perjantai 21. toukokuuta 2010

Sosiaalipalvelua ja mielivaltamasturbaatiota

Helsingin Sanomien torstain pääkirjoitussivulla oli teksti (Sosiaaliasiamiehet kohtaavat arjen epäkohdat (HS 20.05.10)), jonka lukemisen jälkeen monen sosiaalityöntekijän ja soster-lautakunnan jäsenen sopisi vilkuilla häpeissään peiliin. Sikäli mikäli varsinkaan lautakunnissa häpeää tunnetaan.

"Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.

Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa."


Ensimmäinen sosiaalitoimistoni hädintuskin täysi-ikäisenä oli silloinen Esto, asunnottomien ja muiden erityissosiaalityön tarpeessa olevien erityissosiaalitoimisto Hakaniemessä. Asunnottomuus oli väliaikaista, mutta jo muutaman kuukauden asiakkuus Estossa teki selväksi, mikä on sosiaalitoimen asiakkaan paikka.

Odotushuoneessa oli oltava klo 08 jonottamassa. Myöhemmin tulleilta evättiin usein palvelu siltä päivältä "myöhästymisen" perusteella, vaikka jonoa olisi ollut jäljellä vielä tunteja. Ellei jaksanut odottaa koko päivää, ellei saanut istumapaikkaa ja jalkoja särki tai ellei tuntien jonottamisen jälkeen tiskillä todettukaan asiaa käsittelemisen arvoiseksi tai jos kyseisen vastuualueen työntekijä oli poissa, oli edessä taas uusi aamu Hakaniemen harmaudessa. Nykyaikana samaan asiointikäytäntöön ei toivottavasti törmää muualla kuin tietääkseni Rovaniemellä.

Ensimmäisellä sosiaalityöntekijän tapaamisella päätin sen olevan viimeinen siinä toimistossa. Toisen asteen iltaopinnot olivat loppusuoralla, ja sosiaalityöntekijä tenttasi jatkosuunnitelmia. Jos löytäisin asunnon voisi sosiaalitoimisto avustaa kohtuullisissa takuuvuokrissa, mutta muuten jatkossa edellytettäisiin aktiivista työnhakua. Ymmärränhän, että toimeentulotuki ei ole opintojen rahoittamista varten, ja että tässä maassa on itse asiassa "aivan liikaa" lukion käyneitä. (Silloisille) suunnitelmille valtiotieteiden opinnoista hymähdettiin huvittuneesti ja tokaistiin, että lopeta se lukio ja mene töihin.

"Tässä maassa on ihan liikaa ylikoulutettuja työttömiä, jotka eivät ole ihan ajatelleet hakiessaan opiskelupaikkaa", täti ilmoitti ja neuvoi toisen asteen vaihtoehdoksi aamuyösiivoamista, sitä kun voisi tehdä ilman "turhia koulutuksia". Kysyin uteliaana tädin omaa koulutusta, ja vastaus oli tietenkin ylpeä "minä olen valtiotieteen maisteri".

Odotushuoneeseen vaelsi aamuisin krapulaisten, sairaiden ja asunnottomien kurja kavalkadi, jotka eivät olleet saaneet päätöksiään paperilla, joiden soittopyyntöihin ei oltu vastattu, joiden toimeentulotukea ei oltu maksettu päätöksestä huolimatta, jotka olivat kuukausia yrittäneet saada aikaa sosiaalityöntekijälle, jotka itkivät, puhuivat itsekseen, menettivät hermojaan ja kannettiin ulos tai jotka käännytettiin tuntien odotuksen jälkeen pois "johonkin muualle". Kerran kysyin sosiaaliasiamiehen yhteystietoja etsittyäni niitä turhaan ilmoitustauluilta ja esitteistä, mutta sosiaaliasiamiestä ei virkailijan mukaan "ollut olemassa".

Sittemmin olen muutamissa sosiaalitoimistoissa pyytänyt paikallisen sosiaaliasiamiehen yhteystietoja tai tietoa toimeentulotukipäätöksen valitusketjusta asiakkaiden näkyville ilmoitustaululle, mutta sosiaaliasiamiehen palveluista tiedottaminen ei mm. eräässä maakuntakaupungissa kuulu sosiaalitoimen tehtäviin. Toisaalta jossakin muualla toivomusta pidettiin tervetulleena asiakaspalautteena.

Hankalinta sosiaalitoimen kanssa asioinnissa ovat paikalliset käytännöt. Niiden sitovuus ja painoarvo suhteessa valtakunnallisiin yleisohjeisiin vaihtelevat, ja käytännöt saattavat olla täysin erilaisia jo saman paikkakunnan eri toimistoissa. Kelan tavoin myöskään sosiaalitoimi ei tiedota käytäntöjen muuttumisesta asiakkaille, lukuunottamatta ehkä ryppyistä aanelosta tai post-it-lappua vahtimestarin pleksikopin ikkunassa, ja muutokset selviävät vasta hakemuksen/maksusitoumuspyynnön palautuessa hidastettuna bumerangina parin viikon päästä, ilman päätöstä ja pahimmillaan ilman mitään selitystä. Tunnin puhelinjonotuksen jälkeen selviää, että jonkin uuden käytännön mukaan hakemus oli puutteellinen, liite vanhentunut tai mitä milloinkin.

Valitinkin tästä jo taannoin, mutta kiroilen edelleen käytäntömuutosta, jonka mukaan lääkkeisiin apteekista haettava hinta-arvio on toimitettava sosiaalitoimistoon saman päivän aikana ja noudettava ja käytettävä maksusitoumus vuorokauden sisällä hinta-arvion hakemisesta. Syynä on kuulemma lääkevalmisteiden hintojen jatkuva muuttuminen. Lääkekulujen korvaamisen ja maksusitoumusten ohella ehkä härskeimmin toimistojen ja kuntien välillä vaihteleva käytäntö koskee veronpalautuksia ja sitä osuutta, minkä asiakas joissakin paikoissa saa pitää ylimääräisenä tulona. Toisaalla veronpalautuksista katsotaan tuloksi jokaikinen penni, toisaalla ei mitään ja toisaalla niistä jätetään huomioimatta esim. 100e taloutta kohti riippumatta taloudessa asuvien määrästä tai henkilöiden välisistä suhteista.

Paikallisista tai toimistokohtaisista käytännöistä ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedoteta kirjallisesti. Jos kunnallisiksi tarkoitettuja ohjeistuksia ylipäätään on, vain harva kunta luovuttaa nivaskaa asiakkaalle edes pyydettäessä. Edellinen toimistoni piti paikallisia ohjeistuksia "salaisina asiakirjoina", Turun sosiaalitoimi taas rinnastaa toimeentulotukiohjeistuksensa suullisiin ohjeistuksiin ja katsoo niiden silloin jäävän julkisuuslain tarkoittamien asiakirjojen ulkopuolelle. Eri toimistojen asiakkaiden on yleensä mahdotonta tietää, mitkä keskenään ristiriitaisista linjauksista ovat sosiaali- ja terveyslautakunnan tms. linjausten mukaisia, tai onko kyseessä ylipäätään oikea hyväksytty käytäntö vai etuuskäsittelijän omaa mielivaltamasturbaatiota. Käytäntöjen suhteen ei anneta valitusoikeutta, ja tarvittaessa räikeimmätkin niistä voidaan kuitata sosiaaliasiamiehelle tai toimittajalle yksittäistapauksina.

"Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä."

Toimeentulotuen ja siihen liittyvien sosiaalipalveluiden suurin ongelma ovat juuri alueelliset erot ja räikeät vaihtelut tuen myöntämisperusteissa, käsittelyajoissa ja käytännöissä. Valtakunnalliset toimeentulotukiohjeet löytyvät netistä, mutta kunnallisella tasolla niitä pidetään ohjeellisina, ja kunnalliset ohjeistukset ovat usein ristiriidassa valtakunnallisten kanssa. Yhdellä paikkakunnalla sosiaalitoimisto korvaa enintään yhden, toisella kolmen kuukauden takuuvuokran; toisaalla työttömälle korvataan automaattisesti paikallisliikenteen kausikortti, toisaalla yritetään vähentää aktivointitoimenpiteen (9e/työpäivä) ylläpitokorvauksetkin toimeentulotuesta; tuolla päätös tehdään viikossa mutta rahojen siirto kestää kaksi lisää, ja siellä pelkkään päätökseenkin menee koko kesä eikä kirjallista saa lainkaan. Toisaalla lääkkeisiin ei myönnetä maksusitoumuksia lainkaan, toisaalla sen saa pikkuostoksiinkin odottaessa.

Käytäntöjen merkitystä vähätellään niin sosiaalitoimessa kuin lautakunnissakin. Loppujen lopuksi ne ja niiden yllättävät muutokset pahimmassa tapauksessa estävät tuensaannin kokonaan.

Myös Kela on muuttanut käytäntöään kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien poissaolojen sanktioinnissa. Ennen kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa olevilta vähennettiin poissaolopäiviltä pelkkä ylläpitokorvaus, mutta nykyään poissaolopäivinä ei ole oikeutettu työttömyysturvaan lainkaan ja työmarkkinatuesta vähennetään niiden osalta koko 25,63e, ellei asiakkaalla ole lääkärin kirjoittamaa sairaslomatodistusta.

Käytännössä poissaolopäiviltä vähennetyn työttömyyskorvauksen kuittaa sosiaalitoimisto toimeentulotukena - vähän kuin valtion tueksi kunnille kulkeutuva aktivointilisä käänteisenä. Työttömän roolina on vain toimia rahansiirtojen välikappaleena kuntien ja valtion välillä, vaikkei itse näe penniäkään ylimääräistä.

Työmarkkinatuen tarveharkinta tapetilla eduskunnassa (Yle 20.05.10)
EK haluaa lukukausimaksut korkeakouluihin (KU 20.05.10)

tiistai 11. toukokuuta 2010

Valittaisinko, jos saisin valita? - Herätyshurmos, hiljainen rukous ja jumalankieltäjät.

Ateistit jakavat ruokaa (Vartti 22.04.10) ja Helsingin uutiset/Tapahtumakalenteri: Ateistit jakavat avustuselintarvikkeita

"Pääkaupunkiseudun ateistit ry jakaa toukokuussa ruokaa vähävaraisille Helsingin Kalliossa. EU-elintarvikkeita, kuten mysliä, makaronia ja pastaa juustokastikkeessa jaetaan Elokolossa Toisella linjalla. Ateistit järjestävät ruokajaon toukokuun joka perjantai kello 18-19."

Uskonnoton ruoka-apu on niin harvinaista herkkua, että se pitää käydä omin silmin kokemassa. Suurin osa muista pääkaupunkiseudun lafkoista ei ilmoita EU-kassien jakopäivistä lainkaan ehkä oveen teipattua lappua laajemmin, lehdistötiedotteesta puhumattakaan. Reilu vuosikymmen sitten yhdessä entisistä asuinkaupungeistani kävin säännöllisesti sikäläisessä Elämäntapaliiton Elokolossa juomassa halpaa kahvia ja lukemassa lehtiä, ja niiltä ajoilta jäi Elokoloista mielikuva helposti lähestyttävinä, päihteettöminä ja rentoina oleskelutiloina. Propsit Kallion Elokololle myös tilan tarjoamisesta ruokakassien jakoa varten.

Toivoisin jonain päivänä näkeväni seurakunnan ilmaisjakelulehdessä artikkelin, jossa setvittäisiin ruokajakotilaisuuksissa asioivien kokemuksia ja mielipiteitä uskonnollisten ja uskonnottomien ruokajakojen eroista asiakkaan kannalta. Tulisiko ruoka-avun saamisen olla nykyistä laajemmin mahdollista ilman, että se edellyttää uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista? Kuinka monelle sillä ylipäätään on väliä?

Elin tietääkseni varsin tasapainoista ja molemminpuoliseen toisten valintojen kunnioittamiseen perustuvaa rinnakkaiseloa uskonnon ja uskovien kanssa, mutta aktivoiduttuani ruokajonoissa olen ensimmäistä kertaa joutunut vetämään keskenäni köyttä ja tuntemaan epämääräistä syyllisyydensekaista hämmennystä suhteestani uskonnollisuuden lieveilmiöihin. En enää voi niellä kaikkea purematta, ja tunnen siitä syyllisyyttä, koska toisten vakaumusta tulisi kunnioittaa. Ja haenhan ilmaista ruokaa - mikä oikeus minulla on kritisoida tai kyseenalaistaa? Eihän kukaan ruokajonoon pakota.

En usko, että useimpia ruoanhakijoita häiritsee tiivis, jakotilaisuuksissa tavallisin hartaushetki, johon kuuluu lyhyt hiljentyminen ja muutaman minuutin maanläheinen rukous ennen jaon aloittamista. Pääsääntöisesti ruokajonojen asiakkaat kunnioittavat vapaaehtoistyötä ja ovat samalla valmiita kunnioittamaan myös sen takana vaikuttavaa maailmankatsomusta. Ruoka-apua jakavan yhteisön takana vaikuttava kristillinen ajatusmaailma tuskin vaivaa ketään, mutta ideaalitilanteessa se näkyisi asiakkaalle vain sen lyhyen siunauksen, rukouksen tai vapaaehtoisesti mukaan otettavan hengellisen materiaalin muodossa. On positiivista, jos asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus hengelliseen keskusteluun tai esirukouksen pyytämiseen, koska monille uskonto kuitenkin on voimavara ja tärkeä osa elämää, ja mahdollisuus avautua ja purkaa sydäntään on tärkeää niillekin, joiden suhde uskontoon on etäinen.

Ruokajakojen yhteydessä järjestettävillä uskonnollisilla tilaisuuksillakin tulisi silti olla joku raja. Joitakin kertoja ovat helvetin liekit loimunneet meidän pakanallisten synnintekijöiden yllä (jotka eivät HALUA TEHDÄ PARANNUSTA, mutta jotka HERRA TUNTEE, PAINAA POLVILLEEN JA TUOMITSEE!), mutta parannusta haluavia PYHÄ HENKI LASKEUTUU KOSKETTAMAAN, JUURI NYT, JUURI TÄÄLLÄ! Saarnaaja karjui herätyksellisessä hurmoksessa Herraa kämmenet kattoa kohti ojennettuina, silmät ummessa toistellen Herran nimeä hypnoottisin huudoin, ja tilaisuuden alussa ja lopussa joukko nuoria naisia huojui suljetuin silmin laulaen korviavihlovan väärin ulvovaan mikrofoniin verestä, rististä, kuolemasta ja kadotuksesta. Pahimmillaan tällaista hartaustilaisuutta on kestänyt puolitoista tuntia, ja hartaiden halutessa aina vain jatkaa pääsi jonotusnumeroiden huuto alkamaan lähes tunnin myöhässä aikataulusta.

Avainsanan tulisi olla vapaaehtoisuus. Satojen ruoanhakijoiden pakko-odotuttaminen tunnin ylimääräistä vain siksi, ettei Herran sanan julistaminen katso aikaa, on enää härskiä hädänalaisuuden hyväksikäyttöä, jossa oman maailmankuvan julistaminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä toisten ihmisten huomioonottamisen. Kaikkien oli pakko odottaa, koska ei voinut tietää milloin hurmos helpottaa ja ruoanjako pääsee alkamaan.

Myönnän tuskastuneeni pahemman kerran. En vain odottamiseen, vaan toitottavaan tuomiontorveen, joka jakoi meidät kaikki kahteen kastiin, joista toisia odottaa ikuinen kadotus ja toisia Herran rakastava syli taivaassa. Tunsin tulleeni luokitelluksi niihin kadotettuihin lampaisiin, joiden moraalinen päätöksenteko ja jokapäiväisen elämän eettiset valinnat ovat arvottomia ja yhdentekeviä, koska ihmisiä on vain kahta lajia: katuvia Jeesuksen tien seuraajia ja meitä, jotka hylätessämme Jeesuksen valmiiksi tallaaman polun uppoamme synnin suohon ja kiellämme itseltämme pääsyn Valon valtakuntaan ja Pyhän Hengen käsivarsille. Puolitoista tuntia mitä tahansa pakko-ohjelmaa on liikaa, mutta jos ylipitkät saarnat ja rukoukset olisivat rauhallisia, lämminhenkisiä ja käsittelisivät vaikkapa anteeksi- ja avunantoa ja lähimmäisenrakkautta, niiden muisteleminen ei nostaisi niskakarvoja samalla tavoin pystyyn.

Tullessani hakemaan helpotusta arkipäivän ankeuteen en halua kuulla helvetin tulesta ja tuomiosta, joka odottaa Taivaan portilla niitä, joiden nimeä ei Suuresta kirjasta löydy, ja miten myös minä tulen vielä ikuista kadotusta kärsiessäni katumaan ja muistamaan, miten kerran minulle tarjottiin pelastusta ja miten sen ylpeänä hylkäsin. En halua ruokajonossa kuulla, miten sairaan ja köyhän, syrjäytyneen ja syntisen on oikeus odottaa hyväksyntää vain Jumalalta, ja sen hyväksynnän ehtona on uskoontulo. En halua kuulla, miten jokainen arkipäiväinen ja moraalinen valintani on merkityksetön, ellei se perustu puhtaasti Raamatun sanaan ja tahtoon seurata Jeesuksen esimerkkiä.

Uskovat ja uskomattomat vapaaehtoistyöntekijät, jotka järjestätte ruokajakoja palkatta, oikeudentunnon ja/tai Jeesuksen voimin: asiakkaat uskosta tai uskonnottomuudesta riippumatta kunnioittavat työtänne. Olemme iloisia ja kiitollisia ruokajaoista, jotka monille ovat ainoita perusturvallisuutta ja ihmisarvoa tukevia säännöllisiä tilaisuuksia. Hiljennymme hetkeksi kuuntelemaan rukousta - kuka hartaudesta, kuka kohteliaisuudesta - ja arvostamme (joskus hiukan huvittuneesti, tunnustan ;) myös niitä laulajia, joiden kantti kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen kiduttaa kissaa satojen ihmisten edessä korkealta ja kovaa. Yksittäisten ihmisten oikeudenmukaisuudella ja vahvalla uskolla (kellä Jeesukseen, kellä yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omilla teoillaan ympäristönsä hyvinvointiin) on merkittävä sija ruokajonojen toiminnassa ja jatkuvuudessa. Sadat saavat ruokaa ja tilaisuuden tavata muita saman tilanteen ymmärtäviä ilman häpeää ja nöyristelyä.

Toivon uskonnollisten lukijoiden ymmärtävän, etten halua hyökätä uskoa tai uskonnollisuutta vastaan kenenkään henkilökohtaisena valintana. Kunnioitan jokaisen oikeutta uskoa mihin ja miten haluaa, ja samaa oikeutta vaadin itselleni. En vain osaa kuvata sitä epätodellista tunnetta ("Onko tämä enää todellista? Mitä ihmettä teen täällä?") omasta äänestään hurmaantuneen puhujan korostaessa Pyhän Hengen puhdistaneen hänestä kaikki viat, ja miten epätäydellisenäkin - koska vain Herra itse on täydellinen, mutta heti perässä tulevat Hänen seuraajansa - hän on täydellinen Herran edessä, koska hänen nimensä on kirjattu Suureen Kirjaan. Herra ja Pyhä Henki parantavat syöpiä ja liikuntavammoja ja tekevät ihmeitä niille, jotka heihin uskovat. Kun pitkäaikaissairaiden ihmeparantumisia vielä kerrottiin tapahtuneen juuri siinä ruokajakopaikan salissa, en voinut olla miettimättä, onko sellaisen yhteiskunnan kulttuuriperinnössä jotain kieroutunutta, jossa yhdenlainen psykoottisskitsofreeninen eskapisti ohjataan suljetulle osastolle neuroleptikuurille ja toinen saarnaamaan sadoille ihmisille, joilla ei ruokaa saadakseen ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Uskonnollisuus ja sen tarve on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta muutamien tavallista överimpien sessioiden jälkeen aloin väkisinkin pohtia, miten usein vakavia todellisuudentajua hämärtäviä mielenterveysongelmia peittyy uskonnolliseen suggestioon.

Puistoissa ja toreilla toisinaan lämmintä ruokaa jakava REA (Ruokaa ei aseita - Food Not Bombs) käyttää maksutonta lämmintä ruokaa positiivisena huomiokeinona. Maailmanparannusta siis voi toteuttaa ilman iänikuisia EI!-banderolleja ja luutuneita mielenosoituksiakin. REAn taustalta löytyy aseistakieltäytymistä, ydinaserajoitteita ja rauhanaatetta yleensä, mutta höyryävän lautasen tyhjentäminen tyhjään vatsaan ei vaadi yhdenkään palopuheen kuuntelemista.

REA ansaitsee ruusuja myös mainonnasta. Vaikka netistä tietoa ruoanjakopäivistä saattaakin joutua kaivamaan talikolla, on tieto yleensä saatavilla siellä, missä se tavoittaa asiakkaat. Metroasemien ja sporapysäkkien tolppiin ja puistonpenkkien vierusroskiksiin teipatuilla aanelosilla on iät ja ajat tiedotettu kasvisruokatarjoiluista vaihtelevissa paikoissa, kuten Karhupuistossa, Hakaniemen torilla tai Hertsikan metriksellä. Maksuttomien ruokajakojen ja muiden epäkaupallisten tilaisuuksien mainostamisen puolesta monet kohahtivatkin karvat pystyssä takajaloilleen Helsingin kaupungin takavuosina julistaessa (onneksi jo edesmenneen) Stop töhryille -kaupunkikontrolliprojektin ulottuvan tagien ja piissien lisäksi myös katutaidetarroihin ja epäkaupallisiin julisteisiin.

Pyyteetöntä ja vapaaehtoistoimintaan perustuvaa apua tarjoavilla yhteisöillä on oikeus tuoda avustustoiminnan yhteydessä esille omaa asiaansa, oli se kristinuskon suuntausta tai aseistakieltäytymistä ja rauhanaatetta. Mutta miten voisi vetää rajaa siihen, missä määrin vähävaraisia, sairaita ja muita hädänalaisia on sopivaa ruokkia pakkouskonnolla tai ideologioilla ruokakassin saamisen edellytyksenä?

Onko ruokajonon asiakkaalla ylipäätään edes oikeutta toivoa siihen jotain rajaa? Onko se kiittämättömyyttä?

En osaa sanoa. Toivoisin joka tapauksessa lisää vaihtoehtoja. Kirkon lisäksi myös muiden kolmannen sektorin toimijoiden olisi aika ottaa nykyistä enemmän vastuuta sosiaalista ja taloudellista hätää kärsivistä, joiden joukko vain kasvaa.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Kyräilyn ja karttelun kadut

Kun Mannerheimin lastensuojeluliitto keräsi ostoskeskuksissa tempausmuotoisesti hyväkuntoisia leluja ja pelejä vähävaraisille ja lastensuojelun piirissä oleville lapsiperheille, monet vanhemmat nykivät kiireesti lapsensa keruupisteen ohi ja yrittivät kiinnittää lasten huomion muualle. "Kato Annukka, tuolla on jätskipiste!". Ohikulkevien, tiukasti eteenpäin tuijottavien aikuisten kasvoissa kyräili vaivautuneisuus, ja tällä kauppareissulla kartteleva katse pyrittiin penkeillä hengailevien densojen lisäksi suuntaamaan pois myös niistä, jotka rennosti hymyssäsuin tai ehkä vaivautuneina punastellen kiikuttivat kasaamiaan lelukasseja kerääjille.

Toisille kierrätys ja lahjoittaminen on mitä luonnollisin asia, mutta joillekin kynnys avun antamiseen on lähestulkoon yhtä korkea kuin toisille sen vastaanottamiseen. Muutamat perustelevat lahjoituspisteiden ja keräysten välttelyä sillä, etteivät he "ala romujaan tongittavaksi tuomaan, eihän toisen jo käyttämää kukaan halua tai kehtaa kellekään antaa." Näille vakaan ja turvatun elämän viettäjille omien hylättyjen käyttötavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen huonompiosaisten käyttöön tuntuu jollakin hämmentävällä tavalla nololta, häpeälliseltä. Niin kuin antamalla pois itselle hyödytöntä jotenkin nöyryyttäisi kuviteltua vastaanottajaa ja alentaisi siinä samalla itsensä. Kurjuus ja köyhyys kuuluvat lehtien palstoille ja tilastomarginaaleihin, ja lähiostarin lelukeräys on ikävä ja konkreettinen muistutus sen välittömästä läheisyydestä.

Pelko turvallisuudentunteen menettämisestä saattaa saada fantastisia mittoja. Absurdia, mutta eniten pelkäävät ne, joilla niin tilastojen kuin oman kokemuksenkin perusteella on vähiten syytä pelätä.

Syyksi kauhunsekaiseen pelkoon voi riittää horjahtaen lähestyvä karvainen siltojen mies käsi ojossa; iltamyöhällä lähes tyhjässä metrovaunussa selaillut lehtijutut jonkin hulluksi tekevän seksihuumeen käyttäjän tekemistä mielettömistä henkirikoksista; naisen öisellä kotimatkalla takaansa kuulemat miehen askeleet, joiden jo kuvittelee nopeutuvan ja suuntaavan kohti; lapsen punaisen kumisaappaan pohjaan tullut reikä, jonka syntymisestä rikottuun viinapulloon tai ehkä jopa huumeruiskuun (!) astumalla ei tietenkään ole näyttöä, mutta olisihan kamalan vastuutonta sivuuttaa urbaanien leikkipuistojen uumenissa vaaniva narkkarijätösten vaara ja olla otattamatta välittömästi kaikki mahdolliset rokotukset ja testit.

Hille Koskela: Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta (Gaudeamus 2009)

Pelko tai edes hysteria ei koskaan ole aiheetonta. Eihän koskaan voi tietää - niin mitä, moniko rikoksen uhri on aavistanut sen etukäteen? Pelko kyttää lähinnä korvien välissä, mutta psyykkaamisen sijaan pyritään kontrolloimaan kaupunkitilaa vieraine ja uhkaavine ilmiöineen.

Saappaattomalla lapsella ei kaupunkikontrolloijan perheessä ole leikkipuistoon enää asiaa ennen uusia, mieluiten pistosuojattuja kumppareita, ja kaiken varalta turvallisuuden nimissä ei paljain jaloin edes kotiparvekkeelle. Yläpuolelle muuttaneiden nuorten miesten on nimittäin pihan ruusunperkaajien kesken huomattu välillä juovan parvekkeellaan useita annoksia olutta, ja nämä työtävieroksuvat alkoholisoituvat isänmaantoivot viskelevät kuitenkin kruunukorkkejaan tai lasinsiruja toisten parvekkeille. Männätalvena saatiin samanlaisia rentuntaimia häädettyä naapurirapusta kaksin kappalein, vaikka vaatikin omistusasujien tiivistä yhteistyötä saada viesti perille hyvissä ajoin, ennen kuin mitään töherryksiä ehti tulla seiniin tai ruiskuja kukkapenkkeihin. Onneksi naapurit vetivät yhtä köyttä.

Tarinan hahmot ovat keksittyjä, eikä niillä ole yhteyttä tosielämään tai sen tapahtumiin ja henkilöihin. Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet ovat sattumaa.

Turvallisuuteen tottuneille perusasioiden epävarmuus on yhtä epätodellista kuin Dostojevskin Sorretut ja solvatut, ja epämääräisiin elämäntilanteisiin eri tapahtumaketjujen kautta päätyneet lajitoverit ovat epävarmuuden ruumiillistuma. Jos pitäisimme kaikkia kaltaisinamme, tunnustaisimme olevamme samojen sattuman, syyn ja seurauksen lakien alaisia.

Niiden ja meidän välillä on oltava jokin ratkaiseva ero, jotta epämiellyttävää aihetta ei tarvitse pohtia enempää. Laiskuus, loisimistarkoituksessa tehdyt vastuuttomat valinnat, huonot vanhemmat ja vaikea lapsuus, mielenterveyshäiriö tai muu asosiaalinen vamma; itse syy on sivuseikka, olennaista on vain sellaisen olemassaolo.

Aikuisen ja varakkaan näköisen miehen silmissä välähtää alaston paniikki, kun kommunikointia vieraan galaksin kanssa ei jossain tilanteessa vaikkapa sporapysäkillä voi välttää. Silloin tuijotetaan keskittyneesti kauppakuittia tai vastapäisen konditorian nimikylttiä hillittyjen nahkakenkien kantapäillä muka hajamielisesti keinahdellen, eikä eleelläkään ilmaista huomaavansa vieressä haahuilevaa siltojen peikkoa, joka turhaan yrittää hakea katsekontaktia kommunikaation aikaansaamiseksi.

Tilinauhoista ja aina auki -lähikaupoista sikiää rotu, jonka ei evoluution suhteen ole ollut tarpeellista erottaa epämukavuutta vaarasta tai suhteuttaa vieraita tai epämiellyttäviä tilanteita riskeihin ja niiden todennäköisyyteen. Jos sen pelottavan peikon päästää liian lähelle voi se eksyttää mukaan pimeään kotiluolaan, ja kaninkolon ja teekestien sijaan hyväuskoinen humanisti eksytettäisiin aivan väärään maailmaan - kosteisiin porttikongeihin keskelle taloudellisen taivaan tikapuilta tippuneita, normeista vieraantuneita ja nuhjuisia köyhiä - ja josta tosielämässä nousemiseen verrattuna Frankien eeppinen exodus kohti Eiraa on hilpeää hypähtelyä.

Moraali- ja tapanormeja ei voi eri tavoin syrjäytyneiltä edellyttää samassa mittakaavassa yhtenäisiksi kuin niillä, joiden osuutta tai vähintään tulevaisuutta yhteiskunnan tuottavina ja aktiivisina jäseninä ei kukaan epäile.

Normien yleispätevyys on mahdollista vain silloin, kun niiden pätevyys on kaksisuuntaista. Elleivät hyvinvointinormit yhteiskunnan takaaman elintason minimistä ulotu pykälistä ja ohjeistuksista inhimilliseen kokemuspiiriin asti, niin normit menettävät merkityksensä. Se, millaisin normein yhteiskuntaa edustavat julkiset tahot käsittelevät eri yhteiskuntaryhmiä, heijastuu takaisin kohderyhmien suhtautumisessa yhteiskuntaan ja sen eri rakenteisiin. Verrattuna niihin, jotka eivät ole yhteiskunnalle mitään velkaa, painopiste suhteessa establishmentiin on usein keikahtanut moraalisessa vaa'assa kevyemmälle puolelle. Jokainen meistä myös sopeuttaa tapansa viestiä lähimpien kontaktiryhmien kommunikaatiokulttuuriin, joten viestintäkään ei aina perustu valtaväestölle tuttuihin tapojen ja fraasien lainalaisuuksiin. Esimerkiksi ulkoasu hallittuna ja tietoisena keinona viestiä itsestään muille menettää merkityksensä, ellei sosiaalinen tai taloudellinen elämänpiiri anna siihen syytä.

Tuntien seisominen kadulla ohikulkijoiden katseiden tarjottimella motivoi sulautumaan joukkoon. Se siistimpi takki haudataan kaappiin, ettei saisi hyväksikäyttäjäloisen leimaa ja hukkuisi helpommin huomaamattomaan avunhakijoiden massaan. Pelätään ohikulkijoiden katseiden herättämää häpeää - "epäonnistuja, loinen, yli viiden miljoonan lottovoiton maassa vain vastuuttomat epäonnistujat sysäävät elämän perustarpeista huolehtimisen vapaaehtoisduunareiden niskoille ja lahjoitusten varaan" - ja samalla jopa ehkä enemmän muiden, etenkin vanhemman duunaripolven ruoanhakijoiden halveksuntaa. "Mitä tuokin täällä tekee, kuitenkin saisi töitä jos viitsisi, taas joku niitä joiden vuoksi kaikki ruoanhakijat leimataan elintasoloisiksi." On vaikeaa tunnistaa itsestään niitä ominaisuuksia, joiden perusteella kokisi ruokajonoasiakkuutensa hyväksytyksi sekä paremmin toimeentulevien tuttavien että muiden asiakkaiden joukossa. Ruokajonojen tulee aina olla yhteiskunnan häpeä, ei jonottajien.

Jos vähävaraisuus, sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen ovat omassa arjessa vieraita ilmiöitä, niin niitä kohdatessa on epämääräinen hämmennyksen tunne ja tiedonpuutteesta johtuva ihmetys luonnollisuudessaan tervetulleempi reaktio kuin kadun puolta vaihtavien puolustuskannalle asettunut kätketty häpeä omasta turvatusta toimeentulosta. On puhtaan inhimillistä hämmentyä katsellessaan alistuneen hiljaisena sateisella kadunpätkällä laahustavaa ruokajonoa, kengätöntä miestä lokakuussa tai vahvasti päihtyneenä rollaattorinsa kanssa kaatunutta naista, joka kokeneen juopon äänellä rääkyy samaan hengenvetoon apua niin herra Perkeleeltä kuin kiirehtiviltä ohikulkijoilta.

Turvatusti toimeentulevan omalaatuista noloutta tai häpeää yhteisön huono-osaisempien tilanteesta ei voi yleistää eikä kiteyttää. Desi hämmennystä, lusikallinen huonoa omatuntoa, tippa inhoa ja ylenkatsetta ja ymmärrettävästi suolana syvä syyllinen helpotus siitä, että itsellä menee paremmin.