti kuitenkin), kiittämättömyyteen, velanperintään, viinakramppeihin, äärimmäiseen itsekkyyteen, välinpitämättömyyteen ja aggressioihin. Silti väittäisin, että harva hyvin toimeentuleva kokee tai näkee yhtä paljon vilpitöntä auttamista, vähästään antamista, välittämistä, ystävällisyyttä ja rehellisyyttä. Eikä siihen yleensä edes tarvita Jeesusta.

Selvitys opiskelijoiden toimeentulosta

2009-10-28T01:25:00.006+02:00

HYY:n julkistama selvitys Helsingin yliopiston opiskelijoiden toimeentulosta oli kohdittain aika karua luettavaa, ja siinä mm. puretaan myyttiä opintolainaa nostavien paremmasta pärjäämisestä.

"Opintolainaa nostaneista (20%) selvästi suurempi osa kuin ei-nostaneista (10%) on jättänyt ostamatta lääkärin määräämän lääkkeen sen kalleuden vuoksi."

Opintolainan nostamiseen pyritään edelleen kannustamaan toistelemalla optimistista mantraa, jonka mukaan opintolaina on investointi tulevaisuuteen ja kannattava sijoitus, joka mahdollistaa kohtuullisen toimeentulon opiskeluaikana niin, ettei opintoja tarvitse häiritä työnteolla. Paitsi kesällä, jolloin jokaisen kunnon opiskelijan täytyy toki elämän- ja työkokemusta saadakseen (tuet asumislisää myöten ovat silloin katkolla) käydä töissä.

Opintolaina on joskus ollut hieno järjestelmä, josta on tullut painolasti ja monille se ensimmäinen askel henkilökohtaiseen talouskriisiin. Minimitoimeentulon (sen, mikä vastaa toimeentulotuen perusosaa tai minimityöttömyyspäivärahaa) kerryttämiseksi opiskelija pakotetaan nostamaan lainaa, jos luottotiedot ovat tallella.

Tilanteessa, jossa töitä ei riitä edes koulutetuille ja kokeneille, ei ainakaan minulla riitä uskoa tämän tulevaisuusinvestoinnin kannattavuuteen. Jos mahdollisena lopputuloksena on joka tapauksessa työttömyys tai vuosien keikkatyöläisyys, ei tuhansien eurojen lainakertymä houkuta. Osittainen lainaperustaisuus on jäänne ajalta, jolloin kaikille riitti töitä, ja kun sen työpaikan kerran sai, sai siellä pykiä eläkeikään asti.

Olen aina joskus ihmetellyt, miksi pelkällä opintotuella ja mahdollisesti lainalla elävät ovat niin hiljaa. Harva työtön opiskelija kuitenkaan viitsii tuskailla taloustilannettaan silloin, jos vanhemmat avustavat anteliaalla kädellä. 0-600e palkkatuloja nostaa 59% tutkimukseen osallistuneista, ja valtaosa opiskelijoista saa jonkinlaista taloudellista tukea vanhemmilta. Täysin vanhemmistaan riippuvaisiksi itseään kuvasi 44%, jonkin verran riippuvaisiksi 40%. Mistä näillä kaikilla vanhemmilla riittää lapsilleen rahaa?

Kaikkien vanhemmat eivät voi tai halua avustaa. Jos lainaa ei halua/voi nostaa, koska usko/luottotiedot/terveys puuttuu, on Hurstilla onneksi opiskelijoille ihan oma ruokajono.

En ole jaksanut kahlata läpi koko 70-sivuista dokumenttia (inhoan pitkien nivaskojen lukemista ruudulta) ja tuskin siis kirjoitan selvityksestä tämän enempää. Päätyisin vain jauhamaan samaa mitä ennenkin, (mm. Lenkkiä leipäjonosta: Aktiivisuuden rangaistus (19.04.09)) eli vihoittelemaan tukijärjestelmän järjettömyyttä, epäkannustavuutta ja epätasa-arvoistamista ja vaatimaan taas kerran opiskelijoiden rinnastamista muihin minimituloisiin terveydenhoitokulujen ja vuokran korvattavuuden sekä perusturvan edellytysten ja suuruuden osalta.

Enköhän ehdi kiukutella aiheesta vielä kerran jos toisenkin ennen kuin se mihinkään muuttuu.

"Pitää vain yrittää pärjätä" - Selvitys Helsingin yliopiston opiskelijoiden taloudellisesta tilanteesta ja hyvinvoinnista keväällä 2009 (pdf-dokumentti)

Elämää ikkunan tällä puolen

2009-10-27T18:48:00.003+02:00

On niin harmaata, sumuista ja sateista. Valo vähenee joka päivä. Kaiken lisäksi on kuun loppu, se köyhäilyn kliimaksi, kun kaikki tölkit on jo viety, kolikot kerätty mattojen alta ja kavereilta lainattu se mitä uskaltaa, että voi taata takaisinmaksun edes jotakuinkin sovitusti. Pahinta on, kun kahvi loppuu - tällä kertaa se onneksi riittää juuri niin, että viimeisen porisevan pannullisen voi keittää rahapäivän aamuna ennen automaatille ja kauppaan menoa.

Ruokajonossakin tuli kuulemma asiakasennätys - viime syksyyn verrattuna normaalitkin asiakasmäärät ovat kasvaneet melkein 30%. Ihme kyllä, ruokaa on riittänyt vielä viimeisillekin, ja pullaa ja torttuja on saanut roudata naapureillekin.

Talvisin ruokavaliokin muuttuu ankeammaksi. Vihannesten hinta nousee, ja vain juureksia saa enää halvalla. Aloitin pienen ihmisen taistelun talvitympiytymistä ja tuoreudenpuutetta vastaan, ja tilasin vihanneskrassin siemeniä. Siemenpussia helistellessä ajatus vihreästä ikkunalaudasta keskellä pimeintä talvea muuttui melkein pakkomielteeksi, ja harrastajasivustojen keskustelupalstojen mukaan suurin osa vakioyrteistäni muka vielä menestyisikin talvisinkin ikkunalaudalla, kunhan jonkinlainen loisteputki löytyy.

Loisteputki on aikanaan ostettu, loisteputkilamppu on dyykattu jonkun homekorjattavan koulun jätelavalta ja ripustusketju ostettu metrihinnalla rautakaupasta. Kukkaruukkuja on tullut lahjoituksina naapureilta, sovellettu erilaisista elintarvikepakkauksista ja kustomoitu visuaalisesti miellyttävämmiksi. Kumma kyllä, vaikeimmalta haalittavalta tuntuu kunnollinen multa... Pitänee lainata naapurilta lapio, että jos vaikka jonain pimeänä pakkasaamuna saisi näkkärinsä päälle vihreää omalta ikkunalta.

En ole ennen kokeillut yrttien talvikasvatusta, mutta yrityksellä ja erehdyksellähän se maailma pyörii.

Hävetkee työ, mää en kehtoo

2009-10-22T23:38:00.006+03:00

Olen toistuvasti toivottanut paremmin toimeentulevia tuttaviani tervetulleiksi tutustumaan ruokajonojen mystiseen maailmaan, ihan sen köyhyysmystiikan ja ennakkoluulojen hälventämiseksi. Olen luvannut tarjota siellä kahvitkin. Tähän mennessä yksikään niistä sosiaalipolitiikan tai muista yhteiskuntatieteiden kandeista tai nuoriso- ja kunnallispolitiikoista ei ole rohjennut ottaa kahvikutsua vastaan. Tarjoavat kuulemma mieluummin oikeassa kahvilassa. Minä taas en rytkyissäni yleensä mene trendikkääseen keskustakahvilaan almukahveille. Kumpi meistä häpeää itseään enemmän?

Matkailutoimistotkin markkinoivat urbaaneja elämysmatkoja, mutta mikseivät minun elämysmatkani kelpaa tiedostaville, yhteiskunnallista vastuuta kantaville ihmisille? ;) Seuraavana kiertokohteena voisikin olla päivätuvan aamupuuro ja päätepisteenä tutustuminen iv-käyttäjien terveysneuvontapiste Vinkkiin...

Osan suhteen ymmärrän hyvin: toiset ovat nähneet työssään tai kotonaan ihan riittävästi. Toisille taas voisi tehdä ihan hyvää. Fiilistellä edes keskusteluilmapiiriä tupakkapaikalla, auttaa vaikka kahvinjaossa pullapöydän luona, kuunnella sitä pianon kimppuun heti sen vapauduttua syöksyvää maanista muusikkoa, joka tiiviisti koskettimia tuijottaen näyttää siltä, kuin voisi paukuttaa kuuluvat jenkkitanssit, vanhat klassiset sonaatit, 60-luvun rappioiskelmän alusta loppuun vartissa, jos vain fysiikan lait antaisivat myöten. En ole koskaan nähnyt ketään, joka soittaa yhtä intohimoisesti, niinkuin ei olisi nähnyt pianoa vuosiin.

Niille, joille köyhyys, syrjäytyminen ja ruokajonot ovat etäisiä, en haluaisi näyttää sitä perinteistä "katso, näin huonosti meillä menee" -kuvakulmaa, vaan sitä koko ihmismassaa, ja miten luonnollinen ja vakituinen osa köyhyys monien elämässä on. Se ei ole välivaihe, se ei rajoitu sairaslomaan, se ei aina ratkea katkolla ja jatkokatkolla ja Jeesuksella. Köyhyyteen on helppo pudota, mutta siitä nouseminen on raskasta. Inhoan köyhien uhriuttamista: me emme ole uhreja, objekteja, kohteita. Olemme eläviä, aktiivisia, ympäristöömme ja usein myös läheistemme hyvinvointiin vaikuttavia ihmisiä jotka osallistumme myös poliittiseen päätöksentekoon. Kuten monet muutkin, minäkin jäin ilman kunnollista hoitoa, ilman riittävää elantoa, ilman oikeutta opiskella tai tehdä töitä, mutta ainakaan en halua sääliä. Haluan rahaa.

Ne jotka eivät ole luovuttaneet, toivoisivat vain mahdollisuuksia parantaa tilannettaan voimiensa mukaan. Mahdollisuutta käydä osa-aikaisesti töissä, päästä kuntouttavaan työtoimintaan, saada terapiaa, päästä kunnolliseen psykiatriseen arviointiin ja saada jostain lääkekorvaukset, mahdollisuutta saada asunto, edes pieni, edes kaukana, mutta kunhan olisi "oma", ettei vierailemaan tulevaa tytärtä tarvitsisi aina majoittaa sillä samalla kaverin sohvalla, missä itse nukkuu. Iso osa viime aikoina olleista jauhamisista pk-seudun kaupunkien järjestämistä asunnottomien väliaikaismajoituksista on ihan bullshittiä.

Olen edistynyt kauan sitten mainitsemassani projektissa koota kulissi. Pikkuhiljaa, pala palalta, olen panostanut siisteihin huiveihin, koruihin, paitoihin, kenkiin... (lähetyskirppareilta ja lähinnä kavereiden ylijäämistä tietty), ja kohta voin jo mennä ihan täydestä ja hävitä huomaamattomasti siistien kaupunkilaisten väkijoukkoon.

Ja, koska aina näin talven tullen poen musertavaa koti-ikävää, vellon kuusimetsien kaipuussani ja välitän samalla teille työttömän tuntoja. Muistan ihastuneeni lauluun 8-vuotiaana kuunnellessani Savon Radiota...

LA, HE, TAA ja StVM

2009-10-22T10:43:00.001+03:00

Selailin pitkästä aikaa eduskunnan sivuja ja törmäsin perussuomalaisten ja vasemmistoliiton tekemiin lakialoitteisiin. Molemmat esittävät toimeentulotuen perusosaan selkeää korotusta - persut ehdottavat perusosan suuruudeksi 500 euroa, vassarit taas 517,45e eli satasta nykyistä enemmän.

Kummankaan aloite on tuskin muuta kuin symbolinen viesti: muistaakseni noin prosentti kansanedustajien tekemistä lakialoitteista menee läpi. Positiivista tietysti on, että eduskuntaryhmissä on saavutettu asiasta jonkinlaista yksimielisyyttä, ja kansan syviin riveihin vetoavien aloitteiden tehtailu vähän niinkuin kuuluu asiaan nyt, kun valtion talousarviota kyhätään kokoon. Talousarvioaloitteitakin tuli eduskunnalta muistaakseni hieman yli tuhat.

Vasemmistoliiton lakialoite toimeentulotukilain muuttamisesta (LA 73/2009)
Perussuomalaisten lakialoite toimeentulotukilain muuttamisesta (LA 82/2009)

Toimeentulotuen perusosan nostaminen hyödyttäisi onneksi kaikkia niitä, joilla Kelan asumistuki kattaa vain pienen osan vuokrasta lopun siirtyessä sosiaalitoimiston kontolle. Opiskelijat jäisivät taas tyhjän päälle.

Sen lisäksi, että siniviherhallitus on esittänyt eduskunnalle työvoimapoliittisen ylläpitokorvauksen nostamista 8/16:sta eurosta 9/18:aan (tuo suurempi ylläpitokorvaussumma siis maksetaan niille, jotka ovat työharjoittelussa/vastaavassa asuinkuntansa ulkopuolella), se on myös esittänyt toimeentulotukiasiakkaiden pikkutulojen läpisormienkatsomisen jatkamista. Vuosituhannen alkupuolella sosiaalitoimistoille siis annettiin uusi ohjeistus, jonka mukaan pieniä lisätuloja ei enää sovi vähentää perusosasta, vaan ne on jätettävä köyhälle käteen. Tämän ilahduttavan pikkujutun on nyt tarkoitus jatkua ensi vuoden loppuun saakka.

Esityksen perusteluissa ei onneksi jauhettu turhia näiden itsehankittujen almujen autuaaksitekevyydestä, vaan todettiin suoraan, että työllistävät vaikutukset ovat olleet olemattomia ja palkkatulot uppoavat pitkälti jo asumis- ja työllisyystukien muutoksiin. Sosiaalityöntekijät ja asiakkaat ovat kuitenkin pitäneet systeemiä positiivisena - kukapa nyt ei tykkäisi, kun rahaa jää käteen palkasta edes 50e sen sijaan, ettei jäisi mitään?

Edit: Leipäjono-foorumi on ilmeisesti tosiaan toistaiseksi poissa käytöstä sivutilakustannusten takia. Toivottavasti sekin projekti herää vielä henkiin. Siihen asti yritän panostaa aiempaa enemmän ruokajakopaikkojen ja artikkelien päivitykseen, joten jos törmäätte ajankohtaisiin infoihin, niin päivitän niitä mielelläni. Ruokajakoja ja artikkelilinkkejä voi laittaa joko kommentteihin tai sähköpostitse osoitteeseen leipajono@gmail.com.

Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus tiedottaa

2009-10-15T11:57:00.003+03:00

TIEDOTE

Uusi selvitys:
Asunnottomat vastaanottoyksiköissä - Pääkaupunkiseudun vastaanottoyksiköiden asunnottomien sosiaalinen tilanne ja terveydentila

Asunnottomien henkilöiden hoitamattomat fyysiset sairaudet sekä vaikeudet hakeutua ja saada terveydenhoitoa ajoissa johtavat osaltaan runsaaseen päivystyspalvelujen käyttöön. Huonon terveydentilan lisäksi asunnottomuus ja köyhyys altistavat heitä entisestään onnettomuuksille sekä taloudellisen hyväksikäytön, varkauksien ja väkivallan kohteeksi joutumiselle.

Tämä ilmenee 16.10. julkaistavassa selvityksessä. Selvityksen teemoja ovat asunnottomuuden kesto, asunnottomuuteen johtaneet syyt, asunnottomien taloudellinen tilanne ja rikosasiat, terveys- ja päihdepalvelujen käyttö sekä terveydentila ja sairastavuus. Aineistona ovat 158 pääkaupunkiseudun asunnottomien vastaanottoyksiköiden asiakkaan sosiaali- ja terveystoimen rekisteritiedot sekä 36 vastaanottoyksikössä yöpyneen asunnottoman henkilön haastattelut ja kliiniset tutkimukset.

Selvityksen on tehnyt Socca (Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus) osana Asunnottomien palvelujen kehittämisyksikkö -hanketta.

Päivystyspalveluja käytetään paljon

Tutkitut vastaanottoyksiköiden asiakkaat kävivät kuusi kertaa enemmän terveyskeskuspäivystyksessä ja 16 kertaa enemmän sairaalapäivystyksessä verrattuna valtaväestöön. Osasyynä tähän olivat heidän hoitamattomat fyysiset sairautensa sekä vaikeus hakeutua ja saada hoitoa ajoissa. Tavallisimmat syyt hakeutua lääkärille ovat päihde- ja mielenterveysongelmat, vammat, infektiot ja päihteiden aiheuttamat sairaudet, kuten kouristukset, yliannostukset ja ruoansulatuskanavan sairaudet.

Runsaasti päihteitä ja mielenterveysongelmia

Päihde- tai mielenterveysongelmia on 89 prosentilla tutkituista henkilöistä. Alkoholi on yleisin käytetty päihde, kun taas huumeita käyttävät nuoret asunnottomat. Huume- ja sekakäyttäjiä on noin 15 prosenttia. Päihdeongelman vuoksi heistä oli ollut 28 prosenttia katkaisuhoidossa viime vuoden aikana.

Muista mielenterveysongelmista varsinkin muistiongelmat ja psykoosisairaudet ovat yleisiä. Aineiston asunnottomilla henkilöistä 12 prosentilla on psykoosisairaus. Psykoosisairaudet ovat naisilla yleisempiä kuin miehillä.

Köyhyys ja elämänhallinnan vaikeudet

Asunnottomista henkilöistä 30 prosenttia on työkyvyttömyyseläkkeellä ja 29 prosentilla pääasiallisena tulonlähteenä on toimeentulotuki. Ainoastaan kolmella (alle 2 %) tulona on sairaspäiväraha tai kuntoutustuki. Köyhyys, päihteidenkäyttö ja elämänhallinnan vaikeudet johtavat helposti taloudellisen hyväksikäytön, varkauksien ja väkivallan kohteeksi joutumiselle.

Tutkimuksen aineisto

Aineistona ovat 158 pääkaupunkiseudun asunnottomien vastaanottoyksiköiden asiakkaan sosiaali- ja terveystoimen rekisteritiedot sekä 36 vastaanottoyksikössä yöpyneen asunnottoman henkilön haastattelut ja kliiniset tutkimukset. Vastaanottoyksiköitä olivat selvityksen teon aikana Helsingin Herttoniemen asuntola ja Myllypadontien asumisyksikkö, Espoon Olarinluoman vastaanottokoti ja Vantaan Koisorannan palvelukeskus.

Selvitykseen osallistuneiden keski-ikä on 47 vuotta, ja heistä yli puolet on pitkäaikaisasunnottomia. Neljäsosa tutkituista on naisia.

Selvitys on saatavissa pdf-tiedostona osoitteesta http://www.socca.fi/tyopaperit.htm

Selvityksen tekijät työskentelevät asunnottomille tarkoitetussa Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa. /

Asukaa jossain muualla

2009-10-11T18:03:00.002+03:00

Vanha nainen tarjosi taas paperikaramelleja. Pari lähikoulun nuorta kävi vaisun ja aran oloisina ympärilleen vilkuillen jonossa kahvilla. Uudehko tuttava kertoi työhistoriastaan kaupungin leivissä ja ilmoitti eräänä aamuna herättyään kaataneensa kaikki viinakset viemäriin. "Sen on pakko loppua." Takana oli 48 raitista tuntia.

Ensimmäisinä sisään pääsevien lapsiperheiden sekaan soluttautuneella naisella oli lastenvaunuissaan muovinen, tummapintainen nukke. Nuori kotimainen nainen yritti uskotella olevansa raskaana päästäkseen jonon ohi ja sai tyynen kehotuksen odottaa kaikessa rauhassa tuolilla. Tällä kertaa en nähnyt omistajaa vaihtavia kainalosauvoja, ja pyörätuolit taitavat maksaa liikaa että niitä haalittaisiin tätä tarkoitusta varten. Kun nainen tyhjensi Dorista pihalla, kävi vakioasiakas hiljaa huomauttamassa, ettei jakopaikalle haluta vaikeuksia joten olisi hienoa, jos neiti voisi juoda vasta myöhemmin tai vaikka vessassa tai nurkan takana.

Joka hetki paikalle ilmestyi joku, joka halusi jutella, ja lopulta olisin kaivannut hiljaista ja rauhallista hetkeä. Flirttikin vie pelottavan paljon energiaa, vaikka muuten imartelee. Mutta sosiaalisesta energiavajeesta huolimatta jääkaapissa on nyt lohta, levitettä ja ihan tuoretta ruisleipää - jota tosin jaettiin hyvin rajoitetusti - ja keskustelukiintiö täynnä ensi jakoon asti. Vanhat vihannestähteet voi viskata pannulle säilykeoliivien kanssa tortillatäytteeksi ja purkista turkkilaista jugurttia tekee viikkojen kylmät kastikkeet. Pyysin ja sain perunoita, kun niitä oli jakajan käden ulottuvilla; saakoot joku muu tällä kertaa kesäkurpitsat ja muut herkut, kun kalan kanssa nyt vaan pitää olla perunaa.

Kirjoitin jonkin aikaa sitten, miten paikkakuntani päätti evätä työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuvilta sosiaalitoimen asiakkailta matkakorvaukset, jolloin 160e kuukausittaisen lisäneton sijaan aktivoituminen tuottaisi pääasiassa persnettoa. Jos 160e/kk on viisipäiväistä viikkoa tekevälle liian suuri nettopalkkio usein vapaaehtoisesta työnteosta, laskee ainakin minulla motivaatio kuin lehmän häntä.

Lukuisten yksityisten valitustuokioiden jälkeen otin yhteyttä parin läheisimmän puolueen valtuustoryhmiin ja sosteriläisiin, ja asia otetaan kuulemma pian esille valtuustossa. Pieni juttu päättäjille - budjetin suhteen melko olematon, ja todennäköisesti koko matkakorvauslinjaus on vain lipsahtanut lautakunnan läpi muun paketin seassa valmistelijan aivoitusten mukaisena, mutta silti röyhistelen vielä sisäistä sankariani, jos tuo asia muuttuu...

Vantaan Vartti kirjoittaa, miten Asunnottomien kodeille on hankala löytää tontteja. Ongelmana ovat nimenomaan nimbyilevät naapurustot ja kaupunginosayhdistykset. Kuulostaa silti riskialttiilta, että vastikään Vantaan Sahatielle avatun Sininauhasäätiön asumisyksikön lähiympäristöön Pähkinärinteeseen ja Lastutielle suunnitellaan lisää tukiasuntoja, joiden keskittyminen samoille alueille ei ainakaan vähennä asuntoloihin liittyviä sosiaalisia ongelmia, imagollisista puhumattakaan.

En vain aina ymmärrä.

Asuntoloista ei ainakaan oman kokemuksen mukaan ole juuri haittaa naapurustolle, mutta asukkaille itselleen tietynlaisesta sosiaalisesta ympäristöstä saattaa olla. Jos pitkästä aikaa asunnon saavalle löytyy dokauskaverit seinän takaa ja kamaa viimeistään korttelin päästä, niin olen vähän skeptinen asuntoloiden autuaaksitekevyyden suhteen, ellei asumisratkaisu ole todellakin aktiivisesti tuettu ja väliaikainen.

Oli miten oli, asunnon saaminen on aina ensimmäinen vaihe, helpotus ja riskien minimointia...

__

Innostuin naapurilta saamastani reseptistä niin, että jaan sen muillekin. Varsinkin, kun sieniaika on vielä menossa.

Vuohenjuustomuffinit

3 kananmunaa
1/2dl sokeria
5dl vehnäjauhoja
1dl kaurahiutaleita
2 1/2 tl leivinjauhetta
1tl suolaa
1dl sulatettua rasvaa
2,5 dl ruokakermaa/maitoa/kasvis- tai lihalientä
150g vuohenjuustoa
1dl aurinkokuivattuja tomaatteja pieneksi silputtuna
0,5dl kuivattuja sieniä murskattuna tai 2dl tuoreita sieniä (keitä/paista/ryöppää jos tarvetta)

Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja täytteen aineet keskenään. Lisää munavaahtoon rasva ja ruokakerma, sekoita. Lisää seokseen kuivat aineet ja täytteen aineet, sekoita varovasti. Paista muffinsivuoissa 200 asteessa 15-20 minuuttia. Täytteeseen voi laittaa vaikka juustoraastetta ja kinkkua, tai homejuustoa ja jotain muuta.

Toinen käsi antaa, toinen vie viimeisetkin

2009-10-05T01:37:00.007+03:00

On mulla veikkauskuponki ja kestolottosysteemi...
Mä nappaan ostomerkit, jotka joku toinen unohti -
mä vastaan kiertokirjeisiin, ja ratkon ristikot
ja tilaan viiskyt lehteä, jotka lupaa rahapalkinnot

Eikä mulla ole rahaa! Eikä mulla ole rahaa!
Eikä mulla ole rahaa!
Muttei rahalla voi toisaalta rakkautta ostaakaan...
-Hector

Lähiön tietotoimisto kertoi jo ruokaveron laskusta, viinaveron noususta ja Yle-maksun läpimenosta. Ensimmäistä ei huomaa, toisen huomaa liiankin selvästi ja kolmas piruttaa jo etukäteen.

Kenosta sentään lipsahti parisataa euroa, joilla sai kustannettua kauan vaivanneet pienet vuokrarästin tähteet. Paistaa se päivä risukasaankin. Juuri tällaisten onnellisten sattumienkin vuoksi Leipäjono-blogi on anonyymi; vain sairaalloisen rehellinen ja järjenvastainen jääräpää veisi Keno-voitoista kuitin sosiaalitoimistoon. In your face!

Pahamaineinen tuleva Yle-maksu kattaa ilmeisesti jokaisen talouden ja yrityksen, ja vuosittainen >175e lasku on pakko maksaa. Voin kuvitella, mikä sotku tulee jatkuvasti ja yhteen ja erikseen muuttavilla, ellei tuota mietitä todella huolella loppuun asti. Huolella loppuun asti mietitään toivottavasti myös se, että Yle-maksu pakollisena asumiseen liitettynä maksuna tulisi toimeentulotuen piiriin. Ellei, tulen sitten joskus vilpittömästi kannustamaan kaikkia minimituloisia osallistumaan hallinto-oikeuksien ruuhkauttamiseen Yle-maksun korvattavuudesta valittamalla.

Pahiten Yle-maksu iskee työttömiin opiskelijoihin, jotka nykykäytännön mukaan velvoitettaisiin nostamaan opintolainaa Yle-maksun maksamiseen, ja pienituloisiin työssäkäyviin, joiden tulot ylittävät juuri ja juuri toimeentulorajan. Toivottavasti tuo internet-aikakauden top3-aivopieru vielä kutistuu hirviöstä pikkuriesaksi, ja toivottavasti valmistelevat virkamiehet kirsikkapuisten palaveripöytien äärellä laskisivat, kuinka monta makaronipussia, sipulia tai prepaid-liittymän latausseteliä vähemmän minimituloinen talous ostaa vuodessa parinsadan euron yleispakollisen Yle-maksun tultua voimaan, ellei pakkomaksua kompensoida tukijärjestelmässä jotenkin.

Asuminen ja etenkin yhdessä asumiseen liittyvien tukijärjestelmien absurdius on pyörinyt päässä jo kauan. Tuntuu, että sen jälkeen olen toistuvasti ajautunut keskusteluihin, joissa toiset kertaavat yhdessä asumisen byrokraattista mahdottomuutta tai toiset inttävät, kuinka systeemi on toimiva ja ne, joilla sen kanssa on ongelmia, joko vaativat mahdottomia tai eivät ilmeisesti vain ole osanneet hakea tukia oikein.

Jos omaa kokemuspohjaa on parin tukikuukauden verran ja kaikki sujui ongelmitta, luodaan virasto-ongelmia potevaan epäilevän vino katse ja kysytään alentuvaan äänensävyyn, mahtoikohan toinen nyt varmasti täyttää oikean lomakkeen. "Minulla ei kyllä ollut mitään ongelmia, oletko ihan varma että veit lapun Kelaan etkä työvoimatoimistoon?" Eräs tapaus opasti innokkaasti asumistukijärjestelmän suuren epäkohdan ovelassa kiertämisessä, eli miten eri sukupuolta olevat kämppikset välttyvät Kelan pakkoavoliitolta. "Niin, kaikkihan ei sitä tiedä tai tajua, mutta Kelalle tarvitsee vain viedä sellainen parin lauseen lappu, jossa sanotaan ettei olla pariskunta." Tämä kerrottiin alentuvaan äänensävyyn aikuiselle, joka oli nykyisen yhteisasumisensa alussa käynyt Kelassa läpi pari valitusastetta pakkonaittamisesta. Virastojen neuvo tilanteessa oli muuttaa eri asuntoihin ja etsiä samaa sukupuolta olevat asuinkumppanit.

Muistaakseni vuonna 2007 julkaistussa yhdessä asuvien toimeentulotukea käsitelleessä haastattelututkimuksessa nostettiin esille käytäntöä, jonka mukaan toimeentulotuki käsitellään aina talous- ei henkilökohtaisena ja siten, että taloudesta tai esimerkiksi pariskunnasta vain toista pidetään tuen saajana, ns. "päähakijana". Tätä on selitetty ainakin sosiaalivirastojen käytössä olevalla tietojärjestelmällä. Jos heteropariskunta hakee toimeentulotukea ensimmäistä kertaa yhdessä, sosiaalitoimisto lähestulkoon aina merkkaa päähakijaksi miehen. Vaikka tällä perheen pää -mallilla ei taida olla useimmille väliä, voi se aiheuttaa todella, todella vaikeita tilanteita etenkin niille, jotka uusina hakijoina eivät tiedä talouskohtaisen toimeentulotuen tulevan kokonaisuudessaan vain toisen tilille sekä niille, joilla ei ole ollut mahdollisuutta valita asuinkumppaniaan.

Harva edes seurustelukumppaninsa kanssa yhteen muuttava on valmis luopumaan täysin omista käyttövaroistaan ja ruinaamaan välttämättömyystarvikkeensa kumppanin kukkarosta. Oli suhde kuinka tasapainoinen ja -arvoinen tahansa, on useimmilla ihmisillä edes jonkinlainen tarve tietää pärjäävänsä hätätilanteessa omillaan, ilman taloudellista riippuvuutta toisesta ihmisestä. Puhumattakaan itsenäisestä päätöksenteosta vailla jatkuvaa tilivelvollisuutta. Jaetaanko taloudessa sille tuettomalle osapuolelle 50-luvun hengessä kauniisti pyydettäessä hiukan talousrahaa, voiko kavereiden kanssa lähteä viettämään iltaa ilman tarvetta ruinata kymppiä (ja samalla käytännössä lupaa lähteä...) tai onko mahdollista päättää itse pihistelevänsä tässä kuussa voidakseen ostaa pari kivaa vaatetta ensi kuussa? Voin olla riippuvainen lakeihin ja asetuksiin perustuvista virastojen päätöksistä, mutten halua tai aio olla enää riippuvainen kenenkään yhdessä asumisen aikana ehkä ailahtelevista tunteista, katkeruuksista, päihteidenkäytöstä tai oikeudenmukaisuuden asteesta. Parisuhteissa ei ole valitusoikeutta.

Avopareille tukijärjestelmien kautta rakennettu tosiasiallinen elatusvelvollisuus on aikansa elänyt ja julma. Toimeentulotukiasiakas menettää perusosaansa euro eurolta sitä mukaa, kun puolison palkkatulo kasvaa. Ennen puolison tulot saattoivat laskea myös opintotukea, sikäli kuin siinä on mitään mistä laskea. Ymmärrän, että taloutta koskevat yhteiset kulut, kuten vuokra ja sähkölasku, lasketaan, arvioidaan ja korvataan talouskohtaisesti, mutta se usein mainittu inhimillisen elämänlaadun ylläpitoon tarvittava minimisumma - tt-tuen perusosa, minimityöttömyyspäiväraha, työmarkkinatuki - olisi ehdottomasti taattava jokaiselle henkilökohtaisesti riippumatta avo- tai aviopuolison (ja etenkin kämppiksen...) taloudellisesta tilanteesta. Nykyisen kaltainen minimiturvan talouskohtainen sitominen yhden "päähakijan" hallintaan on kirjaimellisesti vaarallista.

Tämä ei ole kaunis maailma, ja vaikka ulkona linnut kuinka sirkuttaa, on seinien sisällä useimmiten jonkin verran rumaa. Naapurin nuori äiti huutaakin usein kivusta eikä hekumasta, lapsella jolla on aina liikaa päällä on hihojen alla mustelmia, kadulla katseita kääntävällä korkokenkäkaunottarella saattaa olla hiusten alle kätketty kalju läntti muistona hiuksista raahaamisesta. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö suljetaan helposti omien seinien sisälle, eikä vakavampien ongelmien puuttuminenkaan ole mikään tae siitä, että kaikki olisi hyvin tai edes vakaata. Monissa perheissä ja parisuhteissa kärsitään toistuvasta henkisestä väkivallasta, vähättelystä ja vallankäytöstä pienissä asioissa, ja ehkä yleisimpiä verbaalisen väkivallan ja vallankäytön välineitä suhteessa ovat seksi ja erityisesti se raha. Parisuhteessa ilmenevistä talousongelmista kaikki eivät johdu rahan määrästä, vaan erilaisista tavoista käyttää sitä, kantaa siitä vastuuta ja erityisesti ohjata taloudellinen vastuu yhteisesti välttämättömiin menoihin. Tavallisesti tällaiset pienet asiat asettuvat totuttelun ja keskustelun kautta pian uomiinsa, mutta jokainen niistä moninkertaistuu, jos toisella on kaikki eikä toisella lainkaan.

Ystävä muutti uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen yhteiseen asuntoon seurustelukumppaninsa kanssa ja yritti kieltää parisuhteensa virastoilta, jotta toisen aloittaessa pian opinnot ei toisen mahdollinen työllistyminen vaikuttaisi muutenkin pieniin opintotukiin. Sekä Kela että sosiaalivirasto hylkäsivät valitukset (huolimatta ihan aitojen erillisten makuuhuoneiden ja ruokakaappien tarkastuksesta kotikäynnillä) ja pitivät avoliiton voimassa. Kelan useiden kuukausien käsittelyaikana pariskunta sai ainoat tulonsa sosiaalitoimelta, jolle hakemukseen kirjoitettiin päähakijaksi nainen, koska mielenterveys- ja päihdeongelmaisella miehellä oli vakavia ongelmia taloushallinnassa.

Kun toimeentulotukipäätös lopulta viikkojen jälkeen saapui, tuensaajaksi oli sittenkin merkitty pariskunnan mies, ja rahat oli maksettu tämän tilille. Ne katosivat muutamissa päivissä lähes kokonaisuudessaan Alkoon, viinavelkoihin, baari-iltoihin ja kirkkaiden tarjoamiseen kavereillekin, eikä miestä joko tavoittanut tai rahan vaatiminen laskuhumalaiselta suhteenpuoliskolta aiheutti uhkaavia tilanteita. Kun kahden hengen toimeentulotuet ja vuokra oli kymmentä euroa vaille juotu, oli toinen ollut kirjaimellisesti viisi päivää syömättä kaurapuuron ja makaronin loputtua aikaa sitten. Kerätyillä pulloilla sai pussin sokeria, koska veteen sotkettuna se kuulemma vie kohtalaisen hyvin nälän aiheuttamaa kipua. Kun selvisi, että mies oli lupauksista huolimatta mennyt viimeisellä kymmenellä eurolla ruokakaupan sijaan Alkoon ja ostanut makaronin ja tarjousjauhelihan sijaan Suomi-viinaa, löysi naapuruston vanhan liiton äijä naisen pihalta itkemästä. Pari tuntia myöhemmin sama vanha dena soitti ovikelloa ja ojensi naiselle muovisäkillisen dyykattua ruokaa. "Sori, se on dyykattua, mutta jos kelpaa tai siitä olis jotain apua."

Tapaus saa kiristelemään kiukusta vieläkin. Tuon kuukauden aikana oli otettu useita kertoja yhteyttä sosiaalitoimistoon, kerrottu puolison päihdeongelmasta, selitetty tilannetta ja yritetty pyytää apua tai edes maksusitoumusta ruokaan, mutta toimiston mukaan "pariskunnan" oli vain pärjättävä. Rahaa saitte jo, loppu on perheen sisäinen asia. Pahinta on, että myös seuraavan kuukauden tuet maksettiin avomiehen tilille, koska maksutilin muutosta ei muka voitu tehdä ilman päähakijan erillistä suostumusta.

Vasta Leipäjono-blogin aloittamisen jälkeen tajusin kysyä naiselta, oliko sosiaalitoimistossa lainkaan ohjattu paikalliseen ruokajonoon/ruokapankkiin, diakoniatyöntekijälle tai väkivallan uhan ja uuden asunnon tarpeen vuoksi vaikkapa turvakotiin; hädissään ja hajalla apua etsivä asiakas harvoin itse tietää etukäteen avunsaannin mahdollisuuksista kolmannelta sektorilta. Minkäänlaista ohjausta ammattiavun piiriin ei tullut. (Omassa sosiaalitoimistossani ilmoitustaululla on ruokajonojen osoitteiden sijaan alakerran lounasravintolan hinnasto (alk. 8e) työntekijöiden lounastaukoja varten. Ruokajonoista ei ole mainittu sosiaalitoimiston puolelta kertaakaan edes maksatuksen viivästyessä pahasti.)

Perintään menneet vuokrat nainen maksoi sittemmin saamansa työpaikan palkan turvin, koska yhteisellä vuokrasopimuksella maksamattomat vuokrat vievät pahimmassa tapauksessa syistä ja seurauksista riippumatta molempien luottotiedot ja loppusijoittuvat ulosottoprosessiin...

Loppupuolen kevennyksenä Savolaista hulluutta: Olemassaolomaksu revisited. Ja hyvää alkavaa viikkoa! Viikon ensimmäisen yön lopettaa ote 90-lukulaiselta yleisinhokilta Petri Nygårdilta.

Jumitan, huokaan
Ei varaa mässätä, saan vittu vaan silmäruokaa
127 markkaa on mun taksa
Kyllähän töitä on, mutta emmä vaan vittu jaksa
Täytän lappuja, kirjastoissa laukkaan
Pidän bileet, että voin viedä tyhjät pullot kauppaan
Joka vitun lauantai jännitän lottoo
Katson pankkikuittia, pelkkää ottoo (voi vittu)

Työtön (Työtön)
Mä oon työtön (Työtön)
Mä oon työtön (Työtön)
Kirjoitan lappuihin: työtön, työtön, työtön, työtön

Turhaakin turhempi viikko

2009-09-24T16:51:00.003+03:00

Menossa on vihainen vaihe. Päivisin on turhautunut ja kiukkuinen, iltaisin kirjoittaa sähköposteja ja selvityksiä toimeentulotukiohjeistusten soveltamisesta, ruokajonojen sijainneista eri paikkakunnilla, referaatteja valitusmenettelyistä ja herraties mitä. Nukkumaan mennessä päässä pyörivät päivän aikana kuullut tarinat ja ajatukset siitä, miten tilanteisiin voisi vaikuttaa. Varattomuuteen vittuuntumisesta voi tehdä täysipäivätoimintaa, mutta käteen jää useimmiten jaettu pettymys.

Valitusprosessit, varsinkin säännöllisesti toistuessaan, kuluttavat yllättävän paljon voimavaroja. On helppoa soitella silloin tällöin väärin laskutetuista puhelinkuluista, ellei energiaa ja huolta tarvitse syytää minimitoimentulostaan hätäilyyn. Umpikuja tulee jossain vaiheessa vastaan, ja silloin on vaikeaa uskoa, että tiiliseinän läpi pääsisi päätään siihen hakkaamalla. Ihme kyllä, joskus niinkin käy.

Itseoikaisupyynnöistä ja kadonneiden liitteiden metsästyksestä on tänä vuonna muodostunut jokakuinen perinne. Etuuskäsittelijä jätti huomioimatta alkaneen karenssin vuoksi vajaaksi jääneen työmarkkinatuen ja laski tulot edellisen kuun täyden tukisumman mukaan, työvoimatoimiston todistuksesta huolimatta. Etukäteen toimitetut tiliotteet jätettiin huomioimatta, vaikka niiden toimittamisesta oli erikseen mainittu hakemuslomakkeessa, ja uusien noutaminen pankista maksoi yhteensä noin 8-9e. Liitteet ovat edelleen kateissa. Yleensä tästä jo rutiiniksi muodostuneesta valitusprosessista on selvinnyt puhelinsoitoilla, toivon että niin käy tälläkin kertaa.

Yritin päiväkausia kirjoittaa asumismenoihin liittyvän tukijärjestelmän aukkojen ja hajanaisuuden vaikutuksista yhdessä asumiseen, parisuhteeseen ja yhteen muuttamiseen jo alunperin. Kun tukijärjestelmä tietyissä tilanteissa tekee toisesta avopuolisonsa - tai pahimmassa tapauksessa kämppiksensä - tosiasiallisen elättäjän, synnyttää riippuvuus toisen pankkitilistä ja pankkikortista helposti ristiriitoja. Puhumattakaan parisuhteessa jo olemassa olevien ongelmien kärjistymisestä silloin, kun talouden tuet maksetaan kokonaisuudessaan vain toisen osapuolen tilille toisen jäädessä puolisonsa oikeudenmukaisuuden tai vallankäytön varjoon. Oli kuitenkin liian vaikeaa kirjoittaa ilman havainnollistavia tarinoita, ja niiden tiivistäminen lyhyiksi anonyymeiksi kappaleiksi joko teki kipeää tai tuntui asianosaisten yksityisyyden loukkaamiselta.

Hetki sitten eduskunnan kyselytunnilla Vasemmistoliiton Tennilä kertoi työvoimapoliittisessa työharjoittelussa olevien ylläpitokorvauksen nousevan ensi vuoden alussa kahdeksasta yhdeksään euroon. (Muistuttaa elävästi taannoisesta viiden euron korotuksesta eläkkeisiin.) Tennilän mukaan ylläpitokorvauksen korotuksen jälkeen yhteistaloudessa asuvalla, viisipäiväisellä työviikolla työharjoittelussa, kuntouttavassa työtoiminnassa tai työkokeilussa olevalla vuokran jälkeen käteenjäävä kuukausitulo nousisi 510 eurosta 530 euroon.

Onhan se jo jotain, mutta...

Hurstin mielenilmaus 15.09.09 Helsingissä

2009-09-14T16:49:00.002+03:00

Rauhanomainen mielenilmaus vähävaraisten tilanteen parantamiseksi

Tiistaina 15.09.2009 klo 12 Helsingissä eduskuntatalolla. Koollekutsujana Heikki Hursti.

Tällä hetkellä pieni symbolinenkin osallistuminen yhteiseen mielenilmaukseen saisi minulta kannatusta. Harmi, etten työharjoittelusta irtoa tuonne huomenna - muistelin alunperin mielenosoituksen olevan keskiviikkona. Vaikken uskokaan eduskuntatalon eteen kokoontumisilla olevan juuri vaikutusta suuntaan tai toiseen, haluaisin osoittaa solidaarisuutta tapahtuman järjestäjille - jotka muutenkin tekevät hyvää työtä muiden auttamiseksi - sekä kaikille niille, joita mielenilmauksen aihe ylipäätään koskee. En toivoisi, että vähävaraisten puolesta järjestetyssä tapahtumassa seisoisi vain kourallinen ihmisiä nostamassa esiin asioita, jotka vaikuttavat kymmenien tuhansien arkeen.

Ensi kuussa YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä 17.10. vietetään seitsemättätoista kertaa vuosittaista Asunnottomien yötä. Asunnottomien yön tapahtumia järjestetään yleensä monilla paikkakunnilla, ja ohjelma vaihtelee. Yleisintä taitaa olla, että torilla seisoo soppatykki ja tarjolla on kuumaa mehua ja lämpimiä vaatteita niille, joille kylmenevä alkutalvi tarkoittaa tarvetta muullekin kuin pitkille kalsareille.

Joillakin paikkakunnilla Asunnottomien yönä ohjelmaa saattaa olla pitkälle yöhön asti: musiikkia, puheita, videoesityksiä, performansseja. Hyvällä tuurilla on mahdollisuus tukea Vailla vakinaista asuntoa ry:n toimintaa esimerkiksi ostamalla sisällökkäästi painettu t-paita tai huppari.

Monilla paikkakunnilla Asunnottomien yönä on ollut mahdollisuus lahjoittaa asunnottomille lämpimiä vaatteita alkavaa talvea varten. Vuosia sitten kylmänä syksynä värjöttelin Hakaniemen torilla tulen ääressä katselemassa ihmisiä, joista joku kumarassa levottomasti liikkuen ja alahuuli vapisten kaappasi lämpimän takin ohuen flanellipaitansa päälle ja kietoi sen samantien tiukasti ympärilleen. Lämpimät vaatteet tekivät kauppansa; niiden ei tarvitse olla uusinta muotia tai kauniita, kunhan ovat puhtaita, lämpimiä ja ehjiä.

Olen viime vuosina ilahtunut siitä, että asunnottomuuteen liittyviä stereotypioita on julkisessa keskustelussa onnistuttu pikkuhiljaa murentamaan. Vaikka ensimmäinen mielikuva asunnottomasta onkin steissin kiveyksellä puluparven ja muovikassien keskellä istuva ahavoitunut, partainen ja iättömäksi kulunut päihtynyt mies, ei asunnottomiakaan voi niputtaa yhtenäiseksi ihmisryhmäksi, jonka pulmaan voisi tarjota yhtä ratkaisua. Perinteisten päihdeongelmien ja velkaantumisten ohella asunnottomuuteen johtavat usein myös parisuhteen päättyminen, mielenterveysongelmat, luottohäiriömerkintä, asuntojen kalleus suhteessa opintotukeen, työttömyys tai pitkäaikaisen pätkätyösuhteen yllättävä päättyminen. Tuttavapiirissä hankaliin asunto- ja talousongelmiin joutuneilla on usein takana ikävästi päättynyt avoliitto, jossa jompikumpi osapuoli on jäänyt ilman asuntoa ja huonekaluja ja mahdollisesti saanut vielä niskaansa kaikki yhteiset velat, lainat ja laskut.

Kuluvalla vuosikymmenellä asunnottomuuden kirjoa on noussut enemmän esiin lehtiartikkeleissa, nettikeskusteluissa ja kansalaistoiminnassa. Etenkin opiskelijoiden asunnottomuudesta olisi aika pitää enemmänkin meteliä vuokrien ohitettua jo aikaa sitten opintotuella täysipäiväisesti opiskelevien maksukyvyn. Opintotuen maksulle joitakin vuosia sitten asetetuilla aikarajoilla pyrittiin kiirehtimään valmistumista ikuisuusopiskelun sijaan, mutta taloudellista tarvetta opintojen ohessa työskentelyyn ei vähennetty. Hintojen ja vuokrien noustessa mutta huonosti palkattujen keikkatyöläisten liksojen pysyessä ennallaan ei entisellä työmäärällä makseta entisiä kuluja. Siinä missä toimeton työtön saa tuilla maksettua pienen kohtuuhintaisen yksiön ja elämiseen tarkoitettu perusosa jää vielä yli, saa täyspäiväopiskelija alle viidensadan kokonaistuillaan kuitattua kulmahuoneen kommuunista. Olisi korkea aika rinnastaa opiskelijat muihin pienituloisiin ja korottaa opintotuki muiden minimietuuksien tasolle.

Yksi hyvin marginaalinen mutta minusta silti liian pienelle huomiolle jäävä asunnottomien ryhmä koostuu kotoaan muuttaneista nuorista. Alle 20-vuotiaista suuri osa opiskelee toisen asteen oppilaitoksessa ja saa siksi vielä korkeakouluopiskelijaakin pienempää opintotukea. Vanhempien tulot huomioidaan, ja ellei vanhemmilta heru taloudellista tukea muuttamiseen, voi poismuuttava jäädä täysin tyhjän päälle. On jo riittävän epäoikeudenmukaista, että täysi-ikäinen pakotetaan kotoa muuton jälkeenkin riippuvaiseksi vanhempien taloudellisesta tuesta (minkä saaminen ei monille ole mitenkään itsestäänselvää), mutta traaginen tilanne on niillä alaikäisillä, joiden kotoa lähtöön vaikuttavat syyt ovat yhteydessä väleihin vanhempien kanssa. Väkivalta tai sen uhka, vanhempien alkoholinkäyttö tai henkinen väkivalta ajavat aina silloin tällöin alaikäisiä kavereiden sohville kuukausiksi tai vuosiksi siihen asti, kunnes täysi-ikäisyys mahdollistaa oman vuokrasopimuksen allekirjoittamisen ja asumistuen hakemisen.

Asunnottomuutta ja asunto-ongelmia voitaisiin monien kohdalla helpottaa jo pienillä asioilla. Monet tosiasiassa yhdessä asuvat pariskunnat pitävät kahta pientä asuntoa, koska avoparin tulot vaikuttavat suoraan toisen osapuolen tukiin ja toisesta tulisi avopuolisonsa tosiasiallinen elättäjä. Ei juuri kannusta pienituloisia yhteisasumiseen. Käytännössä avoliiton osapuolille on tukijärjestelmissä luotu elatusvelvoite. (Tämä tosin koskee yleensä vain heteroita...) Kelan tapa laskea eri sukupuolta olevat kämppikset automaattisesti avopariksi vaikeuttaa kimppa-asumista ja vie samalla muuten ehkä vapautuvia pienasuntoja vuokramarkkinoilta. Epäyhtenäiset käytännöt asumisjärjestelyihin liittyvissä tuissa tekevät yhdessä asumisesta epävarmaa ja monimutkaista, etenkin jos toisen tuensaajastatus muuttuu (esimerkiksi opiskelijoiden avopuolisoiden tulot eivät enää vaikuta tukiin, työttömällä vaikuttaa) tai toisen tulot ovat selvästi suuremmat kuin toisen.

Joitain vuosia sitten tapasin pitkästä aikaa kouluaikojen ystävän ja kuulin tuoreesta avioerosta. En osannut edes pahoitella ennen kuin ihmettelin ääneen, missä vaiheessa pari oli muka ehtinyt mennä naimisiin. Ystävä muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen 18-vuotiaina lukiolaisina, mutta vanhempien tulojen vuoksi kumpikaan ei olisi saanut opintotukea. Ainoa ratkaisu oli avioliitto, koska naimisissa olevan opiskelijan tukiin vanhempien tulot eivät vaikuta. Vihkiminen oli suoritettu tukiteknisenä toimenpiteenä maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa edes meille kavereille kertomatta, ja ystävän kommentti tiivisti tukijärjestelmien absurdiuden: "Naimisiinmenolla saatiin vuosiksi normaali opintotuki ja avioero maksaa 60e, joten kyllä siitä jo voitolle jäi." On naurettavaa, että avoliitossa elävät täysi-ikäiset pakotetaan pyytämään rahat vuokraan ja elämiseen vanhemmiltaan, varsinkin siinä elämänvaiheessa jolloin opiskelu estää täysipäiväisen työnteon.

Asuin joskus samassa asunnossa kolmen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Yksi oli pienellä palkalla töissä ja kaksi opiskelijoita, minulla sosiaalitoimiston asiakkaana oli mahdollisuus maksaa muita suurempaa vuokraa. Vuokrasopimusta ja kunkin asumistuki- ja asumislisäkaavakkeita täytettiin huolella ja hartaudella, kun pohdittiin neliöiden jakamista paperilla oikeankokoisiin palasiin opiskelijoiden vuokrasumman minimoimiseksi niin, että kaikille meille tuilla eläville voisi jäädä vuokran jälkeen käteen edes jotakuinkin samantasoinen summa. Kelassa katsottiin aluksi mukavimmaksi vaihtoehdoksi kirjata minut avoliittoon - juuri sen varakkaimman kämppiksen kanssa, jolloin toisen palkka olisi vaikuttanut asumistukeeni. Tilanne selvisi, kun toimitin jokaisen neljän asukkaan allekirjoittaman paperin, jossa vakuutimme ja todistimme, ettei meistä kellään ole parisuhdetta toisen asukkaan kanssa.

Onneksi asun lähellä

2009-09-08T00:22:00.002+03:00

Kahden kuukauden karenssin varjo väistyi yllättäen ja aamuisin herääminen työharjoitteluun piristää mieltä. Talveksi on siis tekemistä ja masentava pimeys ei pelota niin paljon. Parasta tietysti on ylläpitokorvauksista kuukausittain kertyvä 160e ylimääräistä verovapaata tuloa, jota edes sosiaalitoimisto ei vähennä tuista. Rahaahan on siis jatkossa kuin roskaa.

Kotikuntani päätti lakata myöntämästä työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuville julkisen liikenteen kausikorttia sosiaalitoimistosta. Päätös perustuu toimenpidepäivistä maksettavaan kahdeksan euron ylläpitokorvaukseen, jonka tulisi kattaa työllistymisestä aiheutuvat kulut. Työharjoittelun maksimituntimäärä on 40h viikossa, joten oletuksena ilmeisesti on, että (pk-seudulla edestakaisista matkoista 5e) matkakulujen jälkeen jäävällä osalla (3e) työtön kattaa täysimittaisen päivän ruokailut.

Kaikki työharjoittelupaikat eivät tarjoa ruokailua, saati maksutonta, eikä mikroakaan läheskään aina löydy. Jos työpaikan yhteydessä tai läheisyydessä on ruokala, sieltä tuskin saa ateriaa alle viiden euron - sen halvemmalla syövät yleensä vain opiskelijat. En vielä tiedä työharjoittelijan virallisesta oikeudesta taukoihin, mutta "oikeissakin" työpaikoissa harjoittelija/sijainen jää helposti lounastauon ajaksi paikkaamaan ylempiään näiden lähtiessä iloisesti venyvälle lounaalle, joten olen hiukan skeptinen monien työharjoittelijoita ottavien lafkojen alttiudesta erikseen järjestää palkattomille työntekijöilleen mahdollisuutta eväsruoan lämmittämiseen tai ruokailutilaa, missä syödä rauhassa. Niissä paikoissa, joissa siihen saattaisi olla resurssit, harjoittelijat eivät ehkä halua pyytämällä riskeerata mahdollisuuksiaan saada jalka oven väliin.

Aiempi, käsittääkseni monilla paikkakunnilla edelleen yleinen käytäntö myöntää maksusitoumus työvoimapoliittisesta toimenpiteestä aiheutuviin matkakuluihin takasi pitkälti sen, ettei työharjoittelijalle tai työkokeilijalle tule aktivoitumisesta ainakaan tappiota. Selvää on, että jo kahdeksan euron päiväpalkka motivoi monia etsimään mielekästä työtä; vaikka kyseessä onkin kulukorvaus eikä palkka, pienikin taloudellinen liikkumavara saattaa saada pitkäaikaistyöttömän tuntemaan, että hänen työllään on merkitystä ja että sitä arvostetaan edes pienen tukemisen verran. Kahdeksan euroa on pieni ilonaihe päivän työstä ja 160e varsin pieni korvaus kuukaudesta - miksi pirussa pitää viedä tuhkatkin pesästä?

Toivoisin tosiaan joskus, että kunnan ja lautakuntien valmisteleville byrokraateille maksettaisiin vastaavaa kuukausituloa. Kahdeksan tunnin päiviä parilla voileivällä ja päivän palkka uppoaa 80%:sti bussilippuihin. Repiköön siitä kutsumusta.

Onneksi oma työmatka on käveltävissä ja kengät kestävät kohtuullisesti loskaa.

Päivän ilmaisjakelulehti mainosti ilmeisesti ihan maksetulla mainoksella Hurstin koollekutsumaa vähävaraisten mielenilmausta eduskuntatalolla ensi viikolla. En ottanut lehteä enkä mainosta talteen, mutta muistaakseni keskiviikkona 15.9. klo 12. Korjatkaa jos joku tietää paremmin.

Olen vältellyt kaikenmaailman rauhanliikkeiden ja ydäreiden mielenosoituksia ja muita keskinäisen kehumisen kerhoja, mutta asunnottomien ja työttömien mielenilmauksille (varsinkin niille luovemmille) riittää vielä sentään sympatiaa. Toisin sanoen niille, joilta on jo karsittu turha sinisilmäisyys ja jotka eivät kuvittele pelkän joukkovoiman muuttavan mitään - "täytyyhän niiden kuunnella kun meitä on näin monta ja päästiin paikallislehden huumoripalstallekin". Taidan mennä paikalle jos töistä suinkin kerkiän, ellei muuten niin kävelemään muina miehinä eduskuntatalon ohi ja vilkaisemaan sivusilmällä, voisiko joukkoon vaikka sulautua.

Pyhä yksinkertaisuus

2009-09-02T21:51:00.002+03:00

Kaikki mulle heti nyt -ajattelutapa voi kohdistua materiaalisten ylellisyystuotteiden sijaan myös sosiaalisiin verkostoihin. Vaikka materiaaliset toiveet olisivatkin olleet realistisia, tulevaisuudentoivo hapertuu, kun sosiaalista pääomaa ei jaksakaan ylläpitää entiseen tapaan, sen kasvattamisesta puhumattakaan. Aktiivisen elämän ja jatkuvan verkostoitumisen monimutkaisuus, rönsyily ja kaiken mahdollisen haaliminen saattavat vaatia valtavasti voimavaroja, ja niitä on vaikeaa saada säästöön korosta puhumattakaan. Rahallisesti köyhä voi olla onnellinen, mutta sosiaalinen köyhyys on se mikä lopulta musertaa.

Ongelmien kasautuminen ja horjuminen syrjäytyneisyyden laitamilla pakottaa hahmottamaan elämää uudestaan. Tuillaelävänä, mutta sosiaalisesti aktiivisena, terveenä ja tulevaisuuden lupauksia täynnä usko omiin mahdollisuuksiin oli vielä lähes rajaton ja toiveet - tai ainakin haaveet - sen mukaisia. Uravaihtoehtoja oli useita, mutta elintaso-odotukset olivat varsin kohtuullisia: hankkisin haastavan ja koulutustani vastaavan työn, jossa voisi hyödyntää myös työelämän ulkopuolella hankittuja taitoja ja verkostoja ja eläisin aktiivista mutta yksinkertaista elämää, jossa matala mutta kohtalainen palkkataso näkyisi lähinnä turvatussa asumisessa, tuoreissa, monipuolisissa ja kotimaisissa ruoanlaiton raaka-aineissa ja yhdessä matalan budjetin reppumatkassa kerran vuodessa.

Uskoin joskus selviäväni tarvittaessa opintotuella nostamatta kohtuuttomasti lainaa, koska freelancerina sai suht helposti satasen sieltä, toisen täältä. Aktiivinen elämäntapa ja laajat, vaihtelevat tuttavapiirit tekivät itsenäisestä viestinnästä luontevan, vaikkakin epäsäännöllisen sivutulonlähteen. Vasta sairastumisten ja elämäntilanteen muutosten jälkeen aloin täysin ymmärtää, missä määrin "vapaa-aika" oli sidoksissa sivutulojen määrään ja kuinka täysipainoista omistautumista kontaktien haaliminen, ylläpito ja itsensä alalla kehittäminen vaatii. Freelancerilla, kuten monien muidenkin alojen keikkatyöläisillä ja yksinäisillä yrittäjillä, palkkioiden ja pätkätyösuhteiden määrät ovat vahvasti sidoksissa siihen, kenet tuntee ja miten sitä osaa hyödyntää.

Pitkäaikaisköyhän elämästä putoavat ennen pitkää pois rönsyt, ne ylimääräiset pienet härpäkkeet, kuten elektroniikka, sisustaminen, maksulliset tv-kanavat ja ulkomaanmatkat. Vaatteiden haalistuessa, virastopyörityksen ja ruokajonojen viedessä voimat, kolikoiden loppuessa moneen kertaan murretusta säästöpossusta ja itsetunnon rapistuessa karsiutuu hiljalleen myös sosiaalinen rönsyily. Ei enää klubikeikkoja, ennakkonäytöksiä, impulsiivista poikkeamista parille uusien tuttavuuksien kanssa, sielunveljeyden kokemista tuntemattoman vierustoverin kanssa pitkällä lentomatkalla. Ei loputtomia hyvänpäivän tuttuja, yöpaikkoja joka kaupungissa ja maassa, ei tottumuksen tuomaa varmuutta siitä, että aina löytyy joka tuttu joka osaa, tietää tai hoitaa.

Yksinkertaisuus on pyhää vain silloin, kun se on vapaaehtoista, eikä sen takana häily pahoinvointia, ahdistusta, sairautta, pettymyksiä tai säröilleitä unelmia. Materiaalista yksinkertaisuutta on helppo ihannoida, eri asia on kuinka pitkälle sen vapaaehtoisesti vie ja missä kohti käsitys ylellisyydestä ja ylenmääräisyydestä kulkee.

Myös sosiaalisessa asketismissa eläminen voi onneksi olla vapauttavaa ja helpottavaa. Jatkuvan verkostopyörityksen ja usein melko turhanpäiväisten tuttavuuksien tutustumisrumban sijaan keskittyminen yksinomaan muutamaan hyvään kohtalotoveriin saa käsittelemään suhdetta muihin ihmisiin eri tavalla. Kun on vähän rahaa mutta lähes loputtomiin aikaa, entisten aktiviteettikeskeisten tapaamisten sijaan oppii istumaan vaikka vain hiljaa toisten ihmisten kanssa, ilman tarvetta jatkuviin kokemuksiin. Koskea ei aina tarvitse laskea, joskus voi kiivetä kivelle ja antaa veden virrata ohi.

Samoin kuin minimituille putoaminen on toisille kammottava mörkö, minulle sosiaalinen köyhyys näyttäytyi väistämättä tienä toivottomuuteen ja syrjäytymiseen. Kaikin tavoin köyhänä eläminen painosti valjun harmaana, synkkänä suona, jossa ilonaiheita tai lohdutusta löytyy lähinnä pitkäripaisen hyllystä. Muista ihmisistä eristyminen ja eristäytyminen ruokkivat toisiaan ja samalla materiaalista köyhyyttä.

Ruokajonojen arvokkuus ei ole vain ruoassa. Sosiaalisena ympäristönä ne ovat ainutlaatuisia.

Kevytsosiaalisuuden korvannut nykyinen sosiaalisuus on usein raskasta. Muutamaan ihmiseen keskittyessä päätyy helposti osaksi toisten arkisia iloja ja suruja, ongelmia, myös toisten köyhyyttä.

"Äiti, onko tänään joulu?"

2009-09-01T17:40:00.002+03:00

Parin kuukauden jonotauon aikana ruokajonot muuttuivat mielikuvissa lähinnä ruoka-automaateiksi, ja niiden inhimillinen ja sosiaalinen puoli unohtuivat lähes kokonaan. Positiivinen sosiaalisuus suorastaan vyöryi vastaan tasaista tahtia jonon pään lähestyessä.

"Mitä ilopilleri!" "Katos rentukka!" "Mrrrh." "Jopas tuulahtaa." "Kato suakin näkee." "Ootko sie sieniä saanuna?"

Tervehdyksiä on monenlaisia (vaikka ihmettelin kovasti tuota ilopilleriä ja hetken aikaa epäilin sen olevan piruilua). Pari äijää kävi halaamassakin, ja kaupanteko käynnistyi välittömästi. Sopimuksia tunnustellaan vielä polkupyörästä ja isommasta satsista tuoreita kanttarelleja.

Uusi kasvo, ennestään tuntematon nainen, kertoi pienten lastensa haluavan töihin ruokajonoon. Äidin kannettua edellisellä viikolla kotiin lastillisen vanukkaita yksi lapsista oli ihmetellyt, joko on joulu. Liikuttavinta oli, että lapset olivat halunneet lahjoittaa vanhat lelunsa jaettavaksi ruokajonossa ja ilmoittaneet, että ollessaan seuraavan kerran sairaina niin etteivät voi mennä kouluun haluavat tulla jonoon auttamaan.

Jonosta kotiin päästessä toinen hartialihas alkoi krampata kantolastin painosta. Päivän ateriana on siis itsepoimittuja kanttarelleja kastikkeena, voiperunoita ja uunilihaa. Jos kaupasta löytyy huomenna tai ylihuomenna halpaa kanaa, pääsen päivän hedelmäsaaliin kanssa kokeilemaan paljon pohdittua mangokanaa.

Tuin pienellä panoksella kotimaista tietotyöläisyyttä (toteutin samalla syvällejuurtunutta kirjahamstraajaviettiäni) ja ostin jonkin aikaa sitten julkaistun Paskaduunista barrikadille -kirjan, jota on ehditty jo kommentoida eri blogeissa. Ehkä kannan kommenttikorsia kasaan vielä jossain vaiheessa, vielä en ole ehtinyt kuin vilkaista ensimmäisiä sivuja.

Ja uutisia byrokratiapuolelta: sain sähköpostitse välitettynä Turun johtavan sosiaalityöntekijän Jyri Mikkolan kielteisen vastauksen asiakkaan pyyntöön Turun kaupungin sisäisestä toimeentulotukiohjeistuksesta.

"Ohjeistus on käytännössä koko ajan keskeneräinen, koska sitä päivitetään jatkuvasti. Ohjeistusta voi verrata lähinnä esimiesten antamaan suulliseen ohjeistukseen ja neuvontaan, eikä sitä näin ollen katsoa julkisuuslain tarkoittamaksi asiakirjaksi."

Ehkä sitten näin. Olisi kuitenkin ihan mielenkiintoista kuulla julkisoikeuden osalta asiantuntevampien kommentteja siitä, miten löyhin perustein ohjeistuksia voidaan sulkea julkisuuslain ulkopuolelle.

Tuillaeläjän turvallisuudentunne

2009-08-22T00:31:00.002+03:00

On taas aika mennä ruokajonoon. Pakastin on tyhjä, ja ylimääräinen valuutta valui teknisten välttämättömyystarvikkeiden uusimiseen vanhojen hajottua. Kahvinkeitin ruiskii edelleen puolet tuotannosta seinään ja lattialle, mutta sen vaihtaminen ja kännykän akun vaihto siirtynevät ensi kuuhun. Pääasiahan on, että netti toimii, eikö?

Vuokranantaja, varo varatonta vuokralaista!

Sama juttu eri versioina on pyörinyt eri nettimedioissa, muistaakseni ainakin Ylellä, eikä versioissa vahingossakaan mainita, että sosiaalitoimiston ja Kelan asiakkailta vuokran voi pyytää suoramaksuna suoraan virastoilta, jolloin se saapuu melko taatusti joka kuukausi kulkematta vuokralaisen kautta. Varattomuudesta varoittelu kuulostaa täysin päinvastaiselta.

Varattomuus leimaa, asunnottomuus vielä pahemmin. Jos olet asunnoton, olet varmaankin tehnyt anteeksiantamattomia, epäluotettavaksi todistavia virheitä, jotka ovat johtaneet edellisen asunnon menetykseen. Todennäköisesti olet päihdeongelmainen, vähintäänkin holtiton ja vastuuton rahankäyttäjä. Jos sinulle vuokraa asunnon, voi syyttää vain itseään jos puolen vuoden kuluttua jäljellä on vain tuhkana tuuleen kadonnut vuokralainen, puoliksi tuhottu kämppä ja tuhansien eurojen vuokrarästit.

Usein juuri varattomat pitävät asunnosta kiinni viimeiseen asti, koska muuta ei ole. Ruokaa ei osteta, huonekalut myydään ja kavereilta lainataan mitä voidaan, ettei asunto mene alta. Kun elämässä on yksi kiintopiste, mikä tuo turvallisuudentunnetta, siitä ei luovuta. Minimituloisen asuminen on tavallaan turvatumpaa kuin kalliisti asuvien työssäkäyvien: pitkäaikainen minimituloinen valitsee alunperinkin asunnon korvattavien vuokrakattojen mukaan, työläinen ehkä hiukan paremman palkkansa mukaan. Yt-neuvottelujen osuessa kohdalle ensimmäisen tilanne ei muutu, mutta toinen päätyy pahimmassa tapauksessa asuntojonoon ja tuttujen sohville. Vanhana sosiaalitoimen asiakkaana pätkätyöläisenkin on helpompi saada vuokraosuutensa.

Pidän tulevaisuutta epävarmana ja uhkaavana. Vaikka työllistyisin, valitsisin vaatimattoman asuntoni korvattavien rajojen mukaisesti, koska en halua joutua muuttamaan aina työllisyystilanteen ailahdellessa. Opiskelemaan siirtyminen olisi vaihtoehdoista pahin: alle paikallisten maksukattojen meneviä vuokra-asuntoja on lähes mahdoton löytää, koska monet vuokranantajat ymmärtävät saavansa aina asukkaan vaikka vessattomaan vaatekaappiin, kunhan vuokrasumma on korvattavan rajoissa.

Tämänhetkinen useamman hengen kesken jaettu asuinhuoneisto teettää henkeä kohti asuinkustannuksia noin 350e kuussa, mitä voi pitää alueeseen nähden varsin kohtuullisena. Opiskelijana, ilman opintolainan nostoa, elämiseen jäisi opintorahasta ja asumislisästä noin sata euroa kuussa, josta opiskelumatkakuluihin uppoaisi 50%. Se satanen on hiukan alle 30% työttömän kimppa-asujan käteenjäävistä.

Sain lainaksi kumisaappaat ja suuntaan erämaahan itärajalle. Palaan toivottavasti vuoden vahvero- ja mustikkavaraston kanssa. Naapuri ilmoitti hiukan yllättäen yhteisillallisella kannattavansa vahvasti perustuloa. Ilmoitti myös pitävänsä puolukoista, joten vakaana tavoitteena on tuoda tuliaisia.

Päivän kuriositeetteina Turun sosiaalitoimi kieltäytyy saamani sähköpostin mukaan luovuttamasta kunnallisia toimeentulotukiohjeita vedoten sisäiseen käyttötarkoitukseen. Asiakirjojen luovutuskielto tulisi yleensä perustella julkisuuslailla, ei "meistä on kivempi tehdä näin" -linjauksilla. Toivottavasti asiaa selvitellään vielä lisää. Päivän toisena piristyksenä kuulin Helsingin sosiaalijaoston saaneen yhdessä - siis yhdessä - kokouksessa käsiteltäväkseen 72 sosiaalitoimen päätöksiä koskenutta valitusta.

Pahoinvointia postiluukusta

2009-08-12T20:13:00.001+03:00

Olen pyrkinyt päivittämään ruokajakopaikkojen listausta mahdollisimman tiiviisti sen mukaan, mitä tietoja on löytynyt. Olen jättänyt listasta pois sellaiset tiedot, joihin ei löydy kellonaikoja, osoitteita tai joiden viimeiset päivitetyt tiedot ovat vuoden tai useamman takaa. Jos paikkakunnan ruokapaikat ovat vähissä, olen satunnaisesti liittänyt listaan myös maksullisia ruokapalveluita, esim. kahden euron ruokailuja tai euron ruokakasseja.

Nyt listauksesta löytyy ruokajakopisteitä kuudeltatoista paikkakunnalta; Espoosta, Helsingistä, Joensuusta, Jyväskylästä, Kuopiosta, Mikkelistä, Naantalista, Oulusta, Porista, Porvoosta, Rovaniemeltä, Savonlinnasta, Tampereelta, Turusta, Vantaalta ja Yli-Kiimingistä. Toivon listaan lisää ajankohtaisia ja luotettavia tietoja, samoin kommentteja mahdollisesti listatuista vanhentuneista tai virheellisistä tiedoista. Kattavampi lista muualla netissä löytyy Leipäjono-foorumista.

Valitettavasti läheskään kaikilta noilta paikkakunnilta ei löydy ruokajonoa, vaan esimerkiksi Tampereella, Rovaniemellä, Jyväskylässä ja Yli-Kiimingissä on otettava yhteys seurakunnan diakoniatyöntekijään tai jaosta vastaavaan yhdistykseen, pahimmassa tapauksessa sovittava haastattelutapaaminen ja mahdollisesti vielä täytettävä kirjallinen lomake jolla materiaalista apua haetaan.

Vähävaraiset, asunnottomat, köyhät, päihdeongelmaiset ja syrjäytetyt/syrjäytyneet (pidän noita kahta eri asiana - aiheesta on kirjoitettu vastikään mm. Kotiopettajattaren romaanissa) ovat vahvasti eriarvoisessa asemassa eri puolilla maata. Korkeiden vuokrien kasvukeskusalueella vähävaraisten palveluita on tarjolla enemmän, mutta korkeampien työttömyysasteiden ja suppeampien julkisten palveluiden alueella ei ruoastakaan ole toivoa. Ehkä mustikka- ja sienimetsät ovat sitten niin paljon lähempänä...

Tänään on taas niitä päiviä, jolloin silkka olemassaolo itkettää. Toivo omasta ja läheisten tulevaisuudesta on pakkasen puolella, ja pelko itsetuhoisten puheiden toteutumisesta valvottaa öisin. Toivoa paremmasta ei kuulemma näy, hoitojärjestelmään sitoutuminen on pahentanut asiaa viemällä viimeisenkin vapauden, elämänilon ja mahdollisuuden normaaliin sosiaaliseen elämään ja jatkuvan absurdin mielivallan kohteeksi joutuminen tuo aikuisen ihmisen säännöllisesti sohvalle itkemään ja itse vain tuntee olevansa täydellisen kyvytön auttamaan.

Ihmisarvolla ei ole "hyvinvointi"palveluissa merkitystä, sen olen oppinut - samoin kuin sen, että jos joskus ajaudun samaan tilanteeseen kiskon ennemmin itseni jojoon kuin sitoudun pitkäaikaiseen ammattiapuun. Tavoitteena ei tunnu sittenkään olevan haittojen minimoiminen asiakkaan/potilaan/potilaan läheisten osalta tai pahoinvoivan avunhakijan elämänlaadun parantaminen, vaan ensisijaisesti ja ainoastaan yhteiskunnalle koituvien haittojen minimoiminen jopa kustannustehokkuudesta piittaamatta. Luottamus ihmisarvoisen kohtelun saamiseen todellisessa epätoivoisessa hädässä on pohjalukemissa, ja tulen riuhtomaan viimeiseen asti etten koskaan joutuisi turvautumaan ääritilanteissa yhteiskunnan apuun viimeisenä oljenkortena. Luotan omaan tukiverkostooni enemmän.

Pahoinvointi tuntuu hetkittäin konkreettisena kipuiluna hartioissa, rinnassa ja päässä. Se velloo kaduilla, virastoissa ja lehtien palstoilla. Sitä ei pääse pakoon sen tunkeutuessa työttömyytenä, pelkona, köyhyytenä, päihteinä ja mielenterveysongelmina kotiin, ystävien kuulumisiin ja perhe-elämään asti. Välillä pakenee pahoinvointia kotoa, ihan mihin tahansa, tahtoo unohtaa kaiken hetkeksi ja yrittää muistaa, miksi haluaa jatkuvasti vain potkia eteenpäin ja olla suistumatta itsetuhoiseen välinpitämättömyyteen. Kun koittaa keksiä simsalabim-ratkaisuja - uusi asunto, tuntikausien kävely yksin hiljaisessa yössä ajatellen, paikkakunnan vaihto, maasta muuttaminen, kanan teurastaminen tanssien ja loitsuja joiaten - palapelin palaset eivät vain suostu loksahtamaan paikoilleen. Paluu todellisuuteen odottaa aina edessä, ellei se kävele vastaan kulman takaa niin pahimmassa tapauksessa helisee pelottavasti kotiavaimena avainnipussa.

Piirtelin ranskalaisia viivoja yrittäessäni hahmottaa, mitkä asiat pitävät elämänrunkoa koossa. Listaan päätyi neljä pääkohtaa: minimitoimeentulo, koti (tai asunto, tai paikka mihin mennä), perusterveydentilaa ylläpitävä terveydenhoito ja lääkitys sekä mahdollisuus turvallisiin ja luottamuksellisiin ihmiskontakteihin. Olin ehtinyt huomaamattani oppia pitämään kaikkia noita itsestäänselvyytenä, mutta kun jokin listan kohdista rakoilee tai romahtaa, muutkin tuntuvat juoksuhiekalle rakennetuilta.

Asettaakseni asioita mittasuhteisiin ja hahmottaakseni omassa elämässä pieninä esimerkkeinä esiintyviä ilmiöitä laajemmassa mittakaavassa kävin läpi uutissivustoja, seurasin linkkejä ja pyrin keskittymään maailman menoon. En tiedä helpottiko se, mutta kyky suuttua joistakin ao. jutuista ainakin kertoo vielä kyvystä olla aktiivinen ja luovuttamatta taistelutta.

Rajaseutuliitto jakaa stipendejä vähävaraisille (Yle 12.08.09)

Harva vanhempi tarttuu hoitorahaan (Yle 12.08.09)

Nuorten mielenterveyspalveluissa on yhä kehittämisen varaa (HS 11.08.09)

Taantuman tuoma paha olo näkyy nousukaudella (HS 10.08.09)

Velkaneuvonnan asiakkailla jopa miljoonavelkoja (HS 10.08.09)

Tuhannet nuoret uhkaavat jäädä ilman jatko-opiskelupaikkaa (HS 09.08.09)

Tutkija muistuttaa työttömyyden ja köyhyyden yhteydestä (KU 06.08.09)

Tästä työntekijä 500 eurolla (Taloussanomat 05.08.09)

Tunteet kuumenevat Hyvän arjen ruokajonossa (Länsiväylä 02.08.09)

Päivän uutiskatsaus

2009-08-08T11:47:00.008+03:00

Parin päivän jälkeen kävin taas läpi vakiomedioideni uutisotsikot ja masennuin entisestään. Yritän olla toiveikas ja ajatella, kuinka taantuma on vain väliaikainen vaihe, mutten voi olla ajattelematta että kyseessä on kuitenkin vain luonnollinen jatkumo kaikelle sille, mitä on ajettu läpi jo vuosikausia. Epäilevyys minussa nostaa päätään enkä voi olla ajattelematta, että firmoille "lama" on vain se helppo tekosyy lakkauttaa työpaikkoja siirtämällä ne halvempien palkkojen ja sosiaaliturvamaksujen maihin maksimoidakseen voittonsa.

Hyvinvointipalveluita on karsittu jo iät ja ajat. Nyt siihenkin on riittävän paljon hoettu peruste: globaali taantuma, rahapula, työttömyydestä seuraava vajaus verotuloissa ja niin poispäin.

Kaikki artikkelit eivät liity suoraan köyhyyteen tai ruokajonoihin, mutta yksityisyydensuojaan, kontrollimekanismeihin ja kuntien kykyyn hyvinvointipalveluiden tarjoamisessa kyllä.

Panostan taas kolumnityyppisempään blogaamiseen, kun seuraava uneton yö taas tulee. Toivottakaa silti yöunia; vaikka väsymys on luovaa se karsii väkisinkin sitä elämisen arvoista elämää... :)

Toimeentulotukea tarvitsee jo noin 32 400 helsinkiläistä kotia (HS 08.08.09)

Laman lapset (City 15/2009)

Talouskriisi kurjistaa vanhusten asumista (Yle 07.08.09)

Kirkkojen ruoka-apuun turvautuu yhä useampi (HS 07.08.09)

Ravintolanomistaja orjuutti pakistanilaista maanmiestään Vantaalla (HS 08.08.09)

Filatov: Kunnat tarvitsevat hallituksen tukea (Yle 07.08.09)

Päivitys: Mainostan vielä viikon takaista, mutta vasta nyt huomaamaani Toimeentulotuki-blogin postausta Pakkoasiakkaana - hölmöä hommaa. Aivan järkyttävää ja nöyryyttävää toimintaa sosiaalitoimelta.

Mitä me haluamme? Perustulon! Milloin sen haluamme? Nyt!

2009-08-04T13:32:00.002+03:00

Perustulo vähentäisi työttömyyttä (HS 04.08.09)

Suosittelen lämpimästi. Olen harvassa asiassa kovin ehdoton, mutta kai jokaisella on oltava jokin kiihkoilun aihe?

Olen jo pidemmän aikaa meinannut kirjoittaa aiheesta, onneksi Ville Niinistöltä tuli sopivasti tuo perusasiat läpi käyvä pohjateksti. En ole erityisesti tutustunut eri perustulomalleihin, mutta Vihreiden perustulomalli kiehtoo, koska siinä on pohdittu talouden ja kustannusten kannalta realistisia toteutustapoja. Vuosien ajan tuntui, että perustulokeskustelu kuihtui aina alkuunsa jonkun kysyessä, kuka tämän kaiken maksaa.

Sitä suuremmalla syyllä perustuloa on syytä pitää pinnalla, kun SATA-komitean sosiaaliturvauudistus tuntuu kusevan minimituloisten osalta käsille. Työmarkkinajärjestöt eivät saa minulta anteeksi ihan heti.

Ilmaisesta rahasta puhuttaessa tulee väistämättä vastaan jonkun nerokkaan piruparan kommentit loisimisesta yhteiskunnan varoilla. Kuitenkin ilmaista rahaa saa jo nyt, mutta epätoimivan järjestelmän takia osa niistä, joille se rahatilanteen puolesta kuuluisi ja jotka siihen olisivat oikeutettuja, jää ilman. Tukien vastikkeina ovat satunnaisesti toimivat, mielivaltaiset tai muuten tarkoitusta vastaamattomat työvoimapoliittiset toimenpiteet. Tukityöllistettyjä ketjutetaan vakinaiseksi palkkaamisen sijaan, kaupungit lakkauttavat itse omia tukityöllistyskohteitaan ja kahdeksan euron päiväpalkkalaisia käytetään häikäilemättä hyväksi. Työttömät eivät ole potentiaalista työvoimaa, vaan ilmaistyövoimaa.

Vuokravajausta tai terveydenhoitokuluja toimeentulotuella paikkaavan työttömän/toimeentulotukiasiakkaan ei kannata tehdä silpputöitä, varsinkaan vajaakuntoisena. Käteenjäävästä palkasta 50% vähennetään työttömyyskorvauksesta ja 100% toimeentulotuesta. Palkkatodistuksen toimittaminen Kelaan voi helposti johtaa parin kuukauden katkoon tukien maksussa.

Perustulo ei takaisi ns. elämäntapapummeille leveää leipää, mutta yhtenäisenä minimitulona mahdollistaisi niin työttömien kuin vajaakuntoistenkin opiskelun, samoin kuin työn ja opiskelun yhteensovittamisen. Se tuskin poistaisi ruokajonoja, mutta varmasti vähentäisi jonkun verran avuntarvitsijoiden määrää (esim. opiskelijoita) ja ennen kaikkea nostaisi pienituloisten elämänlaatua. Pompottaminen, juoksuttaminen, nöyryyttäminen, epäselvyydet laskelmissa ja maksuissa, lainarahojen laskeminen tuloiksi ja pitkät käsittelyajat olisivat edes osittain historiaa.

Olen pessimistinen sen suhteen, että Suomessa päästäisiin vielä vuosikymmeneen toteuttamaan radikaaleja sosiaaliturvauudistuksia. Katson olevani optimisti ajatellessani, että se kuitenkin tapahtuu vielä minun elinaikanani vastustajien kritiikin kuivuessa kohta kohdalta kokoon vuosien myötä.

Ne

2009-07-24T18:47:00.003+03:00

Lavastekaupungin "Zombiepolitiikan aikakausi" käsitteli mm. toiseutta ja ihmisten tarvetta "pahalle naapurille", ts. sille toiselle, joka en ole minä tai minun kaltaiseni.

Niitä toisia, joita on luvallista inhota, ovat perinteisesti olleet ryssät (huoria, varkaita ja mafiaa), somalit (varkaita), spurgut (loisivat sosiaaliturvalla ja pummivat rahaa asemalla), mustalaiset (helluntailaisia huijareita mora povarissa) ja nuori uusvasemmisto (poliiseja pulloilla heittelevä töhryarmeija, joka toivottaisi kaikenmaailman neekerit ja huumekauppiaat vapaasti puhtoiseen Suomeen). Uusia rakkaita vihollisia ovat romanialaiset, joissa kompaktisti yhdistyvät monet aiempien inhokkiryhmien ihanan vihattavat ominaisuudet.

Romanialaiset kerjäläiset, taskuvarkaat, kultakellokauppiaat, ruusumyyjät ja katusoittajat ovat a) ulkonäöltään tunnistettavasti ulkomaalaisia, b) usein romaneja, c) poliisin mukaan "osa järjestäytynyttä rikollisuutta" ja d) ilmielävä osoitus siitä, mitä ne katuja töhrivät aktivistit ja viherpunikkihyysärit ovat saaneet aikaan vaatiessaan vapaata liikkuvuutta ja eurooppalaista sosiaaliturvaa ja vastustaessaan kontrollimekanismien lisäämistä. Niinpä niin. Ja kuten kaikki afrikkalaiset olivat 90-luvun alun jälkeen somaleita, nyt kaikki ulkomaalaiset katusoittajat ovat varmaan ikuisesti romanialaisia.

Ulkopuolis(emp)ina Itä-Euroopan romanit ovat nyt keventäneet omaan niskaansa osan siitä likasaavista, joka perinteisesti on vuodatettu pohjia myöten kotimaisten köyhien selkänahalle. Yhtäkkiä ruokajonossa käyminen onkin ihan hyväksyttävää, mutta vain suomalaisille - "onhan omat köyhät toki ruokittava - mutta ne muut?". Kotimaiset denat kolmosen ratikkarallilla ovat oikeastaan varsin sympaattisia kavereita; ainakaan ne eivät ravaa perässä korttelikaupalla ruusu ojossa. Suomalainen työtönkin sentään maksaa veroja.

Muutamia vuosia sitten Suomeen tuli useita ryhmiä Slovakian romaneja, joiden kohdalla lopulta alettiin soveltaa kahdeksan päivän pikakäännytyksiä. Slovakialaisen romanin sosiaaliturva kuukaudessa oli muistaakseni silloin alle 30e, ja työnvälitysfirmojen ikkunoissa ilmoitettiin vanhassa kunnon apartheid-hengessä, että romaneita ei palkata. Kukaan täysijärkinen ei voi sanoa, että EU-jäsenyyksistä seuraava sisäinen liikkuvuus ja muuttoliike köyhistä, korruptoituneista ja ihmisoikeuksista viis veisaavista maista länteen ja pohjoiseen olisi muka ollut jokin yllätys.

Romanialaisissa ei ole loppujen lopuksi paljoakaan uutta. Onhan täällä aina kyhjötetty sateessa kadunkulmissa, kaupattu roinaa ovelta ovelle (jo 15-20v sitten kiersi puolalaisia "taideopiskelijoita" maaseutuja myöten, jos joku ei muista), nyitty rasittavasti hihasta steissillä ruinaten muutamaa kolikkoa, majoituttu siltojen alla ja haettu sossulta asuntoa, että edes lapsille on katto pään päälle. Silloinkin oli tapana sanoa, etteivät ne pummit "oikeasti mitään tarvitse".

Pahinta näissä ulkomaalaisissa kerjäläisissä ja rahanhankkijoissa on se, että ne eivät edes häpeä. Häpeä ja anteeksipyytely tekisivät köyhästä sentään jotenkin soveliaamman ja riittävän harmittoman, eikä häpeämättömyys istu kotimaiseen sosiaaliturvajärjestelmään, missä päätökset virallisen kannan mukaan perustuvat vain faktoihin ja numeroihin eivätkä röyhkeyteen ja sinnikkyyteen. Tämän todenmukaisuuden tosin tietänee moni tuenhakija kokemuksesta.

Ongelma taitaa olla enemmän se, että nyt silmien sulkeminen, sivuun huitaisu ja päättäväinen ohi käveleminen eivät enää onnistu yhtä helposti, ja sinnikkyys kävelee vastaan kadulla eikä vain kulje puhelinlinjoilla etuuskäsittelijän puhelinaikoina. Jotta ongelmasta päästäisiin eroon, ollaan valmiita jo nousemaan barrikadeille ja korottamaan ääntä, jotta nyt ne "romaanit" saisivat sosiaaliturvansa ja rahansa ihan sieltä omasta maastaan tarvitsematta matkustella.

On ihastuttavan suomalaista olla epäitsekäs eurooppalaisen sosiaaliturvan ja hyvinvoinnin puolestapuhuja siinä vaiheessa, kun sosiaalinen ongelma soittaa ovikelloa.

Juuri sinulle

2009-07-22T03:23:00.004+03:00

Tänään (uneton aamuyö koneella, taas kerran) haluan kiittää lukijoita - sekä niitä aktiivisimpia että myös satunnaisia kerran kävijöitä - käyntien lisäksi erityisesti kommenteista. Aina silloin tällöin blogin kommenttipalstalla on virinnyt keskusteluakin, jolloin olen tuntenut suurta tyydytyksen tunnetta voidessani tarjota edes jonkinlaisen foorumin ajatusten vaihtoon. Etenkin blogin alkuvaiheessa sain kommenteista myös valtavasti ideoita eri aiheista kirjoittamiseen ja otan edelleen erittäin mielelläni aiheideoita vastaan.

Lenkkiä leipäjonossa -blogi on ollut pystyssä nyt viisi kuukautta, ja sen pitäminen on ollut yllättävän antoisaa. Aloittaessani oletin lukijamäärän jäävän nollan ja kymmenen välille, ja oli suorastaan humiseva tunne saada jo blogin ensimmäisellä viikolla positiivista palautetta aihevalinnasta. Voi olla, että monet kaipaavat sosiaalipehmopornoa, toiset lohdutusta siitä etteivät ole yksin, toiset yhteiskunnallista analyysia. Minulle tärkeintä kuitenkin on ollut blogikontaktien syntyminen ja sitä kautta oman ajatus- ja havaintomaailman laajentuminen ja tarkentuminen.

Leipäjono-blogissa vierailee nykyään vain 30-90 henkeä vuorokaudessa päivitysaktiivisuudesta riippuen. Murto-osa lukijoista antaa lukemastaan palautetta kommenttien muodossa, vielä harvempi sähköpostilla. Olen huomannut viime aikoina olevani aina vain epävarmempi siitä, antaako tämä projekti loppujen lopuksi monellekaan lukijalle muuta kuin sympatiaa ja vertaistukea (yhtälailla lukijoilta minulle kuin päinvastoin!).

Rakkaat vierailijat: jos ette ole koskaan ennen kommentoineet, niin tehkää se nyt ja kertokaa edes tämän yhden kerran lyhyesti, miksi tai miten olette päätyneet sivulle tämän ainoan kerran tai toistuvasti. Tai kritisoikaa; kritiikki yhtä lailla blogin sisällöstä kuin sen heijastamista asenteista, kieliasusta tai mistä tahansa on tervetullutta.

Seuraan edelleen aktiivisesti listaa siitä, millä hakukoneiden hakusanoilla Leipäjono-blogiin päädytään: yli 25% vierailuistahan tapahtuu jo hakukoneiden kautta. Hakusanoista valtaosa koostuu eri paikkakuntien ruokajonojen etsimisestä, ja siinä toivon blogin sivupalkkilistoineen olleen avuksi. Pidän toki blogia omaksi ilokseni, mutta minulle on ehdottoman tärkeää mahdollisuuksien mukaan helpottaa muiden vastaavissa elämän- tai taloudellisissa tilanteissa rämpivien pyrkimyksiä saada helpotusta taloudellisiin tai muihin pulmiinsa.

Monesti hakuehdoissa kaivataan selvitystä jonkin tietyn paikkakunnan sosiaalitoimen ja toimeentulotuen harkinnanvaraisten/ehkäisevien osien myöntämiskäytäntöihin. Näihin kannattaa jokaisen etenkin pitkäaikaisen tt-tuenhakijan tutustua jaksamisensa mukaan.

Aiheessa normipyramidin huipulla lienee Laki toimeentulotuesta (1997/1412). Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut Oppaan toimeentulotukilain soveltajille, josta löytyvät valtakunnalliset sosiaalityöntekijöille ja etuuskäsittelijöille suunnatut ohjeistukset toimeentulotuen myöntämisperusteista.

Lain ollessa ylin säädös on STM:n oppaan tarkoitus siis tarkentaa lain soveltamista käytännössä eikä se saa olla ristiriidassa lakien kanssa. Tämä valtakunnallinen opas on kuitenkin melko ylimalkainen, ja useimmat kunnat ovatkin hyväksyneet omat kuntakohtaiset ohjeistuksensa toimeentulotuen myöntämisperusteista. Nämä kuntakohtaiset ohjeet saattavat olla hyvinkin yksityiskohtaisia - niissä saatetaan esimerkiksi määritellä erektiolääkkeiden korvattavaksi hyväksytty määrä (kuinka moneen lääkkeelliseen erektioon hakija on kuukaudessa oikeutettu). Useimmissa tapauksissahan sosiaalitoimisto korvaa minimituloiselle lääkekustannukset täysimääräisinä lääkärin määräämän reseptiannoksen mukaan.

Paikallisissa ohjeissa saattaa kunnasta riippuen olla tarkemmin määriteltyinä myös muuttoavustusten "kohtuullinen summa", kodinkoneavustukset, lasten harrastuskulujen tai esimerkiksi "raittiutta edistävän toiminnan" kustannusten korvaaminen. Paikallisten toimeentulotukiohjeiden ei tulisi olla ristiriidassa sen enempää lain kuin valtakunnallisten ohjeidenkaan kanssa.

Blogissa vierailee kävijöitä kymmeniltä eri Suomen paikkakunnilta. Toivoisinkin suurella sydämellä kehittämisideoiden ja palautteen lisäksi, että käsittelemiini aiheisiin - köyhyys, minimitulot, ruokajonot ja muut vähävaraisten selviytymiskeinot ja arkitodellisuus - vakavasti tai kevyelläkin mielenkiinnolla suhtautuvat lukijat auttaisivat eräässä hankalassa projektissa, josta kerron alempana. Se voi vaatia hiukan vaivaa, mutta saattaa myös antaa suoraa perspektiiviä asioihin.

Paikalliset toimeentulotukiohjeet ovat yleensä sosiaalitoimen ja muiden kunnan viranhaltijoiden sisäiseen käyttöön tarkoitettuja huolimatta siitä, että niiden perusteella tehdään päätöksiä minimituilla elävien ihmisten tukemisesta. Näitä päätöksenteon perusteita ei "sisäisen käyttötarkoituksen" vuoksi ole yleensä yksinkertaisesti asiakkaan saatavilla. Niitä ei tavallisesti löydä Googlella tai kunnan nettisivujen asiasanahaulla. Ne saattavat olla sosiaali- ja terveyslautakuntien (SOSTER) kokouspöytäkirjoissa liitteiksi merkittyinä, jos sitäkään. Käytännössä näitä usein yksityiskohtaisia tt-tukiohjeita on joitakin ilahduttavia poikkeuskuntia lukuunottamatta mahdoton löytää netistä ilman suoraa osoitetta tai tarkkaa tietoa sosterin asiaa käsitelleen kokouksen päivämäärästä ja asianumerosta.

Uskon, että lähes jokainen toimeentulotuen hakija, varsinkin harkinnanvaraista, muuttokustannuksia tai ehkäisevää tt-tukea hakeva haluaisi tietää, mihin tukiin ja avustuksiin on oikeutettu ja onko hakemukseen saadusta ehkä epätyydyttävästä päätöksestä aihetta valittaa virheellisenä. Etenkin puhelimitse kielteisen päätöksen perusteluita kysellessä yleinen vastaus on "päätös on tehty paikallisen käytännön mukaan", mutta asiakkaalle ei anneta mahdollisuutta selvittää näitä "paikallisia käytäntöjä" tuenhakuprosessin aikana.

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että suullisesti ilmoitettu "paikallinen käytäntö" on täyttä hevonpaskaa jonkun työhönsä tympääntyneen virkailijan omasta päästä ja räikeässä ristiriidassa toimeentulotukilain, hallintolain ja STM:n soveltamisoppaan kanssa. Laki voittaa asetuksen, asetus ohjeistuksen, valtakunnallinen ohjeistus paikallisen. Piste.

Esitän siis kaksi kainoa pyyntöä jokaiselle lukijalle.

1) Antakaa palautetta. Kertokaa, olenko kyennyt välittämään jotain, ja jos, niin mitä. Kaipaan heränneitä ajatuksia, ideoita, aihetoiveita ja tunteita, en mitenkään erityisesti kehuja tms. Taustalla on myös mielenkiinto juuri teitä kohtaan - keille tätä blogia kirjoitan?

2a) Ottakaa yhteyttä (puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse...) paikallisiin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäseniin ja pyytäkää saada kunnan työntekijöiden sisäiseen käyttöön tarkoitettu toimeentulotukiohje, joka käsittelee tt-tukea koskevien lakien ja säädösten soveltamista tt-tuen myöntämistä koskevassa päätöksentekoprosessissa. Asiakirjaa voi pyytää myös suoraan sosiaalitoimistosta. Pyynnöt kannattaa tehdä kirjallisina, mitään tiettyä muotoilua ei tarvita ja tikkukirjaimet, yhteystiedot ja allekirjoitus nuhjuisella ruutupaperilla kelpaavat kyllä. Sosiaalitoimistolla on velvollisuus vastata kirjalliseen pyyntöön kirjallisesti, jos siihen soveltuvat yhteystiedot on annettu.

2b) Pyytäkää mahdollisuuksien mukaan internetosoite eli url, mistä ko. asiakirja löytyy netistä. Yleensä ne on kätketty erittäin tehokkaasti kunnan nettisivuille hakukoneiden ulottumattomiin tiedostomuodoissa, joita ei välttämättä voi edes avata vaikkapa työvoimatoimiston/kirjaston koneella, ellei siihen ole asennettu sopivaa ohjelmaa (uskokaa tai älkää, pdf:ien kanssa näin tosiaankin joskus on... :/).

2c) Lähettäkää paikkakunnan nimi ja paikallisen toimeentulotukiohjeen osoite tähän blogiin joko kommentoimalla tai sähköpostitse osoitteeseen leipajono(at)gmail.com. Kokoan sivupalkkiin listaa toimeentulotukea ja sen myöntämisperusteita koskevista säädöksistä ja ohjeistuksista niin valtakunnallisesti kuin eri paikkakuntien osalta. Esimerkiksi muutto- ja lääkekulujen korvaukset tosiaan saattavat vaihdella paikkakunnittain, puhumattakaan niistä paljonhuhutuista maahanmuuttajien huonekaluista (;b), katkaisuhoitojen maksuvapautuksista, asunnon löytäneelle asunnottomalle taattavista takuuvuokrista, lasten harrastuskuluista, kuntouttavan ja raittiutta edistävän toiminnan tukemisesta....

Haluaisin, että tästä blogista olisi henkilökohtaisen purkautumisen, kaksisuuntaisen vertaistuen ja ehkä ajatusten herättämisen lisäksi mahdollisimman monelle konkreettista käytännön hyötyä. Toivon, että jo listaus (vaikkakin vajaa) ruokajakopaikoista tai linkit esimerkiksi Leipäjono-foorumille tai Vva ry:n Nälkäisen oppaaseen ovat auttaneet joitakuita.

Haluan kuitenkin aina silloin tällöin laajentaa tarjolla olevaa tietoa ruokajakojen ohella minimitulojen - etenkin sen viimesijaisen eli toimeentulotuen - saatavuuteen. On itsestään selvää, että tukihakemuksia käsiteltäessä tehdään joskus virheitä, mutta ellei asiakkaalla ole mahdollisuutta saada tietoonsa päätöksenteon perusteita, on aina vaikeampaa valittaa.

Täällä sosiaalitoimistoni esimies ilmoitti härskisti toimeentulotukiohjeen olevan salainen asiakirja(!), enkä pyynnöstäni huolimatta saanut ko. vastausta kirjallisena. Jokusen viikon odottelun jälkeen soitin lopulta eräänä aamuna kiukkuisessa darrakännissä vihaisen puhelun uhkaillen eduskunnan oikeusasiamiehellä julkisuuslain rikkomisesta, minkä jälkeen postiluukusta tipahti hyvin pian "pyytämäni tiedot" - noin sivun verran viimeisimpiä päivityksiä ohjeistukseen. Itse ohjehan tosin on noin 50-sivuinen.

25,63e päivässä

2009-07-21T10:10:00.003+03:00

Lupaan, että tämä on viimeinen henkilökohtainen ruikutus ainakin vähään aikaan. Konkreettisia esimerkkejä kolmen luukun systeemin toimivuudesta(?) vain harvoin kasaantuu näin paljon kerralla.

Juuri kun meinasin masentua tulevaisuudettomuudesta ja haaveettomuudesta ja ameeboitua sohvan pohjalle tuijottamaan Tietä Avonleaan ja Isä Dowlingin mysteerejä päivästä toiseen, kotimainen lonkerohirviö päätti toisin. Kaikki kolme virastoa alkoivat säännöllisesti, vuorotellen, lähetellä kielteisiä päätöksiä, mystisiä epäselvyyksiä ilmestyi nettiasiointisivustolle ja puhelinlinjat olivat toki tukossa päivästä toiseen. Ken syödä meinaa, sen pitää työtä tekemän, vaikkei työ olisikaan muuta kuin täysipäiväistä työttömyyden ylläpitoa.

Toukokuussa TE-keskukselta tulevat ylläpitokorvaukseni kolmen kuukauden ajalta katosivat. Niitä ei tullut eikä ollut tulossakaan. Paperit oli toimitettu työvoimatstoon, niin sanoi virkailijan tietokonekin. Kävin tiskillä ja kaikki oli kuulemma kunnossa. Odotin viikon ja soitin - kaikki oli kunnossa, seuraava maksupäivä olisi saman viikon perjantaina. Odotin perjantaihin ja vielä maanantaihin ja soitin, ja vasta nyt yhteensä kolmen viikon päästä myönnettiin, että työnantajan allekirjoittamat lomakkeet olivat vain kadonneet ja joudun tuomaan uudet tai rahaa ei tipu. Kun ihmettelin miten tällainen on mahdollista, sain kuulla kuinka laivatkin uppoavat ja lentokoneetkin tippuvat taivaalta. Kaikenlaista siis vain tapahtuu.

Touko-kesäkuun vaihteessa ihmettelin, miksei uutta työtöntyötön-lappua tule jo postissa. Kelassa sanottiin, ettei työnhakuni ole työvoimatoimiston lausunnon mukaan ollut voimassa pariin viikkoon. Työvoimatoimistossa todettiin että "hups, unohdettiin" ja annettiin korjattu lausunto toimitettavaksi Kelaan.

Samalla tapaamisella työnhaun voimassaoloaikaa jatkettiin loppukesään pääsykoetulosten yli ja pahoiteltiin syvästi tapahtuneita virheitä. "Ettei sun tarvitse koko ajan täällä ravata." Tämä jäi ilmeisesti merkitsemättä koneelle, koska kolme viikkoa myöhemmin huomasin oikeuden työmarkkinatukeen katkenneen juhannuksena. Tällä kertaa asia selvisi poikkeuksellisen helposti vain yhdellä virastojonotuksella, vaikkei minulla ollutkaan mitään sanaa vahvempaa näyttöä työnhaun voimassaolon siirrosta. Kiitos, tällä kertaa.

Koska nämä kesäkuun tuet tulivat em. syistä vasta kuun lopussa, on sosiaalitoimisto laskenut ne heinäkuun käyttövaroiksi, samoin kuin toukokuussa maksetun ja käytetyn minimityömarkkinatuen. Koska heinäkuun työmarkkinatukikin tuli vasta, niin minullahan on tässä kuussa selvästi kolminkertaiset käyttövarat ja siksi itse maksettava vuokraosuus on kaksinkertainen tavalliseen nähden. Ilman paljon harjoiteltua puhelinaikakitinää ja vielä toistaiseksi suullista itseoikaisupyyntöä käyttövaroiksi jäisi tässä kuussa 80e.

Kiitos virastojen, en ole ehtinyt vaipua apatiaan. Päivät täyttyvät tiukkasanaisista puheluista, puhelinajoista, soittopyynnöistä, kirjallisista huomautuksista, kopioiden ottamisesta ja ennen kaikkea jonotusnumeroiden tiiviistä tuijottamisesta. Välillä voi riistää ajatukset irti omista virastosotkuistaan ja kyhätä takaisinperintävastineita tai itseoikaisupyyntöjä tutuille ja kavereille. Viimeisimpänä projektina tutustuin pakkolunastukseen ja maankäyttölakiin, ja päätin sittenkin tehdä tästä vielä uran ja jatkaa ensi vuonna alan opintoja siellä jossain kaukana täältä, minne en ole halunnut muuttaa takaisin kirveelläkään.

Ja vielä kehtaavat sanoa, että suomalainen sosiaaliturva ei aktivoi.

Vailla vakinaista arvostusta

2009-07-18T04:35:00.003+03:00

Olin yksinäinen ja lähdin pyörimään sosiaalisen elämäni keskipisteen tienoille, viidensadan metrin säteelle ruokajakopisteestä siinä toivossa, että tapaisin tuttuja. Vaikka aurinko paistoi, vain yksi tuttu iloinen mummo nilkutti vastaan ja hymyili niin kuin aina ennenkin.

Istuin rappusille tupakalle miettimään seuraavaa päämäärätöntä harhailukohdetta tai aurinkoista kalliota, mihin mennä edes vaikka sitten haistelemaan sammalta. Kulunut ja uurteinen laitapuolen äijä katkoviivatatuointi kaulassaan tuli kavereineen pyytämään tupakkaa, jotta "pääsisi stadiin asti", ja äijän kaveri tiedusteli kohteliaasti olisiko törkeää pyytää molemmille omaa. Ojensin muutaman halpisröökin ja totesin, että noin hienolle t-paidalle irtoaa aina tupakkaa. Sillä oli yllään Vailla vakinaista asuntoa ry:n painattama "Vailla vakinaista [ ] asuntoa [ ] osoitetta [X] arvostusta [ ] elämää" -paita, jollaisesta olen pitkään haaveillut kangaskassiversiona.

Äijät jäivät hetkeksi juttelemaan grillaamisesta ja kesän hienoudesta, toivottivat kauniit kesänjatkot ja kaikkea hyvää ja siirtyivät aseman suuntaan.

Vailla vakinaista asuntoa ihminen on myös vailla arvostusta. Kodittomuuden kalleudesta olen kirjoittanut joskus, mutta raha on kodittomuudessa vain osa ongelmasta. Mikään ei ole omaasi, koskaan et voi päättää olla yksin ja sulkea ovea perässäsi, saatuasi majapaikan sinut voidaan ajaa ulos hetken mielijohteesta, henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen on ulkona nukkuessa vaikeaa. Kroonisesti likaisena, nälkäisenä ja väsyneenä mielenkiinto kohdistuu imagon sijaan perustarpeisiin ja jossain vaiheessa muulla ei ehkä ole enää väliäkään.

Ollessani viimeksi lyhyehkön aikaa vva yöpaikoista ei ehtinyt tulla pulaa. Kausi oli niin lyhyt - muutamia kuukausia - ja tuttavapiiri niin laaja, että suurimmiksi ongelmiksi jäivät pyykinpesu ja terveyspalveluiden saaminen. Alueen terveysneuvontanumerosta annettiin jokaisella puhelulla eri tietoa siitä, mistä poste restante -osoitteellinen saa terveyspalvelunsa - yhden mukaan voi valita vapaasti, toisen mukaan palvelut oli keskitetty Kallioon ja kolmannen mukaan hoitopaikka olisi määräytynyt poste restanten postinumeron perusteella. Päädyin odottamaan asunnon saamista.

Puhelinliittymästä uhkasi muodostua ongelma palveluntarjoajan postitettua sitkeästi osoitteenmuutosilmoituksesta huolimatta laskut edelliseen osoitteeseen, koska "poste restante -osoitteella ei voi olla asiakas". Asunnottomalla on myös rikoksesta epäiltynä suurempi riski joutua pidätetyksi (max. 3vrk, vrt. kiinniotto max. 24h), koska pidätyksen perusteena voidaan käyttää vakinaisen osoitteen puuttumista Suomessa (Pakkokeinolaki, 3 §). Asunnottomuus asettaa ihmiset epätasa-arvoiseen asemaan viranomaistoimessa riippumatta epäillyn rikoksen vakavuudesta, ja lisäksi suoraan perusoikeuksiin puuttuvan vapauden rajoittamisen kautta.

Annan täyden ja lämpimän arvostukseni niille, jotka niin Vva ry:ssä kuin muissakin kolmannen ja ns. neljännen sektorin organisaatioissa pyrkivät mahdollistamaan asunnottomalle ihmisarvon. Pyykinpesumahdollisuus on ainakin ollut Vva:n Arskan pesulassa ja Vantaalla jonkun aikaa toimineessa Toivontuvassa, joka on ymmärtääkseni nyt suljettu enkä ole kuullut toiminnan jatkosta mitään. Suihkuja löytyy sieltä täältä, ainakin joistakin Vinkki-pisteistä. Ruokaa... noh, siitä on varmaan puhuttu jo pari kertaa. Vva ry:n Nälkäisen opas löytyy sivupalkista.

Entä se [X] arvostus? Löytyykö sitä vastaantulijoilta, kaupan kassoilta, hoitohenkilökunnalta, poliitikoilta, viranomaisilta, bussikuskeilta?

ARAn selvitys Suomen kunnissa: Asunnottomat 2007 (pdf)

Aamu-uutisia

2009-07-16T09:56:00.002+03:00

HS: Romanikerjäläiset jonottavat Pelastusarmeijan jakamaa ruokaa Kalliossa

HS: Oikeusaputoimistoissa pelätään velka-asiakkaiden tulvaa

HS: Lähes 300 nuorta liittymämyyjää perää palkkojaan palkkaturvasta

Umpikujia

2009-07-16T03:12:00.003+03:00

En usko kenenkään käyvän ruokajonossa haaveilematta elämäntilanteesta, missä se ei olisi tarpeen ja välttämätöntä. Köyhyyteen - niin taloudelliseen kuin sosiaaliseenkin - ahdistuu.

Pahinta on tunne umpikujasta, omasta avuttomuudesta, kyvyttömyydestä muuttaa tilannetta ja hallita elämäänsä. Yrittäminen ei aina riitä, ja silloin voi olla vaikeaa iloita toisten onnistumisista ilman kateutta ja katkeruutta. Jokainen tarvitsee tulevaisuudentoivoa, ja sitä ei saa jonottamalla.

Ensimmäiset vuodet - ehkä kolme, ehkä viisi - jaksaa yrittää ja innostua, uskoa jokaisella kerralla siihen miten tällä kertaa ehkä onnistuu ja saa työ- tai opiskelupaikan josta valmistua työllistävään työhön kortiston sijaan tai edes pääsee työhaastatteluun asti, tapella itselleen oikeanlaista lääkitystä kuntoutuakseen työkuntoon, tehdä keikkatöitä ja sijaisuuksia vakinaisemman paikan tai pidemmän sijaisuuden toivossa. Jollain muulla se onnistuu parilla työkkärin kurssilla eikä epäonnistuja voi olla miettimättä, mikä itsessä on vikana. Vuosien jälkeen lannistuu, yrittämisestä tulee mekaanista ja on epäonnistunut jo valmiiksi.

Väsyneet mekaaniset yrittäjät lannistuvat jossain vaiheessa, tyytyvät uuteen identiteettiinsä virastojen ikuisina riesoina ja toivottomina tapauksina ja alkavat elää sen mukaisesti. Kun kukaan ei odota mitään tai edes arvosta sitä että yrität, miksi tavoittelisit mitään? Innostuneen ihmisen minäkuva murskataan vuosia kestävissä virastojonoissa, turhissa haastatteluissa, papereiden numeroissa ja tuensaajastatuksissa.

Pimeinä, unettomina öinä elämä on kovin rumaa. Huolestunut puoliso kehottaa juomaan, että toinen nukkuisi edes joskus. Toiset taas istuvat pala kurkussa yksin illasta ja yöstä toiseen ja juovat itsensä sammuksiin voidakseen nukahtaa ilman kalvavaa turhuudentunnetta ja yksinäisyyttä.

Köyhyydestä ja pahoinvoinnista kirjoittaminen on ylellisyyttä, koska ne jotka voivat huonoiten yleensä puhuvat siitä vähiten. Vaikkei inhimillinen kärsimys aina näykään päällepäin, kadun aina joskus sitä, että joskus "parempana köyhänä" halveksin niitä joilla se näkyy, kuuluu tai haisee. On helppo puhua piittaamattomuudesta, loisimisesta, itseaiheutetuista ongelmista, rikollisuudesta tai rappiosta, jos toisen ihmisen näkee vain kulkua haittaavana säkkinä porttikongissa. Jos näkee pysäkin penkillä itkevän spurgun, on helpointa niellä vaivautuneisuutensa ja kävellä nopeasti ohi.

Itsesääliinkin on joskus oltava oikeus.

All your trash are belong to us

2009-07-14T00:52:00.002+03:00

Yhtenä lauantai-iltana työnsin hikoillen polkupyörää (työnsin siksi, että toinen fillari olikin rikki) nelisen tuntia tyhjä reppu muovipusseineen toiveikkaasti selässä ja kartoitin melkein-naapurin kanssa dyykkausreviiriämme.

Selkä valui vettä jo ensimmäisen viiden kohteen jälkeen ja alkoi turhauttaa. Kolmen ketjun supermarketit, mäkkäri, huoltikset, pikkukaupat, kahvilat sun muut, minkä takapihan biojätteistä vain voisi löytyä jotain käyttökelpoista. Toisin kuin vielä kultaisella 90-luvulla, nykyään roskikset ovat rakennusten sisällä tai tehokkaasti munalukittuina teräshäkeissä. Kymmenen vuotta sitten dyykkaamisella oikeasti tuli toimeen, mutta tämän reviirikartoituksen perusteella vain yksi paikka noin kahdestakymmenestä jätti bioroskiksensa lukitsematta. Mitään siellä ei ollut, mutta käyn joskus toiste katsomassa.

Roskisten lukitsemiseen on joitakin hyviä syitä, kuten se, että kaikki syömäkelpoinen on jo lahjoitettu ruokajonoille tai se, että aikaisemmat dyykkarit ovat huomautuksesta huolimatta sotkeneet paikkoja. Dyykkarillakin on oltava sääntönsä, tai muuten apaja menee kiinni. Väitän kuitenkin, että suurimmalla osalla marketeista syy ei ole kumpikaan noista, vaan joku heikosti perusteltu mukaperiaate kaupan vastuusta olla päästämättä pilaantuvia elintarvikkeita ihmisten ulottuville. Lässynlässyn. Jos ylijäämää ei lahjoiteta, sen tulisi ainakin olla dyykattavissa. Suomalaiseen oikeusjärjestelmään tuskin sopii dyykkarin kauppaa vastaan nostama korvausvaade ruokamyrkytyksestä.

Vuosituhannen vaihteessa silloisessa asuinkaupungissa kävin laajan tuttavapiirin kanssa säännöllisesti tiettyjen kauppojen takapihoilla dyykkaamassa. Pariin otteeseen paikalle tuli vartiointifirman väki tarkistamaan tilannetta, mutta kun totesivat ettei olla murtautumassa, niin kehottivat jatkamaan rauhassa. "Kunhan paikat pysyy siistinä." Siihen aikaan melkein jokaisen kaupan luona pystyi dyykkaamaan, toiset vain kaatoivat biotavaran päälle turskaa, toiset eivät.

Arnold'sin donitsiroskikset olivat lähes jokaisen isomman kaupungin turistikohde vieraileville dyykkareille, samoin niiden supermarkettien roskikset, missä oli erikoisjuustohylly. Silloin ei dyykattu eineksiä, koska pakatut elintarvikkeet menivät vielä härskisti sekajätteeseen, vaan kiiltäviä paprikoita ja tuoreita banaaneja. Ja joskus mäkkärin hampurilaisia, jos dyykkireissulla tuli pikanälkä.

Dyykkaamisessa on teoriassa etunsa ruokajonoihin nähden: sitä voi tehdä silloin kun haluaa, missä haluaa ja kenen kanssa haluaa. Ruokajonojen kiistaton etu taas on se, että sieltä todennäköisemmin saa nykypäivänä ruokaa. Nyt dyykkaamisen osoittauduttua aika turhaksi tällä seudulla on ilmeisesti taas aika aktivoitua jonoissa, kun pakastin tyhjenee vauhdilla.

Elättelen toiveita siitä, että yhä useampi niistä kaupoista jotka suojelevat biojätteitään munalukoilla kantaisivat yhteiskuntavastuutaan lahjoittamalla ylijäämänsä hyötykäyttöön. Sama logiikka pätee pienemmässäkin mittakaavassa - jos jätät television tai dvd-soittimen taloyhtiön jätekatoksen lattialle, niin ei ole iso vaiva laittaa siihen lappua, jos se sattuu olemaan toimiva. Tai olla hajoittamatta käyttökelpoista hyllyä matkalla jätekatokselle. Pidän parhaillaan roskia viedessä ja jätelavojen ohi kulkiessa silmiä auki toimivien katto- tai jalkalamppujen ja hyväkuntoisten kivojen mattojen varalta.

Sivupalkin ruokajakopisteiden listaan on nyt lisätty hakuehdoissa kovasti kaivattu Kuopio. Hiukan vaati googlaamista, mutta löytyihän se.

Onnen määrä on vakio

2009-07-08T15:11:00.002+03:00

Kun kerroin jääneeni ilman opiskelupaikkaa, läheiseni alkoi pitkän hiljaisuuden jälkeen pohtia, kuinka hän ei pitkään aikaan suostunut uskomaan etten koskaan etenisi mihinkään - "mutta nyt..."

Opiskelupaikka olisi merkinnyt entistä pahempaa kituuttamista ja velkaantumista, mutta ensisijaisesti elämänhallintaa ja realistista toivoa asioiden muuttumisesta muutaman vuoden sisällä. Harkitsen vakavasti laajentavani tämän urbaanin elämysmatkablogin elämysmatkaksi turhauttavaan työttömyyteen käymällä vuoden ajan järjestelmällisesti läpi kaikkia työvoimatoimiston nollakursseja, mistä vain saa ylläpitokorvauksena sen 8e/päivä.

Voisin aloittaa tutkimusmatkani työvoimauttamiseen vaikkapa työnhakukurssilla, atk-ajokortilla, cv:n kirjoituskurssilla ja ohjatuilla osallistumisilla rekrymessuille. Ja toki raportoimalla kaikista näistä kirjallisesti niin työvoimatoimistolle, Kelalle, sosiaalitoimelle kuin TE-keskuksellekin taatakseni tukien sujuvan juoksun. Vuoden jälkeen olenkin sitten työvoimapoliittisten toimenpiteiden erityisasiantuntija ja voin nostaa valtion TES:n mukaisia konsulttipalkkioita jostain TEM:n työllisyys- ja yrittäjyysosaston kehitysprojektista.

Barbara Ehrenreich ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta ansaitsin joskus vuosia sitten taskurahaa kirjoittamalla johonkin marginaalijulkaisuun kirja-arvostelun mm. valkokaulustyöttömyydestä kertovasta Petetty keskiluokka -kirjasta. Ehrenreich eläytyi hakemaan töitä parhaansa mukaan, minä voisin kokeilla olla työtön parhaani mukaan; tehdä kaiken mitä työvoimatoimisto tarjoaa, osallistua kursseille, koulutuksiin, lähettää säännöllisesti kaksikymmentä työhakemusta viikossa paikkoihin, joissa ei suoraan vaadita virallista osaamista ja toimittaa kuukausittain ylimääräisiä allekirjoitettuja lomakkeita työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin osallistumisista kahdeksan euron ylläpitokorvauksen laskutusta varten.

Nyt on edessä mielekkään vapaaehtoistyön hakeminen, ellei palkkauksen puolesta mielekästä työtä löydy (valitan, työtä ihannoivat tukipylväät, minä en ala osa-aikatyöhön 7e tuntipalkalla, koska siinä ei tee kuin persnettoa). Ajatus seinien tuijottamisesta ja iltapäivisin heräämisestä vuoden verran ahdistaa. Ilmaiseksi tehdessään voi ainakin valita mitä tekee ja millaisten ihmisten kanssa.

En ole käynyt kesän aikana juurikaan ruokajonoissa, vaikka välillä olisi tarvetta - päivärytmi on kadoksissa ja syöminen epäsäännöllistä. Pakastimessa on lihaa, mutta vihannekset maksavat kesälläkin turhan paljon. Elokuussa yritän lainata auton, jotta pääsen rauhassa ajan kanssa keräämään ja kuivaamaan talven varalle sienet ja yrtit ja keittämään herukkahillot naapureillekin.

Lähiostareilla ja -lähiöissä liikkuessa tulee edelleen vastaan paljon ruokajonotuttuja, joilta kesä mitä ilmeisimmin on vienyt myös päivä- ja viikkorytmin. On silti iloista nähdä, ja ihmisten tervehtiessä tuntee kuuluvansa alueelle. Monet käyvät kysymässä, tiedänkö milloin joku jono taas aukeaa tai milloin mistäkin saa lämmintä ruokaa. Pari kertaa vastaan on keppeineen tullut myös sama vanha rouva, joka kerran ruokajonossa jakoi muille paperikaramelleja syntymäpäivänsä kunniaksi - en tiedä tunnistaako rouva, mutta ainakin tervehtii takaisin.

Monen kanssa olen istunut hetken aikaa torin laidalla ihan vain pikaisesti kokeilemassa, miltä kylmä keppana maistuu hellerajalla. Huhujen ja kertomusten perusteella monia tuttuja kasvoja ei näy syksyllä. On sairastumisia, kuolemantapauksia, onnettomuuksia, väkivaltaa ja parisuhdepakolaisuutta muille paikkakunnille, joitakin pitkälle katkolle lähteneitä ja joitakin positiivisen elämänmuutoksen tehneitä, joita ei enää kulmilla näy. Joku on saanut töitä, pari muuta lapsen, joku palannut yhteen puolisonsa kanssa ja moni saanut asunnon. Kai se onnen määrä sitten on vakio.

Leipää ja sirkushuveja

2009-06-18T21:45:00.002+03:00

Kaikki tietävät, ettei pelkällä ruoalla elä.

Selvitäkseen ihminen tarvitsee kuivan ja lämpimän paikan missä nukkua, kengät ja vaatteita. Kaikille teoriassa taattu oikeus asuntoon ja kohtuulliseen toimeentuloon ei aina toteudu, ei edes silloin kun hakija tekee parhaansa niiden hakemiseksi kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Vuokrat nousevat huimaa vauhtia, pienten ja halpojen asuntojen saatavuus on heikkoa ja kaupunkien ja asuntosäätiöiden jonoja mitataan vuosissa. Tuttava sai kaupungilta asuntotarjouksen halvasta ja mukavanoloisesta kämpästä kohtuullisella sijainnilla muttei ottanut sitä vastaan, koska oli jo saanut asunnon. Asuntohakemuksen lähettämisestä tähän ensimmäiseen tarjoukseen oli kulunut kolme ja puoli vuotta.

Sosiaalitoimen vuokrakaton tarkistaminen ylöspäin on välttämätöntä vuokrien noustessa nopeammin kuin virastot pysyvät perässä. Korvattavien asuinkustannusten noustessa nousevat kuitenkin helposti myös niiden kaikkein halvimpien asuntojen vuokrat, koska jokainen vuokranantaja tietää aina saavansa vuokralaisen, jos vuokrasumma vain on korvattavan rajoissa.

Vaatteissa on kyse muustakin kuin ympäristön lämpötilasta ja hengissä selviämisestä. Vaatteilla herätetään ensivaikutelma ja ne vaikuttavat muiden suhtautumiseen, niillä voi masentaa itsensä täysin arvottomuuden pohjamutiin tai piristyä ja kohottaa itsetuntoa. Ne voivat olla epämukavia tai helppoja ja käytännöllisiä, ja niitä on oltava riittävän paljon, jotta niitä voi vaihtaa ja pestä välillä. Mitä harvemmin pyykinpesuun on mahdollisuus, sitä useampia vaihtovaatteita periaatteessa tarvittaisiin. Monille vähävaraisille vaatteet ovat vain jotain pakollista, eikä niiden antamalla viestillä ole väliä: T-paita ja verkkarit tai farkut riittävät hyvin, kunhan molempia on kaksin kappalein. Joskus aiemmin kerroin tutusta, joka pitkästä sairaalavaatteisesta osastohoidosta päästyään sai fattalta parinkympin maksusitoumuksen vaatteisiin ja sai sillä Tarjoustalosta ostettua yhdet verkkarit.

Kuulin tänään ensimmäistä kertaa Vantaan Tikkurilassa toimivasta seurakunnan ylläpitämästä vaatevarastosta. Vähävaraisena voi vaatevarastossa käydä katsomassa vaatteita akuuttiin tarpeeseen ja maksaa niistä kykynsä ja omantuntonsa mukaan.

Kun puhutaan toimeentulotuen tai muiden minimitukien (tai niitä pienempien, kuten opintotuen) suuruudesta ja riittävyydestä, on monilla valmiina halveksuva kummastus siitä, miten neljäsataa euroa ei muka riitä elämiseen. Ei köyhän tarvitse missään ravintolassa syödäkään, ja eihän niitä vaatteita tarvitse koko ajan ostaa. Eri asia tietenkin on, jos ryyppää rahansa ja ostaa harva se päivä kalliita merkkivaatteita - muuten tuilla kuulemma elää vallan mukavasti. Yleensä näin puhuvat ovat kokeilleet tuilla elämistä enintään parin kuukauden jaksoja tai eivät lainkaan.

Jos on käynyt niin hyvä tuuri, että asunnon pinta-ala ja neliömäärä sopivat Kelan ja sosiaalitoimiston taulukoihin "kohtuullisista asuinkustannuksista", asuu yksin (avoliitossa elävän perusosasta vähennetään 60e) eikä niskassa paina lyhennettäviä lainoja, velkoja tai rästejä, niin minimituilla tulee kyllä toimeen. Eri asia on, onko elämänlaatu pitkään minimituilla kituuttaessa enää lisäongelmia ennaltaehkäisevällä tasolla. Henkinen hyvinvointihan ei saisi maksaa.

Ruokajonoissa ihmisten - tuttujen, tuntemattomien ja uusien tuttavuuksien - tapaaminen on monille yhtä tärkeää kuin ruoka. On välttämätöntä päästä edes kerran viikossa puhumaan ihmisten kanssa tasavertaisena ja huonommuutta tuntematta.

Toivoisinkin kommentteihin ideoita ja vinkkejä halvoista tai maksuttomista ajanviettotavoista - mitä tehdä eri paikkakunnilla kavereiden kanssa tai yksin, missä tavata ihmisiä, millaiset tahot (järjestöt, seurakunnat tms.) tarjoavat maksutonta toimintaa tai oleskelutiloja, mistä niistä löytyy tietoa jne.

Jotkut anniskelupaikat järjestävät säännöllisesti maksuttomia klubi-iltoja elävällä musiikilla, mutta ravintola-asiointiin sisältyy usein jonkinasteinen ostopakko. Piknik puistossa on sosiaalisen laatuajanvieton klassikko, samoin Linnanmäellä fiilistely sisäänpääsyn muututtua taannoin maksuttomaksi. Kansallispuistoon ja ulkoilualueille voi mennä pelkillä matkakustannuksilla, ja moniin museoihin pääsee yhtenä päivänä viikossa maksutta tai saa työttömän alennuksen. Yksi muutaman euron ajanviettosuosikeistani on minigolf... Kovin usein sitä ei raaski, mutta pari kertaa kesässä. Seurakunnat, Elämäntapayhdistys ym. pyörittävät usein päivätupia ja oleskelukahviloita, joissa kahvi ja pulla ovat joko ilmaisia tai sitten hinnat mitataan kymmenissä senteissä, ei euroissa, ja missä voi rauhassa lukea päivän lehdet tai käyttää vaikka nettiä.

Itse haaveilen viljelypalstasta, mutta kävelymatkan päässä niitä on rajallisesti ja palstajonot niihin ovat pitkiä. Kesäisin ilmaista tekemistä on ilmankin helppo löytää, talvisin ja sadepäivinä se on haastavaa. Kuitenkin juuri pimeimpänä aikana sosiaalisia kontakteja ja mielen virkeyttä tarvitsisi enemmän kuin koskaan.

Politiikan kerta-annos

2009-06-12T11:25:00.005+03:00

Ruoka-apu sai lisätukea Vantaan kaupungilta (IL 10.06.09)

Aivan loistava uutinen, varsinkin jos se tarkoittaa Vantaan ruokajakojen jatkumista molemmissa toimipisteissä taas syksyllä. Tänään 12.6. onkin Simonkallion viimeinen jakokerta ennen syksyä, Myyrmäki meni jo tauolle ja aukeaa 1. syyskuuta, Simonkallio siitä seuraavana perjantaina. Espoon Manna-apu jatkaa tietääkseni jakoja läpi kesän - hieno juttu.

Ruokajonotuttava kehuikin tänään Espoon keskuksen jakopistettä. Siellä tietääkseni jonotetaan ulkona, mutta antimet olivat ilmeisesti hyvinkin sen arvoisia. Parasta on, että Manna-apu ry ei lakkauta ruokajakoaan kesäksi, kuten monet muut. Myös Hyvä arki ry jatkaa jakoja Espoossa koko kesän. Aiemmissa postauksissa mainitsemani viikoittainen lämpimän ruoan jako Myyrmäessä alkaa huhujen mukaan heinäkuun puolenvälin tienoilla.

Vantaan Ruoka-apu-yhdistyksen pj Pietari Jääskeläinen (googlen mukaan ollut vielä vihreä ehdokas 90-luvulla) nousee Timo Soinin tilalle eduskuntaan. Toivottavasti kauniit sanat saavat jatkoa valtakunnallisina tekoina. Sen enempää en haluakaan ottaa puoluepolitiikkaan kantaa...

En löytänyt tähänkään linkkiä/luotettavaa lähdettä, mutta tarina kertoo demareiden suunnitelleen vaalikampanjointia tietyissä lähiöissä ja ruokajonoissa, mutta suostuvaisia ehdokkaita ei löytynyt. Tämä ei yllätä, eihän jonoissa varmasti vilahtanutkaan yhdenkään puolueen materiaaleja tai ehdokkaita. Jos kampanjointia voi tehdä helposti Kolmen sepän patsaalla tai torilla, niin miksi käydä vihamielisiä keskusteluja turhautuneiden, pettyneiden ja epätoivoisten ihmisten kanssa, joista kuitenkaan valtaosa ei äänestä?

Yleinen väärinymmärrys on, että leipäjonoissa asioivat eivät piittaisi politiikasta. Jonoissa todellakin käydään tulisieluisia poliittisia kädenvääntöjä etenkin vaalien alla. Eurovaalien jälkeenkin puitiin porukalla punaisten putoamista, ja Vihreiden ja Perussuomalaisten menestys jakoivat mukavasti mielipiteitä, jotta keskustelu pysyi yllä. Raa'asti yleistäen porukka äänestää vasemmistoa ja perussuomalaisia, osa jopa vihreitä, mutta joukkoon mahtuu kyllä aina ne pari maalta muuttanutta kepulaista, jotka pysyvät linjassaan hautaan asti.

Yritän unettomina ja liian valoisina öinä muokata muutamia fiilistelytekstejä julkaisukuntoon. Jostain syystä tähän aikaan vuodesta vain on olevinaan kaikkea muuta tekemistä kuin koneella istuminen.

Kasvisruokaa Karhupuistossa ja propseja Puikoille

2009-05-30T12:23:00.002+03:00

REA:n tiedotuksessa voisi olla parantamisen varaa, tätäkin jakopäivää piti erikseen etsiä nettisivun alimmasta laidasta.

Ja tietysti se on juuri tänään, menkää toki jos ehditte. Eli Ruokaa ei aseita -ruokajako Karhupuistossa 30.5. klo 15. Olisi vielä kiva joskus löytää infoja muidenkin kaupunkien REA-jaoista, kun sellaisia ilmeisesti kuitenkin on.

REA ilmoittelee tietääkseni pääasiassa liimailemalla ilmoituksia tolppiin, mutta tiedot vakituisempien ruokajonojen lopettamisista, tauoista ja alkamisista kulkevat todella hitaasti. Paras tietolähde noista tällä hetkellä on ehdottomasti Leipäjono-foorumi, yritän koota pikkuhiljaa listantynkää myös tuohon blogin reunaan.

Työttömien ruokajaon loppuminen Länsi-Vantaalla oli monille isku, mutta huhujen mukaan seudulla alkaa viikoittainen lämpimän aterian jako, joka jatkuu pientä taukoa lukuunottamatta kesän ylikin. Tarkempaa tietoa ensi viikolla. Tulee varmaan hyvään saumaan nyt, kun Myyrmäen ruokajono on auki 9.6. viimeistä kertaa ennen kesätaukoa. Itä-Vantaan Simonkallion viimeinen jako taitaa olla 12.6.

Ruokajaoista ilmoitellaan aika vähän, ja nimen lisäksi yleisin hakusana jolla tähän blogiin tullaan taitaa olla "leipäjono missä". Vahvasti perässä tulevat eri paikkakuntien leipäjonojen etsinnät, eu-kassien kaipailut ja - yllättäen - tiedonhaku siitä miten hakeutua vapaaehtoistöihin ruokajonoon. Tuo viimeisin on minusta aika mahtavaa. Siitä vain katsomaan sopivalla sijainnilla toimiva jono ja ottamaan yhteyttä järjestäjiin.

Luin tippa silmässä Leipäjono-foorumilta bongattua tietoa Kaikki puikoissa -blogin organisoimasta villasukkaoperaatiosta Hurstille. Aivan upea juttu, ja kannustan kovasti kaikkia käsityötaitoisia osallistumaan.

Kun ruoka loppuu

2009-05-22T10:36:00.002+03:00

Savon Sanomat: Ruoka-apu loppui kesken Kuopiossa

Täällä EU-kassi riitti tietääkseni jokaiselle, mutta kukaan tuskin osaa ennustaa hakijamääriä etukäteen kovin tarkkaan. Varsinkaan sellaisilla paikkakunnilla, joilla ei ole säännöllistä ruoanjakoa.

Ruoan loppuminen jonossa kesken on tuskallista. Odotat, jonotat, venaat ja hengaat tunnista kahteen, ja käteen jää kuivaa leipää ja ylikypsiä banaaneja. Ja jonottajien joukossa on aina niitä, jotka tulevat sinne vain äärimmäisessä hädässä oltuaan syömättä useita päiviä. Kotona - jos sellainen on - saattaa jääkaapissa vastaan tuijottaa homeinen valo, kuivakaapissa pari näkkileipää.

Joskus turhautuminen ruoan loppumiseen purkautuu aggressiona työntekijöitä kohtaan. "Miksette te osaa varautua, täytyyhän ruoan riittää kaikille!" Ruokajakojen järjestäjät vain eivät voi vaikuttaa siihen, kuinka paljon kaupoilla jää lahjoitettavaa ylijäämää. Se jaetaan mitä on. Ja joskus asiakkaita tulee enemmän kuin tavallisesti.

Monet yksineläjät tulevat jonoon hakemaan vain tiettyjä tuotteita, kuten makkaraa, vihanneksia tai lihaa. Lihapaketit ovat olleet harvinaisuuksia jo kauan ja makkarakin tuntuu olevan kiven alla. Jos juuri se itselle tärkeä tuote on ehkä jo alusta asti loppu, voi koko jonoon tuleminen tuntua turhalta. Jugurtilla ei kuitenkaan pidemmän päälle elä, vaikka se ehkä lohduttaa.

Onneksi monet jonottajista eivät ole innostuneita vihanneksista, minä taas en eineksistä ja valmisruoista, joten vaihtokauppa kannattaa. Suunsa kannattaa aina avata. Kun tavara on vähissä, sen ohjautuminen oikeaan käyttöön kannattaa maksimoida.

Ensimmäinen EU-kassini

2009-05-19T21:24:00.001+03:00

Sain ensimmäistä kertaa sen paljonpuhutun EU-ruokakassin. Jauhoja, mysliä, maitojauhetta, näkkäriä, hapankorppuja, pastaa ja niin poispäin. Kuittaus paperiin ja kuivatuotekaapissa on perusasiat kunnossa taas pidemmän aikaa - varsinkin kun monet jättivät pois jonkun painavan ja itselleen tarpeettoman tuotteen annettavaksi seuraaville tai jakoivat ylimääräisiä pihalla. EU-paketin tuotteet on pakattu värittömiin pakkauksiin, joiden ainoa logo on tähtikuvio ja tuotesisällön lisäksi ainoa teksti "ei myyntiin". Tuli jotenkin hyvin sosialistinen olo.

Harmittaa vain jonkun EY-virkamiehen muinainen logiikka, jonka mukaan kaikkein köyhimmille jaetaan kaikkein halvimpia tuotteita. Ilman ruokajonon ruoka- ja vihannesosaston täydennystä tuosta säkistä saatava hyöty olisi huomattavasti pienempi. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että kotiin on jotain kannettavaa, vaikka jonon saalis jääkin nykyään vähäiseksi. Juustoja on kyllä alkanut kertyä, ja salaatteja. Jugurtteja riittäisi naapureillekin ja pakastimessa on parikin pakettia jauhelihaa.

Keski-ikäinen mies kertoi tyytyväisenä pääsevänsä lopultakin leipomaan, kun sai jauhoja. Ystävällinen romaninainen kävi hetkeä myöhemmin tarjoamassa jauhoja, koska aikoi lahjoittaa saamiaan ruokia tutuille katumuusikoille joille jauhoista ei olisi mitään hyötyä, ja aiemmin tapaamani mies oli varsin tyytyväinen tarjotessani lisää leivottavaa. Joku pummi tupakan, joku tarjosi, joku kauppasi sätkätupakkaa alle kauppahinnan, toiselta sai ulkomailta ostettuja halpoja sätkäpapereita. Sana kiertää, huonekaluja vaihdellaan, lastenvaatteita tuodaan muille hakijoille jaettavaksi, joku jakaa kassinsa sisällön kaverin kanssa joka on ollut liian heikossa hapessa päästäkseen sisälle... Tuntui mukavalta taas huomata, että muidenkin elämää voidaan helpottaa vaikka itselläkään ei menisi hyvin. Ei se aina ole itseltä pois.

Jätelavasesonki ja kassikalavaleita

2009-05-14T02:18:00.004+03:00

Kevätsesonkien kestosuosikki on dyykkaus. Ruoan dyykkaaminen roskiksista on monille vieras ajatus, ja kaupat ovat vuosien varrella kehitelleet mitä ikävimpiä kikkoja pitääkseen köyhäilijät ja elämäntapahipit poissa roskiksistaan. Ehkä tästä syystä dyykkarit nykyään tarkistavat säännöllisin väliajoin myös ruokajakopaikan roskalaatikot, jos niistä kahteen kertaan poisheitetyistä ruokatarvikkeista ja hajonneista paketeista vielä kuitenkin löytyisi jotain syömäkelpoista.

Helpompaan ja taloudellisesti usein jopa kannattavampaan dyykkaukseen on kuitenkin juuri nyt hyvät mahdollisuudet. Kerrostaloalueilla lähes jokaisen taloyhtiön pihassa seisoo jätelava, joista voi melkeinpä jo valikoida lipastoja, hyllyjä, katto- ja jalkalamppuja ja muuta tavaraa, josta joku on halunnut eroon muttei ole joko viitsinyt pistää kierrätykseen tai sitten tavara vain on liian rikki myyntikelvottomaksi. Myyntiin ehkä, mutta kotikonstein tavaroista voi pienelläkin vaivalla saada uuden veroisia. Pitää tässä jonain iltana tehdä kattavampi kiertue lähialueiden lavoille, koska vanhoista hajonneista kaapeista sun muista saa mm. irrotettua hyllylevyjä uusiokäyttöön.

Viikonlopun kävelyreissu puistopizzalle tuotti sekin tulosta jo ihan niistäkin jätelavoista, jotka vain sattuivat reitille. Yhden lavan pohjalta pilkotti sellainen spesiaaliämpäri, tiedättehän, missä on puristin mopille ja klipsi jolla moppi pysyy pystyssä ämpärissä. Sellainen kuului akuuttiostoslistaan, mutta ei kuulu enää ja ämpäri muutti pesun jälkeen kylpyhuoneeseen. Sisustuspuolelle on löytynyt mm. sälekaihtimet ja bambuverho, joka todennäköisesti päätyy koristamaan parveketta. Pari käyttökelpoista pikkuhyllyä jäi lavalle, koska ne olisi pitänyt maalata ja niiden sijoituksesta ei päästy yksimielisyyteen, ja katkeroiduin myös hiukan huomattuani aivan lavan pohjalle viskattuna ja kaikkien huonekalujen alle jääneenä hyvän näköisiä siistejä mattoja.

Lavakamojen päälle oli tosin myös viikattu huolella joitakin puhtaan näköisiä miesten villapaitoja, toivottavasti ne löytää sieltä joku jolla on niille käyttöä. Tajusin vasta jälkikäteen, että puhtaina ja ehjinä villapaidat olisi voinut viedä jollekin ruokajakopaikalle lisättäväksi jaettavien vaatteiden joukkoon.

Haluaisin järjestää taloyhtiössäni vaatekeräyksen ruokajonojen vaatejakoja varten, mutta olen melko varma etten saa aikaiseksi. Tässä talossa ei todellakaan asu rikkaita, mutta osapuilleen kaikilla on silti kaappiensa pohjalla jotain ehjää ja käyttökelpoista; alennusmyynnin heräteostoksia jotka eivät sittenkään sopineet, vaatteita joista on vain lihottu yli, lapset kasvaneet vaatteistaan tai kenkiä joihin turvonneet jalat eivät enää mahdu. Omasta kevätsiivouksesta saatiin kokoon jätesäkillinen tai pari takkeja, housuja, hameita ja kaulaliinoja, joita kertyy joka talvi ihmisten unohdettua omiaan juniin ja sporiin.

Kevät- ja kesävaatteita otetaan vastaan ainakin RuokaApu ry:llä Vantaalla. Hurstin ruoka- ja vaatejakelu Helsingissä Hesarilla ottanee myös vastaan vaatelahjoituksia.

Olen kevään aikana saanut ruokajonosta aiemmin jo mainostamieni hienojen tennareiden lisäksi ainakin sormikkaat, housut, paidan ja kevättakin. Tälle vaatevarastolle se oli huikea muutos - saada nyt nykyisten vanhojen rytkyjen jatkeeksi yksi suhteellisen siisti ja normaali vaatekerta?! Aion säästää niitä parempia tilanteita varten ja laihtua vielä sen verran, että näyttäisin niissä myös mahdollisimman hyvältä. Lähes yhtä leijuva tunne tuli käynnistä Kurvissa yläkerran lähetyskirpparilla, missä huonekalut maksoivat maltaita mutta monta uudenveroista hyvinistuvaa paitaa yhteensä viisi euroa.

Vaatejaosta on tullut hyvä mieli etenkin silloin, jos kassin sisältö tilanteesta riippuen joko vituttaa tai itkettää.

Olen utelias sen suhteen, mitä eri puolilla kasseihin saa, enkä varmasti ole ainoa. Samalla voi tehdä jonkinlaista vertailua siihen, mitä sai ennen. Eri paikoissa jaetaan eri asioita, joissakin taas pelkästään eu-ruokakasseja eli niitä kuivatuotteita. Kertokaa ihmeessä tämän postauksen kommentteihin eri jonotusten saaliistanne - eikä sitten kalavaleita! :)

Oma kassini sisälsi tällä viikolla kotiinpalatessa litran maitoa, juotavia jugurtteja, briejuuston, einesbroileripyöryköitä, kaksi ylikypsää avokadoa, ylimääräiseksi kinuamani sitruunan ja pussillisen perunoita. Perunoilla, broileripyöryköillä ja briejuustolla saa aikaan jo hyvän aterian kahdelle, josta tuurilla syö vielä seuraavan päivän lounaan ja avokadoista teen guacamolea leivän päälle, dipiksi jne. Leiviksi valikoin aina tummaa, koska se ei homehdu läheskään niin nopeasti kuin vaalea ja työnnän heti pakastimeen ne leivät, joita ei oteta heti käyttöön. Tällä viikolla en siis todellakaan valita, vaikka olisinkin toivonut enemmän maitoa ja tuoreita vihanneksia tai herkkusieniä tai... ;D Uskon karman antavan ainakin jotain niistä ensi viikolla.

Ei vain raha, vaan myös mieli

2009-05-14T00:00:00.002+03:00

Olen viime aikoina käynyt paljon turhautumisen ja toivottomuuden sävyttämiä keskusteluja, jotka ovat vääjäämättä päätyneet käsittelemään mielenterveyden osuutta köyhyyteen ja äärimmäiseen syrjäytymiseen.

Kun puhutaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevista, käsitys termin merkityksestä vaihtelee huomattavasti. Toisille heikoimmassa asemassa oleminen tarkoittaa sosiaaliturvan varassa elämistä, toisille jatkuvan psykiatrisen hoidon tarvetta, toisille taas jokaisen elämänalueen romahtamista siihen pisteeseen, ettei itse elämän jatkumisesta tätä päivää pidemmälle ole suuria odotuksia.

Ruokajonojen asiakaskuntaa voi sanoa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien poikkileikkaukseksi, kehitysvammaisia ja laitospotilaita ehkä lukuunottamatta. Suuri osa kärsii taloudellisten ongelmien lisäksi syrjäytymisestä, päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, erilaisista sairauksista tai asunnottomuudesta. Harvalla on vain yksi ongelma. Ne, joiden ainoa ongelma on rahapula, kuuluvat mielestäni silti heikoimmassa asemassa oleviin, koska terveellä ja aktiivisella - ns. normaalia elämää elävällä - ihmisellä on useimmiten valtava kynnys liittyä ruokajonojen joukkoon hilpeään. Oman avuntarpeen myöntämisen, nöyrtymisen ja jopa häpeän läpikäyminen jonoon astuessa kertoo aivan riittävästi siitä, että hätä on akuutti ja tarve todellinen.

Yhteiskunnan ja muiden avun varassa eläessä on pakko oppia nöyrtymään. Etenkin päihde- ja mielenterveysongelmaiset joutuvat toistuvasti kohtaamaan loukkauksia, vähättelyä, pompottelua, juoksutusta luukulta toiselle, tiedon pimitystä, hoitoon pääsyn kohtuutonta venymistä, akuuttitilanteissa avun epäämistä ja pois käännyttämistä, syrjintää julkisissa palveluissa ja niin poispäin.

Taloudellisesti mielenterveysongelma voi olla katastrofi. Kelan lääkekatto on yli 600e vuotta kohti, ja kalliiden mieliala- ja muiden psyykenlääkkeiden ostaminen voi olla pienituloiselle mahdotonta. Minimityöttömyyskorvauksella ja toimeentulotuella elävällä on mahdollisuus laskuttaa lääkekulunsa sosiaalitoimistolta, mutta opiskelijan odotetaan nostavan ensin opintolainaa 300e/kk. Pienipalkkaisen oletetaan maksavan lääkkeensä itse niin kauan, kun niiden jälkeen käteenjäävä summa vain on 410e tai parisuhteessa elävällä 660e per pariskunta. Kela tulee vastaan vasta, kun lääkkeitä on maksanut omasta pussistaan yli sen kuudensadan euron arvosta.

Monet pitkäaikaisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet ovat erityiskorvattavia, jolloin asiakas saa kelakorttiinsa diagnoosiin viittaavan numerokoodin. Mielenterveysongelmaisilla koodi on yleensä 112, ja tällä merkinnällä lääkkeensä saa apteekista käytännössä ilmaiseksi, omavastuuta jää tietääkseni viitisen euroa ostokertaa kohti. Mielenterveysongelmiin käytettävät yleiset lääkkeet kuten masennuslääkkeet ja psykoosilääkkeet ovat hinnoissaan. (Suosittelen vilkaisemaan Tohtori.fi:n lääkeoppaasta vaikkapa Zyprexan, Seroquelin ja yleisesti masennuslääkkeenä käytettävien Efexorin ja Zoloftin hintoja.) Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että masennuksesta, unettomuudesta ja paniikkihäiriöstä kärsivän lääkekustannukset ovat yli sata euroa kuussa. Jos päälle lisää vielä psykoottista oireilua, hinta saattaa vielä hypätä parisataa euroa ylöspäin.

Tällä hetkellä kuitenkin ainoa mahdollisuus saada Kelalta erityiskorvattavuusmerkintää kelakorttiin on psykoosi. Muista mielenterveysongelmista kärsivillä on kärsittävänään se kuudenhuntin maksukatto, johon asti lääkkeisiin pitäisi koittaa repiä rahat jostain. Olen toistuvasti kuullut ihmisten lopettaneen lääkityksensä rahapulan takia ja pudonneen samalla hoidon piiristä - terapiaa kun ei ole tarjolla. Ilman terapiaa ja lääkitystä pudotaan helposti tyhjän päälle, ja jos arjen toiminnoista suoriutuminen on hankalaa, tiputaan helposti samalla myös osa-aikatyöstä, perhe-elämä kärsii ja riski päihteiden ongelmakäyttöön kasvaa huomattavasti. Ja hupsheijaa, siinähän meillä onkin jo kierre. Näitä tapauksia ruokajonoissa näkee usein.

Syrjäytyminen ei aina tarkoita köyhyyttä, päihdeongelmaa tai asunnottomuutta. Se voi tarkoittaa myös niin voimakasta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta, että itsensä laiminlyöminen ja muiden ihmisten välttely tuntuvat ainoilta vaihtoehdoilta tai keinoilta paeta niitä tilanteita, joissa saisi vain taas kerran huomata epäonnistumisensa ja merkityksettömyytensä. Lieväkin mielenterveysongelma voi oikeanlaisen hoidon puutteessa syrjäyttää yksinäisen ihmisen vakavasti. Usein ensimmäinen hoitokontaktikin tulee vasta siinä vaiheessa, kun masennusta on itselääkitty päihteidenkäytöllä ja sosiaalitoimisto passittaa katkolle. Päihdeongelmaisen taas on turha elätellä haaveita terapiaan pääsystä, vaikka sillä saatettaisiinkin päästä käsiksi perimmäiseen syyhyn.

Sairastuneella on pitkään vain kaksi vaihtoehtoa: sairasloma ja palaaminen täysipäiväiseen opiskeluun/työhön. Mahdollisuus osa-aikaiseen opiskeluun syntyy vasta, jos pääsee 300 sairaspäivän jälkeen kuntoutustuelle. Niin kauan kuin tuntee olevansa kykenemätön täysipäiväiseen opiskeluun tai työhön tai vastaanottamaan työvoimatoimiston työhönosoituksia, ei vaihtoehtona ole käytännössä kuin sairasloma.

Kolmesataa päivää tekemättä mitään, ilman lupaa tehdä mitään? Työelämään ja opiskeluun palaaminen on sitä vaikeampaa, mitä pidempään on ollut tekemättä mitään. Sairaspäivärahalla elävä ei saa tehdä mitään: ei opiskella, ei tehdä satunnaisia osa-aikatöitä, ei mitään. Palkattomaan vapaaehtoistyöhön ei sentään puututa ja siksi suosittelenkin sitä niille, jotka haluavat ylläpitää toimintakykyään siinä määrin kuin sitä on jäljellä. On käsittämätöntä, että tilanteessa, jossa masennus on varsinkin nuorten joukossa työkyvyttömyyseläkkeiden pääasiallinen syy, ei mielenterveysongelmista kärsivien mahdollisuutta toimintakykynsä ylläpitoon ja kuntouttamiseen porrasteta niin, että se olisi mahdollista jo esimerkiksi parin kuukauden sairasloman jälkeen. Kuntoutustuelle pääseminen vie käsittämättömän kauan, eikä ole edes varmaa. Työvoimatoimiston kautta kuntouttavaan työtoimintaan taas on mahdollisuus vasta viidensadan työttömyyspäivän jälkeen.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten omalla mutulla yleisimpiä syitä ruokajonon asiakkuuteen ovat oma tai läheisen sairaus tai päihdeongelma tai lapsen tulo perheeseen. Köyhyyteen ajavat sairaudet ovat usein juuri mielenterveyteen liittyviä. Puutteellisella hoidolla ja lääkekustannusten ylittäessä reilusti käytettävissä olevat varat ei kenenkään pitäisi yllättyä siitä, jos mielenterveysongelmien lisäksi mukaan liittyvät pian avioerot, sitä seuraava asunnottomuus, velkaisuus ja päihdeongelmat.

Kuka katkaisisi ketjun ajoissa?

Aiheen vierestä

2009-05-08T01:45:00.001+03:00

Seuraan aina ajoittain kävijätilastoja ja erityisesti sitä, millä hakusanoilla Googlesta tullaan. Kohderyhmäni totesin ehkä jo saavuttaneeni, kun kävijä oli päätynyt Leipäjonoon hakusanoilla "rahat viinaan toimeentulotuen saaminen". Ehkä siitä aiheesta saisi oman postauksensa: kesä kalliine terasseineen ja halpoine pussikaljoineen on aluillaan ja lintujen laulu suorastaan kutsuu tekemään empiirisiä kokeita. Asiantuntijahaastatteluitakaan ei pitäisi olla vaikea löytää.

Muiden uusien suosittujen hakuehtojen joukossa oli kuitenkin useampi yritys löytää tietoa toimeentulotukipäätöksistä valittamisesta. Se epätoivon määrä kuukausien paperirumban, Kelan, työkkärin ja fattan välillä ravaamisen ja pisteenä iin päälle kielteisen päätöksen jälkeen näyttää pienen haisevan kasan sijasta paskan Matterhornilta.

Sosiaalitoimiston päätöksistä tai yksittäisen työntekijän menettelytavoista valittaminen on kuitenkin sentään mahdollista. Kelassa taas terveyttäsi koskevia kauaskantoisia päätöksiä tekevät lääkärit, jotka eivät ole sinua koskaan nähneet, eikä kielteisestä päätöksestä voi valittaa. Jos hyvin käy ja aiheessa sattuu olemaan valituslupa, niin vaikka Vakuutusoikeuden nettisivut vakuuttavat lukijaa reilusta meiningistä ensiriveiltä lähtien, en kiljuisi riemusta ja optimismista. Vakuutusoikeuden tapaustenkäsittelyaika taitaa kuitenkin pyöriä 1-2 vuoden kieppeillä.

Vakuutusoikeus on Suomen tuomioistuinjärjestelmään kuuluva riippumaton ja puolueeton toimeentuloturva-asioiden erityistuomioistuin. Sen tehtävänä on antaa laadukasta ja tehokasta oikeusturvaa toimeentuloturvan muutoksenhakijalle.

Sosiaalitoimistolle kitiseminen on helpompaa, vaikkakin asiakkaan oikeusturvasta huolehtiminen kuuluu asiakkaalle itselleen. Matkalle moniportaisen valitusprosessin ensi askelmille suosittelen pienemmän mittakaavan kartaksi sivupalkkiinkin linkitettyä opasta toimeentulotukilain soveltajille ja laveammalla mittakaavalla Hallintolakia. Kun juustoraastimelta kuulostava täti langan toisessa päässä soittaa klo 07.30 maanantaina ilmoittaakseen voitonriemuisesti, ettei valitustasi tarvitse lainkaan käsitellä valitusajan mentyä jo umpeen, voit pidäteltyä vahingoniloa tihkuen muistuttaa valitusajan laskemisesta vasta alkaen seitsemännestä päivästä kirjeen päiväyksen jälkeen, jolloin asiakkaan voidaan kohtuudella katsoa saaneen kirjeen. Näin ollen valitusaikaa on siis vielä viikko jäljellä. Puhelimen toisesta päästä kuuluu mutinaa, jotakin kitkerää nippelitiedolla pätemään pyrkivistä asiakkaista - ja lopulta lujalla ja itsevarmalla äänellä "minä osaan kyllä tehdä työni".

Tehkää, herrajumala, tehkää. Kiitämme aina hyvin tehdystä työstä.

Kun sosiaalitoimiston ja asiakkaan välillä tulee erimielisyyksiä tuen saamisesta tai sen suuruudesta tai etuuskäsittelijän laskimessa on ollut joku vika, on vapaamuotoisesti kirjoitettava itseoikaisupyyntö päätöksen tehneelle työntekijälle se helpoin vaihtoehto ja ensimmäinen porras hankalan asiakkuuden askelmilla. Mitä enemmän itseoikaisupyyntöön panostaa, sen parempi. Tilanne selitetään paperille selkeästi, tarkasti (päivämäärät kohdilleen jne), pyritään todistamaan vääräksi kielteisen päätöksen perustelut, liitetään mukaan omia näkemyksiä tukevia liitekopioita (tiliotteita, palkkalaskelmia...) ja niin poispäin. Jos kirjallinen suorittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja kaveripiiristä löytyy joku pykäläharrastelija, niin itseoikaisupyynnön kyhääminen on kivempaa kaksin.

Jos sosiaalityöntekijä on itseoikaisupyyntöön tutustuttuaan edelleen sitä mieltä, että on toiminut lakien ja ohjeistusten mukaisesti, valitus jatkaa matkaa sosiaalijaostoon (nimi saattaa vaihdella paikkakunnittain), jossa poliittisin perustein valitut osin epäpätevät jäärät tuhisevat huolenaiheesi ja rahapaniikkisi lävitse kahvia kaupungin rahoilla hörppien. Sosiaalijaosto voi olla pelastajasi ja enkelisi, mutta se voi myös viitata kintaalla. Jos jaoston päätös tukee sosiaalitoimiston päätöstä ja olet edelleen varma asiastasi, kannattaa jo vilkaista Asianajajaliiton asianajajahausta sosiaalioikeuteen erikoistunut lakimies, kysyä onko saumaa valittaa hallinto-oikeuteen ja pyytää lakimiestä laskuttamaan kulunsa valtiolta.

Jos tuuli lopulta puhaltaa oikeasta suunnasta ja puuttuvat tuet myönnetään hallinto-oikeuden päätöksellä sitten joskus seuraavana suvena, kannattaa tiliä tarkkailla myönteisen päätöksen saapumisen jälkeen. Huolimatta 2-3 kuukautta aiemmin saapuneesta oikeuden päätöksestä piti puuttuvia satasia itse käydä sosiaalitoimistossa paikan päällä vaatimassa siirrettäväksi tilille heti, kun monen viikon soittopyynnöt ja sähköpostiviestit olivat tuloksettomia. Kynsin hampain pitivät kiinni kuin omistaan, viimeiseen asti.

Toimeentulotukipäätöksestä valittaminen on aina erilaista ja riippuu valituksen aiheen lisäksi työntekijästä. Parhaimmassa tapauksessa asian korjaamiseen riittää puhelinsoitto, minkä jälkeen sosiaalityöntekijä oma-aloitteisesti korjaa havaitun virheen ja naps, se on siinä. Valitusprosesseista kuulee enemmän kauhu- kuin menestystarinoita, ja vaikka joskus siltä tuntuukin niin harvempi palkkaa ilkeilystä saa. Usein kyse on pienestä inhimillisestä virheestä, ja silloin hyvä käsittelijä korjaa asian hyvässä hengessä ja jopa pahoittelee asiakkaalle aiheutunutta vaivaa.

Aiemmin on ollut puhetta toimeentulotuen maksatuksen siirtämisestä Kelalle ja sosiaalitoimen resurssien kohdistamisesta siihen oikeaan sosiaalityöhön ja niiden asiakkaiden kohtaamiseen, joilla siihen on tarvetta. Monesti epäselvyydet tukien kanssa varmaan selviäisivät tapaamisajalla sosiaalityöntekijän kanssa, jolloin voi yhdessä käydä paperit läpi ja miettiä, missä mättää. Joissakin paikoissa se ajan saaminen tarpeeseen vain voi kestää viikkoja.

Tarinat leipäjonoista jäivät tällä kertaa kirjoittamatta, mutta palaan kyllä aiheeseen. Kiitokset muuten aktiivisille lukijoille ja ennen kaikkea kommentoijille! Odotan mielenkiinnolla kokemuksianne aiheesta. Niin, ja muistutan vielä toimeentulotukea ja sen muutoksenhakua käsittelevästä Toimeentulotuki-blogista, joka ehti jo näköjään kirjoittaa mediamaksusta. Minä kitisen siitä koko tuttavapiirini puolesta vielä tässä jonain päivänä.

(Hesarin pääkirjoituksessa muuten kerrottiin torstaina sosiaaliturvauudistusta puivan Sata-komitean pääsevän ilmeisesti yhteisymmärrykseen asumistuen uudistamisesta niin, ettei asunnon pinta-ala enää vaikuttaisi asumistukeen. Nykyisellä asumistukimallilla kun on kannattavampaa asua ahtaasti pienessä asunnossa lähellä keskustaa kuin kauemmissa lähiöissä tilavammin. Vuokra pienessä kaksiossa ja tilavassa kolmiossa voi olla sama, mutta kolmion tukisumma on pienempi liian suuren neliömäärän vuoksi, ja tähän oli jo aikakin tulla muutosta. Päivä paistaa risukasaankin, ainakin sitten joskus.)

Alibi yllättää ja uudet tennarit

2009-05-04T13:58:00.003+03:00

Viime aikojen säillä sisällä koneen ääressä istuminen ei ole juuri huvittanut. Stereotyyppisen tuillaeläjän tavoin olen viettänyt päiväni remuten helteisissä puistoissa ja kuluttanut tehokkaasti ruokajonon vaatepisteestä saamiani tennareita. Ne ovat muuten aika hienot.

Omista saamisista kehkeytynyt hyvä mieli sai kevätsiivouksen yhteydessä käymään poistotavarat läpi tiukemmalla syynillä, jotta josko saisin puolestani säkin kierrätettäviä hyväkuntoisia vaatteita vietyä jakoon. Vie mennessäs, tuo tullessas, sanoi äidin suosima sananlasku.

Pikkulintu kertoi ikäviä uutisia Itä-Vantaan ruokajaon jatkuvuudesta. Lehdissäkin kirjoitettiin joskus Simonkallion jakopisteen huimista vuokrista, joihin uppoaa suuri osa jakotoimintaa pyörittävän yhdistyksen rahoituksesta, ja nyt tila ilmeisesti poistuu pian käytöstä. Huhujenkin mukaan ruoanjako Simpparissa jatkuu kuitenkin kesätaukoon asti, joten ei paniikkia. Toivottavasti aiheesta kuullaan vielä hyviä uutisia.

Viime aikoina vakava-aiheisiin artikkeleihin (!) panostaneessa Alibissa oli pitkä ja asiallinen juttu Hurstin Hesarin ruoanjakopisteen toiminnasta. Netistä juttua ei valitettavasti löydy, mutta jos joku skannaa niin linkitän mielelläni artikkelilistaan. Myös Alibin jutussa viitattiin siihen, miten tietyt kauppaketjut antavat pelkkää leipää perustellen sitä kylmäketjun katkeamisella, mutta minusta tuo kuulostaa edelleen S-ketjun selittelyltä.

Jokainen on huomannut, että säät ovat lämmenneet. Ruokajonoissa se tarkoittaa lisää lastenvaunuja, ei-niin-piilopulloja pihalla naukkailtaviksi henkilökunnan silmän välttäessä, jaon jälkeen torinlaidalle ja lähipenkeille kerääntyviä pieniä ryppäitä ihmisiä syömässä saamisistaan samantien sen mitä voivat, kauan sitten kadonneiden tuttujen kasvojen ilmestymistä takaisin kuvioihin. Toisin kuin kylminä viimapäivinä, nyt värjöttelyn ja pikaisen kotimatkan sijaan keräännytään jaon jälkeen juttelemaan, ihastelemaan lapsen saamaa mekkoa, vaihtamaan jugurtteja ja vihanneksia (kuka muka osaa käyttää kyssäkaalia?) ja ehkä suunnataan torikahveille ihmisten kanssa, joista ei tiedä muuta kuin yhden yhteisen viikkoaktiviteetin.

Jonoihin on alkanut ilmestyä lisää nuoria, alle kolmekymppisiä suomalaisia. Nuorempi väki ilmestyy paikalle yleensä porukalla, tsemppaamassa toisiaan menemään edeltä. Uusia taitaa vielä hävettää.

Harkitsemme asiaa.

2009-04-23T23:43:00.001+03:00

Harkinnanvaraisesta toimeentulosta puhutaan usein kuin urbaanista legendasta. Ei ole harvinaista, että useamman toimeentulotukiasiakkaan joukosta kukaan ei tunne ketään, joka olisi sellaista joskus saanut.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemiseen ei sosiaalitoimistoissa juuri neuvota. Tietoa siitä, mihin sitä voi hakea ja millä perusteilla on erittäin vähän ja vaikeasti saatavilla, vaikka itse olisi aktiivinen ja kyselisi työntekijöiltä. Käytännössä hakijalle jää helpoimmaksi vaihtoehdoksi hakea harkinnanvaraista osapuilleen kaikkeen mahdolliseen siinä toivossa, että ehkä joku menoeristä on sellainen mitä varten harkinnanvarainen on tarkoitettu.

Harkinnanvaraista toimeentulotukea on helpointa saada silloin, jos on todistetusti elänyt minimituloilla pitkään, koska silloin tulisi olla selvää, ettei säästöstä voi löytyä tarvittavia summia. Harkinnanvaraista saatetaan käyttää myös ikään kuin palkitsemaan aktiivista asiakasta: työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen oma-aloitteisesti hakeutunut minimituloinen voi saada sosiaalitoimistolta maksusitoumuksen joukkoliikennekustannuksiin, jotta voi osallistua aktivoiviin toimenpiteisiinsä kärsimättä siitä taloudellisesti. Esimerkiksi päihdeongelmista johtuneisiin vuokrarästeihin voi saada harkinnanvaraista tukea, jos osoittaa sosiaalitoimistolle hakeutuneensa hoitoon ja kuntoutukseen ja suorittaneensa hoitojakson sovitusti. Tällöin toki julkisessa laitoksessa suoritettuun päihdehoitojaksoon myös myönnetään helposti maksuvapautus, ellei epäonnistuneita katkoja sitten ole takana liikaa.

Harkinnanvaraista voi hakea myös esimerkiksi muuttokustannuksiin. Käytännössä se on kokemusteni mukaan varsin hankala prosessi: pitää listata yritykset, joiden hinnat pakettiautojen vuokrista on kilpailuttanut; laskea automallin mukaisen bensiinikulutuksen mukaiset bensakulut muuttomatkalle; muuttolaatikoiden tai muuttofirman rahoittaminen sosiaalitoimiston kautta on käytännössä mahdotonta, vaikka hakija olisi liikuntarajoitteinen tai lääkärintodistuksen mukaan kyvytön kantamaan tai tekemään muuta fyysisesti raskasta. Sosiaalitoimen lähtökohtana on, että muuttavalla köyhällä on oltava joko ajokortti jolla ajaa itse halvinta mahdollista vuokra-autoa, rahaa ostaa uudet huonekalut uudella kotipaikkakunnalla jos entiset eivät mahdu pieneen autoon ja kaveripiiri, joka tulee ilmaiseksi auttamaan muuttokuorman pakkaamisessa ja purkamisessa. Useinhan näin onkin, mutta ei kaikilla.

Muutin kerran 600km matkan yhdessä kumppanin kanssa. Saimme pakettiauton ja perävaunun maksutta käyttöön sukulaisilta, mutta autolla piti ajaa edestakainen matka, koska se majaili muuttokohdepaikkakunnalla. 1200 kilometrin bensakustannukset kahden hengen muutosta olivat sosiaalitoimiston mukaan liian suuret, jotta "niiden kustantaminen olisi ollut kohtuullista". Muuttokustannuksia ei siis korvattu edes osittain. Muutimme siis lainarahalla. Sosiaalitoimiston vaatimusten mukaan kilpailutettujen vuokra-auto- ja muuttofirmojen kustannukset olisivat nousseet moninkertaisiksi, mutta oma-aloitteisuudesta halvimman vaihtoehdon etsimisessä ei todellakaan palkittu. Summa oli siis tosiaankin "liian suuri" sosiaalitoimiston maksettavaksi, joten pitkäaikaisesti minimituloinen taloutemme muutti lainarahalla.

Muuttokustannusten ja takuuvuokrien korvaamisessa ongelma on usein myös se, että lähtöpaikkakunta käskee hakemaan takuuvuokrat ja muuttokustannukset kohdepaikkakunnalta, kun taas kohdepaikkakunnan mukaan lähtöpaikkakunta on vastuussa niin muuttokuluista, takuuvuokrista kuin myös ensimmäisen kuukauden toimeentulotuen maksatuksesta. Ymmärtääkseni jälkimmäinen on kuitenkin se, mikä pitää paikkaansa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakijoita pidetään paremman väen ja huonotuurisempien tuensaajien keskuudessa helposti hyväksikäyttäjinä: kiskotaan yhteiskunnalta irti kaikki mahdollinen ja eletään leveästi. Kyllä - pyykinpesukoneeseen voi ilmeisesti saada harkinnanvaraista toimeentulotukea, ellei taloyhtiössä ole pesutupaa. Tiskikoneeseen en sen sijaan muista kuulleeni kenenkään saaneen. Lasten ja omiin harrastuskuluihin voi hakea tukea, jälkimmäisiin niitä harvemmin saa, ja lapsillekin usein kuulemma myönnetään vain välttämättömät välinehankinnat, ei seuramaksuja, lisenssejä tai muita jatkuvia kuluja. Pitkään laitoshoidossa (siis huomattavasti minimitukia pienemmillä tuloilla) elänyt tuttavani sai normaalielämään palatessaan muutamankymmenen euron maksusitoumuksen, jotta sai yhdet ehjät housut ja paidan Tarjoustalosta. Kotimaiselle vähemmistöryhmälle myönnetään toimeentulotukea tietyin väliajoin perinnevaatetukseen, ja siinä hinnat pyörivät jo hiukan isommissa summissa kuin Tarjoustalon verkkareissa.

Tuttavani saa kuntoutujana harkinnanvaraista toimeentulotukea erittäin kalliin kamppailulajin harrastamiseen, ja tosiaankin aivan kaikkiin siihen liittyviin menoihin seuramaksuista uusiin suojuksiin ja muihin välineisiin. Toinen samassa toimistossa asioiva kuntoutuja ei saanut 25 euron maksusitoumusta kuukausikorttiin kuntosalille, vaikka kyseinen hinta oli vielä työttömän alennushinta. Harkinnanvaraisten tukien myöntämisessä korostuukin helposti työntekijöiden väliset erot, pärstäkerroin, asiakkaan kyky esittää asia oikealla tavalla ja lisäksi ihan puhdas mielivalta.

Harkinnanvarainen tuki perustuu siihen, että minimitoimeentulolla ei voida olettaa asiakkaan selviävän perustoimeentulon kattamien (...) asioiden ulkopuolelle jäävistä menoista, joita voidaan kuitenkin pitää kohtuullisina ns. normaalin elämän kannalta. Harkinnanvaraisen tulisi myös kattaa sellaiset yllättävät kertaluontoiset menot, joita minimituloilla ei yksinkertaisesti voi maksaa, kuten juuri muutot toiselle paikkakunnalle. Harkinnanvaraista tukea ei todellakaan ole helppo saada, tai jos on niin ei juuri useammin kuin kerran vuodessa. Tiedän tapauksia, joilta on evätty jopa takuuvuokrat, kun pariskunta olisi juuri löytänyt riittävän halvan asunnon pitkän asunnottomuuden jälkeen. Asunto jäi siis saamatta, ja pariskunta asuu edelleenkin siellä mistä vain saa katon päänsä päälle. Tällainen herättää jo lievää vihaa.

Harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakemisessa ei ole mitään väärää tai häpeällistä, varsinkaan jos minimituloisuus on jatkunut jo pitkään. On selvää, että minimituloista on hankalaa, ellei mahdotonta säästää sellaisia summia, että ne kattaisivat todella huonon tuurin. Yksi ehdottoman suositeltava kohde harkinnanvaraisen toimeentulotuen hakuun onkin kotivakuutus: jos asunnossa tulee vesivahinko tai kallista ja välttämätöntä kodintavaraa hajoaa, vakuutus saattaa pelastaa.

Harkinnanvarainen tuki on kuitenkin leimaantunut pahasti: kaikki ovat kuulleet tarinoita sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, jotka hakevat fattan rahoilla matot, sohvat, pesukoneet, bussiliput, kalliit harrastukset ja niin edelleen, ja elävät sitten leveästi ylpeillen mitääntekemättömyydellään. Harvinaista ei ole, että tämä yhdistetään maahanmuuttajiin ja muihin etnisiin ryhmiin.

Minusta se vain kuulostaa epätodelliselta. Jos hyvällä suomen kielellä ja kokeneena virastoasioijanakin on joskus tuskaisen vaikeaa selvittää paperille, miksi tarvitsee ehkäisylääkereseptiin maksusitoumuksen, maksuvapautuksen päihdehoitoon tai talvisaikaan bussilipun työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen kulkemiseen, niin saa olla melkoinen supliikkimies, joka ilman kieli- ja ehkä jopa lukutaitoa puhuu itselleen sohvakalustot ja Hästensin moottorisängyt. Saanen vahvasti epäillä, että sosiaalitoimistoissa kuitenkaan harjoitettaisiin positiivista syrjintää etnisiä ryhmiä kohtaan kuitenkaan ihan tuossa määrin.

Lehtien mukaan harkinnanvaraisen myöntämisessä on ongelmia, koska sitä ei joko saa tai osata hakea. Tämä ei yllätä, kun vielä viisi vuotta sitten silloinen sosiaalityöntekijäni vastasi tiedusteluuni, ettei sellaista kuin sosiaaliasiamies ole olemassa - joten ei siis ollut yhteystietojakaan. Mahdollisuuksista tai oikeuksista ei asiakkaalle juuri kerrota, velvollisuuksista, karensseista ja uhkavaatimuksista kyllä.

Aktiivisuuden rangaistus

2009-04-19T01:02:00.001+03:00

Tämä on silkkaa mutu-tuntumaa, mutta kuvittelisin ruokajonoihin ilmestyneen viime kuukausina entistä enemmän opiskelijoita, ja nimenomaan opiskelevia lapsiperheitä. Ihmettelen, ettei jonoissa käy vieläkin enemmän opiskelijoita, jotka rahan puolesta ovat tämän maan todellisia köyhiä. Mitään muuta ihmisryhmää ei pakoteta kustantamaan minimitoimeentuloaan lainarahalla ja maksamaan sitä takaisin korkojen kera.

Suurin osa minimituloisista nostaa yleisen asumistuen lisäksi kansaneläkettä, työmarkkinatukea tai toimeentulotukea, mahdollisesti paria noista yhdistettynä. Opiskelija saa opintorahana ja asumislisänä yhteensä noin 450 euroa (nykyään ilmeisesti noin 500 euroa opintorahan noustua sen vaivaiset 15%). Tällä rahalla opiskelijan oletetaan kustantavan vuokransa, laskunsa, terveydenhoitokulunsa ja elämisensä.

Lisäksi opiskelijalla on toki mahdollisuus saada opintolainaa kolmensadan euron edestä kuukautta kohti, jos luottotiedot ovat kunnossa. Jos luottotiedoissa on häiriömerkintä, on mahdollisuus saada toimeentulotukea. Jos terveydenhuoltokulut tai asumismenot ynnä muut ylittävät opintotuen, asumislisän ja opintolainan yhteissumman, voi toimeentulotukea hakea ylimenevään osuuteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijalla on välttämättömiin menoihin kuukautta kohti 300 euron suuruinen omavastuu, joka on katettava lainalla.

Opiskelijoiden pakottamista elämään reilusti alle minimituloilla ja lainarahalla perustellaan mitä kummallisimmilla syillä: opiskelu on investointi tulevaisuuteen, ja se kuuluukin maksaa yhteiskunnalle takaisin; opiskelu on väliaikainen vaihe; nykyopiskelijoilla menee hyvin, kun on sentään opintotuki ja kaikki; opiskelijan kuuluukin käydä töissä ja elättää itsensä eikä roikkua tukien varassa. Mutta mikä erottaa opiskelijan meistä tuhansista muista, jotka nostamme korkeampia tukia täysin vastikkeettomasti?

Monet minimituloilla elävät työttömät ja muut vähävaraiset olisivat valmiita uudelleenkouluttautumaan, etsimään uutta ammattia ja aktivoitumaan, jos siihen annettaisiin taloudellinen mahdollisuus. Halpoja opiskelija-asuntoja on vaikea saada, etenkin parisuhteessa elävien ja perheellisten. Asunnot korkeakoulupaikkakunnilla ovat kalliita, eikä Kelan tapa laskea samassa asunnossa asuvat eri sukupuolten edustajat automaattisesti avopuolisoiksi helpota muuten halvemmaksi tulevaa kimppa-asumista. Jos jo toimeentulotuella ja työmarkkinatuella on vaikeaa tulla toimeen, niin on oltava melkoinen usko ja luottamus tulevaisuuteen, jotta uskaltaisi siirtyä opiskelijaksi ja varautua maksamaan vuosikaudet lainan takaisinmaksuja työllisyystilanteen muuttuessa koko ajan vain epävarmemmaksi. Minua pelottaa tulevaisuus jo nyt.

Opiskelu on ehkä ainoa aktivoitumisen muoto, josta rangaistaan yhtä kovalla kädellä. Pidin jo aikanaan turhauttavana opiskelijajärjestöjen sinänsä realistista vaatimusta opintorahan 15% nostosta, koska minusta opiskelijat olivat munattomia nysviä joilla ei ollut kanttia vaatia sitä, mitä pitäisi: yhtenäisiä minimituloja kaikille. Opintotuen nostaminen muiden minimitukien tasolle aktivoisi ja ajan mittaan työllistäisi varmasti kohtuullisen osan nykyisistä työttömistä, samoin osa-aikaisen opiskelun mahdollisuus vajaakuntoisille ilman 300 päivän passivoivaa sairaslomavaatimusta ja kiven alle kätkettyjä kuntoutustukia.

Opiskelijoilla jos kellä olisi täysi syy käyttää ruokajonoja nykyistä enemmän, opiskelevilla lapsiperheillä varsinkin. Nostan hattua kaikille niille, joilla vielä riittää uskoa tulevaan lainanmaksuun ja voimia huolehtia itsestään ja perheestään. Ja rohkaisen vakavasti tulemaan ruokajonoon - helpotus se on pienikin helpotus.

Kodittomuuden kalleus

2009-04-18T23:59:00.001+03:00

Ruokajonoissa ei paljon muusta enää puhutakaan kuin ruoan vähenemisestä. Eri paikkojen saamisia vertaillaan ja huokaillaan yksissä tuumin kuinka heikosti menee ja miten viime vuonna kaikki oli vielä paremmin. Nykyään kassi on helposti puolet entistä kevyempi, tai hyvällä tuurilla se saattaa täyttyä jugurteista. Jugurtit ja vanukkaat taitavatkin olla ainoita, joita ryöpsähtää reilusti jonojakeluihin aina ajoittain. Tilanne on huhujen mukaan sama niin Helsingissä kuin Vantaallakin. Espoosta ei jostain syystä kuulu juuri koskaan mitään. Ehkä siellä on niin eriytynyt asiakaskunta.

Tällä viikolla on parikin ihmistä tullut kaduilla iloisesti tervehtien kohti. Alkuun ei ollut aavistustakaan keitä nämä kaikki ihmiset mahtoi olla, mutta sitten nämä "no kaihan sää mut nyt muistat, jonossa nähtiin ja juteltiin kalaresepteistä, Kaijahan se tässä!" (nimi muutettu) ja "etsie muistha, kapakisa istuthin ja leiphäjonosaki nähty" selkeyttivät muistikuvia kummasti. Vaihdettiin kuulumiset, esittäydyttiin asianmukaisesti ja kyseltiin toisiltamme, mistä löytäisi halvalla käytettyjä kännyköitä ja missä kaupassa on kaljalava tarjouksessa. Kiitimme tiedoista ja erosimme eri suuntiin. Olo oli kuin kotiseudulla, missä tuntemattomille tosiaan juteltiin.

Tuttava kertoi saaneensa ensimmäistä kertaa rahaa moneen kuukauteen työttömäksi jäämisensä jälkeen. Virastojen mukaan hänen puolisonsa tulot olivat riittävät kattamaan yhteisen asunnon vuokran ja molempien elämisen. Ellen aivan väärin muista, niin toimeentulotukea ei saa jos pariskunnalle jää vuokran jälkeen yhteisesti käteen 660 euroa. Yksinasuvalle käteen jää noin 417 euroa kuussa vuokran ja sähkölaskun jälkeen, paitsi jos sosiaalitoimisto laskee vuokralle omavastuun. Nyt tuttava on työllistettynä yhdessä ruokajonossa kahdeksan euron päiväpalkalla, jotta sai tuet juoksemaan. Työssäoloehtoahan ne kahdeksan euron paikat eivät täytä.

Alan pikkuhiljaa oppia sosiaalisten taitojen perusteita. En enää kysy ihmisiltä, onko heillä pitkä matka kotiin, tai puhu kämppään saaduista uusista verhoista.

Monet ruokajonoissa käyvistä eivät asu "kotona", vaan asuntoloissa, tuetuissa asumisyksiköissä, yömajoissa, kavereiden nurkissa ja pari jopa teltassa/laavussa jossain riittävän sivussa, ettei maanomistajilta tule sanomista. Onneksi ruokajonoista saa sen verran helposti valmisruokia, ettei omaa keittiötä välttämättä tarvitse, vaikka ruoan syöminen kylmänä tuskin on koskaan erityisen nautinnollista.

Asunnottomuus tai keittiöttömyys on kallista. Ruoan on oltava valmista, kun sitä ei voi kypsentää. Perunoista ja makaronista ei ole juurikaan iloa. Muille arvokkaat lihapaketit ovat asunnottomalle usein hyödyttömiä - enemmän iloa on pussillisesta eineslihapullia tai valmiista maksalaatikosta. Joillakin on paikka missä nukkua yönsä, mutta kaverin tai puolitutun kämppään ei kehtaa mennä ennen kuin illalla suoraan sohvalle tai matonnurkkaan nukkumaan. Aamulla lähdetään taas ulos, istuskelemaan torinlaidalle tai lähikalliolle ja odottamaan, että aika kuluu ja pääsee sisälle.

Monet asuvat entisille tai nykyisille päihteidenkäyttäjille tarkoitetuissa asuntoloissa, joista jotkut muistuttavat pitkälti opiskelijoiden soluasuntoja. Kaikki yhteisissä tiloissa oleva omaisuus lähtien jääkaapin sisällöstä ja mikroaaltouunista saattaa jonain päivänä olla kadonnut "kämppiksen" velkojenmaksuun, eikä takaisinperinnästä ole toivoakaan. Päihtyneenä ei välttämättä pääse "kotiin" sisälle lainkaan, ja silloin on nukuttava ulkona, saatava jostain yöpaikka tai hankkiuduttava lähimpään juoppoputkaan lämpimään.

Kodittomuuteen ei aina tarvita päihdeongelmaa. Siihen riittää jo avioero tai vaikkapa merkintä luottotiedoissa. Jos ei ole asuntoa, ei saa asumistukea, ja jos kaveri pyytää korvausta pimeästä majoituksesta sen joutuu maksamaan itse minimituloistaan. Silloin ruokajono on melkeinpä välttämättömyys.

Pyhien jälkeen

2009-04-14T18:32:00.003+03:00

Näin pyhien jälkeen jonot ovat auenneet taas. Kassiin tuli oikeaa lihaakin, reilusti vihanneksia ja tuoretta leipää. Päivän ateria on siis paprikaveneitä ja patonginpuolikkaita uunissa jauheliha-sipuli-vihannes-juustotäytteellä. Vaikka pyhät eivät aina olekaan yksinäisten ja vähävaraisten suurimpia ilonaiheita, ihmiset vaikuttivat tänään jotenkin rennoilta ja levänneiltä. Ehkä se johtuu vain tauosta näkemisessä.

Ilmaisjakelulehden tekstaripalstalla joku valitti, ettei asumistuella ja työmarkkinatuella pärjää viikkoakaan. Ei varmaan pärjääkään, jos ei osaa mennä fattaan tai tilaa Hesaria, puhuu paljon puhelimessa, käyttää autoa tai ei osaa kokata juureksista. Vaikkei minimituilla aina tule toimeen, niin kyllä se yleensä riittää pidemmäksi aikaa kuin viikoksi.

Paitsi viime kuussa. Tilillä on ollut melkein kolmen viikon ajan tasan 95 senttiä, lukuunottamatta niitä muutamia minuutteja jolloin on saanut lainattua jostain rahaa eikä ole vielä ehtinyt automaatille ja ruokakauppaan. Ruokajonosta huolimatta pakastin on melkein tyhjä ja jääkaapissa virnuilee lähinnä tölkki sinappia. Kolikoita ja pulloja on kerätty kahvimaitoa varten, ja olen luvannut itselleni maksaa kaikki ne kolikot takaisin säästöpossulle heti tukien tultua.

Köyhän kannattaa aina säästää pahan päivän varalle, koska se tulee kuitenkin. Sen jälkeen säästäminen aloitetaan alusta. Muutamakin euro kolikkokipossa saattaa pelastaa jonkun tällaisen pyhäviikonlopun, kun tuet tulevat vasta nelipäiväisen viikonlopun jälkeen. Saapahan ainakin maitoa kahviin ja vaikka leipää tai jugurttia tai makaronia. Viimeisen viikon aikana olen ehtinyt haaveilla kymmenistä asioista, jotka toteutan tukien tultua. Jo ennen ruokakaapin täydentämistä makaronilla ja riisillä - ihan ensimmäiseksi siis - menen ensimmäiselle kevätpiknikille, kunhan aurinko vain paistaa.

Kun tili on näyttänyt tyhjää riittävän pitkään, käsitys rahan arvosta hämärtyy. Kun tilille tulvahtaa kolmine numeroineen valtavalta näyttävä summa, sen määrä tuntuu loputtomalta. Ellei tästä hurmoksesta pääse pian yli, on tilanne taas viikon kuluttua sama kuin aiemmin.

Joku mies kertoi kituuttaneensa pääsiäisen yli ilman yhtään mitään. Rahaa ei ollut edes sätkäpapereihin syötävästä puhumattakaan, eikä perjantaijonottajalle ollut tullut mieleen, että jonot ovat kiinni pitkänäperjantaina. Toinen taas kertoi lastensa tuoneen omien perheidensä pääsiäisaterioiden tähteet. Kolmas kertoi käyttäneensä viimeiset rahansa ostaakseen pieniä euron karkkipusseja virpojille, koska "niin harvoin käy ketään." Onneksi olivat virpojat tulleet tänäkin vuonna.

Koiraa karvoihin katsominen

2009-04-11T02:05:00.002+03:00

Suomen suosituimmat blogit käsittelevät nykyään muotia, ennen ne käsittelivät käsitöitä.

Haluaisinkin rakentaa kulissin.

Haluaisin näyttää siistiltä, nuorekkaalta, aktiiviselta ja sosiaalisesti aktiiviselta; juuri sellaiselta mitä työnantaja ja yleinen verkostoituminen kaipaa. Sitä varten tarvitsisin mielellään kolme siistiä ja yksinkertaisen tyylikästä vaatekertaa: yksi lyhythihainen, yksi pitkähihainen ohut ja yksi lämpimämpi kokonaisuus. Jos joku väittää ettei vaatteiden hintataso ole noussut, katson kyllä kieroon.

Lisäksi tarvitsisin kengät, mitkä tahansa siistit yksinkertaiset ja mustat, mielellään nahkaa ihan hoidon ja käyttöiän vuoksi, ja niillä pitäisi olla hyvä kävellä pitkiä matkoja. Siisteihin vaatteisiin soveltuva takki olisi myös melko välttämätön, mutta yksi varmaan riittäisi.

Ja laukku. Vanha kauhtunut kangaskassi ei sovi kuvaan, jos haluaa esiintyä normaalina kansalaisena, jossa mikään ei kiinnitä huomiota. Joku yksinkertainen olkalaukku tai reppu, ne eivät paljon maksa mutta halvat hajoavat herkästi. Parempi melkein maksaa laadusta.

Pitkäksi aikaa siisti look ei maksaisi kovinkaan paljon, mutta investointi pitäisi silti hajauttaa useammalle kuukaudelle ruokajonosta huolimatta.

Itsetuntoni nousseena ja pystypäin lähtisin sosiaalisiin rientoihin, poikkeaisin kerran viikossa jatkoilla uusien tuttavuuksien seurassa oluella ja siemailisin sitä hitaasti vihjaillen pöytäseurueelleni, etten "periaatteesta" juo paljon enkä humaltuakseni. Sätkän käärisin pöydässä rennosti kuin ohimennen, katu-uskottavuuttani korostaen ja hurmaisin tiedostavilla ja kriittisillä kommenteilla keskustelussa hyvinvointiyhteiskunnasta. Muuntaisin köyhyyden sosiaaliseksi pääomaksi, boheemiksi, trendimuusaksi.

Vähävaraisuudella kikkailu on tyylikästä: kirpparilöydöt, "suhteilla" saadut huonekalut, halvat kämpät keskeisillä sijainneilla ja yhteiset lauantait kaveriporukalla UFFin alennusmyynneissä. Ruokajonossa käymisessä ei sen sijaan ole mitään trendikästä tai siistiä, eikä siihen viitata coolin ohimennen viikon aktiviteeteista puhuttaessa. Missä kohtaa köyhyys tai vähävaraisuus ei ole enää tyylikästä? Sanoisin, että siinä vaiheessa kun on pakko.

Monet pitävät kulisseja yllä viikosta ja vuodesta toiseen. Vaatteet ovat aina siistejä ja puhtaita, eikä päällepäin näy että ne on hankittu tehtaanmyynnistä alennuksella merkkivaateliikkeen sijaan. Kengät ovat ehkä kirpparilta, ja niiden kanssa on pidettävä tietynlaisia housuja etteivät hajonneet kohdat näy. Huoliteltu tyyli tekee ihmisestä neutraalin, näkyvä köyhyys taas leimaa. Hyvässä ulkonäössä on se etu, etteivät ihmiset ympärilläsi vaivaannu puolestasi jonkun kysyessä, lähdetäänhän kaikki nyt porukalla ravintolaan syömään. Huono on se, että saattaa joutua keksimään valkoisia valheita siihen miksei lähde mukaan.

Ulkonäkökulissin ylläpito on mielekästä tiettyyn rajaan asti. Parisuhdemarkkinoilla on paremmat saumat. Töitä saa huomattavasti helpommin, jos näyttää asiakasesittelykelpoiselta. Sairaslomista ja pitkästä työttömyydestä ei kannata puhua haastattelussa, ellei ole pakko tai ellei se poikkeuksellisesti edistä työnsaantia. Järkeä voi huutaa mukaan vaikka siinä vaiheessa, kun toimivan joukkoliikenteen alueella tulee eteen auton käyttö statuskysymyksenä.

Ruokajonoissa kulissikävijät melkeinpä tunnistaa: siistit, muodikkaat vaatteet, laitetut hiukset, tyylikkään pelkistetty vanha lentokonelaukku tai vastaava lähikaupan muovikassin sijaan. Joku ehkä katsoo kyräillen ja ihmettelee puoliääneen, mitä tuokin täällä tekee kun on noin toimeentulevan näköinen. Voi kuitenkin olla, että juuri näillä ihmisillä tarve on suurin.

Ulkonäkö ja julkisivun ylläpito voivat olla turhaa ylpeyttä, mutta joillekin se on viimeinen oljenkorsi itsekunnioitukseen. Jos koko elämä tuntuu romahtaneen, voi viimeinen tapa pitää itsensä koossa ja osoittaa hallitsevansa elämäänsä edes jossain määrin olla huolellinen hiustenlaitto aamulla. Elämäntilanteen muutosta ei haluta nähdä peilistä päivittäin. Ainakin se voi antaa uskoa siihen, että joskus asiat ovat paremmin ja vielä voi palata entiseen.

Paperiviidakkoon eksyneet

2009-04-09T00:59:00.001+03:00

Päivän resepti:

Paistettu saaristolaisleipä (alku- tai iltapala)

Yksi saaristolaisleipä (ruokajonosta)
Muutama valkosipulinkynsi (n. 20c kaupasta)
Smetanaa (vanha päiväys ei haittaa, smetana säilyy pitkään)
Loraus rypsiöljyä/margariinia paistamiseen

Saaristolaisleipä löytyi ruokajonon leipäkasan pohjalta, ja muistin syöneeni joskus Tallinnassa mahtavan makuisia samanlaisia paistettuja leipiä valkosipulilla.Eli vähän rasvaa pannulle, leipä viipaleina paistumaan. Nopea paisto molemmin puolin suht kuumalla pannulla, sitten kuivamaan ja rapeutumaan lautaselle. Tarjoilu jäähtyneenä muutamaan osaan leikattujen valkosipulinkynsien (tai vaikka valkosipulimurskan) ja smetanan kanssa.

Yhteishinta: noin 20c + se rasva

Kun jonoissa kuuntelee ihmisten kertomuksia olosuhteistaan, alkaa joskus väkisinkin ihmetellä miten on mahdollista, että täällä eletään niin mahdottomissa tilanteissa. Väliinputoajia löytyy aina, ja monimutkaisissa tilanteissa pykäliä tuntematon asiakas on heikoilla, jos postiluukusta tipahtaa kielteinen päätös tai viraston luukulta käännytetään alkuunsa. Joskus on parempi tyytyä nyökyttelemään eikä kysellä, mitä toinen on tehnyt tilanteensa parantamiseksi. Ei ole poikkeuksellista, että muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen tuen tarvitsija - mahdollisesti jo ennestään masentunut tai muuten vajaakuntoinen - väsyy täysin, menettää uskonsa ja luovuttaa.

Joskus kertojaa voi ehkä auttaa yksinkertaisella vihjeellä: onko tiedossa, että minimituilla elävä voi hakea lääkekustannuksiin korvausta sosiaalitoimistolta, että akuuttiin hätään voi saada ruokamaksusitoumuksia diakoniatoimistolta tai että Kelan tukien käsittelyajaksi voi hakea toimeentulotukea, joka sitten vähennetään suoraan takautuvista tuista? Joskus tästä voi olla apua, mutta usein tukisotkut ovat sen verran monimutkaisia, että tarve olisi amatöörin kanssajonottajan sijaan lakimiehelle. Tiedän kokemuksesta, että toimeentulotukipäätöksestä valittaminen ei ole välttämättä helppo prosessi ja hallinto-oikeudelta mahdollisesti vuoden päästä tuleva päätös ei auta juuri nyt.

Jos voittaisin lotossa, investoisin kokeiluna osan voittoni tuottamista koroista ruokajonossa päivystävään ja neuvovaan sosiaali- ja lääkintäoikeuden lakimieheen.

Sille, että toiset eivät suostu asioimaan sosiaalitoimiston kanssa aiempien huonojen kokemusten tai epäluottamuksen vuoksi, ei ulkopuolinen voi mitään. Tuen saamisen sen edellytysten täyttyessä tulisikin olla rutiinitoimenpide, ei prosessi joka edellyttää hakijan nöyrtymistä, olemassaolonsa häpeämistä ja luukulta toiselle ravaamista. Ja auta armias jos joku toimittamistasi alkuperäisistä tositteista katoaa viraston paperimyllytyksessä?

En tietenkään voi tarkkaan tietää, mitä vaikutuksia toimeentulotuen siirtämisellä Kelan maksettavaksi olisi, mutta on vaikea uskoa sen ainakaan heikentävän tuensaajan asemaa. Tähän mennessä vahvin peruste sen vastustamiselle on ollut sen kalleus: jos tuen saisi nykyistä helpommin Kelasta, sitä saisivat nekin jotka eivät tällä hetkellä sitä saa sosiaalitoimistosta. Saajia olisi enemmän, joten kustannukset kasvaisivat. Kun luin jonkun perustelleen kielteistä mielipidettään tuolla, olin aika järkyttynyt.

Toinen usein käytetty peruste on ollut se, että sosiaalityön pelätään muuttuvan raha-automaatiksi, jolloin muutakin kuin rahallista apua tarvitsevat asiakkaat jäisivät sitä vaille. Olen tavannut sosiaalityöntekijäni kasvokkain keskimäärin kaksi kertaa per asuinpaikka, usein ensimmäistä kertaa vasta vuoden tuensaannin jälkeen. Kertaakaan ei ole kysytty, olisiko minulla muita kuin taloudellisia ongelmia. Kelasta ei saa keskusteluapua tai hoitoonohjausta, mutta niitä ei saa sosiaalitoimistoltakaan ainakaan pyytämättä.

Ainakin tällä hetkellä Kelasta saa varmasti enemmän neuvoja lomakkeen täyttämiseen ja tukien hakemiseen kuin sosiaalitoimistosta, missä usein ainoana neuvojana on aulassa pleksin takana istuva vartija.

Työtä jolla on tarkoitus

2009-04-05T17:49:00.002+03:00

Ehdin jo kirjoittaa vapaaehtoistyöstä ruokajonossa, mutta poistin kirjoituksen uudelleenkäsittelyyn. Uusi yritys.

En ollut koskaan käynyt ruokajonossa. Tarvetta olisi ollut, mutten ollut jotenkin kehdannut. Ajattelin, että muut tarvitsevat apua enemmän kuin minä, juoksin tarjousten perässä ja kituutin. Sitten vanhempi naapurin leidi alkoi puhua jonoon menosta, ei itsekään kehdannut yksin lähteä ja yllytti meitä samassa tilanteessa olevia lähtemään seuraksi. Seuraavaksi mentiinkin jo muutaman hengen naapuriporukalla töihin ruokajakopisteeseen, missä kävin viikoittain monta kuukautta vapaaehtoisena.

Varsinkin näin keskivertoasiakasta nuorempana oli varmaan helpompaa nähdä ruokajonon toimintaa ensin duunarinäkökulmasta kuin jonottajana. Näin itseäni hädänalaisempia ihmisiä sekä jonossa että töissä ja opin, että olen silti tervetullut työntekijäyhteisöön sellaisena kuin olen. Sain positiivista palautetta, tekemisen tunteen ja palkaksi ruokakassin. Duuni tuntui mielekkäältä pitkän toimettomana kotona istumisen jälkeen.

Duunareissa oli väkeä laidasta laitaan; vanhoja alkoholisteja, nuoria työttömiä, kuntoutujia, eläkeläisiä, seurakunta-aktiiveja. Ilmapiiri oli todella positiivinen, ja uskallan väittää että jos työpaikoilla keskimäärin olisi läheskään yhtä hyväksyvä ja kannustava tunnelma, niin sairaspoissaolot masennuksen ja työuupumuksen takia vähenisivät reippaasti. Lämmin kiitos kaikille työtovereilleni.

Ruokajonoduunissa huomasin itsessäni pienen luterilaisen piirteen: ruokakassin vastaanottaminen tuntui paljon helpommalta, kun tiesin tehneeni jotain sen eteen. Ruokakassi kuuluu toki ehdottomasti tarvitsevalle ilman sen eteen työskentelyäkin, mutta ainakin omalla kohdallani se laski kynnystä avun vastaanottamiseen. Kuten joskus sanoin, apua pitää oppia ottamaan vastaan, ja itseäni varmaan hävetti väkisinkin se että tarvitsin vastikkeetonta apua.

Jos sairaslomalla, eläkkeellä tai työttömänä kotona neljän seinän tuijottaminen ahdistaa ja kaipaa jotain mielekästä kevyttä tekemistä, niin suosittelen lämpimästi ruokajonoon vapaaehtoiseksi ilmoittautumista. Vajaakuntoisellekin löytyy sopivaa tehtävää, ja duunia voi paiskia kuntonsa mukaan. Minä ainakin tarvitsin jonkun tekosyyn potkiakseni itseni liikkeelle aamuisin ja lähteäkseni ihmisten joukkoon, ja mikä siihen olisi parempi kuin ruokakassin tarve? Nälkä, mikä ihana tekosyy.

Ruokajonoon voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi kysymällä paikan päällä tai ottamalla yhteyttä jakoa pyörittävään yhdistykseen tai seurakuntaan. C-kortilliset voivat myös kysellä, olisiko uudelle kuskille tarvetta.

Olen joskus törmännyt kuvitelmaan, että kaupoista tulevat ruokalastit siirrettäisiin sellaisenaan jakoon asiakkaille. En tiedä mistä tämä luulo on peräisin, mutta yllättävän moni kuvittelee ruokajonon duunareiden vain ojentelevan summamutikassa tavaraa. Kuitenkin jokainen jaettava ruokatavara on kulkenut ainakin yhden duunarin käsien kautta; siitä on katsottu päiväys, arvioitu käyttökelpoisuus (esim. jauheliha voi olla pilalla vaikka päiväys olisikin ok), lajiteltu maitotuotteet, leipomotuotteet, hevi-osasto ja ruoat erikseen, mahdollisesti huomioitu lajittelussa vielä erikoisruokavaliot jne. Päiväysten perusteella lasketaan ruoan jakokelpoisuus elintarvikkeiden käsittelystä annettujen ohjeiden mukaan ja hedelmien, pullien ym. lajittelussa käytetään kertakäyttöhanskoja. Ruoan käsittelyssä kiinnitettiin paljon huomiota hygieniaan ja säilyvyyteen.

Kaikesta tästä huolimatta olen itsekin saanut useita kertoja ruokajonosta joko valmiiksi pilaantuneita tai vuorokaudessa pilaantuneita tuotteita. Yleensä nämä ovat olleet joko itse läjästä valitsemiani leipiä tai vihanneksia ja hedelmiä. Vaikka hedelmät ja vihannekset lajiteltaisiinkin yksitellen, voi 1-2 vuorokautta myöhemmin jakopäivänä niissä olla jo hometta vaikka päällepäin kaikki olisikin ollut ok lajiteltaessa. Tällaista sattuu eikä sille voi mitään, joten tietty vastuu tuotteen kunnon tarkistamisesta ennen käyttöä jää aina asiakkaalle... Tuskin kukaan olettaakaan saavansa ruokajonosta tuoretta ruokaa? (No joo, tiedän että niitäkin asiakkaita on, mutta harvoin kaupat lahjoittavat tuoretta tavaraa.)

Jonossa työskennellessä osa asiakkaista ehti tulla ulkonäöltä tutuksi ja jotkut tunnistivat duunaritkin ulkonäöltä. Tulin usein hyvälle tuulelle törmätessäni kaupungilla johonkin asiakkaaseen, joka ohikulkiessaan tervehti ystävällisesti. Joku tuli jopa kiittelemään hyvästä työstä. Olen yrittänyt asiakkaana muistaa aina ajoittain sanoa niille mukaville duunareille pari hyvää sanaa ja käyttäytyä ystävällisesti vaikka itsellä olisikin paha päivä, koska tiedän miltä hyvä palaute tuntuu.

Kuivuva kaivo?

2009-04-02T14:12:00.002+03:00

Ruokajonoillakaan ei taida olla helppoa. Vapaaehtoista ja työllistettyä työvoimaa ilmeisesti löytyy, mutta jaettavat tuotteet ovat kuulemma vähentyneet viikko viikolta jo kuukausien ajan. Entistä enemmän jonottamassa näkyy myös uusia kasvoja, jotka tähyilevät ympärilleen epävarman ja eksyneen näköisinä, hädissään siitä etteivät ole tienneet ottaa omaa kassia mukaan ja välttelevät muiden katseita. Ensikertalaisia.

Tuotteiden vähenemisen huomaa jo myös asiakas. Viime syksynä jonosta saattoi saada useammankin lihapaketin, pari leikkelettä, monta eri vihannesta ja vielä jonkun kääretortun, pullapussin tai piirakan. Viime aikoina on saattanut pahimpina päivinä joutua tyytymään yhteen valmispizzaan ja lehtisalaattipuskaan, pullasta tai lihapaketista ei tietoakaan. Tunnen jonkun verran jonojen työntekijöitä, ja kaupoista tulevien poistotuotteiden määrä on heidän mukaansa vähentynyt radikaalisti vuodenvaihteen jälkeen. Jopa leipä, jota puoli vuotta sitten saattoi jäädä säkkikaupalla yli vaikka jokainen asiakas sai ottaa sitä mielinmäärin, on nykyään vähissä. Joskus leipä jopa loppuu kesken vaikka leipäpakettien määrä rajattaisiin kahteen per asiakas. Viime vuonna en olisi uskonut, jos joku olisi ennustanut leivän loppuvan.

Voin vain arvailla, mistä tämä johtuu. Onko osa kaupoista lakannut lahjoittamasta tuotteitaan vai tekevätkö kaupat nykyään omat tilauksensa niin paljon tarkemmalla rahalla kuin ennen, että ylijäämää syntyy vähemmän? Erityisesti kalliimmat tuotteet ovat kuulemma lähes kadonneet, eli tuoretiskien lihat ja muu liha kuin sika tai broileri. Onneksi pakastimessa on edelleen se kauan sitten huolella jemmattu pieni yrttinen karitsanpaisti, jota olen säästänyt sellaista iltaa varten jolloin haluan laittaa erityishyvää ruokaa ajan kanssa hyvillä lisukkeilla.

Laskin jo itsesäälisenä jonkun erityisen huonon saalispäivän jälkeen, kannattaako sen edestä maksaa bussilippuja ruokajonolle. Toistaiseksi on kuitenkin vielä rahan puolesta kannattanut. Ruokajonot ovat joka tapauksessa hyvä syy lähteä liikkeelle, aurinkoisella säällä voi toiseen suuntaan vaikka kävellä ja nykyään ehkä takaisinkin päin, kun kassi on viikko viikolta kevyempi. Tapaa ihmisiä, voi vaihtaa kuulumiset ja jos hyvä tuuri käy, tipahtaa kassiin taas jotain hyvää mikä saa hyvälle tuulelle loppupäiväksi.

En ihmettele, että jonojen asiakasmäärät kasvavat, kun ennen yhden jonon antimilla pärjäsi paljon pidempään kuin nyt. Varsinkin perheelliset ja alle minimituloilla elävät joutuvat käytännössä joko ravaamaan useammissa jonoissa kuin ennen tai jättämään laskut maksamatta. Toivottavasti ruokajonojen saamien poistoerien väheneminen olisi vain paikallinen ja väliaikainen ilmiö, olisi liian masentavaa ajatella vähävaraisten viimeisen oljenkorren ohenevan laajemmassa mittakaavassa tai pysyvästi.

STT:n uutinen pk-seudun asukkaiden nälkäkokemuksista on julkaistu ainakin Hesarissa ja Iltalehdessä. Iltalehdessä kerrottiin myös kehitysvammaisten köyhyydestä, joka joidenkin kohdalla on musertava. Linkit juttuihin löytyvät myös sivupalkin artikkelilistasta.

Kauniit köyhät

2009-03-29T12:41:00.003+03:00

Selailin Leipäjono Foorumia ja törmäsin ylläpidon viestiin:

"- Ilmoita tiedossasi olevasta leipäjonosta joko suoraan ylläpidolle leipajonon.yllapito[ät]suomi24.fi . Voit ilmoittaa niistä myös tähän foorumiin. Ylläpidon tiedossa olevat leipäjonot näet tästä.

- Suomalainen asiallinen ja laadukas aikakausilehti etsii haastateltavakseen äitiä ja äitejä, jotka ovat joutuneet turvautumaa ruoka-avustuksiin. Mikäli olet halukas haastateltavaksi niin lähetä sähköposti ylläpidolle niin välitän antamasi yhteystiedot lehden toimittajalle. Tässä olisi tilaisuus havahduttaa ihmisiä huomaamaan, ettei kaikilla nyky-Suomessa todellakaan mene hyvin."

Tuon sivuston ongelma on, että juuri minkään tietojen yhteydessä ei ole päiväystä, josta voisi päätellä onko tieto mahdollisesti vanhentunutta vai ei. Käyttäjiäkään ei näytä huimasti olevan, vaikka sivuston idea on hyvä. Mutta jos satut olemaan ruokajonossa asioiva äiti (miksei isä?!), niin tuon sivuston ylläpitoon voi ottaa yhteyttä, jos olet kiinnostunut antamaan haastattelun. En tosin tiedä, voiko haastattelun antaa anonyymina. Voi olla monille ratkaiseva tieto.

Edelliseen postaukseen viitaten kyllästyttää joskus se, että näissä "annetaan köyhyydelle kasvot" -artikkeleissa kasvoiksi valikoituu yleensä terveitä, kunnollisia ihmisiä, niitä ns. parempia köyhiä, joita köyhyys parhaimmassa tapauksessa on jalostanut entistäkin paremmiksi ja jotka yrittävät viimeiseen asti. On totta, että tällaisen köyhyyskäsityksen levittäminen voi parantaa suuren yleisön suhtautumista avuntarvitsijoihin, mutta ei ole ehkä silti täysin tarkoituksenmukaista levittää käsitystä, jonka mukaan köyhyys johtuu vain jostain systeemin porsaanreiästä, josta huonolla tuurilla voi pudota ja kaikki korjaantuu kun vain saa riittävästi rahaa.

Tuntuu, että inhimillistämällä köyhyyttä kantamalla lukijan kahvipöytään esimerkillisiä ja kauniita köyhiä suljetaan entistä enemmän ulos niitä, joilla köyhyyssuosta rämpiminen edellyttää muutakin kuin lisää rahaa: kuntoutusta, joustavuutta työmarkkinoilta, terapiaa, katkaisuhoitoa, tukiryhmiä, asuntoa. Köyhyyden ainoa alkulähde ei ole rahan puutteessa.

Tilaajien kahvipöytiin ei kanneta niitä, joita pöytään ei huolittaisi oikeastikaan. Ikäisekseen kuluneita, moniongelmaisia ihmisiä joille apua annetaan tipoittain tai joita kokonaisvaltaisempikaan apu ei ehkä enää tavoita. Toisia vaivaa pelkkä rahan puute, toisia syvä fyysinen ja sosiaalinen köyhyys. Esittelemällä raikkaita, terveitä ja kameralle hymyileviä köyhiä suljetaan toiset entistä kauemmas hyväksynnästä ja tietoisuudesta.

Ymmärrän toisaalta myös sen, että köyhät opiskelijat, pätkätyövanhemmat ym. haluavat karsia köyhyyteen liittyviä stereotyyppisiä ennakkoluuloja juuri niistä karvaisista örisevistä spurguista ja kaksikymmentä vuotta ikäistään vanhemmalta näyttävistä kovaäänisistä ryyppyruusuista ja vakuuttaa julkisesti olevansa erilaisia, hyviä investointikohteita, tulevia tuottavia kansalaisia. En voi sanoa, että tämäkään olisi väärin. On ihan luonnollista jakaa omaa näkökulmaansa. Sitähän minäkin teen.

(Päivityksenä aiempaan kommentteihin tullut tieto, että toimittaja etsii edelleen haastateltavia ja haastattelun voi antaa myös anonyymina, joten ottakaahan ruokajonojen äidit yhteyttä leipajonon.yllapito(at)suomi24.fi.)

Orjantappurakruunu

2009-03-28T01:05:00.001+02:00

Köyhyyteen sotketaan keskenään hyvin päinvastaisia ihmistyyppejä. Ruokajonossa käyvän varattoman on oltava nuhteeton, yritteliäs olosuhteiden uhri ja ylväästi köyhyytensä kantava. Köyhän on käytävä jatkuvaa sisäistä kilpailua siitä, miten vielä pärjätä vähemmällä, ja muistutettava marttyyrinkruunu ohimoillaan omasta jaksamisestaan ja yritteliäisyydestään niille, jotka kehtaavat olosuhteistaan valittaa. "Turha valittaa ellette yritä, sitäpaitsi näillä summilla pärjää ihan hyvin jos vaan yrittää."

Toisaalta stereotyyppinen köyhä on yksinäinen, masentunut, alkoholisoitunut keski-ikäinen mies, jonka hiussuonet kasvoista ovat räjähtäneet, kasvot turvoksissa, ääni kova mutta artikulaatio epäselvä ja askel horjuva. Taustalle sopisi hyvin maalaus rikoksista, vankilatuomioista tai väkivaltaisesta käytöksestä eroon johtaneessa parisuhteessa. Tällaista köyhää voidaan syyttää kaikesta. Loisimisesta, itseaiheutetuista ongelmista, yrittämisen puutteesta. "Minäkin jaan mainoksia neljän euron tuntipalkalla enkä valita, ottaisit minusta mallia niin saisit vähän ihmisarvoasi takaisin!"

Toisille marttyyrin orjantappurakruunu on kirkasotsaisten täydellisten köyhien koristus jota kannetaan kunnialla ja käännytyksellä. Toisille riittää se karvalakki tai hiihtopipo, eikä muille pyritä opettamaan mitään. Jälkimmäiset ovat usein jo yrittäneet niin monta kertaa pettymykseen asti, ettei kirkasotsaisen marttyyrin saarna enää hetkauta, sääliä herättää ehkä. Vielähän sekin oppii realiteetit, ettei tässä maailmassa aina pelkkä yrittäminen riitä, monttu saattaa häämöttää jo jalkojen juuressa.

Pidän siitä karvalakkiporukasta, jota olisi ehkä helppo katsoa nenänvarttaan pitkin, mutta jotka loppujen lopuksi ovat varsin helppoa ja mukavaa seuraa, missä kukaan ei pyri pätemään erinomaisuudellaan, eikä toisia väheksytä. Kuitenkin elämänkokemuksen tuomaa tietoa arvostetaan, kirjaviisautta ei niinkään. Luottamus ja sen pettäminen ovat vakavia asioita, mutta muuten voi tulla helpostikin hyväksytyksi, jos vain kohtelee toista ihmisenä kuten kuuluukin. Saarnaajista ja marttyyreista en pidä, ja jos pärjää yrittämällä niin hyvin että sillä on syytä päteä, mitä silloin ylipäätään tehdään ruokajonossa?

Orjantappuravanne kiristää niilläkin, joiden on toitotettava toistuvasti tulevansa toimeen vielä pienemmällä kuin muut ja hoitavansa vielä lisäksi lapset ja puolison. Opiskelijat lankeavat tähän valitettavan usein. Usein itsehehkutuksista paistaa läpi - ja joskus sanotaan suoraankin - se, että parempina ihmisinä heidänlaisillaan tulisi olla suurempi oikeus maksuttomaan ruokaan ja muihin köyhäinetuihin kuin niillä, jotka eivät "edes yritä".

Olen aiemmin viitannut köyhyyden moninaisiin syihin, ja on suurta sokeutta vähävaraiselta niputtaa kaikki muutkin vähävaraiset samaan nippuun itsensä kanssa ja olettaa sillä perusteella, että lähtökohdat ja mahdollisuudet ovat samat. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen, vaikka monissa samat kaavat toistuvatkin. Toiset meistä eivät enää jaksa yrittää ja pettyä; toiset meistä keräävät voimia jaksaakseen yrittää; toisten kaikki energia menee sen opetteluun, kuinka tulla yhtäkkiä elämänmuutoksen jälkeen toimeen murto-osalla aiemmista tuloista. En usko, että kukaan meistä kaipaa yhteenniputtamista ja syyllistämistä saamattomuudesta, koska loppujen lopuksi ainoa mikä meitä yhdistää on ruokajono, puute ja enemmän tai vähemmän kärsinyt ylpeys ja ihmisarvo.